Muuttunut arki – kotiäitiyden ja yrittäjyyden tasapainottelu

Täällä rullaa tällä hetkellä hyvin erilainen arki, kuin mitä edelliset puoli vuotta. Mies on töissä toimistolla, Dante varhaiskasvatuksen parissa päivisin ja me Adrianin kanssa yhdistellään kotona oloa ja mun töitä. Paletti meni siis aivan uusiksi tuossa elokuun alussa ja tässä on mennyt kolmisen viikkoa totutellessa uuteen arkeen, joka oli iso muutos varmasti kaikille. Adrian oli ehtinyt tottumaan, että ympärillä on kolme perheenjäsentä aina, ja nyt onkin vain yksi. Dante oli jo ehtinyt kevään ja kesän aikana tottumaan päikyttömään arkeen, joten takaisinpaluu oli omanlaisensa uusi muutos. Mieheni palasi töihin pitkän vapaan jälkeen ja on opetellut yhdistelemään töitä ja kotielämää uudella tapaa ja kokenut ison muutoksen siinä, paljonko on aikaa vietettävänä lasten kanssa. Ja minä, no minä oon yrittänyt vaan pitää lankoja käsissä ja hoitaa meidän perheen arkea parhaani mukaan.

Kun ollaan ensin oltu koko ajan yhdessä (poikkeuksellisen paljon näin korona-vuonna), on kaikille ollut totuttelua. Sen huomasi kyllä heti lapsissa.

Dantella on tullut tahtoiän uusi vaihde silmään, ja itse kyllä liitän sen hyvin vahvasti tähän muutokseen. Päikky, uudet kaverit ja uusi arki on itsessään iso muutos, mutta kun myös aamuisin herätään vain äidin kanssa ja päikystä ei olekaan vielä isi vastassa, on hän selkeästi liimautunut minuun kiinni ihan eri tavalla kuin ennen. Ymmärtäähän sen, isi vähän ”katosi” normirytmistä, varsinkin kun heti alkuun oli työmatka, joten turvattomuuden tunnetta tuli varmasti hieman tuolle pienelle ihmiselle. Eihän äiti katoa? Ykskaks ollaan haluttu paljon enemmän tehdä yhdessä asioita, jotka on tehnyt pitkään yksin ja aika koviakin tahtotaisteluita käyty siitä, mitä tekee äiti ja mitä isi. Esikoisemme on itse asiassa ollut aina mukautuvainen ja rauhallinen pikkutyyppi, jolla tahtomiskohtauksetkin on yleensä mennyt puhumalla ja selittämällä. Tahtoikä on siitä jännä, että se saa kyllä kyseenalaistamaan oman kasvatuksen ja läsnäolon ja vanhemmuuden täysin, ehkä jopa syyttäkin. Ei, lapsesta ei ole tullut riivattu yhdessä yössä eikä kukaan ole tehnyt mitään varsinaisesti väärin. Elämänrytmi muuttuu ja lapsella voi olla haasteita ymmärtää ja sisäistää se heti. Omat rajat pitää löytää ja niitä testataan. Mitä hän saa päättää ja kenen kanssa. Viime viikolla istuin kyykyssä nukkuhuoneen ovella lapsen huutaessa jostakin aivan mitäänsanomattomasta asiasta, ja hoin vaan rauhassa, että sua harmittaa, saa harmittaa, äiti on tässä, auttaako äiti rauhoittumaan, haluatko tulla syliin, käytä sanojasi, kerro mikä harmittaa, äiti ei mene minnekään, äiti on tässä ja rakastaa sua aina, silloinkin kun kiukuttaa ja harmittaa. Suuren suuren järkyttävän taistelun syynä oli se, että yövaloa siirrettiin hieman kauemmas päästä, ettei ole ihan kiinni siinä nukkuessa. Samantyyppinen show oli toisena aamuna kun lapsi huusi, että ”haluaa keittiön vetimet” kun oltiin yhdessä sovittu ne laittavamme, mutta lapsi ei halunnut tehdä sitä kun minä sitä tarjosin ja myöhemmin piti jo lähteä eikä niitä vetimiä voinut laittaa. ”Tiedätkö sinä edes mitä ne vetimet on?”. ”En tiedä mitä vetimet on! Haluan vetimet! Haluan vetimet!”

Mua melkein naurattaa, kun lapselle kerrotaan jokin asia ja miten se tehdään ja hän vastaa suu viivana ”se ei sovi!” 😀 Kukaan ei kuule kysynyt sopiiko se 😀 Johdonmukaisuudesta ei olla joustettu. Saa päättää mitkä vaatteet pukee, meneekö potkulaudalla vai fillarilla tai ottaako banaanin vai omenan. Ei saa päättää mennäänkö nukkumaan, kumpi vanhempi vie päikkyyn tai syödäänkö nyt. Uusi elämäntilanne luo varmasti paljon tunteita, joita lapsi käsittelee etsimällä itsenäisyytensä ja haluamisensa rajoja ja se täytyy vaan jaksaa auttaa lasta siinä, vaikka välillä aamulla klo 8 ei todellakaan kiinnostaisi vääntää mistään vetimistä. Onneksi tässä alkaa olla selkeästi rauhoittumista ilmassa, eikä samanlaista ärsytystä saada ihan kaikesta aikaiseksi. Elämä alkaa tasaantumaan ison muutoksen jäljiltä selvästikin. Ihanaa on ollut huomata, että hetkeäkään kesken tän uhmaamisen ei ole tullut sitä viestiä, ettei haluaisi päiväkotiin, vaan sinne on menty kyllä mielellään, koska siellä viihdytään kavereiden kanssa tosi kivasti. Hyvä. Päikyssäkin sai vaka-ope kokea aikamoisen tahtoväännön yksi päivä, mutta musta se oli itse asiassa positiivisen lohdullista. Lapsi oli aika nopeasti luonut sellaisen suhteen, jossa uskalsi kokeilla rajojaan ja asian lauettua oli halunnut syliin ja tätä nimenomaista opea onkin ollut viikonloppuisin ”ikävä” kavereiden lisäksi. Vaikka tiedän tahtoiän olevan erittäin tärkeää lapselle, niin on se oikeesti ihan helvetin kuluttavaa ajoittain, kun eihän koko hommassa ole mitään järkeä 😀

Home office: Tee töitä kun lapsi nukkuu, käy suihkussa kun lapsi on hereillä, koska aamun etäpalaverissa ei ole väliä miltä näytät. Lapsi nähtävästi pesee itse itsensä siinä samalla kun äiti on suihkussa 😀 Ja ei, ei pääse heti mukaan, koska äiti käy noin 100-asteisessa suihkussa. 

Pikkuveli taas on reagoinut muutoksiin myös melko vahvasti. Aikamoisena takiaisena tuli mentyä pari viikkoa tuossa. Enhän minä edes osannut ajatella siihen isompaan lapseen keskittyessä, että pienikin kokee hirvittävän suuren muutoksen. Adrianin 6kk-10kk elämän aikana Dante on ollut hyvin vähäisesti poissa, samaten kuin isi. Ja ykskaks tänne se jäi yksin mun kanssa. Sylihiireily oli käsin kosketeltavaa ja käytiin taas pieni vaihe, jossa en saanut edes poistua huoneesta. Kai siinä oli pelkoa, että se äitikin katoaa jonnekin. Nopeasti tuo kuitenkin on päässyt rutiiniin. Aamulla on iloisena yhdessä viemässä Dantea ja heiluttaa aina ikkunasta. Itse asiassa alkaa heiluttaa jo ulko-ovesta päikyllä päästessä, kun tietää, että mennään ikkunalle vilkuttamaan heipat. Ja kun kysyn kotona, missä Dante, singahtaa ulko-ovelle ja jää sinne istumaan odottavan näköisenä tai osoittaa sormella ovea. ”Datti” on ollut ehkä ensimmäinen sellainen kunnon sana, mitä hokee tosi paljon. Ja kun pakkaan pyörän turvaistuimeen, ”Datti, Datti, Datti”. Joo, haetaan Dante. Onneksi nuo pienet tottuvat aika nopeasti elämän uuteen järjestykseen, kunhan tietty tuki ja turva pysyy koko ajan.

Näin kolmen viikon kohdalla alkaa tuntua siltä, että uusi elämänrytmi on aika hyvin löytynyt. Dee ei vielä ole ihan täyttä päivää päikyssä, ja Adrian ei ole vielä missään hoidossa. Tyyppi on aina kuin kotonaan päikyllä ja vaikuttaisi hyvin innostuneelta jäämään sinne ja hetken jopa harkitsin jotain minimitunteja hänelle, mutta ei vielä. En itse vielä ole valmis. Niinpä me jaetaan tällä hetkellä kotiaika leikkiin ja yhdessäoloon ja töihin.

Niin, miten kotiäiteily ja työt sitten käytännössä kohtaavat? No, lapsen ehdoilla. Mun työt on mitoitettu niin, että teen niitä sitten kun sopii mun aikatauluun, eli lapsen aikatauluun. Adrian nukkuu aamupainotteisesti, eli ehdin yleensä aamupäivän aikana tekemään kaksien päikkyjen aikana töitä. Yhteensä 3-4h. Yleensä pikkutyyppi nukkuu yhdet 2h päikkärit ja toiset jonkinmittaiset. Mitä ikinä se sitten on. Illalla lasten mennessä nukkumaan on yleensä mun aika tehdä töitä ja kerran viikossa saan yleensä yhden kokonaisen työpäivän kiitos mummien. Nyt on ollut totutteluvaihe kaikilla, niin en ole vielä tätä hyödyntänyt, mutta lähiaikoina kylläkin. Silloin pyrin jatkossa lähtemään kodin ulkopuoliseen toimistoon töihin, että voin keskittyä.

Lasten ehdoilla kotona tekeminen onkin sitten ihan oma juttunsa. Välillä jos lapsi leikkii kivasti itsekseen, vastaan jonkun meilin tai teen jonkun pikkuhomman pois, mutta pyrin olemaan tekemättä sen kummemmin töitä kun lapsi on hereillä. Silloin puuhaillaan hänelle sopivia juttuja. Ja kun uni on hankalaa, ja heräillään paljon ja uni voisi jatkua sylissä pidempään, niin sitten teen töitä yhdellä kädellä lapsen nukkuessa kainalossa. Tai mitä ikinä tilanne sitten vaatikaan. Joskus unet on 20 min + 30 min. Tai on menoa ja lapsi nukahtaa autoon, eikä unet jatku kotona. Lapsi kun ei ole ohjelmoitavissa oleva juttu, mitä voisin päättää. Eli hänen ehdoillaan mennään.

Raskastahan tämä ajoittain on. Suunnittelu on välillä hankalaa, deadlineissa pysyminen ei aina ole omissa käsissä tai pitää valita nukkuuko itse vai tekeekö ajoissa hommat valmiiksi. Tulee muuttuvia tilanteita, lääkäritarkastuksia, neuvolakäyntejä ja ties mitä muuta. Sitten pitää joustaa ja lapsi nukkuu automatkan tai muun ja sitten mulla ei ole sitä työaikaa samalla tapaa. Sekin on ihan OK, sen kanssa on elettävä. Yrittäjänä tämä tilanne on onneksi sangen joustava ja yhtenä viikkona työaikaa saattaa olla 15 h, toisena 35h. Mennään prioriteettilistaa eteenpäin sen mukaisesti. Oman yrityksen liiketoiminnan kehitys on ollut tosi mielenkiintoista ja kaikenlaisia mielenkiintoisia työtehtäviä ja -mahdollisuuksia on tullut jotenkin poikkeuksellisen paljon. On pitänyt miettiä joustavuus, oma mielenkiinto ja taloudellinen kannattavuus hyvin vahvasti, sillä oma ensimmäinen prioriteetti on perhe, nyt ja aina. Ja tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että Adrian on kotona niin pitkään kun se tuntuu kaikista hyvältä. En näe mitään vikaa siinä, jos lapsi menisi 11-kuisena päiväkotiin, mutta meille se ei ole tällä hetkellä toivottu vaihtoehto.

Vaikka juuri sanoin, että raskastahan tämä ajoittain on, niin ei se kuitenkaan ole. Valintojen maailma. Voisin vaan olla täysin hoitovapaalla, mutta valitsen tehdä samalla töitä. Se on oma valinta, josta taloudellisesti voisin luopua ja luovunkin tarvittaessa. Nyt on sikäli onnekas tilanne, että voin yhdistellä näitä kahta ja menen sen mukaan. Saan molempien ilot (ja toki surutkin). Välillä tuntuu riittämättömältä vähintään johonkin suuntaan, mutta sekin tunne kuuluu elämään. Kunhan nyt pääpiirteisesti menee nukkumaan niin, että ajattelee päivän olleen hyvä. Se on ehkä se tavoite. Enkä näe lasteni kanssa oloa mitenkään huonona asiana, vaan päinvastoin, se on lahja ja ihana sellainen. Minulla on mahdollisuus nauttia noista pienistä hyvinkin pitkään kotona.

Ollaan myös pyritty luomaan tietynlainen aikataulu meille. 15.30-20.30 on perheaikaa. Silloin on lasten harrastuksia, yhdessäoloa ja puuhaa. Joku ilta viikossa vanhemmilla on oma ilta ja silloin saa tehdä ihan mitä halajaa, toisen hoitaessa kodin. 20.30-22.30 on vähän illasta riippuen työaikaa tai parisuhdeaikaa tai sitten ihan kotitöille sun muille tärkeille tehtäville varattua aikaa. Niitäkin kun kertyy aika hurja määrä. Viikonloppuina toisesta päivästä käytän puolisen päivää töihin ja toinen on pyhitetty kokonaan perheelle. Tämän ympärille rakennetaan ja toivotaan, että kaikilla on hyvä olla. Joustetaan tarvittaessa.

Parasta? Eipä tarvii meikata ja pukeutua kun päivän tärkein asiakas yleensä sotkee mut joka tapauksessa. Tylsintä? Eipä tarvii meikata ja pukeutua. Senkin takia kiva, kun kohta on mahdollisuus välillä tehdä töitä muualla kuin kotona ja on syy kaivella hiusharja esiin inasen useammin 🙂

Kommentit (1)
  1. Hei Anna! Sellainen juolahti tätä postausta lukiessa mieleen, että aiotko jossain vaiheessa palata vielä opintojen pariin? Etkös hakenut (ja päässyt?) vuosi sitten maisteriopintoihin? Mukavaa syksyä koko perheelle 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *