Muistojen maanantai – Isä

Miehestäni tuli isä 6.4.2017. Hänen esikoisensa syntyi, maailma muuttui ja koko elämä mullistui. Siinä hetkessä mä makasin synnytyssalin sairaalasängyssä ja pidin rinnallani meidän pientä ihmettä. En muista mitään mieheni reaktiosta. Itkikö mieheni? Miten hän katsoi minua? Miten hän katsoi lastaan? Pitikö hän poikaamme ennen kuin hän otti lapsen syliinsä minun mentyä suihkuun? En muista oikeastaan mitään muuta kuin pätkiä rajusta ensisynnytyksestäni.

Mutta yhden hetken mä muistan. Sen muistan aina.

Olimme jo kotona. Poikamme oli varmaan reilu viikon ikäinen. Olimme jo löytäneet kotiutumisen jälkeen rutiinin, jossa elimme. Vauva nukkui onneksi yöt, mutta heräsi toki syömään vielä kolme kertaa yössä. Minä syötin, mies vaihtoi vaipat. Vaipanvaihtopiste oli vauvan huoneessa, kapean eteisen toisella puolen meidän makuuhuoneesta, jossa kaikki nukuimme. Vauva heräsi yöllä, söi ja piti huolen siitä, että vaippa oli vaihdettava. Mies vei vauvan toiseen huoneeseen ja kuulin, kuinka hän hyräili pienelle samalla kun yritti vaivihkaa vaihtaa vaippaa niin, ettei vauva olisi hirveästi heräillyt ja virkistynyt. Jotain pientä mutinaa ja höpinää kuulin, mutta en noussut. Olin jo löytänyt luottamuksen mieheeni ja siihen, kuinka nuo isot kädet käsittelevät pientä elämäni keskipistettä. Makasin sängyssä ja odotin heitä takaisin. Itsekseen tai varmaankin vauvalle höpötellen mies puki vauvalle pyjaman ja lähti tulemaan kohti minua. Ja pysähtyi.

Vauva oli hereillä. Silmät auki. Mies höpötteli ja ilmeili pienelle ihmeelle sylissään. Ja minä näin sen. Minä näin sen hetken, kun mieheni rakastui lapseemme yhtä peruuttamattoman lopullisesti kuin minäkin. Hän vain seisoi siinä. Keskellä yötä, keskellä pimeää huonetta yövalon kajossa. Seisoi ja katsoi lasta kasvoillaan ilme, jota en ollut koskaan nähnyt sitä ennen. Lopullisuuden, rakkauden ja loputtoman ihailun ilme. Sellainen, jolla hän ei ole koskaan katsonut ketään muuta ennen sitä ja vain yhtä toista ihmistä sen jälkeenkin. Muistan, kuinka katsoin heitä ja tuntui kuin koko maailma olisi pieneksi hetkeksi hidastunut. Ihan kuin leffassa pystyin melkein näkemään, kuinka näkymättömät siteet solmivat isän ja pojan yhteen.

Jollakin tavalla mä aina ajattelin, että rakkaus lapseen alkaa heti sieltä synnytyssalista. Mutta rohkenen väittää, että useimmiten se ei ala sieltä. Se alkaa ennen tai jälkeen. Äidillä se saattaa alkaa jo ennen sitä hetkeä, kun vauvan saa syliinsä. Mä tiedän, että mulla se alkoi jo ennen. Pieni vatsassani kuukausia möyrinyt poikani oli minulle tuttu ja rakas ennen kuin tiesin hänet pojaksi. Ennen kuin hän oli ottanut yhtäkään henkäystä. Kun sain hänet rinnalleni, hän oli minulle tuttu. Minä tiesin hänet. En kokenut suurta tunteiden myllerrystä, sillä tunteet olivat kasvaneet hiljalleen, pikkuhiljaa jo ennen sitä hetkeä. Minä olin hänen, jo ennen kuin hän oli minusta irrallinen. Ensimmäinen ajatukseni saadessani lapseni syliini, oli syyllisyys ja harmi siitä, ettei hän tule koskaan saamaan sisarusta. Siinä hetkessä olin varma, että minä en enää ikinä koskaan synnytä ja että hän saa kasvaa yksin. Minä tiesin jo silloin, että hän riittäisi minulle yksin ja hän olisi koko maailmani. Onneksi mieli on muuttuva ja minulla on nykyisin kaksi maailman täydellisintä lasta, mutta juuri siinä hetkessä minä olin vakuuttunut, että hän ei koskaan saa sisarusta ja tunsin itseni niin valtavaksi pettymykseksi hänelle. Se oli minun voimakkain tunne ja ajatus siinä hetkessä, sillä minun ei tarvinnut rakastua lapseeni. Minä olin ollut sitä jo ennen.

Se on itse asiassa sangen loogistakin, sillä meillä äideillä on kuukausia aikaa tutustua lapseemme jo ennen hänen syntymää. Tuntea hänen reaktiot koviin ääniin tai siihen, että syömme jotakin sokerista. Tuntea hänen myllerryksen ja sen, miten hän reagoi rauhoittuen siihen, kun hellästi hierotaan vatsaa potkivaa ruumiinosaa. Tietää hänen vuorokausirytminsä ja riehaantumisensa musiikin soidessa. Mä väitän, että olen tiennyt olevani raskaana, ennen kuin olen tehnyt raskaustestiä. Olen molemmat pojat plussannut erittäin haalealla viivalla ennen menkkojen poisjäämistä (dpo11 molempien kohdalla) ja olen tehnyt testin siitä kummallisesta tunteesta, että minä olen raskaana. Ensimmäistäni odottaessa tein itse asiassa maanantaina negatiivisen raskaustestin ja keskiviikkona positiivisen. Minä vain tunsin sen, että olen raskaana. Lapseni ovat olleet osa minua hyvin pitkään. Ja minä olen tuntenut heidät.

Isälle vauva on uusi tuttavuus. Isä on ehkä välillä tuntenut (tai nähnyt) potkuja vatsalla, mutta hän ei ole jakanut koko kroppaansa vauvan kanssa. Ei isä pysty luomaan suoraa yhteyttä vauvaan ennen kuin saa tämän syliinsä. Koko elämän muuttavan ja mullistavan tilanteen aikana ei välttämättä pääse kosketuksiin ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Näin jälkiviisaana ensimmäinen synnytykseni oli melko dramaattinen ja raju, eikä sitä voinut olla helppo katsoa vierestä. Mieheni oli varmaan melkein yhtä uupunut kuin minä. Turhautunut siihen, miten avuton on, kun ei voi auttaa. Väsynyt ja peloissaankin. Ja ykskaks sylissä on koko elämä.

Muistan ikuisesti tuon hetken Kuopion kodissamme, kun mieheni katsoi ensimmäistä kertaa poikaamme niin, että minä näin kaikki minun tunteeni hänen silmissään. Se on yksi rakkaimpia muistojani. Tällä toisella kertaa se sama katse oli läsnä paljon aiemmin. Kun kävelin suihkusta elämäni kunnossa toisen lapsemme syntymän jälkeen katsomaan kun häntä punnittiin, mieheni seisoi kätilön vieressä ja loisti rakkautta. Miehessäni oli se sama rauha, se sama rakkaus, se sama ikuisuus jo ensihetkiltä.

Rakastan näitä kahta tämän postauksen kuvaa. Ne ovat hyvin erilaisia. Tuo höttöinen vaaleanpunainen kuva on mielestäni kuvanakin jo aika täydellinen, mutta huomaan suurentavani jatkuvasti mieheni ilmeeseen ja kuopuksemme silmiin. Siellä se on. Se heidän yhteys. Se heidän rakkaus. Se loputon ja ikuinen suhde, joka ei heidän väliltään koskaan tule sammumaan.

Kommentit (3)
  1. Aivan ihana postaus Anna ❤️ Kirjoitat niin kauniisti. Olen valtavan onnellinen puolestanne ja toivotan koko perheellenne sydämeni pohjasta kaikkea hyvää, ihanaa ja kaunista!

  2. Itkuhan tässä tuli silmään, ihana postaus ja ihana perhe teillä ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *