Motivaation muutos

Olen miettinyt viime aikoina usein sitä, miten mun bloggaaminen on vähentynyt melko lailla samassa aikataulussa ADHD-diagnoosin jälkeen. Ensin olin kesälomalla ja en oikeastaan ikinä palannut sieltä. On ollut hurjan paljon ajatuksia siitä, mistä kaikesta haluan kirjoittaa, erilaisia kepeitä ja syviä aiheita. Ne on muistiossa listana otsikoita ja ajatuksia, mutta niiden toteutus on jäänyt. Jollakin tapaa ajattelin alkuun, että diagnoosi ei muuttanut minua, se vaan opetti käsittelemään monia asioita eri näkökulmasta, mutta kyllä se on muuttanut. Monellakin tapaa. Ja sitä kautta suhtautumista tosi tosi moneen asiaan. Ja valitettavasti blogi on ollut yksi näistä asioista, vaikka olenkin ajatellut sen johtuvan oikeastaan vaan siitä, että aikaa ei ole. Toisaalta on ollut aikaa aloittaa uutta liiketoimintaa ja tehdä tosi kivoja projekteja, jotka eivät ole olleet blogissa millään lailla esillä, joten ei se ihan ajanpuuttella selity pelkästään. Enemmän kyse on siitä, kuinka itse miellään eri mediat tällä hetkellä. Instagram on toisaalta hyvin kaupallinen, mutta toisaalta hyvin matalan kynnyksen media, johon voi julkaista puhelimella samalla kun on nukkuva lapsi sylissä. Toisaalta se on myös jotenkin positiivisempi ympäristö. Vaikka saan paljon enemmän kommentteja ja viestejä Instassa, ne ovat tosi harvoin negatiivisia tai törkeitä, siinä missä blogiin niitä tulee tosi paljon korkeemmalla prosentilla kommenttien muodossa.

Samalla kuitenkin blogikulttuurissa on yleisesti ottaen ollut hyvin vahvaa siirtymistä Instagramin DM-viesteihin ja se on ollut tavallaan ihanaa, koska siellä saa kasvot ihmiselle ja suoran vuorovaikutuksen! Ja kyllä mä ainakin huomaan aktiiviset ja muistan heidät! Joka kerta kun joku painaa sydäntä tai muuta emojia storyyn, tulee auki koko sen saman seuraajan historia ja aktiiviset seuraajat jää mieleen. Instagram aikanaan tappoi mun Facebook-aktiviteetin ja omalla tavallaan se on ehkä myös vaikuttanut samalla tapaa blogiin, ainakin jossakin määrin. Toisaalta IG on tylsä alusta, kun storyt poistuvat vuorokauden päästä ja feediin taas ei saa kirjoitettua kovin pitkästi. Storyissa kommunikaatio on 1-1, suoraa viestittelyä jonkun kanssa ja kun se tapahtuu puhelimella, ei jaksa naputella useampaa kymmentä tai jopa sataa pidempää viestiä. Samaan aikaan aika moni kommentoi myös blogikirjoituksia sinne DM-osastoon, mikä syö ennestään tämän aktiivisuutta, mutta samalla antaa lisää kasvoja keskustelukumppaneille.

Oon puhunut avoimesti paljon ADHD-hoidon, lääkityksen ja terapian, vaikutuksesta arkeeni, ja koen sen pelkästään positiivisena muutoksena. Mutta toisaalta, on siinä omat negatiiviset puolensa, jos niitä haluaa niin ajatella. Esiemrkiksi taloudellinen motivaatio on aika hukassa ajoittain. Vielä keväällä tiesin aika hyvin seuraavan kuun myynnit ja sitä seuraavan ja osasin suunnitella asioita pidemmälle sen puolesta ja mulla oli selkeät päämäärät taloudellisesti. Nyt katson välillä kollegoiden menestymisporhallusta ja nostan hattua, mutta huomaan, että en inspiroidu numeroista. En mä nyt missään nimessä voi sanoa olevani vielä lähelläkään ”vähempään tyytyjää”siinä mielessä, että taloudellinen menestys ei motivoisi mua ajatuksena, vaan enemmänkin se ajatus menee nykypäivänä sitä ekaa impulssia pidemmälle. Jos ennen rahalliset tavoitteet on olleet sellaisia nollasta sataan ajatuksia, joita on lähtenyt toteuttamaan, niin nyt ne on paljon laveammin pohdittuja. En enää ajattele ”hei mäki voisin tehdä näin ja näin!” ja paina menemään, vaan mietin, että ”jos mä tekisin näin ja näin, niin mä voisin saavuttaa sitä ja tätä, mutta se ois pois tästä ja tästä” ja ylipäätään ajatuksen kulku on siinä mielessä ”hitaampi”, että prosessoin asioita vähän monipuolisemmin. Niin kuin Monopolyssa, jokainen ajatus ei enää ole sellainen ”Mene suoraan vankilaan(mihin tahansa), kulkematta lähtöruudun kautta” vaan meen vähän kiertotietä. Monopolyssa siitä sai leikkirahaa, tässä uudentyyppisessä ajattelussani siitä saa ehkä vähän järkevämmin pohditut valinnat arkeen ja elämään. ”Olishan se kiva, mutta tämä ja tämä ja tuo asia vaikuttaa, eli enpä mä oikeestaan ees halua sitä ja tätä tehdä niin ja näin”.

Tää pätee vähän kaikkeen, mutta kun lueskelin esim. ADHD-lääkityksen mahdollisia haittavaikutuksia, kiinnitin huomiotani siihen, että lääkkeiden pidempiaikainen käyttö voi aiheuttaa muutoksia motivaatioon; yleensä positiviisia, mutta myös negatiivisia. ”…actually work by directing the brain to fix its attention on the benefits, rather than the costs, of completing difficult tasks.” Tuo lause osui silmääni. Ja se ehkä kuvastaa paljon sitä muutosta, mikä mussa on ollut viime aikoina. Tietyllä tapaa esim. bloggaamisessa oon pidempään ajatellut, että harva kirjoitustahti aiheuttaa pettymyksen mun ihanissa seuraajissa tai saatoin kiireisen päivän aikana monta kertaa ajatella, että mun ”pitäisi” postata. Nyt se on jotenkin poistunut kokonaan. Osaan eri tavalla miettiä mun viikon tuntimäärän ja tasapainoilla eri tavalla oman hyvinvoinnin, perheen ja työvelvoitteiden sekä muiden asioiden välillä. Mä pystyn ihan eri tavalla nykyään päättää priorisoivani ajan perheeni kanssa ja olla siinä täysillä, ajattelematta sitä, mikä odottaa vielä tekemistä. Jäin itse asiassa pohtimaan tuota motivaatio-asiaa ja totesin, että mun motivaation määrä ei sinänsä ole eri. En koe, että olisin vähemmän motivoitunut asioissa, vaan ennemminkin mä koen, että mun motivaatio on muuttunut.

Jos katson taaksepäin vuosia elämästäni, voin monen asian kohdalla miettiä toimieni motivaatiota. Olenko halunnut toimia niin kuin minulta on odotettu, vai päinvastoin, vai onko mua motivoinut taloudellinen menestys, ulkopuolinen ihailu, sisäinen halu, oma intohimo vai joku muu asia? Vaikea sanoa, koska mun mielestä tuon jakaminen on keinotekoista. Voisin sanoa ihastuneeni neutraaleihin väreihin ja okraan tänä vuonna vaan koska nyt satuin ihastumaan, mutta todellisuudessa joku päätti jo pari vuotta sitten, että 2020 jengi pukee muksunsa rustiikkiseen tyyliin ja okraa myydään ku häkää niillekin, jotka ennen nimitti väriä sinapin väriseks. Olemme yhteiskuntamme tuotoksia. Olen varmasti kokenut tarvetta menestyä ja saada aikaan asioida ja mielellään myös mitattavia asioita, sen perusteella millainen lapsuus ja nuoruus minulla oli, mitä läheiseni ovat ihailleet ja mitä on ihailtu yhteiskunnallisesti. Jokaisella sukupolvella on haasteita mukautua uuteen aikaan, koska muutos on niin iso. Lama-ajan jälkeisessä kulutusyhteiskunnassa ja talouskasvua ihannoivassa maailmassa kasvanut lapsi ei välttämättä pääse ihan yhtä nopeasti kiinni ekologisempaan ajatusmalliin kuin sellainen, joka ei kokenut tietynlaista menneisyyttä. Jälkiviisaana asioiden tarkastelu jälkikäteen antaa paljon laajemman ymmärryksen menneestä hetkestä, vaikka turhaa onkin. Tai ei ehkä täysin, ehkä siitä oppii vähän kuitenkin tulevaankin.

Mä tiedostan, että mua on ohjannut elämässäni paljon ulkopuolinen motivaatio. Toisaalta oon aina ollut se ihminen, joka on uskaltanut olla oma itsensä vaikka se ei aina olisi helppoa, mutta samalla ymmärrän, kuinka vahvasti mua on ajanut eteenpäin asiat, jotka eivät ole olleet lähtöisin minusta. Mun lapsuudessa mua verrattiin usein erääseen läheiseeni. Ei sinänsä edes omat vanhempani, mutta erinäiset ihmiset. Koin lapsena olleeni hieman ruma ankanpoikanen jalon joutsenen rinnalla. Olin kömpelö, höpöttävä poikatyttö, joka oli aina vähän liikaa, ja hän oli, no lähes täydellinen. Kun hain oikikseen, asenne oli se, etten todellakaan pääse kerrasta, kun se on niin vaikeaa. Muistan, että opiskelupaikan saamisessa mua ilahdutti ehkä jopa enemmän sellainen ”näytinpäs!”-fiilis kuin ajatus siitä, että pääsen opiskelemaan oikikseen. Pitkään pidin sellaista alaspainavaa ja väheksyvää ajattelua jotenkin motivoivana ja sain siitä draivia. Nyt kun mietin, ajatus tuntuu vieraalta. Jos joku hyväntahtoisesti ajattelee mahdollisia lopputulemia, joista yhdessä epäonnistun, otan ajatuksen vastaan mieluusti ja pidän sitä rikkautena. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka lähes tsemppaavat sitä, että epäonnistuisit. Kaikessa tai tietyssä elämän osa-alueessa. En oo keksinyt oikein muuta syytä tähän kuin ihmisten omat käsittelemättömät epävarmuudet, enkä oo asiaan sen enempää pureutunutkaan. Tällaiset ihmiset oon aika kovalla kädellä karsinut tai jättänyt kädenmitan päähän.

Mutta palatakseni siihen ulkoiseen motivaatioon. Bloggaamisessa se on tosi vahvasti läsnä arjessa. Ihmiset toivovat bloggaajille tosi paljon. Hyvää ja pahaa. Suoranaista epäonnistumista, että ”oppisi” tai vaikka vapaaehtoisesti lapsettomalle äitiyttä, että ymmärtäisi miten nautinnollista äitiys on. Suurin osa näistä ajatuksista on usein oikeasti hyväntahtoisia. Olisinko ollut tyylikkäämpi ja kauniimpi, jos olisin vuosia käyttänyt välillä ponnaria tai pitänyt tukkaa suorana? Ehkä? Ainakin joidenkin silmissä? Halusinko pitää kiharana vai halusinko alkuun pitää kiharana ja sittemmin en halunnut muuttua muiden toiveiden pohjalta? Oliko ponnarittomuus jotain pientä kapinaa? En minä tiedä, mutta tässä on menty varmaan 12 vuotta bloggaajana niin, että vietän suurimman osan päivästäni ponnari tai nuttura päässä, mutta musta ponnarikuvien löytäminen on mainio haaste kelle tahansa. Ehkä kummallinen esimerkki, mutta olkoot. Mitä enemmän minulta on odotettu jotain, vaadittu jotain tai yritetty puskea mua johonkin suuntaan, sitä enemmän mä oon halunnut mennä toiseen suuntaan. Ja bloggaamisessahan sitä vetoa ja tunkua on koko ajan. 2008 bloggaaminen ja 2020 bloggaaminen on ihan eri eläin. Ei enää tiedä mistä voi sanoa mitään, ettei joku loukkaannu tai jotain korttia vedetä, minkä voisi tehdä paremmin. Nykypäivänä pitäisi olla kulutusvastainen, poliittisesti vain tiettyä mieltä, vihreä liberaali mielellään, ja maailmaa pitäisi katsoa tiettyjen (julkisesti) suosittujen mielipiteiden kautta. Jos ennen mun motivaatio oli olla oma itseni ja käydä kumnallista yhden naisen sotaa tätä ajatusta vastaan, niin nyt mun motivaatio on käyttää aikaani mielekkäämpään. Mun motivaatio tulla kuulluksi on vähentynyt ja sitä myötä myös bloggaamiseni. Ja itse asiassa mun tarve saada hyväksyntää yhtään keltään on ihan älyttömän pieni.

Tästä on yksi ihan konkreettinen esimerkki. I’m with Sanna -ilmiö Trendin kansikuvan jälkeen. Multa nimittäin kysyttiin pariinkin otteeseen Instagramista aiheesta. Oliko tietoinen vastalause minulta olla julkaisematta kuvaa tuossa haasteessa, eli enkö ole I’m with Sanna? Muutama näistä kysymyksistä oli suorastaan tuomitseva sitä kohtaan, että ottanut tuohon kantaa. En mitenkään julkisesti vastustanut tuota ilmiötä, vaan mulla oli omat ajatukseni ko. tilanteesta, niin itse jutun kuin sitä seuranneen porun puolesta, mutta aloitettuani postauksen aiheesta, päätin vaan jättää sen kirjoittamatta. Ei ollut motivaatiota. En jaksanut kirjoittaa kanssani jyrkästi eri mieltä oleville ja käydä vääntöä asiasta, enkä toisaalta jaksanut kirjoittaa asiaa ehkä kanssani samoin ajatteleville, koska mitä mä saisin siitä? Nimittäin mun motivaatio on hyvin sisäistä tällä hetkellä. Sen keskiössä on se, mitä mä haluan, vaikka kukaan muu ei sitä ymmärtäiskään enkä välttämättä minä itsekään, koska opitut mallit sanovat, että pitäisi tehdä toisin? Ja kun mietin mitä tahansa  postausaihetta, mietin kaikkia niitä puolia, jotka tulevat nousemaan esiin ja joilla minua ja ajatteluani ojennetaan. Ja melko usein totean, että aivan sama. Tätä ajattelua on ollut bloggaamiseni aikana ennenkin, mutta silloin saattoi välillä vaan esitellä huulipunia tai jotain muuta pinnallista ajatellen, että asia ei herätä mielensäpahoitusta kenessäkään.

Nykypäivänä kaikki herättää. Oli se kauramaito, huulipuna tai mikä tahansa muu. Ilmasto, muilla ei oo varaa, nyt on taloudellisesti rankkaa niin monilla, lapsettomuus jnejne. Vastakortit lentelee omassaki mielessä. Mun tekis mieli välillä pitää Instagram Live, jossa saisitte heittää postausaiheita, ja mä voisin heittää takaisin, miten minkä tahansa aiheen saa käännettyä negatiiviseks. En äkkiä usko, miten löydettäs joku sellainen, missä niin ei olis. Koska hyväntekeväisyydestäkin kirjoittaminen on väärin. Joko siinä kiillottaa omaa sädekehäänsä tai sitten sitäkin pitäisi tehdä paljon enemmän ja voi voi kun Chanel ja lapset ilman ruokaa. Btw, Chanel-laukut -teemainen negislive ois jo itsessään hauska, koska kyseinen kapistus on vedetty aivan jokaiseen asiaan, mitä vaan voi. Ehkä jos vertailisin eri sinisiä farkkuja, niin se menis vielä sellaisena, että se ei herättäisi tunteita. Eikun kyllä sekin herättäisi, koska mulla olis liikaa farkkuja. Ja jos kävisin vertailee niitä liikkeessä, niin olisi väärä liike. Ja joku pieni lapsi jossain on nekin farkut tehnyt, ja jos ei oo vaan kotimainen yrittäjä, niin sen lapsi on sitten mennyt liian nuorena hoitoon, kun se äiti ei voinut olla äiti vaan yrittäjä ja kun sillä naisella ei oliskaan lapsia, niin epäonnistunut olis, kun jotain pennikauppaa pyörittää, ku vois tehdä elämällään jotain fiksua, eli olla äiti…. Ja ja ja… 

Yrittäjyyden ja kotiäitiyden yhdistelmässä bloggaaminen on haastavaa sikäli, että aika on kortilla. Kotiäidin työaikana hoidan lapseni, mutta uusi työaika alkaa illalla kun lapset nukkuvat ja mulla olis aikaa tehdä töitä. Usein tää aika alkaa joskus 20 aikaan, jos miehen kotiintulon ja lasten nukkumaanmenon välissä halutaan tehdä asioita perheenä? Mihin sitten mahtuu se oma aika tai parisuhdeaika? Voin muuten kertoa ihan ilman mitään syyllisyyden tunnetta, että toissailtana mun oli tarkoitus jakaa asukuvia, mutta päädyin katsomaan miehen kainalossa Deppin uusinta leffaa. En koskenut kertaakaan puhelimeen, en harkinnut jonkin tylsän asian tekemistä samalla (kynsien viilaus, ohjelmistojen päivitys jne.) vaan keskytin ja nautin siitä leffasta. Eilen juttelin pitkään äitini kanssa. Takaraivossa ei jyskyttänyt tarve tehdä jotain muuta. Koska oikeasti, kotona töitä tehden on tosi vaikeaa välillä jakaa työaika ja muu aika. Eilen mulla oli aamupäivän aikana kolme kuvausasiakasta. 14.30 maissa iskin muistikortin koneeseen ja suuntasin leikkimään lasten kanssa, kun esikoisen päikkykaveri äitinsä kanssa oli käymässä. Ja sitten kello olikin jo melkein 19 ja totesin miehelle, että ”apua, meni koko päivä ihan ohi, en oo tehny mitään duunijuttuja”. Mies naurahti ja seurasi kun mullakin selkeesti raksutti rattaat päässä, että kyllä vaan muuten tein. Ennen ajatus töistä olisi varjostanut leikkitreffejä tosi paljon, kun olisi koko ajan tullut mieleen, että pitää tehdä pitää tehdä ja illalla olisin istunut koneella puolitehoilla pitkään, sen sijaan, että olisin parantanut maailmaa äitini kanssa.

(”Ota nyt se kuva” -ilme)

Näin jälkiviisaana voin sanoa, että vuosia olin paikalla, mutten 100% läsnä. Päässä pyöri jatkuvasti asioita, mitä piti tehdä tai vähintään halusi tehdä. Blogi oli tosi paljon yksi niistä, kaikkien muiden ohella. En tiedä mistä oon saanut päähäni sellaisen ajatuksen, että mä haluan tuottaa postauksia päivittäin ja se oli vuosia mun tahti. Viime vuodet tahti on hiljentynyt, mutta oon silti pitänyt hyvänä tahtina 5 postausta viikossa, 3 sellaisena vähittäisvaatimuksena ja kaikki alle sen on ollut suunnilleen lomaa. Toki kaksi pientä lasta pitää aika monta lautasta ilmassa koko ajan, mutta muutos ajatusmaailmassa on erilainen kuin ajanpuute pelkästään. Tekemättömät asiat eivät pyöri kehää mielessäni. Prioriteetit ovat selkeämmin omissa ajatuksissani selvät ja on helpompi vetää linjanveto työajalle ja perheajalle ja kaikelle muulle. Itse asiassa, on vähän ku mulla olis ollu oman pääni sisällä aina sellainen pieni nalkuttava puoliso, joka muistuttelee joka kerta, että pitäis tehdä sitä sun tätä, ja sit ku tottuu siihen nalkuttajaan, niin unohtaa tehdä itse asian ilman jatkuvaa muistutusta. Ei se nalkuttaminen välttämättä saa asiaa aikaisemmin tapahtuvaksi, mutta ainakin pysyy mielessä. (Ja pilaa ne kivat hetket). Ja nyt kun oon jotenkin tosi 100 % läsnä muussa tekemisessä, ei tule välttämättä edes mieleen kirjoitella blogin puolelle. Ja huomaakin ykskaks, että muutama päivä on mennyt.

Jotenkin ennen mielsin bloggaamisen aina halusta kumpuavaksi. Halusin kirjoittaa. Sitten tuli ehkä sellainen vaihe, että se tuntui velvollisuudelta. Itseltä ja seuraajiltakin oletusten ja vaatimustenkin kautta. Kyllä työkseen bloggaavan ja siitä palkkaa saavan pitäisi tuottaa mielekästä sisältöä jatkuvalla syötöllä. Niin. Toisaalta mulla ei ole työntekijä-maista sopparia, joka kertoisi paljonko työaikaa mun tulisi käyttää palkkani eteen ja mun taloudellinen tilanne on riippuvainen omasta työnteosta hyvin suoraan eli jos en tee töitä, en saa rahaa. Jos taas koen saavani tarpeeksi rahaa, teen sitten varmaan tarpeeksi töitä? Se, että joku muu tekee enemmän ja saa vähemmän, ei sinänsä tarkoita, että mun pitäisi tehdä enemmän tunteja tai laskuttaa vähemmän. Silti pitkään koin, että mun pitää tehdä määrä X asioita ja nyt mä lähden oikeastaan aina siitä lähtökohdasta, että mitkä on välttämättömät prioriteetit ja seuraavaksi mietin, mitä mä haluan tehdä. Niinku nyt. Kun halusin tulla kirjoittamaan tästä asusta ja päädyin kirjoittamaan paatoksen kaikesta muusta. Mut tulipahan mieleeni. Ihan siksi, että olisin halunnut heti alkuun pahoitella hidasta postaustahtia. En mä edes tiedä miksi. En koe syyllisyyttä, miksi siis pahoittelisin asiaa. Olen priorisoinut muut työt ja perheen bloggaamisen edelle tälläKIN viikolla. Olen joutunut kaksi viikkoa putkeen muuttamaan kaikki suunnitelmat yllättävien altistus/koronatesti-odottelu -päivien vuoksi ja se on verottanut omansa mun ajassa, jonka voin käyttää tähän. Mutta silti mä jotenkin edelleen ajelehdin siinä kummallisessa välitilassa. Toisaalta koen sisällöntuottamisen velvollisuudeksi, miellyttäväksi sellaiseksi, jota minulta odotetaan. Tiedän tuottavani iloa monille ja haluan tuottaa senkin takia sisältöä. Se tuottaa myös minulle iloa. Eli se ei tunnu siis kuitenkaan velvollisuudelle. Ehkä kaikissa viihteen ja luovan työn tekemisissä on tällaista? Mieluisan työn tekemisen sietämätön vaikeus? Haluaisin mutten ehdi, mutta ehtisin kyllä jos oikeasti haluaisin, mutta koska haluan myös muuta.

(Kiitti rakas ku kerroit, että tää hameen vyötärönauha on noussu…)

Jollain tavoin ennen oli helpompaa. Elämässä oli vähemmän. Vaikka samalla tämä hetki tuntuu siltä, ettei ole kerrottavaa. Täällä mä oon mammaillut viikon, ottanut kuvausasiakkaita, käsitellyt kuvia, lähetellyt laskuja ja suunnitellut joulukuun töitä. Hoitanut lapsia, tehnyt tylsää ruokaa ja iloinnut uusien lempitrikoiden löytymistä. (Kaksi taskua trikoissa, vetskarilla!! :D) Mut silti elämässä on jotenkin enemmän. Viikon riemuhetki? Raivasin kuraeteisen, joka on ollut sotkussa jo varmaan puoli vuotta. Viikon ahdistushetki? Soitin äidilleni pienessä meltdownissa ja ilmoitin, että perkele voinko tuoda kakarat sinne pariks yöks, mun on pakko nukkua ja mä haluan olla yksin kotona, mä en oo ollut kolmeen vuoteen kotona, mä haluan vaan olla täällä kotona, mä tuon nää ja jätän ja tuun kotiin, sopiiko, sano millon sopii?!!?!? ja seuraavana päivänä noi kaikki lähti anoppilaan kolmeks tunniks ja mä ilmotin äidilleni, että eikun tuu sittenki sä kylään, kun en mä halua olla näistä erossa. Välillä mietin, että oon liian vanha tähän. It’s a young woman’s game. Mun elämä on trikoita, lapsiahdistuksia, puhkeavia poskihampaita (ei onneks omia sentään), päikkykavereita, leikkitreffejä, leikkipuistoja ja aina välillä jotain muuta. Mut toisaalta, mitä tossa saan teiltä viestejä, niin… Niin on teidänkin! Ehkä mä voisin siis vaan päivittää mun ajatukset tälle vuosikymmenykselle. Mulla ei oo a) aikaa tai b) asiaa tänne yhtä usein kuin ennen, mutta on teilläkin elämässä niin paljon kaikkea, että ei teillekään ehdi tulla niin nopeesti ikävä.

Mut niin se asu… Siitä oli tuhat samanlaista kuvaa, missä se asu ei ees näy fiksusti. Koska ollaan molemmat mieheni kanssa jo niin ruosteessa kuvaamisen suhteen. Joka helkkarin päivä mä uhoan, että mä haluan sellaiset aidot kuvat, missä mulla on trikoot ja koti paita ja joka ikinen kerta isken kameran miehelle käteen vaan silloin, kun oon jopa pukenut jotain muutakin.Tällä kertaa en sentään juuri harjannut hiuksia, eli melkein puoli pistettä tästä suorituksesta. Kerran oli ihan oikea asiakastapaaminen ei-etänä, vierailu kodin ulkopuolella muutakin kuin muksujen kanssa. Puin kivat vaatteet. Paita repsottaa, hame on rytyssä ja hameen vyötärönauha on noussut. Mut hei, tältä mä varmaan oikeesti ajoittain näytän. Lähikaupan myyjät tokikaan ei tunnistaisi ilman tohveleita ja verkkareita todennäköisesti näistäkään asioista huolimatta.

       

Tuntuu melkein nostalgiselta tehdä tämä, mutta…

LICHI hame
LICHI paita
ZARA takki
LOUIS VUITTON laukku
BIANCA DI saappaat

Olin Instagram-mainoksen uhri, ja testasin LICHIn tuotteita, jotka olikin ihan nappikokoisia ja ihananlaatuisia. Jos kerran kuussa laittaa asukuvia niin eiks oo kiva, että ne on asusta, joka näytti 200 % kivemmalta livenä ku näissä kuvissa, joissa se näyttää tasapaksun leventävältä? No anyway. Tulipahan avauduttua tässä asukuvien verukkeella 🙂

Mitäs te tykkäätte tästä? 

Kommentit (9)
  1. Näytät superkauniilta näissä kuvissa! Ajatuksesi postauksessa olivat myös hyvin ymmärrettäviä. Hienoa, että olet löytänyt sisäisen motivaation voiman ja rauhan keskitty niihin asioihin, joita ole kulloinkin tekemässä. Tällainen tasapaino on ollut oma tavoitteeni viime vuosina ja ilokseni voin sanoa kehittyneeni siinä erityisesti nyt korona-aikana. Kummasti tällainen pandemiakin laittaa asioita perspektiiviin.
    + Et varmaan kaivannut asiasta palautetta, mutta halusin kuitenkin sanoa, että mielestäni yksikin hyvin ajateltu postaus (kuten tämä) viikossa on parempi kuin jotain höpöhöpöä joka päivä.

  2. Moi!
    Musta kuvat oli tosi hyvät, enkä edes ajatellut, etteikö se näkyisi kuvissa kunnolla. Paita on superkaunis! 😍

    Tuli mieleen vinkata kirjasta, joka käsittelee sitä, miten reagoimme ulkopuolelta ja itsestämme tuleviin odotuksiin. Se on mielenkiintoista ja avartavaa luettavaa! Opin itse tosi paljon itsestäni ja kun puoliso teki testin, niin myös hänestä. Kyseessä on siis Gretchen Rubin: The Four Tendencies.
    Googlesta löytyy testi, jonka voi tehdä etukäteen ja samalla saa vähän lisätietoa, mutta tosta kirjasta sit lisää. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *