My heart will always overrule my mind... and my fears.

Mungolife

LEIKKIMÄSSÄ ROKKIPRINSESSAA. Oma suosikkiasuni blogissani on varmaan ollut kovin puuterinsävyinen asu, jossa oli tämä tyllihame, vaaleat saappaat ja nahkatakki. Päätin kokeilla samaa yhdistelmää hieman rokimpana, ympäröimällä tuon herkän hameen mustalla nahalla. Mä olin aika poikatyttö skidinä, enkä leikkinyt hirveesti nukeilla. En selkeestikään leikkinyt tarpeeksi prinsessaleikkejä pikkutyttönä myöskään, kun otan nyt takaisin ihan urakalla. Lapsi on terve kun se leikkii. Ehkä vähän outo kun ei osaa aikuistua ja lopettaa. Toisaalta, mikä on oikea aika millekin?

Nää viime kuukaudet on ollu jotenkin tosi mieltä avartavia mulle. Oon ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut voimattomuutta ja ahdistusta, jatkuvaa väsymystä ja tietyllä tapaa riittämättömyyttä. Oon yrittänyt menestyä liian monessa asiassa ja tuntenut pettäneeni itseni ja muut epäonnistumalla olennaisissa asioissa. 25-vuotiaana saan iloni yhteiskunnallisesti ajatellen vääristä asioista. 25-vuotiaan "kuuluisi" sitoutua, ostaa talo/asunto, hankkia lapsia ja käydä duunissa, joka on vakavasti otettava. Mua kauhistuttaa noi kaikki asiat ihan hirveesti. Musta tuntuu, että mä oon monella tapaa ite mennyt taaksepäin kehityksessäni kohti sitä kuuluisaa aikuisuutta. Oon elämäni ensimmäistä kertaa ollut sellaisessa pistessä, että en halua seurustella. Että teinimäisesti kauhistun sitoutumisesta. Nautin monista niistä asioista, joista moni on saanut tarpeekseen parikymppisenä enkä koe mitään mielenkiintoa niitä asioita kohti, joita minun ikäisen "kuuluisi" haluta.

Mä oon aina ollut vähän pikkuvanha. Kesälomilla, joululomilla ja iltaisin jo yläasteella mä kävin töissä. Mun siskot on sen verran nuorempia, että tietyllä tapaa olen paljon ollut varaäitinä heille. Vasta nyt heidän aikuistuessa koen olevani sisko enemmän kuin äiti. Onhan he aina mun pikkuisia, enkä osaa ajatella heistä koskaan aikuisina, vaikka toinen on täysi-ikäinen ihan kohta. Olen aina ollut tietyllä tapaa hikari. Tai en ehkä viettänyt aikaa nenä kirjassa kiinni ihan niin paljoa, mutta aina hirveellä paineella halusin hyviä numeroita. Olin suorituskeskeinen silloin, kun moni muu nautti siitä teinimäisestä hälläväliä-meiningistä ja jokaisesta päivästä. Aloin seurustella 17-vuotiaana, ja vasta melkein 22-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni sinkku. Silloinkin ruhtiinalliset hmmm viisi kuukautta? Wild. Yhdestä avoliitosta kaukosuhteeseen ja lähes avoliittomaiseen eloon. Sen jälkeen vielä yksi parisuhde, joka ei jättänyt juuri muuta käteen kuin todella rankkoja suhtautumisongelmia seurusteluun. Mun tuttavapiirissä on niin paljon niin huonoja parisuhteita ja ihmisiä, jotka eivät haluaisi olla parisuhteissaan, että mun usko parisuhteisiin on horjunut valtavasti.

Samalla toipuminen hullun mustasukkaisesta ja omistushaluisesta suhteesta on luonut aivan kamalan pelon seurustelulle. 25-vuotiaana mä ihan oikeasti voin sanoa pelkääväni seurustelua. Tän ikäisenä mun piti kai olla naimisissa ja paksuna. Teini-Annan mielessä. Yli vuoden olen pakoillut tunteita. Se siitä itselleen aitona pysymisestä ja "My heart will always overrule my mind" -asenteesta. Ois ehkä pitänyt jatkaa "... and my fears". Vaikka tiedän, että miehetkin ovat erilaisia, ja mustasukkaisuuttakin on erilaista, en ole osannut muuttaa ajattelutapaani. Jostain mun sisältä kumpuaa kuitenkin aina se kauhu, että mua kahlitaan jatkuvasti. Etten saa pukeutua miten haluan tai mennä minne haluan, ilman syyllisyyttä ja riitoja. Mulla on aika kova onnistumisprosentti saada tahtoni läpi asiassa kuin asiassa. Mä päätin jossain välissä, etten halunnut tuntea mitään. Ja siinäkin sain tahtoni läpi. En oo tuntenut mitään. En oo antanut itseni tuntea. Mun elämässäni on jo kohta vuoden ollut ihminen, joka varmasti olisi mulle loppuelämäni aivan ihana. Sopiva ja kaunis lisä elämääni. Enkä oo varmaan koskaan ollut niin kamala ja ilkeä kellekään. Jos olisin päästänyt hänet lähelleni, olisin ehkä tuntenut jotain. Mieluummin olisin jäänyt bussin alle.

Oon huomannut, että olen tehnyt itselleni mörön seurustelusta. "Ei kiinnosta, en jaksa, en halua. Rakkautta ei ole." Loppujen lopuksi niin moni suhde menee pieleen ja suoraan sanottuna päin vittua, että miksi edes jaksaisi yrittää. Käytän aikani mieluummin produktiivisesti. Pakkomielteinen rakastuminen on kyllä kiva tunne, mutta ei välttämä sen koko vaikeuden ja ongelmien arvoinen. Näin oon ajatellut ja katsonut monen ystäväni suhteiden tuhoutuvan, kuihtuvan tai kuihduttavan suhteen osapuolet. Mä olen todella huono häviäjä ja vieläkin huonompi epäonnistuja. Kolme kertaa oon uskonut, että tää on SE juttu. Kolme kertaa oon todennut, että ei muuten ole, vituiksi meni sekin. Oon ajatellut, että en jaksa enää kertaakaan epäonnistua. Että seuraavan kerran kun seurustelen, haluan olla varma, että se on myös viimeinen. Että se päättyy alttarin kautta niihin vierekkäisiin kiikkustuoleihin ja erivärisiin tekarirasioihin. Vetäydyin koko pelistä. Oon ihaillen katsonut, kun sinkkuystävät jaksaa painaa toivonkipinän sammumatta samalla ilolla uudesta suhteesta toiseen, ja todennut, että ei kiitos, mä olen itsemäärämäälläni jäähyllä.

Tavallaan voisi sanoa, että en ole koskaan ollut näin onneton. Ei sekään kyllä pidä paikkaansa. Mulla on upea perhe, ihania ystäviä, kauniita asioita ja täydellisiä hetkiä elämässäni. Mutta samalla mä hukkasin sen tärkeimmän merkityksen tältä kaikelta. Mä ihan oikeesti googletin sanaa eksistenialismikriisi tuossa vähän aikaa sitten. Se kuvasi mun mielestä tätä tunnetta hyvin. Mä hukkasin elämäni syyn jossakin tässä välissä. Mä olen kasvanut aina ajatellen, että elämän tarkoitus on rakkaus. Elämän tarkoitus on rakkaus, rakastava mies, jota rakastan ja rakkaita lapsia ja ihmisiä. Seuratessani tätä maailmaa omasta suljetusta kuplastani vaivuin enemmän ja enemmän horrokseen. Ihmiset ovat itsekkäitä, epälojaaleja, moraalittomia, kylmiä ja itsensä aina etusijalle asettavia. Rakkaus on kuollutta. Totesin, etten ehkä sittenkään halua koskaan naimisiin. Etten ehkä sittenkään halua lapsia tähän maailmaan. Että satumaista rakkautta ei ole, joten miksi tyytyä siihen ihan kivaan juttuun. Samalla pysähdyin välillä miettimään vähän kaikesta, että MIKSI? Miksi, mitä varten mä elän?

En missään nimessä mitenkään itsetuhoisesti "en halua elää" -meiningillä. Vaan ihan oikeesti pohtien miksi, mitä varten elää? Miksi ihmiset ovat töissä puolet vuorokaudesta, tulevat rättiväsyneinä kotiin, tekevät jotain nopeeta ruokaa, joka ei ole edes hyvää ja katsovat tylsää tv-sarjaa ennen nukkumaan menemistä. Viikonlopuille kertyy niin paljon suoritettavaa ja tehtävää, ettei aikaa ole silloinkaan. Tai väsymys on viikon jäljiltä niin jäätävä, ettei mikään kiinnosta. Suhteet tuntuvat työltä, ja toinen ihminen on vain joku, joka auttaa jaksamaan sen kaiken läpi. Mun tekis välillä mieli kiljua "MITÄ VARTEN te elätte?!" Mikä on se ultimate tavoite? Olla 341 päivää vuodesta oravanpyörässä levätäkseen 24 päivää voimia keräten sen oravanpyörän kestämiseksi? Kun kadotin uskoni rakkauteen, kadotin myös elämäni tavoitteen. Mun koko elämän tavoite on olla onnellinen. Ja uskoin avaimen siihen olevan rakkaudessa. Olen jo saavuttanut valtavasti niistä asioista, jotka olen elämältä halunnut. Tuli vähän tyhjä olo, kun pohdin tulevaisuuttani. Olen ollut aika pitkään yksin, mutten ole hetkeäkään ollut yksinäinen. Yksinolo on minusta ihanaa. Olen ollut vakuuttuneempi ja vakuuttuneempi, että se on merkki siitä, että olen oikealla tiellä.

Kuulin tuossa eilen huonoja uutisia tuttavapiirissä. Erot ovat viime aikoina vaikuttaneet minuun vain sellaisena yllätyksettömänä turtumisena siihen, että mikään ei kuitenkaan kestä. Kuitenkin, kuullessani varmaan täydellisimpänä pitämäni pariskunnan erosta reagoin täysin omituisella tavalla. En varsinaisesti tunne kyseistä pariskuntaa, mutta olin aina saanut heistä onnellisen ja umpirakastuneen kuvan. Täydellinen suhde täydellisine virstaanpylväineen. Ja jotenkin tajusin samalla, että mikään ei mene suunnitellusti. Täydellinen parisuhde voi räjähtää käsiin. Huonosti alkanut parisuhde voi kestää onnellisena vuosia. Ei elämää voi elää kävellen jokaisen upean asian ohi ajatellen, että se ei ole tarpeeksi hyvä kestääkseen aina. Eikä koskaan koe tunnetta, että jokin asia olisi mahdollinen, ellei sille anna edes sitä ensimmäistä mahdollisuutta. Kai koin shokkiherätyksen.

Kyllä, mä haluan edelleen rakastaa. Ja olla rakastettu. Ja olla prinsessa, jolla on ihana prinssi. Kyllä, mä haluan perheen ja kauniin talon ja arjen, jossa lapsen hymy on päivän tärkein ja kaunein asia. Enkä mä voi vaan luovuttaa ja vetäytyä etsimästä elämäni tarkoitusta. Vaikka seuraava yrityskään ei onnistuisi. Tai sitä seuraavakaan. "Why do we fall?" "So we learn to get up." Tuo Batmanista tuttu lause on ilmestynyt tänään mieleeni samanlaisella voimalla kuin kevätaurinko Lontooseen. Enhän mä yksinkertaisesti voi vaan todeta, että on parempi olla edes yrittämättä!

Näihin prinsessaleikki-kuviin oli jotenkin kiva sukeltaa näiden ajatusten kanssa. Ne sopivat tähän kaikkeen. Jotenkin tosi osuvasti. Materialististen toiveideni kaunein timantti on jo tuossa vieressäni penkillä. Taistelin sen eteen ja näin valtavasti vaivaa. Miksei elämäni tarkoitus olisi saman yrityksen arvoinen? Jos olen palanut pukeutumisessani lapsuusiän prinsessaleikkeihin, niin olen myös ajatuksissani palannut nuoren Annan ajatuksiin. Edes vähän. En ehkä ole ihan vielä siinä pisteessä, että rakastun joka päivä. Eikä rakkaudesta riutuminen ole mielestäni vieläkään maailman siistein ja kaiken täyttävä tunne. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan tuntuu siltä, että olisi ihan kivaa olla joskus jollekulle tyttöystävä ja vaimokin. Että ehkä vanhempieni kaltaisia rakkaustarinoita vielä nykypäivänäkin on olemassa. Ehkä jopa itsekin osaisin joskus sellaisen rakentaa.

Samalla kaikesta tästä maailmantuskasta ja -tutkiskelusta olen tajunnut sen, että edes rakkaus ei voi olla elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus on ne kauniit ja ihanat hetket. Ja jokaisen pienen asian tekeminen täysillä. Moni voi arvostella mun materialistisia onnenhetkiä, ja sitä, miten toitotan miten ihanaa kaikki on. Miten kaiken pitää olla kaunista ja ihanaa. Loppujen lopuksi mä haluan syödä mun ruokani kauniisti aseteltuna, kävellä auringonpaisteessa kauniissa vaatteissa, kaivaa metrolippuani upeasta käsilaukusta, nauttia auringosta mielestäni maailman kauneimmassa kaupungissa, kaivaa leimoja täynnä oleva passini lentokentällä, ihastella lähtömaisemia ja auringonlaskuja linnun näkökulmasta, tutustua uusiin kulttuureihin ja maisemiin, lekotella upeilla rannoilla kauniissa bikineissä, juoda parhaita viinejä ja nauraa ystävieni seurassa niin, että itkettää. Koska jos en nauti näistä kaikista hetkistä, ja halua elää niitä juuri sillä tavalla, jonka itse koen oikeaksi, niin mikä on sitten elämäni tarkoitus.

Elämäni tarkoitus ei voi olla mikroateria pitkän työpäivän päätteeksi kauhistellen seuraavaa päivää. Se ei voi olla ulkopuolisten asettama "näin kuuluisi elää ja käyttäytä". Elämäni tarkoitus on nauttia kaikista noista hetkistä, tehdä niistä mahdollisimman upeita ja elää vain itselleni. Ehkä joskus haluan jakaa sen kaiken jonkun kanssa, ja tuttuun kainaloon romahtaminen illan päätteeksi voi olla yksi näistä upeista hetkistä. Mene ja tiedä. Katsotaan :)

Kevät saapui Lontooseen ryminällä. Toivottavasti tähän blogiinkin.

Kommentit

Petra (Ei varmistettu)

Mä oon sun kanssa NIIN samaa mieltä!
Olen itsekin pohtinut viime aikoina näitä juttuja ja olen samanlaisessa tilanteessa ja tämä avasi silmiäni vielä enemmän:) ihana teksti<3

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia, kiva kuulla :)

helmiina (Ei varmistettu)

Oon muutaman vuoden nuorempi, mutta voin samaistua sataprosenttisesti suhun. Kaverit ympärillä seurustelee ja pohtii yhteenmuuttamista, stressaa sinkkuuttaan ja itse en halua sitoutua, haluan viilettää vapaana :) jossain vaiheessa toivottavasti löydän sen prinssin jota etsin.
Aina on joku mielessä, joku jonka kanssa sitä tulevaisuutta haaveilee mutta jostain syystä kaikki aina kusahtaa johonkin.
Vielä joskus sekä sä että mä löydetään ne mr.täydelliset joiden kanssa rakennetaan talot ja jatketaan sukua, istutaan vanhainkodissa vertaillen tekariliimoja :) <3

sini (Ei varmistettu)

Tämä postaus sai mut itkemään. En ole varmaan koskaan sulle kommentoinut mutta nyt tuli tarve siihen... Sait mut itkemään, hitto soikoon! Et oo kyllä yksin ajatuksies kanssa:*

Sofia (Ei varmistettu)

Amen! Sä onnistuit Anna jotenkin pukemaan mun päässä jylläävät ajatukset sanoiksi, sait mut ymmärtämään mitä mun päässä liikkuu.. Kiitos, tää oli jotenkin ihana teksti ja loppujen lopuksi kuitenkin niin positiivinen! Ei aina tarvitse mennä sen tietyn mallin mukaan, vaan nauttia niistä pienistä asioista jotka tekee sut onnelliseksi just tänään.
Ihanaa kevättä sinne :)

Taru (Ei varmistettu)

Kommentoin tosi harvoin mitään blogeja (lue: en koskaan) mutta nyt on kyllä pakko pysähtyä kiittämään tästä tekstistä. Itse aivan juuri eronneena tämä jotenkin vaan osui ja upposi. Tuli itku silmään, mutta myös tuon sinun lopussa kääntyneen positiivisuutesi vuoksi. Vaikka näen vain pintaraapaisun elämästäsi täällä blogissa, niin susta välittyy tosi vahva kuva. Nyt en enää oikein itekään tiedä mitä jorisen, mutta tämä postaus toi minulle pientä lohtua aina niin raskaasen hetkeen, ennen nukahtamista. Kiitos siitä!

Snakes (Ei varmistettu)

" 25-vuotiaana saan iloni yhteiskunnallisesti ajatellen vääristä asioista. 25-vuotiaan ”kuuluisi” sitoutua, ostaa talo/asunto, hankkia lapsia ja käydä duunissa, joka on vakavasti otettava."

Voi mungokulta, mistä sun päähän on pälkähtänyt. että yhteiskunnan normit olis tällasia? Ne on ehkä joskus olleet kun elinikä on ollut lyhyempi, ihmisiä vähemmän ja elämä monella lailla yksinkertaisempaa. Me eletään kuitenkin 2010 luvun Suomessa jossa ensisynnyttäjän ikä liikkuu siinä about kolmessakympissä. Miksi lapset pitäisi hankkia niin hirveän nuorena kun oma elämä on aivan kesken oman itsen kanssa? Eiköhän lapsia kannata alkaa suunnittelemaan sitten kun se itsestä hyvältä tuntuu, ei mistään ympäristön painostuksesta. Elä itsellesi, vaikka huomisesta ei koskaan tiedä niin ei sen takia kannata kiirehtiä. Äläkä huolehdi siitä ettet halua seurustella. Ihmisen on hyvä opetella olemaan yksin, sen kun oppii on paljon helpompi olla toisenkin kanssa.

"Kolme kertaa oon uskonut, että tää on SE juttu. Kolme kertaa oon todennut, että ei muuten ole, vituiksi meni sekin. Oon ajatellut, että en jaksa enää kertaakaan epäonnistua. Että seuraavan kerran kun seurustelen, haluan olla varma, että se on myös viimeinen. Että se päättyy alttarin kautta niihin vierekkäisiin kiikkustuoleihin ja erivärisiin tekarirasioihin. "

Mä olen ajatellut joka ikinen kerta noin kun olen ollut rakastunut, Sellaistahan se rakkaus on :) Sulla vaikuttais olevan jonkinlainen kriisi päällä, ja ne tunteet on tosi hämmentäviä. Minusta ajatusesi elämän tarkoituksesta ovat viisaita. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään itseään ja omia kelojaan, mutta omia ajatuksia ei kannata säikähtää. Voimia sulle! :)

Anna (Ei varmistettu)

No kaiken muun lisäksi ihan täältä blogista :) Ei mene viikkoakaan ilman, että joku kommentoi mulle aiheesta. Pitäisi unelmoida siitä, ja tehdä tätä jnejne. Ja edelleen aika moni tuntuu ajattelevan niin, valitettavasti :)

Tanya (Ei varmistettu)

Ihana kevät- ja rakkauskirjotus. Se oikealta tuntuva rakkaus tulee vielä ja ehkä montakin kertaa tässä elämässä. Minä ajattelin nuorena, että kun löydän sen oikean, teen lapset, nautin kotiäitiydestä ja elän elämäni onnellisena loppuun asti. Ei se ihan niin mennyt. Nyt, kun vihdoin tunnen itseni ja olen elänyt ja kokenut tarpeeksi kauan, voin sanoa löytäneeni tasaveroisen kumppanin ja sen oikean rakkauden. Ja se on maailman ihaninta <3 unelmat on ihania ja tärkeintä on myös minun mielestäni jokaisesta hetkestä nauttiminen ja positiivisuus.

surku (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/laurareissaa/

Naistenlehtiä ja bogeja lukiessa mulle tulee aina niin epätodellinen olo. Että mistä nämä kaikki mustasukkaiset, omistushaluiset ja kontrolloivat miehet tulevat. Omaan seurusteluhistoriaani ei heitä mahdu yhtäkään ja myös ystäväpuolella (ja "suhtosten" kohdalla) on mulla ollut ilo törmätä vain ihaniin tyyppeihin, jotka tahtovat toiselle hyvää. Enkä kertonut tätä väittääkseni, että olet väärässä, enkä missään nimessä halua vähätellä kokemuksiasi, koska en halua edes kuvitella, miten kamalaa on elää suhteessa, jossa toinen yrittää kontrolloida kaikkea (siis pukeutumista.. GIMME A BREAK, mistä noita ryömii ja mikseivät he hanki apua ongelmiinsa?!). Ehkä halusin sanoa tämän jonkinlaisena kiitoksena, koska nyt osaan taas entistä enemmän arvostaa ihmisiä elämässäni, rakas kihlattuni mukaanlukien. Kiikkustuoleja odotellessa. :)

Mutta, ehkä tuo itse määräämäsi jäähy tekee nyt ihan hyvää, että saat rauhassa miettiä asioita jne. Ja sitten kun olet valmis, olet valmis. :) Jos yhtään helpottaa, niin siitä oli joku tutkimushypoteesikin (pahoittelut, en löytänyt linkkiä enää), että meille peruslänkkäreille iskee nimenomaan 25-vuotiaana pahimmin jonkinsortin eksistentiaalikriisi, koska elämä on usein juuri siinä vaiheessa tavallaan valmis käsittelemään noita aiheita, joita postauksessa mainitsit. Teini-iän myrskyistä on jo tarpeeksi kauan ja siirtymä aikuisuuteen odottaa, mutta ennen sitä on käytävä paljon läpi. Se on itse asiassa aika jännää, että teini-iän muutoksista puhutaan paljon, mutta siitä ei välttämättä muisteta edes mainita, millainen kehityskaari ihmisellä on edessään 20-30 vuotiaana (tai 20-25 ja 25-30-vuotiaana).

Terveiset helteisestä Laosista! Ihanaa kevättä sinne Lontooseen, paljon aurinkoa ja hymyilyttäviä päiviä. :)

marix
Mari style - oho

Yksi suurimmista virheistä on ajatella tietyssä iässä olevan tiettyjä asioita. Itse erosin muistaakseni 28-vuotiaana pitkästä suhteesta, muutin ekaa kertaa asumaan yksiöön ja jäin ihmettelemään mitäs sitten tekis. Olin aina ajatellut, että kolmekymppisenä olisi jo tenavia, mutta paskan marjat.. Ei oo näkyny.

Viime syksynä löysin maailman ihanimman miehen enkä tiedä olenko vieläkään tottunut siihen, että joiltakin ihmisiltä voi tosiaan saada jotain ihan hyvää. Tiedätkö. Kuten omilta ystäviltään saa osakseen ihmismäistä kohtelua. Kuinka rikki ihmisen pitää mennä, kun normaali kunnioitus, arvostus ja tukeminen toiselta itseään kohtaan tuntuu oudolta?

Elämässä on myös muistettava, ettei me eletä tätä elämää toisia varten vaan ihan oikeasti itsekkäästi itseä varten. Jos sinä tulet onnelliseksi uusista laukuista, niin samaan aikaan toisaalla joku tulee onnelliseksi pörssikurssien suosiollisesta kehityksestä, koska money money money..! Että ei se nyt oo niin justihin mistä kukakin onnensa repii :) Jokaisella on omansa ja supernegaihmisillä ei ilmeisesti mitään ;)

Rege
Pöllömummo

"Kuinka rikki ihmisen pitää mennä, kun normaali kunnioitus, arvostus ja tukeminen toiselta itseään kohtaan tuntuu oudolta?"

Kolahti.

Elina (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kirjoituksesta ja rehellisyydestäsi. Kuulostaa melko samalta, mitä itsekin on tullut käytyä läpi. Sitten totesin, että ehkä ne kaikki "väärät" miehet ja suhteet ovat juuri siinä hetkessä olleet oikeita. Että ehkä olen tarvinnut kaikki ne opetukset. Ja että ehkä minua sattui eniten juuri päässäni rakentamani odotuksen takia. Siis sen odotuksen, että tämän pitäisi kestää loppuelämä.

Aivan samaan olen päätynyt kuin sinäkin: en halua jättää elämääni elämättä ja tunteitani tuntematta vain pelon takia. Mieluummin sitten itken tarvittaessa. "I want the full catastrophe" niin sanotusti. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että rakennamme itse todellisuutemme - se, mihin uskomme, on meille totta. Minä olen päättänyt elää maailmassa, jossa rakkaus on.

Terveisin 27-vuotias nainen, joka odottaa esikoistaan useiden keskenmenojen jälkeen. Miehelle, joka oli aluksi vain ystäväni ja odotti minua useita vuosia, jotta olisin valmis.

Paula (Ei varmistettu)

Mulla ois jotenkin aivan tolkuttomasti sanottavaa tähän sun kirjoitukseen, joten en ees tiedä mistä aloittaa. Enkä varmasti saakaan koko pointtiani tähän selvästi kirjoitettuakaan... Mutta mä oon parisen vuotta sitten paininut monella tapaa samanlaisten tunteiden kanssa. Ajattelin aivan samoja asioita. Miksi haluta jotain vain siksi, että niin kuuluu haluta?! Ja ajattelin että lähes vuosikymmenen kestäneen parisuhteen jälkeen tahdon olla sinkku ja revitellä ihan tosissan ja nähdä koko maailman ilman mitään siteitä mihinkään. Ja sitten aivan täysin yllättäin tapasin miehen. Ja rakastuin. Lähdin silti sinne maailmalle. Ja parin kuukauden jälkeen tulin takasin, koska itkin itseni sielä maailmalla joka ilta uneen, koska kaipasin niin helvetisti. Ja nyt saan joka ilta käpertyä siihen rakastamaani syliin ja tietää että mitä ikinä tapahtuu, niin tämä on asia, joka ei katoa. Voin silti mennä ja katsella maailmaa. Voin silti juhlia ystävieni kanssa ja nauttia arjen pienistä asioista. Voin silti halutessani olla yksin. Mutta tiedän aina, että kohta palaan siihen syliin, joka pitää kiinni. Välillä riidellään niin että lasit helisee ovien paukkuessa. Välillä tekee mieli repiä sen silmät irti päästä, kun tuntuu ettei se tajua mitään. Välillä tekee mieli pakata tavarat ja muuttaa maailman toiselle puolelle. Ja vaikka joskus sanon pahasti, niin tiedän sisimmässäni, että kohta mä olen taas tossa kainalossa ja saan suukkoja. Se on elämää ja rakkautta.

No niinkuin sanoin... eihän tähän yhtään mitään pointtia tullut :D Ehkä se pointti on se, että kun se oikea ihminen tulee sun elämään, niin sä vaan tiedät sen. Siinä vaiheessa sä uskot rakkauteen.

Yasminjosefina

Hieno kirjoitus Anna, I can feel you!

Katja (Ei varmistettu) http://cat-daydreaming.blogspot.fi/

Kauniita kuvia ja kauniita ajatuksia. Ihanaa maanantaita sulle Anna!

Vilma (Ei varmistettu)

Mikähän siinä on, että aina kun omassa elämässä pyörittelen jotain isoja ja vaikeita juttuja, löydän näistä sun ajatuspostauksista jonkun pointin joka avaa sitä koko oman pään sisäistä solmua ihan hirveesti. Tässä kyyneleet silmissä fiilistelen :-D oot ihan huikea, kauheasti tsemppiä ja onnellista kevättä söpöliini!

Sade (Ei varmistettu)

Ehkä on mahdotonta saavuttaa kaikki unelmansa? Joskus pitää ehkä luopua toisista saadakseen toisen? Tarkoitan, että jos esim. asetut itse puolisosi asemaan, jaksaisitko seurata sivusta kumppania, joka matkustelee niin paljon (vaikkakin työn takia) ? Parasta olisi silloin löytää kumppani, joka voisi seurata mukana? Toivon sinulle onnea elämääsi ja uskon, että vielä löydät sen oikean.

Anna (Ei varmistettu)

Tiedostan just näitä samoja asioita :) Että ehkä jotakin ei vaan voi saada. Mun tapauksessa sitten sitä onnellista parisuhdetta, nimittäin tällä hetkellä en haluaisi luopua mistään, mitä mulla jo on. Toisaalta, eiköhän vielä tule joku, jonka kanssa jaan sen kaiken sitten :)

Terhi (Ei varmistettu)

25-vuotiaana olin vasta opiskellut pari vuotta yliopistossa. Etsin itseäni lukion jälkeen ja hyvä niin. Olin tuolloin myös huonossa pari suhteessa...
Olin 27-vuotias, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Vahingossa.. Yllättäen.. Täysin suunnittelematta. Entisen parisuhteen jälkeen itseäni keräillessä huomasin, että tämän tyypin kanssahan on kisaa ja helppo olla.
En usko siihen, että parisuhteen eteen täytyy tehdä hirveästi töitä. Uskon siihen, että sen pitää olla vaivatonta, luonnollista kuin hengittäminen ja että tunnet, että voit luottaa toiseen 99,9% (koska keneenkään ei luoteta 100% .. ei edes itseen ;) )
Olen katsonut vierestä montaa vaikeasti ylläpidettävää suhdetta ja todennut, ettei se tyyli ole mua varten. Olen jo pitkälti yli 35v ja nähnyt kavereiden erot ja toiset ja kolmannetkin kierrokset avioliittorintamalla. En ole avioliittoainesta enkä vaimoainesta perinteisessä mielessä. Siinä missä muut tytöt haaveilivat prinsessahäistä lukioaikana, minä haaveilin kivasta työpaikasta ja vapaa-ajan tekemisistä. En vieläkään osaa sanoa, missä olen 5 vuoden kuluttua :) Kuitenkin menin naimisiin tuon 27-vuotiaana tapaamani itseäni huomattavasti nuoremman miehen kanssa. MIksi?.. koska se tuntui oikealta ja hyvältä.
Joten sananen "vanhemmalta" daamilta nuoremmalle ;) Elä elämääsi juuri niinkuin hyvältä tuntuu. Et ole tilivelvollinen kenellekään muulle kuin itsellesi elämästäsi :)

Taija (Ei varmistettu)

Aivan mielettömän osuva kirjoutus juuri munkin elämääni! Oon miettiny ihan samoja asioita rakkauden suhteen - en vaan jaksa enää sitä, et muhun sattuu. Kiitos kiitos ja kiiitos tästä tekstistä!:) nyt sain itelleni vähän lisää pohdittavaa, et mikä mun elämässä on oikeesti merkityksellistä.

Laura (Ei varmistettu)

Aivan mielettömän hyvä teksti. Samoja asioita kelaillaan täälläkin sen kuuluisan oravanpyörän sisällä. Olet Anna ihan mieletön ihminen, ja olen sinulle hyvin kiitollinen siitä, että saan blogiasi lukea :) Kiitos.

anni (Ei varmistettu)

<3

Marjo (Ei varmistettu)

Nyt tuli tippa linssiin. Nää on ihan samoja ajatuksia, joita mä oon kelaillu tässä viime syksystä asti. Mulla on ihana avomies, mutta koko näiden muutamien kuukausien ajan elämällä ei ole tuntunut olevan sitä tarkoitusta. Olo on ollut kuin zombilla, asiat suorittamista ja parisuhdekin "ihan kiva". Tää sun kirjoitus osui niin lujaa mun sydämeen. Tiedostan kyllä ton ajattelutavan, että miten terveellinen se olisi, mutta en vain osaa toteuttaa sitä. Tää taas muistutti, miksi oon roikkunut sun blogissa näin monta vuotta ja aloitan sen lukemisen aina vain alusta, koska en saa kyllikseni. Sulla on niin terve, maanläheinen suhtautuminen elämään (vaikka se ei aina susta ittestä tuntuis :D), löydät ne omat intohimosi aina jotenkin ja oot vaan mulle niin todella iso inspiraation lähde kaikella tavalla. Muistutat mua siitä, että elämä on arvokas asia ja näytät, miten siitä voi nauttia. Tästä nyt tuli hirvee vuodatus, mutta kun on välillä tosi eksyksissä, niin on ihanaa, että on semmosia sun kaltasia majakoita, jotka johtaa aina turvallisesti satamaan ja saa kokemaan kaivattuja ahaa-elämyksiä.
Kiitos, Anna-rakas <3

SSS (Ei varmistettu)

Vau, tässä postauksessa on tosi hyvä sanoma, kiteyttää kyl hyvin omatkin ajatukset :) Käytkö muuten enää siellä tankotanssissa?

Anna (Ei varmistettu)

En oo nyt käynyt, kun se kurssi loppui, mutta aloitan varmaan sitten taas ensi koulujakson aikana :)

Mia (Ei varmistettu)

Kiitos Anna hienosta kirjoituksestasi. Tämä teksti herätti paljon ajatuksia, enkä voisi olla kanssasi enempää samaa mieltä. Onnellisuus lähtee ja löytyy itsestä, ja on mahdotonta olla onnellinen kenenkään toisen kanssa jos ei osaa olla onnellinen itsensä kanssa. Itse olen nyt ensimmäistä kertaa yksin aikuisiällä ja toivun erittäin raskaasta parisuhteesta. Olen lähes kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä, joten ajatus vielä puuttuvista lapsista ahdistaa aika-ajoin... Niiden aika, kuin myös uuden parisuhteen, on kuitenkin vasta sitten kun onnellisuus on löytynyt itsestä ja niistä elämän pienistä asioita.

Vaikutat hienolta ihmiseltä näin tekstiesi perusteella, sinussa on asennetta ja uskallusta olla juuri oma itsesi. Olen onnellinen ja ylpeä puolestasi. Rohkeutta ja aurinkoa elämääsi!

Marjutt (Ei varmistettu) http://elamaaliikunnalla.fitfashion.fi

Mahtava kirjoitus. Tällaiset postaukset on sun blogin parasta antia; ne antaa lukijalle ajattelun aihetta :)

Hanski (Ei varmistettu)

Aivan ihana ja täyttä asiaa sisältävä postaus <3 :)

Hanna (Ei varmistettu)

Mun ja avomieheni/kihlattuni suhde oli alkuun kaikkea muuta kuin ihana. Oli pettämistä, mustasukkaisuutta ja naurettavia riitoja turhista asioista. Mutta nyt, seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen en vaihtaisi tuota miestä ikinä pois. <3 Luulen, että alun vaikeudet teki meistä vahvoja, ja loi uskoa siihen että me selvitään mistä vaan! Eli niinkuin sanoit, ei se kestävä parisuhde aina ala täydellisyydestä, vaan joskus vaikeudet alussa takaa sen, että suhde on lopulta kestävällä pohjalla. :)

Hilla (Ei varmistettu)

Todella kaunis ja koskettava kirjoitus. Niin totta joka sana. Itkin enemmän kuin pitkiin aikoihin lukiessani tekstiä,koska tajusin sen myötä,että elän päivästä toiseen samaa rataa ja päivän paras hetki on se kun pääsee nukkumaan ja edes unet tuovat sisältöä elämään. Säälittävää.

Kiitos kun avasit silmäni!

Olet ihana!

Audrey (Ei varmistettu)

Oon ollu hyvin samanlaisessa tilanteessa nyt vuoden verran. Oon myös 25 joku kriisin paikka kenties. :D Kuitenki tää sun teksti sai mut itkemään ku se oli niinku suoraan mun omista ajatuksista. Paitsi että mun ajatuksista puuttuu se toivo, mutta ehkä sekin sinne vielä joku päivä takaisin ilmestyy.

En kyllä tunne ketään, joka nykypäivänä enää ajattelisi, että jonkun ikäisenä kuuluisi tehdä lapset tai alkaa parisuhteeseen. Mun mielestä toi sun läpikäymä on aivan normaalia 25-vuoden ikään ehtineen kasvua ja kehitystä. Kehityshän kulkee jo lapsesta asti kausina, ja nyt sulla on tällainen kausi meneillään kun määrittelet elämääsi ja arvojasi.

Elä nyt ihan rauhassa juuri niin kuin haluat. Elämä kuljettaa. Itselläkin 'se oikea' löytyi vasta 32-vuotiaana ja nyt 34:na odotan ekaa lasta. Joten kiirettä ei ole. Eikä kaikkien elämään parisuhde ja lapsi kuulu ikinä.

Niin ja jatkoksi vielä, että yleensä kun lakkaa miettimästä ja murehtimasta näitä asioita, niin ne alkavat sujua kuin itsestään ja ties mitä vastaan sitten sattuukin :). Nimim. been there done that

Anna (Ei varmistettu)

Kannattaa tutustua nähtävästi sitten mun bloginkin lukijakunnan aika moneen ihmiseen :) Mulle tulee vähintään kerran viikossa tästä viestiä, miten ajattelen "väärin". Että kyllä tuollaisiakin ihmisiä ja ajatuksia vielä on :)

minde (Ei varmistettu)

Komppaan Annaa tässä kyllä täysin. Itse en ehkä ole törmännyt niin vahvasti siihen että joku odottaisi minulta että teen lapsia 25-vuotiaana jne. Mutta olen huomannut että odotan sitä itse itseltäni. Enkä tiedä miksi? Se ajatusmalli on vaan tullut jostakin ja on syvällä tuolla jossain. Ja yritän siitä päästä yli, koska tiedän että ne lapset tulee sitten kun niiden aika on ja sitten kun se tuntuu oikealta.

vanna (Ei varmistettu)

Moi Anna! Joudun nyt alottaan kliseellä: tää on eka kerta kun kommentoin sun blogiin mitään, vaikka lukijan roolissa oonkin ollut enemmän tai vähemmän aika monta vuotta. Oon tykänny sun tyylistä, vaikka se onkin aika erilainen kuin omani. Puhun siis sekä vaatteista että muutenkin elämisen tyylistä. Viime aikoina oon myös alkanut lämpeen lätkä-jutuille... :D

Nyt kuitenkin tämä sun kirjotus iski aika tosi kovaa, ja joudun jatkaan heti perään toisella kliseellä: tää oli ihan kuin omasta näppiksestä lähtöisin. Oon miettinyt ihan samoja juttuja viime aikoina. Mun tausta on aika samanlainen kuin sunkin ja jotenkin oon kans tottunu siihen, et jos haluan jotain, teen sen eteen hommia ja saan sen. Tää rakkaus-asia vaan ei tunnu olevan kiinni omista tekemisistä ja se on ahdistavaa. Oon aika optimisti yleensä elämässä, mutta tän asian suhteen oon alkanu pikkuhiljaa kääntään kelkkaani ja se on tosi pelottavaa! Kunpa vaan osais pitää kiinni siitä asenteesta, et kaikki ajallaan ja kaikella on tarkoitus. Välillä vaan on usko vähän hukassa. Hetken aikaa sitten jotenkin heräsin tähän omaan ajatusmalliini ja huomasin, että oon jotenkin huomaamatta asettanu oman onnellisuuteni kriteeriksi toisen ihmisen. Mutta eihän se niin voi olla. Eihän se voi olla niin, vaikka olis parisuhteessakin. Niinpä oon nyt koittanu tietoisesti koittanut tulla onnelliseksi just noista muista jutuista, ja hitaasti mutta varmasti se on alkanu toimiin. Tosin nyt toivon löytäväni vaki-työpaikan, että säännöllistyneiden tulojen myötä voisin tehdä itseni onnelliseksi länsimaisen ihmisen suosikki-ajanvietteellä eli shoppailemalla... ;D Eli suo siellä ja vetelä täällä... vaimitänäitänytoli.

Tiiaanna
cake & copper

Tämä teksti on suoraan kuin omista ajatuksistani. Itse asiassa meillä on aika samanlainen seurusteluhistoriakin, aikamoinen sattuma. Jotenkin nyt on alkanut tulemaan vielä pientä ahdistusta siitä, että jos en löydäkään enää ketään ja jos en haluakaan seurustella enää ikinä (vähän liioittelua, mutta kuitenkin).

Olen tällä hetkellä vieläpä päivätyössä, joka ei ole sitä mitä haluaisin tehdä. Kuvittele se ahdistuksen määrä, mikä minulla on joka päivä ja viikko! Olenkin kaikin keinoin yrittänyt miettiä seuraavaa liikettä, olipa se sitten alanvaihto tai vaihtaminen kiinnostavimpiin töihin, toivottavasti ulkomaille. Eiköhän se tässä jossain vaiheessa selkene, mitä oikeasti haluaa :)

sonja (Ei varmistettu)

Ihana postaus joka laittaa ajattelemaan. Sinä se osaat kirjoittaa niin mukaansa tempaavasti. :) Ihailen sua kun sulla on rohkeutta muuttaa täysin uuteen kaupunkiin (ja maahan!!) tavoittelemaan unelmiasi. Itsellänikin on mahdollisesti edessä muutto uuteen kaupunkiin josta en tunne ketään, ja ajatus kieltämättä hiukan pelottaa.

Anna (Ei varmistettu)

Love that black rock combo with the ballerina skirt! :D And yay the black boots! Love them <3

Anna (Ei varmistettu)

Awww, thanks :)

Leila Karin Kiiskinen (Ei varmistettu)

Elämä on sitä mitä meille tapahtuu silloin kun teemme muita suunnitelmia. Thomas La Manèe. <3

Mansikkatyttö (Ei varmistettu)

Ihana toi hame ja asu muutenkin, tyllihame ja narusaappaat sopii mun silmissä ihan täydellisesti yhteen! Kiitos myös hienosta tekstistä, kerroit ajatuksiaherättävästi omasta elämästäsi ja ajatuksistasi. Kyllä se rakkaus on olemassa ja tulee eteen jos vaan se on niin tarkoitettu :) Toivon sulle kaikkea hyvää!

SuviT (Ei varmistettu)

Ootko nähnyt 21 tapaa pilata avioliitto -leffan? Siinä käsitellään vähän näitä samoja rakkaus&onnellisuus -teemoja, ja on kyllä ainakin omasta mielestäni super hyvä leffa :)

Anna (Ei varmistettu)

En oo, täytynee katsoa siis :)

Kata (Ei varmistettu)

Apua miten aito ajatustentäyteinen postaus.
Mulla olis niin paljon asioita, mitä haluaisin jakaa tässä näiden teemojen ympäriltä, mutta siihen ei aika ja kommenttikenttä riitä.

Mä oon elänyt kauan eksistentialismikriisistä kärsien. Tosin nyt tämän postauksen myötä vasta sain nimen kriisilleni.
Jotenkin elämä tuntuu niin merkityksettömältä, me kaikki kuitenkin lähdetään täältä joskus ja mitä jää jäljelle? Tällä hetkellä tuntuu ettei mitään. Millään ei ole mitään merkitystä. Tiedän, että kuulostan pessimistiseltä ja masentuneelta, mutta sitä en ole. Olen elämäniloinen hetkestä nauttija, mutta silti sisintäni kalvaa kysymys siitä mitä järkeä yhtään missään on.
Uskon siihen, että elämän tarkoitus on rakentaa oma tarinansa ja oppia tuntemaan itsensä sen varrella. Tuntea tunteiden skaala laidasta laitaan sekä keksiä mitä rakastaa ja pyrkiä nauttimaan siitä.

Nykyinen yhteiskuntamalli, materia- ja talouskeskeisyys aiheuttavat merkityksettömyyden tunnetta ja ahdistusta. Talouskasvun vuosina tapahtuu tuplasti enemmän itsemurhia kuin muulloin.
Tuntuu kuin olisin syntynyt väärään aikaan ja väärään maailmaan. Minusta puuttuu ne ominaisuudet mitä yhteiskunta vaatii. En halua tavoitella rahaa, liika materia ahdistaa, vihaan suorittamista ja yhdeksästä-viiteen työpäiviä ja loputtomia uraputkia.
Niistä mikään ei sovi minulle! En itse arvosta rahaa ja uraohjuksia. Nään menestyneissä ihmisissä usein ahneutta ja itsekkyyttä. Lähinnä vain noilla ominaisuuksilla pystyy kyynerpäätaktiikalla raivata itselleen tilaa edetä.

Mä en halua, että suurin osa mun päivästä sujuu työn teossa ja ehdin elää sitten kun/jos töiltäni ehdin ja jaksan. Haluan töiden olevan se sivuasia, jolla mahdollistan jotain muuta elämässäni esim. matkustelu ja laadukas ravinto. Ja sen työn on ehdottomasti oltava mielekästä. Onneksi olen löytänyt oman alani, jota parhaillaan opiskelen. En silti vaan halua nähdä itseäni tekemässä kokopäiväduunia ja kuten sanoit, sen jälkeen väsyeenä valmistaa tylsän aterian ja löhötä voipuneena sohvalla.
Mielummin enemmän aikaa ja vähemmän rahaa, kuin enemmän rahaa ja vähemmän aikaa.
En ole suorittaja, olen nautiskelija ja unelmoija.

Sitten aiheesta kukkaruukkuun eli parisuhdeasioihin :D
Allekirjoitan pelkääväni kaikkea mitä itsekin mainitsit pelkääväsi. Vapaus on arvoista korkein ja siksi pelkään kahleita yli kaiken. Olen parisuhteessa, avoliitossa. Tätä tarinaa on kestänyt 1,5 vuotta. Takanani ennen tätä on pitkä parisuhde joka oli etenkin lopussa täynnä mustasukkaisuutta ja elämäni rajoittamista. Se oli niin ahdistavaa ja hirveää.
Huomaan etten ole mukana tässä suhteessa koko sydämelläni juuri noiden pelkojen ja ahdingon takia. Ja se on niin väärin minua ja etenkin poikaystävääni kohtaan. Nykyiseni ei ikinä yritä rajoittaa elämääni vaan kannustaa minua tekemään mitä haluan ja antaa minun tulla ja mennä miten tykkään. SILTI se ahdistus huonosta kokemuksesta pitää minua edelleen otteessa, vaikka sille ei olisi enää aihetta.
En pysty rakastamaan täysillä ja vapautuneesti tämä taakka niskassani, mutten tiedä miten karistaisin sen. Ja tämänkin tiedostin vasta lukiessani tätä tekstiä. Kiitos aivan valtavasti! Tiedostaminen on ensiaskel kai jonkinlaisen ratkaisun löytämiseen.

Rakkaus on kaunis asia ja elämä jopa sitäkin kauniimpi! Vain meidän omat estomme ovat sen nautinnon tiellä. Toki yhteiskunta, resurssikeskeisyys ja länsimainen kulttuuri vaikeuttavat osaltaan elämäämme, mutta lopulta kaikki lähtee itsestä. Niihin yleisiin odotuksiin ja vaatimuksiin ei tarvitse nöyrtyä. Meillä on vapaus elää elämäämme kuten haluamme. Minä voin tehdä osa-aikatöitä ja nauttia runsaasta ajasta sopivalla budjetilla, matkustaa, maalata, kirjoittaa, lukea, rakastaa, touhuta kissojen kanssa, ulkoilla, huoltaa mielä ja kehoa ja tehdä sitä ihanaa ruokaa, jonka nautin kauniista astioista(satumetsä, teeman valkoiset, turkoosit ja tummanruskeat) pienessä kauniissa kodissani.
Ja sinun ei tarvitse olla 26-vuotias vaimo ja äiti vakavasti otettavalla duunilla. Voit olla huoleton bloggaava superprinsessa, jolla on 10 rautaa tulessa, jos se on mitä haluat :)
Huh mikä avautuminen! :D Nyt sitä hyvää ruokaa.. ->

Japsuli (Ei varmistettu)

Ihmisten tulisi keskittyä niihin asioihin, joita heillä on, eikä haikailla asioiden perään mitä heillä ei ole. Jostain syystä ihmisten on vaikea keskittyä nykyisyyteen.

Itse olen menettänyt terveyteni hengenvaaralliseen sairauteen, jota lääkärit ja yhteiskunta eivät ymmärrä. Kärsin 24/7 karmivista ja vakavista oireista. En ehtinyt valmistua korkeakoulusta. En ole ehtinyt kerryttää eläkekassaa. En välttämättä koskaan pääse takaisin työelämään Olen erkaantunut ystävistäni, koska elämämme eivät millään tavalla kohtaa. En tiedä pystynkö koskaan sitoutumaan sairauteni vuoksi. En suurella todennäköisyydellä tule koskaan saamaan lapsia, jos joskus sattuisin sitoutumaan. Minulle jää vuokran, ruoan ja PAKOLLISTEN laskujen jälkeen 100 euroa käteen. Siinä ei paljon mihinkään kuluteta, tosin enpä minä vois paljon kuluttaakaan koska sairaus rajaa täysin elämäni.

Mutta.. Vaikka useasti katkeroidunkin, niin yritän keskittyä positiivisiin asioihin: minulla on puhdas katto pään päällä, vanhemmat, sisarukset, jonkun verran edes rahaa, vertaistukiryhmä netissä, internet... :) Ja toivoa tulevaisuuteen :)

Ymmärrän kyllä, että kaikki on suhteellista. Ja että on ehkä alhaista ja typerää käyttää toista ihmistä "inspiraationa", niin silti toivon että tarinani jälkeen ihmiset yrittäisivät keskittyä niihin olemassa oleviin asioihin :) Paljon tsemppiä Anna!

Hanna (Ei varmistettu)

Ajatuksesi olivat kuin kopiot omastani muutama vuosi takaperin. Lisäksi samantyylinen parisuhdehistoria oli mulla taustalla. Juuri noiden ajatusten kohtaamisen ja läpikäymisen jälkeen meni.. öö puol vuotta vähän reilu.. ja tapasin elämäni miehen (nyt kihloissa, häät suunnitteilla ja meillä on pieni vauva). Aluksi ajattelin miehestä että ei yhtään mun tyylinen ja pakoilin monta kuukautta. Yhtäkkiä se vaan iski sitten.. en voiskaan elää ilman tätä miestä. Kaikki tää tuli aivan puskista. Mulla oli tarkotus sinkkuilla vielä pitkään.. ja olin sillä asenteella että ei ei ei. Elämä yllättää. Ja rajusti! Positiivista on että oot hyvin perillä tunteistasi. Arvaan, että oot valmis rakastuun pian.. vaikka nyt siltä ei tuntuiskaan. Tuo on vaan niin sama tilanne mikä itsellä oli! Tuut löytään vielä ihanan järisyttävän rakkauden, millaista et ennen ole kokenut! Oon varma että olet siihen valmis <3 :) Kaikkea hyvää sinulle Anna, olet ihana!

Elena (Ei varmistettu)

Sanoisin, että pitkän parisuhteen salaisuus kiteytyy pariin ihan tavalliseen juttuun:
- en ole täydellinen joten en voi odottaa toiseltakaan sitä.
- huomaavaisuudenosoituksista saa positiivisen kierteen, joka lopulta ruokkii itseään
- Parisuhde tarkoitta kompromisseja. Aina ei saa sitä mitä haluaa ja aina ei voi tehdä mitä haluaa, vaan pitää kuunnella toista. Mutta tämäkin jousto edellyttää molemminpuolisuutta.
- Välillä tunteet roihuaa, välillä ei. Sellaista elämä on. Ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaikka pariin kuukauteen ei oikein sytytä yhdessäolo. Puhu tunteista, myös negatiivisista ja huomaat että ne menevät ohi ajan kanssa. Kummasti se rakkaus sieltä taas palaa entistä ehompana, kunhan jaksaa vähän välillä alamäkeäkin.

Itsellä kokemusta seitsemän vuoden ajalta ja voin sanoa, että jos arvopohja on suunnilleen sama ja tykkää tehdä samanlaisia asioita (tai on kiinnostunut oppimaan tykkäämään toiselle tärkeistä asioista), niin se on jo aika vahva lähtökohta. Ei se mitään sen kummempaa vaadi, kuin yritystä ja pitkäjänteistä sitoutumista molemmilta.

Milla (Ei varmistettu)

Olipas pysäyttävä ja hyvin kirjoitettu teksti. Lukiessani kirjoitustasi meni pitkin kroppaa kylmiä väreitä, niin läheltä se liippasi omaa elämääni. Elin viitisen vuotta (huonossa) parisuhteessa, jossa pakotin itseni uskomaan siihen että tässä se nyt on. Onneksi tulin järkiini ja sain revittyä itseni irti minut täysin myrkyttäneestä ihmisestä, viimeiset kolme vuotta suhteesta olin kaikkea muuta kuin oma itseni. Vannoin etten moneen vuoteen aloita suhdetta kenenkään kanssa, niin suuret traumat kaikista päättyneen parisuhteen ristiriidoista jäi. Mutta niinhän siinä kävi että ei mennyt kuin reilu kaksi kuukautta, ja elämääni käveli itselleni täydellinen mies joka sai uskoni parisuhteisiin ja rakkauteen palautettua. Nyt ollaankin oltu aidosti onnellisia ja rakastuneita pian kaksi vuotta, toivottavasti vielä monen monta vuotta edessä :) Uskon että huonot parisuhteet ja ihmissuhteet yleensäkin opettaa arvostamaan niitä hyviä ja onnellisia suhteita. Itselleen pitää antaa vain lupa rakastua, vaikka se joskus pelottaakin :)

- Milla

Pages

Kommentoi