Miten selvitä vauvavuodesta?

Mietin eilen lenkillä parisuhteita, vauvavuosia ja kaikkia niitä paineita, mitä vauvavuosi tuo mukanaan. Moni parisuhde joutuu todelliselle koetukselle vauvavuoden aikana ja moni pitkäänkin yhdessä ollut saattaa kokea vaikka mitä kaikkia tunteita, usein negatiivisiakin, sitä omaa puolisoa ja vauvan toista vanhempaa kohtaan. Meillä on takana lähes puolet tätä toista vauvavuotta ja ensimmäinen vauvavuosi on jäänyt muistoihin suhteellisen positiivisena. Ollaan mekin riidelty ja varmaan toisiamme ajoittain ärsytetty ihan loputtomasti, mutta ensimmäisestä selvisimme ja uskon, että selviämme oikein hyvin toisestakin.

Syitä parisuhteiden kriiseille vauvavuonna on yhtä monta kuin perheitäkin, joten niitä on musta turha yrittää lokeroida, jaotella ja sitä kautta etsiä niihin ratkaisuja. Mutta samalla varmasti monessa tilanteessa on samoja kaavoja, joita toistuu. Liian vähän yhteistä kahdenkeskistä aikaa, toinen panostaa yhteiseen arkeen enemmän, jatkuva kiire ja sotku lisäämässä pahaa oloa ja monet monet syyt. Joku ei ehkä koe itseään perhearjen keskelle sopivaksi sittenkään ja toisellä myllää hormonit. En lähde pureutumaan sen kummemmin erilaisiin mahdollisiin syihin parisuhdekriiseille, vaan halusin listailla tähän muutaman ajatukseni siitä, miten me hoidamme parisuhdetta ja mitkä on meidän eväät vauvavuodesta selviämiseksi. Moni näistä on itsestäänselviä, enkä nyt kuvittele keksiväni mitään kovin uutta ja ihmeellistä, mutta ehkä tästä saa ideoita tai ainakin muistutuksen.

1. Me emme eroa -sopimus

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo ennen lasten syntymää, että vaikka tulisi mitä riitoja, kriisejä ja ärsytyksiä eteen, me emme eroa ennen kuin lapsi on 1,5 vuotta. Tunteitaan ei pidä tukahduttaa ja asioista pitää keskustella, mutta me olemme tehneet sopimuksen toistemme kanssa, että me emme riidan keskelläkään puhu avioerosta tai ajattele koko asiaa ennen kuin lapsi on 18kk. Annetaan ensin perheellemme mahdollisuus käsitellä vauvavuosi kaikki yhdessä ja sen jälkeen vielä puoli vuotta aikaa antaa elämän tasoittua. Me olemme sen velkaa lapsillemme, että oikeasti annamme kaikkemme meidän ydinperheelle tarpeeksi pitkään ja kokeilemme kaikkea ennen luovuttamista. Me olemme sen velkaa toisillemme. Niille kahdelle aikuiselle, jotka halusivat viettää loppuelämänsä yhdessä.

Onneksi tätä ei ole tarvinnut ikinä harkita, mutta tää on syystä ykkösenä tässä listauksessa, koska koen sen olevan tietyllä tapaa meille henkisesti tärkeä tieto molemmille. Tämä tieto ei ahdista tai jotenkin aseta vangiksi suhteeseen. Päinvastoin. Se muistuttaa aina, että mulla on vapaus järjestää elämäni miten haluan, mutta sen aika ei ole nyt. Se muistuttaa, että toinen antaa anteeksi ja hengittää vähän syvempään kun mulla heittää hormonit. Se muistuttaa mua hengittämään syvempään kun joku ärsyttää. Kun pois kävely ei ole vaihtoehto, joutuu miettimään muita vaihtoehtoja. Ennen kaikkea se on sellainen henkinen takaraja vähän kaikelle. Älkää ajatelko, että me olisimme eroamassa, päinvastoin, musta tuntuu, että meidän parisuhde voi hirveän hyvin juuri nyt. Tän ajatuksen vapaus on jotenkin siinä, että molemmat tietävät, että toinen on valmis satsaamaan ihan 110% nyt kun on raskasta ja että ollaan sitouduttu toistemme väsymykseen, tunneailahteluihin ja ajoittaiseen rikki olemiseenkin.

Tämä sopimus syntyi jonkun keskustelun päätteeksi jo aikaa sitten ja se liittyy pitkälti siihen, että olemme molemmat temperamenttisia ja äkkipikaisia ihmisiä. Saattaisimme riidan keskellä sanoa tai tehdä jotakin, mikä olisi hirveän vaikea korjata. Vauvavuotta värittää väsymys, hormonit ja kaikki mahdolliset uudet tunteet. Se ei ole oikeaa aikaa tehdä elämää mullistavia päätöksiä ja ratkaisuja. Joka päivä katson miestäni ja ihmettelen miten mahtava tyyppi, mies ja isä hän onkaan. Ne ajatukset eivät vaan välttämättä ole päällimmäisenä mielessä joka hetki, erilaisten tunteiden ja hormonien myllertäessä. Kun eroamisen ”vaihtoehto” on tavallaan pois pöydältä, niin se luo ainakin meille sellaista yhteishenkeä, että tässä suoritetaan yhdessä tiettyä vanhemmuuden tehtävää, johon olemme molemmat tietoisesti sitoutuneet ja ei auta kuin sopeutua. Kuulostaa näin kirjoitettuna ikään kuin vankeusrangaistukselta, vaikka tilanne on päinvastainen. Yhdessä tiedostamme ja tiedämme, että nyt on rankkaa ja parisuhteessa voi olla ajoittaisia huonoja hetkiä, mutta kumpikaan meistä ei ole joka päivä ihan parhaimmillamme, vaan tämä on vain vaihe. Ihana, täydellisen vauvahuuruinen ja aivan mielettömän rakkaudentäyteinen vaihe. Aivan kamalan univelkainen, väsyttävä ja kiireinen vaihe, kun ei aina edes muista halata toista.

Tavallaanhan tämä lupaus on annettu jo kun mentiin naimisiin. Hyvinä ja huonoina aikoina. Mutta tää on eri juttu. Tää on konkreettisesti tämän elämänvaiheen rajaaminen tietynmittaiseksi. Jos meillä ei ole aikaa tai intoa mennä 1,5v kohdalla kaksin puuhaamaan ja viettämään treffi-iltaa, sitten ei voi enää syyttää vauvavuotta. Tavallaan olemme päättäneet antaa itsellemme ja toisillemme anteeksi tavallista enemmän nyt tämän elämänvaiheen aikana ja palata normaaliin sitten kun vauvan syntymästä on 18kk. Tämä on ehkä vaikea selittää, mutta meille se luo tosi paljon varmuutta parisuhteessamme. Tämä ei tarkoita, että toista saa kohdella itsestäänselvyytenä tai ihan kamalasti. Enemmän tää on sellainen lupaus, että nyt ei väsyneen riidan keskellä kumpikaan yritä löytää ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin, sillä ne ongelmat on hyvin pitkälti johtuvia tästä vaiheesta ja niitä värittää sellaiset tunteet, jotka eivät välttämättä kuulu normaaliin arkeemme.

Tietyllä tapaa tämä sopimus on kutkuttava, koska me olemme ”tauolla” sellaisina kuin me kaksi olemme. Kun vauvavuosi on paketissa ja lapsilla eri tavalla kykyä olla muiden hoidettavana, on taas meidän aika! Meidän aika ottaa takaisin tämä aika. Käydä treffeillä ja tehdä kaikkea kivaa. Se tuo jollakin tapaa sellaista ihanaa odotuksen tunnetta omalta parisuhteelta tulevaan. Huonoina hetkinä emme ajattele, että ”tätä tää nyt on loppuelämän”, jolloin ruoho saattaisi alkaa tuntumaan vihreämmältä aidan toisella puolella. Huonoina hetkinä ajattelemme, että ”tätä on enää vähän aikaa jäljellä, kestetään nyt nää tyrskyt ja sitten on taas smooth sailingia.

Asiat on hyvä laittaa perspektiiviin. Välillä kun mua ärsyttää ihan mahdottoman paljon, katson lapsiani ja mietin, mitä olisin valmis kestämään heidän vuokseen. Todella paljon. Siinä rinnalla ei yksi miehen joku pieni ärsyttävä tapa ole mitään. Ja kun se hetki menee ohi ilman, että annan sille enempää valtaa, huomaankin taas kaiken sen ihanan ja rakastettavan miehessäni. Tämä meidän sopimus vie aika hyvin tilaa siltä, että asiat pääsisivät paisumaan liian isoksi. Koska rehellisyyden vuoksi on sanottava, että joskus oon jopa tulostanut avioeropaperit. Oikeesti tulostanut ne. Ollut aivan saakelin raivoissani miehelleni. Nyt kun mietin, en edes muista mistä asiasta. Siinä hetkessä se tuntui olennaiselta. Tuskin se oli sitä.

2. Kaksi päävalmentajaa

Olemme saman joukkueen kaksi päävalmentajaa. Tää on meidän tiimi, meidän joukkue, jota me yhdessä peluutamme ja jonka pelisäännöt me yhdessä päätämme. Toisella voi olla vetovastuu eri alueista kuin toisella, mutta päätäntävalta on molemmilla yhtä vahva. Kummankaan ääni ei ole painavampi, vaan pattitilanteessa keskustellaan ja yritetään löytää yhteinen ratkaisu.

Paljon kuulen naisten valittavan siitä, että miehet eivät osallistu yhtä paljon. Se on varmasti monilla tilanne. En ole onneksi joutunut koskaan asiaa tuskailemaan itse, vaan mieheni osallistuu yhtä tasapuolisesti meidän yhteiseen arkeen, elämään ja lastenhoitoon. Henkisellä tasolla monet varmasti ovatkin yhdessä päävalmentajia, mutta mitä tulee lapsiin, usein äiti ottaa sen päävalmentajan paikan, alentaa miehen assariksi, eikä anna hänelle mitään mahdollisuuksia nousta samalle tasolle. Ja sitten luhistuu sinne oman painonsa alle, koska pikkulapsiaikana elämässä lähes kaikki liittyy lapsiin. Ei tää nyt millään Excelillä mene 50-50, eikä aina ole helppoa tämäkään, mutta koko ajan yritetään tehdä töitä yhteisen tavoitteen eteen. Kun mä muistutan neljännen kerran päikkyretken eväistä, en minä ajattele kuinka monta maitopulloa mieheni on pessyt sinä päivänä ja montako lego-palikkaa hän on rakentanut. Omat tehtävät huomaa hirveän hyvin, niitä toisen ei välttämättä edes tiedosta. Molemmat tekee parhaansa, ainakin se on lähtöolettama, ja jos toisesta tuntuu siltä, että omalla kontolla on liikaa vastuuta, on myös oma velvollisuus antaa sitä toiselle.

Minä opettelen antamaan miehelleni vastuuta ja hän opettelee kantamaan sitä. Ja toisinpäin. Mieheni ei hoida minun lapsiani, jos olen poissa, vaan hän hoitaa omia lapsiaan. Ottaen kaiken vastuun, minkä tilanne vaatii, eikä odota, että sanelen kaiken ja kerron miten tehdä ja missä aikataulussa ja milloin ja monelta. Minä taas opettelen ottamaan vastaan hänen tekemät ratkaisut ilman, että pidän omaa toimintatapaani parempana. Musta usein tuntuu, että isillä on tosi rankkaa. Heidän pitää onnistua ilman, että he saavat edes mahdollisuutta yrittää.

3. Omaa aikaa, omaa hyvinvointia

Parisuhdeaika on kortilla tällä hetkellä. Siis ihan se kahdenkeskinen aika. Mutta tietyllä tapaa me koetaan silti saavamme parisuhdeaikaa toistemme kanssa, kun nauretaan yhdessä lapsille tai kujeillaan jotain salakielellä taaperon selän takana ja eletään tätä arkea yhdessä meidän valmennustiimillä yrittäen pitää tän meidän joukkueen kasassa. Jutellaan ja halataan ja nauretaan silloinkin kun lapset on lähellä. Mutta se oma aika. Me molemmat kaipaamme eniten nimenomaan omaa aikaa. Mies salilla käymistä, liikkumista ja remppapuuhailua. Minä leipomista ja musiikin kuuntelua ja ihan vaan olemista tai lukemista. Kun sua pitkin kiipeilee koko päivän taapero tai sylittelet koko päivän vauvaa, on ihan OK todeta illalla, että en halua mitään läheisyyttä, vaan haluan olla hetken itsekseni. On ihan OK sanoa puolisolle kaipaavansa hiljaisuutta, jos on koko päivän höpissyt taaperon kanssa ja kuunnellut tämän loputonta puhetulvaa.

Me otettiin taannoin viikkokalenteri käyttöön. Ollaan liian usein tehty niin, että hoidetaan lapsia, siivotaan, käydään kaupassa, tehdään työhommat, kotihommat pyykkeineen ja ruoanlaittoineen ja ”sitten myöhemmin” otetaan omaa aikaa. Voin kertoa salaisuuden. Sitä ”sitten myöhemmin” ei tule koskaan. Sitä aikaa ei tule olemaan ikinä. Ja niiiiiin paljon kuin palvonkin lapsiani ja rakastan miestäni, herrajumala miten ihanaa on olla välillä yksin. Mä tarvitsen sitä. Lasten kanssa jatkuvassa valppaustilassa olo kuluttaa, jatkuva jonkun pienen ihmisen tarve kuluttaa, jatkuva tekeminen ja jonkun kanssa oleminen kuluttaa. Me ollaan kalenteroitu meidän ”omat ajat”. ”Sä viet Danten päikkyyn ja meet salille tossa”, ”mun oma 2h on tossa”. Oma aika on meillä tärkeänä prioriteettina arjessa, koska muuten sitä ei ole ikinä ja kaikki väsyvät kaikkiin ja kaikkeen. Välillä tarvii nollata ihan yksin olemalla, sillä se nollaus toimii myös latauksena. Siitä pitää pystyä tarvittaessa joustamaan, mutta välillä siitä tekee hyvää pitää tosi lujasti kiinni.

Jokainen tekee sitä, mikä on omalle hyvinvoinnille tärkeää. Paljon puhutaan parisuhdeajasta, mutta vähän omasta ajasta. Mun mielestä jokaisella pitää ensin olla hyvä omassa ihossaan, että voi olla hyvä muille. Kukaan ei voi hyvin, jos joku ottaa koko ajan pois tärkeimmästä, eli omasta hyvinvoinnista.

4. Laske rimaa

Oikeesti, riman laskeminen vauvavuonna on mun mielestä osa onnea 😀 Se, että kulkee ympäriinsä vihaten siivotonta kotia ja venyneitä iltahulinoita ja ties mitä kaikkea, ei paranna tilannetta lainkaan. Todellisuus on mitä on, sen eteen voi tehdä töitä ja yrittää työstää asioita, mutta niissä vellominen on ihan turhaa. Se koti ei siivoa itseään stressillä, eikä ne lapset mene yhtään aiemmin nukkumaan, vaikka sitä stressaisi. Kodin ei tarvitse aina kiiltää, pyykit odottavat vielä päivän tai kaksi. Laske rimaa odotuksille siitä, miten lapset käyttäytyvät, kuinka paljon puoliso tekee ja miltä teidän koti ja arki näyttää. Jos et vaadi itseltäsi ja perheeltäsi liikaa, voipi olla, että kaikki on onnellisempia. Ne lelut ei oo 10 vuotta hujan hajan. (Ehkä) Lapset eivät tarvitse sua nonstop enää 5-vuotiaina, vaan sulla on aikaa siivota ja puuhata kotona ja istuttaa se unelmien puutarha ja kutoa se kaulaliina.

Laske rimaa vanhemmuuden vaatimuksille. Nykypäivän yhteiskunnassa vaaditaan koko ajan sitä, että vanhemmat antavat kaikkensa. Ei piirrettyjä, ei yksinoloa. Vanhempien pitää aktivoida, leikittää, tehdä luomuruokaa ite alusta loppuun ja mitä vielä. Kaikessa ei ole pakko olla täydellinen! Lapset kasvavat 90% täydellisissä oltavissa ihan 100% täydellisiksi ihaniksi tyypeiksi, kunhan niitä rakastetaan 100%:sti. En oo tehny yhen yhtä sosetta Myttyskälle. Kaupasta saa helkkarin hyviä luomusoseita jokaikisessä maussa, niin en jaksa alkaa väkrää sille soseita, kun saan kaupastakin. Sillä ajalla teen jotain järkevämpää meidän kaikkien kannalta tai pumppaan sille äidinmaitoa. Välillä mun taapero kattoo piirrettyjä kun mä tiskaan. Tai välillä mun vauva huutelee hetken leikkikaaressa kun mä olen suihkussa. Such is life. Aina ei voi olla 100% läsnä, aina ei voi olla 100% täydellinen. Koti, äiti, isi, päivä, mikään. Kun ei vaadi täydellisyyttä itseltään, ei ehkä vaadi sitä puolisoltakaan. Vanhempana, puolisona, kodin toisena aikuisena.

5. Kiitos ja anteeksi

Moni varmasti ajattelee puolisostaan ihania ajatuksia ainakin silloin tälloin, mutta kuinka usein ne muistaa sanoa ääneen? ”Olet ihana isä”, ”kiitos kun laitoit lapset unille”, ”anteeksi, että kiukuttelin, en ollut ehtinyt syömään ja olin vähän kierroksilla”. Kiitä niistäkin asioista, jotka on itsestäänselviä. Kun mies vie lapset pihalle leikkimään, kun vaimo tekee ruoan, kun puoliso tekee oman osuutensa. Kiitäkin silloinkin. Se ei ole keneltäkään pois. Kiitä ruoasta, pestyistä pyykeistä ja siivotusta keittiöstä. Kiitä puolisoa, kun hän tekee oman osuutensa ja silloin kun hän tekee sinun osuuden. Pyydä anteeksi. ”Mua väsyttää”. Jep, niin meitä kaikkia. Se ei riitä. ”Anteeksi kulta, että tiuskin, oon ihan superväsynyt ja pinna kireällä”. Yritä toki olla turhaan tiuskimatta, mutta jos ja kun niin teet, niin pyydä anteeksi.

6. Elämän perusasiat haltuun

Sama läppä, sama juttu. Yhtenä kertana nauran kippurassa, toisena haluaisin suunnilleen murhata mieheni katseellani. Hold on, mikä muuttui? Jos en oo syöny ja juonu tarpeeks tai nukkunu jotain suht järkevää määrää tunteja, niin kaikki miehessäni ärsyttää mua. Oikeesti, ihan kaikki. Ei se hänen vikansa ole. Se on mun vika. Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa itsestään ja jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi pystyä pitämään huolta itsestään. Ruokaa, juotavaa ja unta. Ne on perustarpeita myös aikuiselle. Jos yöllä ei ehdi nukkumaan tarpeeksi, päiväunet on ratkaisu. Jos ei pärjää yksin, apua on pyydettävä. Läheisiltä ja tukiverkolta, ja jos se ei onnistu, niin sitten tältä meidän hyvinvointiyhteiskunnaltamme ja sen tarjoamilta palveluilta.

Valmistautuminen on oikeesti hyvä. Meillä on kahvi napin painalluksen päässä, kun isken Nespressoon lempparikahvini. Kaapissa on varmaan 30 proteiinipatukkaa ja ainekset nopeaan ruokaan. Teen kerralla kaks purkillista granolaa, jonka isken jugurtin sekaan nopeeksi ateriaksi. Matalalla oleva verensokeri ja nälkäkiukku valmiiksi väsyneessä naisessa ei ole hyväksi kellekään. ”Ei tässä ehdi syömäänkään!” Höpöhöpö. Ehtii. Antaa vauvan huutaa 10 minuuttia tai taaperon katsoa piirretyjä tai mitä ikinä. Liian usein unohtaa priorisoida itsensä. Kiireessä usein tekee mieli turvautua pizzaan ja jätskiin, mutta se vaan pahentaa tätä kierrettä. Laadukas ja terveellinen ruoka on tärkeää, siitä ei pidä joustaa.

7. No entä se seksi? 

Joka paikassa pöhistään seksistä ja siitä kuinka sitäkin pitäisi ehtiä harrastamaan. Ja sitten tuntuu, että aika moni päivä menee niin, että tarvii freeze-nappulan, jotta ehtii pissalla käymään rauhassa. Lapset herää aamulla aikaisin ja kun ne on vihdoin nukkumassa illalla, seksi voi tuntua oikeasti ihan viimeiseltä asialta, joka on mielen päällä. Se ihana upea puoliso, josta ei ennen saanut pidettyjä näppejä erossa, tuntuu vaan taas yhdeltä tarvitsevalta ihmiseltä silloin, kun itsellä ei ole energiaa eikä intoa. Mun mielestä fyysinen läheisyys kuuluu elämään ja myös pikkulapsiarkeen. Jollekin se tarkoittaa sitä, että seksi kuuluu arkeen 6vk synnytyksestä, joillekin 6kk synnytyksestä. Kuinka usein, milloin ja miten? Joillekin sopii senkin aikatauluttaminen, toisille ei lainkaan. Mä en usko siihen, että seksiä ”kuuluu” harrastaa ja sen aikatauluttaminen on mun mielestä absurdi ajatus. Jokainen tehkööt miten sopii omassa parisuhteessa parhaiten. Jos seksille ei tee etukäteen aikaa, sille voi käydä sama kuin omalle ajalle. Sitä aikaa ei sitten ikinä tule otettua. Toisaalta kalenterivaraus tässä asiassa kuulostaa ainakin mun korvaan todella väärälle, vaikka toimii varmasti joillekin muille.

Moni pikkulapsiperheen vanhempi kokee, ettei seksille ole aikaa missään vaiheessa ja moni turhautuu siihen, että seksiä on liian vähän, ja joku toinen taas turhautuu siihen, että toinen koko ajan haluaisi, mutta itseä ei kiinnosta. Näitäkin on taas tuhat eri skenaariota. Mä koen tänkin asian sellaisena, mihin kannattaa suhtautua vaiheena. Vauvan unihulinaan ja tiheään imuun ja ties mihin aikuiset osaavat suhtautua vaiheena, mutta se tekisi hyvää myös sille parisuhteelle. Kaikki parisuhteenkin kuviot ja erityispiirteet ovat osa tätä vaihetta ja ne muuttuvat. Oli sitten seksiä tai ei, oli sitä liian harvoin tai mitä ikinä, se on vain vaihe. Tärkeintä on musta se, että kumppanit ovat samalla sivulla ja asioista puhutaan.

Muistan kun mulla oli Danten jälkeen sellainen vaihe, että musta tuntui, että välillä en kestänyt minkäänlaista fyysistä läheisyyttä. Kun sain lapsen unille illalla, oli hän ollut minun ihollani tai lähelläni yli puolet vuorokaudesta. Ja miehen ihan vaan ottaessa kainaloon sohvalla, mua alkoi ahdistaa. Siitä olisi voitu saada aikaiseksi kriisi, mutta molemmat ymmärsi tilanteen, kun selitin miehelleni, että mun läheisyyskiintiö on hetkellisesti täynnä, haluan olla vaan itsekseni hetken. Joku stressaa, ettei toisen mielestä ole tarpeeksi seksiä, vaikka toisen mielestä sitä on sopivasti. Toinen haluaisi lisää, muttei uskalla puhua, vaikka puolisollekin kelpaisi nipistää yöunista puoli tuntia yhteisille hetkille. Ja kun asioista ei viitsistä tai ehditä puhumaan, jää asiat oletusten varaan. Kommunikointi on tässä mun mielestä kaikista tärkeintä, tilan antaminen toiselle ja se, että hyväksyy tämän kiireisen arjen olevan vain vaihe eikä kuvittele, että paluuta entiseen ei enää ole.

8. Pieni hetki menneiden muistelulle

Mä otan välillä 5 minuuttia tai 10 minuuttia sille, että makaan sohvalla silmät kiinni ja mietin jotain tiettyä tapahtumaa vuosien takaa. Ajalta ennen lapsia. Kun oli vaan me kaks. Saatan selata kännykän kuvia tai vaan käyttää muistipankkiani. Muistaa miltä mieheni tuoksui ennen pukluntäyteistä arkea. Miltä hänen kosketuksensa tuntui kolmansilla treffeillä. Miten reagoin hänen nauruun ja kuinka halusin tietää hänestä kaiken. Sukellan hetkeksi sinne aikaan, kun ei ollut kiire ja kun se toinen ihminen oli elämän tärkein prioriteetti. Aikaan ennen kuin näistä pienistä ihmisistä tuli meidän koko elämä.

Musta se on ihanaa, eikä mulle tuu ikinä sellainen olo, että hyvät ajat olisi takanapäin ja nyt tää on tällaista arkistunutta. Päinvastoin. Mä rakastan meidän arkea, mutta tän kakkavaippojen ja kaoottisten ruokailujen täyttämän arjen keskellä mä en aina kiinnitä huomiota kaikkeen siihen, mitä puolisoni onkaan. Ja välillä on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itseään. Velloa hetki siinä rakastumisen tunteessa, joka oli aikanaan niin kokonaisvaltainen. Avata silmät ja todeta, että jep, se on toi sama tyyppi tossa ruokapöydän ääressä porkkanasose valumassa pitkin käsivartta sillä aikaa kun hän käskyttää taaperoa siivoamaan legot lattialta. Se on se sama tyyppi myös vuosien päästä, kun joku päivä koti on siisti, lapset ei tarvitse meitä just sillä hetkellä ja me ollaan ihan vaan me kaksi keskenämme. Ja silloin mä varmaan katson taaksepäin ja muistan täydellisenä juuri tuon hetken, tuon voimakkaan rakastavan miehen, joka on isä mun lapsille ja joka siinä porkkanasoseen ja legojen keskellä on minun. Täydellisesti minun, kaikkine epätäydellisyyksineen.

Tsemppiä kaikille vauvavuotta eläville! Hyvin se menee! 🙂 Ja jakakaa toki omat vinkkine vauvavuodesta selviytymiseen! 

Kommentit (13)
  1. Meillä ”ei erota”-aika kolme vuotta:D Puhuttii ennen lapsen syntymää, et katotaan se pikkulapsiarkikin kokonaan:DD

    1. Kyllä, näin olen myös minä jostain lukenut että alle kolmevuotiaan vanhempien ei kannattaisi erota, sillä elämä ei ole vielä tuona aikana tasaantunut nk normaaliksi. Ja tottahan se on, elämä on paljon rankempaa pikkulapsiaikana mikä pakostakin vaikuttaa parisuhteeseen. Oman kokemukseni (lapset jo kouluikäisiä) perusteella sanoisin, että sinä vuonna kun nuorin oli täyttämässä 5v, alkoi tuntua että päästään jo aika helpolla. Joten oi, kunpa vanhemmat jaksaisivat odottaa rankkojen aikojen yli ennenkuin pistävät lusikat jakoon, sitä saa jälleen parisuhdeajan ja sen toisen ihmisen ”takaisin” sitten ennenpitkää.

  2. Ihana kirjoitus, kiitos! Meillä takana 14v yhdessä ja kolmas vauvavuosi menossa. Tapana muistutella itseä ja toista siitä, että ”tutustutaan” sit taas uudestaan paremmin, kun lapset on isompia ja tarvitsee meitä vähän vähemmän. Tämä minusta lohduttava ajatus arkirumban keskellä; yhdessä nyt handlataan vauvavuodet ja sit taas koittaa enemmän yhteisiä juttuja. Että ero tosiaan vauvavuosina ei ole vaihtoehto, kun kuitenkin ollaan turvallisessa ym suhteessa. Ajatus myös kutkuttava, mitä kaikkea ihanaa keksitäänkään sit aikanaan, ihan kuin ennen lapsia:) vähän kuin teidän sopimus. Olen kanssasi myös samaa mieltä siitä, että oma aika menee yhteisen ajan edelle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *