My heart will always overrule my mind… and my fears.

Valmiina blogiin-001

LEIKKIMÄSSÄ ROKKIPRINSESSAA. Oma suosikkiasuni blogissani on varmaan ollut kovin puuterinsävyinen asu, jossa oli tämä tyllihame, vaaleat saappaat ja nahkatakki. Päätin kokeilla samaa yhdistelmää hieman rokimpana, ympäröimällä tuon herkän hameen mustalla nahalla. Mä olin aika poikatyttö skidinä, enkä leikkinyt hirveesti nukeilla. En selkeestikään leikkinyt tarpeeksi prinsessaleikkejä pikkutyttönä myöskään, kun otan nyt takaisin ihan urakalla. Lapsi on terve kun se leikkii. Ehkä vähän outo kun ei osaa aikuistua ja lopettaa. Toisaalta, mikä on oikea aika millekin?

Nää viime kuukaudet on ollu jotenkin tosi mieltä avartavia mulle. Oon ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut voimattomuutta ja ahdistusta, jatkuvaa väsymystä ja tietyllä tapaa riittämättömyyttä. Oon yrittänyt menestyä liian monessa asiassa ja tuntenut pettäneeni itseni ja muut epäonnistumalla olennaisissa asioissa. 25-vuotiaana saan iloni yhteiskunnallisesti ajatellen vääristä asioista. 25-vuotiaan ”kuuluisi” sitoutua, ostaa talo/asunto, hankkia lapsia ja käydä duunissa, joka on vakavasti otettava. Mua kauhistuttaa noi kaikki asiat ihan hirveesti. Musta tuntuu, että mä oon monella tapaa ite mennyt taaksepäin kehityksessäni kohti sitä kuuluisaa aikuisuutta. Oon elämäni ensimmäistä kertaa ollut sellaisessa pistessä, että en halua seurustella. Että teinimäisesti kauhistun sitoutumisesta. Nautin monista niistä asioista, joista moni on saanut tarpeekseen parikymppisenä enkä koe mitään mielenkiintoa niitä asioita kohti, joita minun ikäisen ”kuuluisi” haluta.

IMG_5811IMG_5794IMG_5966IMG_6017IMG_5865

Mä oon aina ollut vähän pikkuvanha. Kesälomilla, joululomilla ja iltaisin jo yläasteella mä kävin töissä. Mun siskot on sen verran nuorempia, että tietyllä tapaa olen paljon ollut varaäitinä heille. Vasta nyt heidän aikuistuessa koen olevani sisko enemmän kuin äiti. Onhan he aina mun pikkuisia, enkä osaa ajatella heistä koskaan aikuisina, vaikka toinen on täysi-ikäinen ihan kohta. Olen aina ollut tietyllä tapaa hikari. Tai en ehkä viettänyt aikaa nenä kirjassa kiinni ihan niin paljoa, mutta aina hirveellä paineella halusin hyviä numeroita. Olin suorituskeskeinen silloin, kun moni muu nautti siitä teinimäisestä hälläväliä-meiningistä ja jokaisesta päivästä. Aloin seurustella 17-vuotiaana, ja vasta melkein 22-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni sinkku. Silloinkin ruhtiinalliset hmmm viisi kuukautta? Wild. Yhdestä avoliitosta kaukosuhteeseen ja lähes avoliittomaiseen eloon. Sen jälkeen vielä yksi parisuhde, joka ei jättänyt juuri muuta käteen kuin todella rankkoja suhtautumisongelmia seurusteluun. Mun tuttavapiirissä on niin paljon niin huonoja parisuhteita ja ihmisiä, jotka eivät haluaisi olla parisuhteissaan, että mun usko parisuhteisiin on horjunut valtavasti.

Samalla toipuminen hullun mustasukkaisesta ja omistushaluisesta suhteesta on luonut aivan kamalan pelon seurustelulle. 25-vuotiaana mä ihan oikeasti voin sanoa pelkääväni seurustelua. Tän ikäisenä mun piti kai olla naimisissa ja paksuna. Teini-Annan mielessä. Yli vuoden olen pakoillut tunteita. Se siitä itselleen aitona pysymisestä ja ”My heart will always overrule my mind” -asenteesta. Ois ehkä pitänyt jatkaa ”… and my fears”. Vaikka tiedän, että miehetkin ovat erilaisia, ja mustasukkaisuuttakin on erilaista, en ole osannut muuttaa ajattelutapaani. Jostain mun sisältä kumpuaa kuitenkin aina se kauhu, että mua kahlitaan jatkuvasti. Etten saa pukeutua miten haluan tai mennä minne haluan, ilman syyllisyyttä ja riitoja. Mulla on aika kova onnistumisprosentti saada tahtoni läpi asiassa kuin asiassa. Mä päätin jossain välissä, etten halunnut tuntea mitään. Ja siinäkin sain tahtoni läpi. En oo tuntenut mitään. En oo antanut itseni tuntea. Mun elämässäni on jo kohta vuoden ollut ihminen, joka varmasti olisi mulle loppuelämäni aivan ihana. Sopiva ja kaunis lisä elämääni. Enkä oo varmaan koskaan ollut niin kamala ja ilkeä kellekään. Jos olisin päästänyt hänet lähelleni, olisin ehkä tuntenut jotain. Mieluummin olisin jäänyt bussin alle.

IMG_5824IMG_5846IMG_5935

IMG_5825-001

Oon huomannut, että olen tehnyt itselleni mörön seurustelusta. ”Ei kiinnosta, en jaksa, en halua. Rakkautta ei ole.” Loppujen lopuksi niin moni suhde menee pieleen ja suoraan sanottuna päin vittua, että miksi edes jaksaisi yrittää. Käytän aikani mieluummin produktiivisesti. Pakkomielteinen rakastuminen on kyllä kiva tunne, mutta ei välttämä sen koko vaikeuden ja ongelmien arvoinen. Näin oon ajatellut ja katsonut monen ystäväni suhteiden tuhoutuvan, kuihtuvan tai kuihduttavan suhteen osapuolet. Mä olen todella huono häviäjä ja vieläkin huonompi epäonnistuja. Kolme kertaa oon uskonut, että tää on SE juttu. Kolme kertaa oon todennut, että ei muuten ole, vituiksi meni sekin. Oon ajatellut, että en jaksa enää kertaakaan epäonnistua. Että seuraavan kerran kun seurustelen, haluan olla varma, että se on myös viimeinen. Että se päättyy alttarin kautta niihin vierekkäisiin kiikkustuoleihin ja erivärisiin tekarirasioihin. Vetäydyin koko pelistä. Oon ihaillen katsonut, kun sinkkuystävät jaksaa painaa toivonkipinän sammumatta samalla ilolla uudesta suhteesta toiseen, ja todennut, että ei kiitos, mä olen itsemäärämäälläni jäähyllä.

Tavallaan voisi sanoa, että en ole koskaan ollut näin onneton. Ei sekään kyllä pidä paikkaansa. Mulla on upea perhe, ihania ystäviä, kauniita asioita ja täydellisiä hetkiä elämässäni. Mutta samalla mä hukkasin sen tärkeimmän merkityksen tältä kaikelta. Mä ihan oikeesti googletin sanaa eksistenialismikriisi tuossa vähän aikaa sitten. Se kuvasi mun mielestä tätä tunnetta hyvin. Mä hukkasin elämäni syyn jossakin tässä välissä. Mä olen kasvanut aina ajatellen, että elämän tarkoitus on rakkaus. Elämän tarkoitus on rakkaus, rakastava mies, jota rakastan ja rakkaita lapsia ja ihmisiä. Seuratessani tätä maailmaa omasta suljetusta kuplastani vaivuin enemmän ja enemmän horrokseen. Ihmiset ovat itsekkäitä, epälojaaleja, moraalittomia, kylmiä ja itsensä aina etusijalle asettavia. Rakkaus on kuollutta. Totesin, etten ehkä sittenkään halua koskaan naimisiin. Etten ehkä sittenkään halua lapsia tähän maailmaan. Että satumaista rakkautta ei ole, joten miksi tyytyä siihen ihan kivaan juttuun. Samalla pysähdyin välillä miettimään vähän kaikesta, että MIKSI? Miksi, mitä varten mä elän?

En missään nimessä mitenkään itsetuhoisesti ”en halua elää” -meiningillä. Vaan ihan oikeesti pohtien miksi, mitä varten elää? Miksi ihmiset ovat töissä puolet vuorokaudesta, tulevat rättiväsyneinä kotiin, tekevät jotain nopeeta ruokaa, joka ei ole edes hyvää ja katsovat tylsää tv-sarjaa ennen nukkumaan menemistä. Viikonlopuille kertyy niin paljon suoritettavaa ja tehtävää, ettei aikaa ole silloinkaan. Tai väsymys on viikon jäljiltä niin jäätävä, ettei mikään kiinnosta. Suhteet tuntuvat työltä, ja toinen ihminen on vain joku, joka auttaa jaksamaan sen kaiken läpi. Mun tekis välillä mieli kiljua ”MITÄ VARTEN te elätte?!” Mikä on se ultimate tavoite? Olla 341 päivää vuodesta oravanpyörässä levätäkseen 24 päivää voimia keräten sen oravanpyörän kestämiseksi? Kun kadotin uskoni rakkauteen, kadotin myös elämäni tavoitteen. Mun koko elämän tavoite on olla onnellinen. Ja uskoin avaimen siihen olevan rakkaudessa. Olen jo saavuttanut valtavasti niistä asioista, jotka olen elämältä halunnut. Tuli vähän tyhjä olo, kun pohdin tulevaisuuttani. Olen ollut aika pitkään yksin, mutten ole hetkeäkään ollut yksinäinen. Yksinolo on minusta ihanaa. Olen ollut vakuuttuneempi ja vakuuttuneempi, että se on merkki siitä, että olen oikealla tiellä.

IMG_5942IMG_5960

IMG_5825 Kuulin tuossa eilen huonoja uutisia tuttavapiirissä. Erot ovat viime aikoina vaikuttaneet minuun vain sellaisena yllätyksettömänä turtumisena siihen, että mikään ei kuitenkaan kestä. Kuitenkin, kuullessani varmaan täydellisimpänä pitämäni pariskunnan erosta reagoin täysin omituisella tavalla. En varsinaisesti tunne kyseistä pariskuntaa, mutta olin aina saanut heistä onnellisen ja umpirakastuneen kuvan. Täydellinen suhde täydellisine virstaanpylväineen. Ja jotenkin tajusin samalla, että mikään ei mene suunnitellusti. Täydellinen parisuhde voi räjähtää käsiin. Huonosti alkanut parisuhde voi kestää onnellisena vuosia. Ei elämää voi elää kävellen jokaisen upean asian ohi ajatellen, että se ei ole tarpeeksi hyvä kestääkseen aina. Eikä koskaan koe tunnetta, että jokin asia olisi mahdollinen, ellei sille anna edes sitä ensimmäistä mahdollisuutta. Kai koin shokkiherätyksen.

Kyllä, mä haluan edelleen rakastaa. Ja olla rakastettu. Ja olla prinsessa, jolla on ihana prinssi. Kyllä, mä haluan perheen ja kauniin talon ja arjen, jossa lapsen hymy on päivän tärkein ja kaunein asia. Enkä mä voi vaan luovuttaa ja vetäytyä etsimästä elämäni tarkoitusta. Vaikka seuraava yrityskään ei onnistuisi. Tai sitä seuraavakaan. ”Why do we fall?” ”So we learn to get up.” Tuo Batmanista tuttu lause on ilmestynyt tänään mieleeni samanlaisella voimalla kuin kevätaurinko Lontooseen. Enhän mä yksinkertaisesti voi vaan todeta, että on parempi olla edes yrittämättä!

IMG_5948Valmiina blogiin-006

Näihin prinsessaleikki-kuviin oli jotenkin kiva sukeltaa näiden ajatusten kanssa. Ne sopivat tähän kaikkeen. Jotenkin tosi osuvasti. Materialististen toiveideni kaunein timantti on jo tuossa vieressäni penkillä. Taistelin sen eteen ja näin valtavasti vaivaa. Miksei elämäni tarkoitus olisi saman yrityksen arvoinen? Jos olen palanut pukeutumisessani lapsuusiän prinsessaleikkeihin, niin olen myös ajatuksissani palannut nuoren Annan ajatuksiin. Edes vähän. En ehkä ole ihan vielä siinä pisteessä, että rakastun joka päivä. Eikä rakkaudesta riutuminen ole mielestäni vieläkään maailman siistein ja kaiken täyttävä tunne. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan tuntuu siltä, että olisi ihan kivaa olla joskus jollekulle tyttöystävä ja vaimokin. Että ehkä vanhempieni kaltaisia rakkaustarinoita vielä nykypäivänäkin on olemassa. Ehkä jopa itsekin osaisin joskus sellaisen rakentaa.

Samalla kaikesta tästä maailmantuskasta ja -tutkiskelusta olen tajunnut sen, että edes rakkaus ei voi olla elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus on ne kauniit ja ihanat hetket. Ja jokaisen pienen asian tekeminen täysillä. Moni voi arvostella mun materialistisia onnenhetkiä, ja sitä, miten toitotan miten ihanaa kaikki on. Miten kaiken pitää olla kaunista ja ihanaa. Loppujen lopuksi mä haluan syödä mun ruokani kauniisti aseteltuna, kävellä auringonpaisteessa kauniissa vaatteissa, kaivaa metrolippuani upeasta käsilaukusta, nauttia auringosta mielestäni maailman kauneimmassa kaupungissa, kaivaa leimoja täynnä oleva passini lentokentällä, ihastella lähtömaisemia ja auringonlaskuja linnun näkökulmasta, tutustua uusiin kulttuureihin ja maisemiin, lekotella upeilla rannoilla kauniissa bikineissä, juoda parhaita viinejä ja nauraa ystävieni seurassa niin, että itkettää. Koska jos en nauti näistä kaikista hetkistä, ja halua elää niitä juuri sillä tavalla, jonka itse koen oikeaksi, niin mikä on sitten elämäni tarkoitus.

Elämäni tarkoitus ei voi olla mikroateria pitkän työpäivän päätteeksi kauhistellen seuraavaa päivää. Se ei voi olla ulkopuolisten asettama ”näin kuuluisi elää ja käyttäytä”. Elämäni tarkoitus on nauttia kaikista noista hetkistä, tehdä niistä mahdollisimman upeita ja elää vain itselleni. Ehkä joskus haluan jakaa sen kaiken jonkun kanssa, ja tuttuun kainaloon romahtaminen illan päätteeksi voi olla yksi näistä upeista hetkistä. Mene ja tiedä. Katsotaan 🙂

Kevät saapui Lontooseen ryminällä. Toivottavasti tähän blogiinkin.

Kommentit (147)
  1. Mä oon sun kanssa NIIN samaa mieltä!
    Olen itsekin pohtinut viime aikoina näitä juttuja ja olen samanlaisessa tilanteessa ja tämä avasi silmiäni vielä enemmän:) ihana teksti<3

    1. Kiitoksia, kiva kuulla 🙂

  2. Oon muutaman vuoden nuorempi, mutta voin samaistua sataprosenttisesti suhun. Kaverit ympärillä seurustelee ja pohtii yhteenmuuttamista, stressaa sinkkuuttaan ja itse en halua sitoutua, haluan viilettää vapaana 🙂 jossain vaiheessa toivottavasti löydän sen prinssin jota etsin.
    Aina on joku mielessä, joku jonka kanssa sitä tulevaisuutta haaveilee mutta jostain syystä kaikki aina kusahtaa johonkin.
    Vielä joskus sekä sä että mä löydetään ne mr.täydelliset joiden kanssa rakennetaan talot ja jatketaan sukua, istutaan vanhainkodissa vertaillen tekariliimoja 🙂 <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *