Muistoja

Tiedättekö kun monesti sanotaan, että lapset antaa elämälle aivan uudenlaisen sisällön ja lasten kanssa pienetkin asiat tuntuu isolta ja joka päivään mahtuu paljon tunteita? Se on totta, mutta siinä totuudessa on toinen puoli myös. Nimittäin laitoin tässä taustalla pyörimään joku päivä pitkästä aikaa Hawaii five-0:n. Mun pitkäaikaiset seuraajat muistavat, että me katottiin tätä Merin kanssa tosi paljon aikanaan kun asuttiin Ausseissa ja se on jäänyt tässä vuosien aikana johonkin. Nyt satuin katsomaan taustalla vikat kaudet samalla kun oon käsitellyt kuvia tai tehnyt jotain muuta manuaalista, missä voi samalla kuunnella. Joo, mä kuuntelen tv-sarjoja ku äänikirjoja yleensä 😀 Mä yhdistän usein hirveän määrän muistoja tiettyihin biiseihin, mutta myös leffoihin ja tv-sarjoihin omalla tavallaan. Kun siirryin katsomasta harmaantunutta (edelleen jumalattoman komeeta) McGarrettia nuorta McGarrettia siirryin täältä mun Lempäälän elämästä jonneki todella kauas. Ausseihin, Balille, maailmalle. Vuokra-autoihin, uusiin seikkailuihin ja kaikkeen mahdolliseen.

Se kaikki tuntui vielä niin todelliselta ja niin terävänä muistona. Ne hetket on jäänyt mieleen vahvasti, koska ne herätti niin paljon tunteita ja ajatuksia. Ja itse asiassa kun aloin miettimään, niin jollakin tapaa vauvavuodesta ja ylipäätään pikkulapsiarjesta on se vahvin kirkkaus ainakin mulla vähän hämärtynyt, lähinnä siis hetkistä. Koko viimeinen 3,5 vuotta on sellainen onnellinen ajanjakso mielessä, jossa on paljon välähdyksiä onnesta ja rakkaudesta, mutta samalla sen päällä on pieni sumu. Ehkä se johtuu toki tästä viime vuoden univelasta, mutta en mä muista välttämättä samalla intensiteetillä moniakaan tärkeitä hetkiä. Olen ehkä jotenkin äitinä sitten jonkun mielestä epäonnistunut, mutta en muista milloin lapseni sanoivat ekan kerran äiti. En saa sitä hetkeä päähäni enää. En muista montaakaan onnellista hetkeä lasten kanssa kovin kirkkaasti sellaisena viiltävän skarppina muistona, vaan lapsielämä on kokonaisuutta, joka on mielessäni ihanana, mutta ei kovin yksityiskohtaisena. Ehkä koska joka päivässä on niin monta älyttömän ihanaa hetkeä? Jos mietin pelkästään eilistä, muistan siitä monta yksittäistä hetkeä kun tuntuu, että sydän olisi tulvinut yli. En muista niitä yksittäisinä hetkinä enää kuukauden päästä. Tämä perhearki on mun uusi normaali ja vaikka olen siitä erityisen onnellinen ja kiitollinen, en muista näitä hetkiä kovin tarkkana. Kuinka voisinkaan, loputtomassa syötteessä?

Jos mietin eroa kaksikymppisen elämäni ja kolmekymppisen elämäni välillä, niin siinä on vissi ero. Monellakin tapaa. Tässä tapauksessa siinä, mikä oli mieleenpainuvaa ja miten vahvasti jotkin hetket painuivat mieleen. Rakastumiset ja ihastumiset, pettymykset ja sydänsurut. Mutta monet muutkin asiat. Ystävyyksissä, kokemuksissa, matkoissa ja onnistumisissa töissä ja koulussa. Esimerkiksi ensimmäinen nelinumeroinen korvaus blogin puolella toteutetusta yhteistyöstä oli iso juttu, joka jäi mieleen. Nyt se on arkea. Ensimmäinen projektivastuu töissä ja ensimmäinen työmatka on mielessäni vahvasti. Mutta ei pelkästään ensimmäiset asiat, vaan monet muutkin. Muistan niin paljon yksittäisiä hetkiä, katseita, ajatuksia, tilanteita, jotka ovat jääneet mieleen pitkäksi aikaa. Osa tavallaan ajatuksen tasolla ei-kovin-merkityksellisiä, mutta olivat merkityksellisiä silloin. Viikonloppuna kun katsoin Hawaiin ekaa tuotantokautta, muistoja tulvi mieleeni hirveällä syötteellä ja niitä miettiessäni olin takaisin vuodessa 2012 ja tuntui ihan käsittämättömältä, että mulla on täällä kaksi pientä ihmistä, jotka sanovat mua äidiksi. MITEN? Avasin yhden vanhan keskustelun ja katsoin kuvia. Blondi, nuori, huoleton. Vuosikymmenen takaa tulvi ykskaks niin paljon vahvoja muistoja, että voisin luetella edelleen tuoksut, musiikit ja ilman lämpimän kosteuden tunnun ihollani. Samalla en muistanut yhtään mitä tein viime maanantaina.

Ei elämä ollut parempaa. Se oli tavallaan kokemusköyhempää sikäli, että tunteisiin osuvaa tapahtumaa, tunnesyötettä oli vähemmän ja se tuntui niin vahvalta. Väitän, että moni vahvoista muistostani kalpenee täysin monelle arkiselle hetkelle nykyelämässäni, mutta toinen niistä tuskin koskaan täysin katoaa mielestäni. Nimittäin jatkuvan kaurapuuron keskellä harvinaiset suklaapalat maistuvat erilaiselle kuin jos sitä suklaata syö koko ajan. On se suklaa edelleen parempaa kuin kaurapuuro, ihan todella paljon, mutta yltäkylläisyydessä sitä ei tajua samalla tavalla. Ja sitä jollakin tapaa on usein onnellinen perhearki mulle. Yltäkylläisyyden tunnetta. Osaan iloita ja nauttia pienistä hetkistä, tapahtumista ja arjen huipuista, mutta ne eivät jää mieleen samalla tavalla. Jos elin ennen jatkuvasti tietyssä tunnemaailmassa, niin tietyt asiat läpäisivät pinnan ja tuntuivat erityiselle. Nyt elän jatkuvasti siinä täyteläisessä tunnemaailmassa.

Tätä mun ajatusta on vaikea selittää. En vaihtaisi mitään, olen onnellisimmillani juuri nyt. Samalla kuitenkin olen tietyllä tapaa tyhjän päällä. Jos ajattelen asiaa tarkemmin, niin en oikein tiedä mitä enää voin odottaa? Ei mikään koskaan voi tuntua yhtä positiivisen vahvasti kuin lasteni syntymät tai mieheni kyyneleet ihan ensimmäisessä ultrassa. Viime vuoden kesällä kirjoittelin haaveettomuudestani. Olen edelleen samassa pisteessä. On ajatuksia töiden ja opiskelujen ja uusien taitojen ja uusien haasteiden suhteen, mutta mikään niistä ei tunnu haaveelta. En oikeastaan unelmoi tai haaveile. Toivon terveyttä perheelleni ja kaikki muu jotenkin siinä ympärillä järjestyy. Ihan rehellisesti en osaisi nyt sanoa, mistä haaveilen. En edes tiedä haluanko vielä lisää lapsia vai en, enkä haaveile mistään matkasta, materiasta tai mistään sellaisesta. En edelleenkään mitenkään ahdistu tästä haaveettomuudesta, mutta tuossa viikonloppuna palatessani lähes kymmenen vuoden takaisiin muistoihin, jokin liikahti minussa. Tämä tuntui toiselta elämältä. Ensimmäinen tuntui sellaiselta, johon ei voi enää koskaan palata. Omalta ja samalla vieraalta. Ja jotenkin tämä hetki tuntui toiselta osalta. Tavallaan uudelta alulta, tavallaan lopun alulta? Toisaalta mulla on vielä toivottavasti vuosikymmeniä edessä ja paljon hetkiä, jotka täyttävät mut onnella, mutta samalla välillä tuntuu, että onnellisimmat hetket elämässäni on jo koettu? Eihän mikään ikinä voisi enää tuntua yhtä järjettömän onnelliselle kuin se hetki, kun Dante oli ensi kertaa syleilyssäni?

Tää osui ehkä sinänsä osuvaan saumaan, nimittäin juuri viime viikolla yksi ilta olin tavallaan saman ajatuksen äärellä. Viime viikkoina on ollut paljon jaksamisen kannalta raskaita päiviä. Väsymystä, huonosti nukuttuja öitä, loputtomasti kaikkea ja aina lapset ihan iholla. Ajoittain se on oikeesti käynyt hermon päälle, kun tuntuu, ettei saa hetken rauhaa ja olla huoleton. Ja samalla äitini aina hokee, että ”Muista, että kaikesta huolimatta tämä on elämän onnellisinta aikaa”. Niin. Sanotaanko nyt vaikka niin, että 4 h yöunien jälkeen lapsen möngertäessä kiukutellen päälläsi nojaten kyynärpäällä jonnekin suunnilleen ruokatorveen samalla korvanjuureen kiljuen sitä, ettei saanut käsiinsä jotakin haluamaansa, niin siinä hetkessä ei tunnu siltä, että elämäni onnellisin hetki. Niissä hetkissä koko toi ”elämän onnellisinta aikaa” -konsepti vähän ns. vituttaa. Mutta oikeassahan äiti on. Kun eilen istuin naputtamassa toimistossani jotain koneella, tuo pienempi taapertajamme käveli eteisen läpi luokseni hihkuen ja sanoja tavaillen. Muistin, miten katsottiin miehen kanssa toisiamme ihan vähän aikaa sitten hämmästyneinä kun hän käveli eteisen läpi toimistolleni asti. Ja kun eilen hän teki sen jo hyvin totutusti ja kiipesi huoneessani syliini ja sen jälkeen sohvalle katsomaan kirjaa, en enää muistanut samalla tavalla aikaa ennen hänen kävelemistään. Ja tajusin jotenkin musertavalla tavalla, että ei mene kuin muutama silmänräpäys, ja meillä on koululaisia, jotka on pois kotoa puoli päivää, tekevät läksyjä, käyvät harrastuksissa ja yhteinen arkemme on ihan erilaista. Jokapäiväiset tulvivat rakkaudentunteet eivät ehkä olekaan enää pian niin arkipäivisiä, että ovat yhtä suurta massaa mielessäni. Jokainen lähipiirini 50+ ikäinen on tuntunut olevan sitä mieltä, että pikkulapsivuodet oli väsyttävyydessäänkin elämän parasta aikaa, ja uskon sen. Kun kuvasin eilen kaksiviikkoista vauvaa, en pystynyt enää palauttamaan mieleeni sitä, kun Adrian oli sellainen. Hän on liian konkreettinen sohvalla hyppivänä mielessäni juuri nyt. Kun haistoin vastasyntyneen vauvan tuoksun, en enää muistanut miltä Adrian tuoksui vastasyntyneenä. Vaikka lupaan, että se on yksi mun kahdesta lempituoksusta tässä maailmassa.

Viikonlopun pohdinnat yhdistettynä tuohon Hawaii five-0:n nostattamaan nostalgiahyökyyn herättivätkin ajatuksen siitä, että jollakin tapaa pelottaa, että olenkin ykskaks elämäni jälkipuoliskolla. Että olen saavuttanut jo korkeimman huipun. Vähän kuin olisi jo kavunnut vuoren huipulle. Maisemat on toki upeita myös alaspäin tullessa, mutta siinä puuttuu odotuksen tuoma jännitys. Onneksi määränpää ei ole elämän suurin onni, vaan matka itsessään. Silti tämä jotenkin on pohdituttanut tässä ajatuksena. Toki en ole vielä edes keski-ikäinen, mutta jos oikein ajattelen, niin elämän suuret tunnepuolen tapahtumat tuntuvat kaikki kerääntyvän tietylle melko lyhyelle ajanjaksolle nuorena aikuisena. Ehkä en vaan vielä osaa ajatella sitä tulevaisuutta kun ei tietenkään kokemuspohjaa ole.

Enkä nyt tarkoita, että olisin täällä masentuneena ja elämäniloni menettäneenä kieriskelemässä.”Mitä elämällä on enää tarjota?!” En suinkaan 😀 Jotenkin jos mietin mun 20 vuoden takaisia ajatuksia elämästä, niin kai sitä aina ajatteli, että elämän tarkoitus on rakastua ja perustaa perhe, ja nyt kun se on mulla jo koettuna, mitäs sit? Ehkä haaveettomuuteni onkin puutetta? Luovuuden puutetta, kun en osaa mielessäni kuvitella niitä uskomattomia hetkiä, jotka vielä tulevat tallentumaan sellaisina täydellisen ehjinä muistoina, jotka pystyy palauttamaan sellaisenaan mieleeni. Kirkkaana ja joka aistilla mieleen painuneena. Omalla tavallaan harmittaa, että muistissani kaistaa vie jotkut ihan turhat muistot, sellaiset, joita ei edes tarvitsisi olla siellä lainkaan, mutta en muista asioita, jotka haluaisin muistaa ikuisesti. Toisaalta, ehkä se on onnellisuuden yltäkylläisyyttä, eli otan sen vastaan ilolla sittenkin.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia pikkulapsiarjesta?

Kommentit (12)
  1. Todella on. Allekirjoitan ainakin lähes kaiken. Hyvä postaus! 🙂

  2. Mä olen saman ikäinen kuin sä, ja samat ajatukset täälläkin. Meillä vain ollut todella erilaiset elämät. Siltikin. Ehkä tää kuuluu jotenkin johonkin ikäkriisiin? En tiedä.
    Mä muistan mun nuoruudesta monia tähtihetkiä arjesta. Nyt sama, että en muista, mitä ihmettä tapahtui viime viikolla. Siltikin, kun niitä ajattelee, onhan niitä tähtihetkiä, moniakin. Mutta sitä haluaisi muistaa kaiken. Just esim lapsen vauva-aika. Miten se menikin niin nopeasti ja sitä tuntui pitävän niin itsestäänselvyytenä, että totta kai mä muistan tän. No, en muista. Muistan tietysti joitakin, mutta edelleen; haluaisin muistaa ne kaikki, eikä vain sellaisena onnellisuusmassana. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa tai se olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten, niin muistaisi paremmin tai tarkemmin.

    Joka tapauksessa. Odotan kamalasti, mitä elämällä on annettavaa ja toivon, että vanhana tunnen omasta elämästäni samalla tavalla kuin nyt. En nimittäin millään pysty uskomaan, että ”tää oli tässä”.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *