Neidistä rouvaksi – muuttuiko mikään?

weddingthoughts (1 of 1)-18

Tässä on nyt ehtinyt olemaan rouvana (yngh mikä sana) jo reilu pari kuukautta, ja tuli mieleeni kirjoitella hieman tuntojani ja ajatuksiani avioliitosta. Aika moni nainen nostaa avioliiton äärimmäisen korkealle, jopa sellaiseksi elämäntavoitteeksi, mitä ilman ei voi olla onnellinen. Aika moni meistä haaveilee pikkutytöstä asti valkoisesta hunnusta ja elämämme prinssistä, jonka kanssa elämä olisi ruusuilla tanssimista ja kaikki ihana alkaisi siitä Tahdon-sanasta. Nykyisin koko häähössötys on jotenkin tosi ylikorostunut mun mielestä. On kihlajaishetken uudelleenottoa kuvamateriaalien vuoksi, on pankkilainan ottoa häihin, on vaikka ja mitä. En sano, että siinä olisi mitään väärää, lähinnä se mielestäni kuvastaa edelleen sitä, kuinka tärkeänä naimisiinmenoa edelleen pidetään.

Pakko myöntää, että olin itsekin nuorempana suuri avioliiton ihailija ja haaveilin häistä ja sulhasesta, joka olisi täydellinen. Erinäisten seurustelusuhteiden kohdalla mallailin miehen sukunimeä itselleni ja mietin ottaisinko miehen nimen vai pitäisinkö omani. Jossakin vaiheessa kuitenkin avioliitto jäi ajatuksissani taka-alalle. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että koko miessukupuoli aiheutti sen luokan pettymyksen jossakin vaiheessa, että ajattelin onnellisen avioliiton olevan mahdottomuus itsessään. Jos nyt edes löytäisi sen palavan rakkauden ja rakastavan parisuhteen, olisi siinä jo tarpeeksi satutarinaa yhdelle naiselle. Unohdin siis pikkuhiljaa koko avioliittohaaveet aika perusteellisesti. Humalapäissäni tosin ilmoitin mieheni ensi kerran nähtyäni, että tapasin juuri tulevan aviomieheni, mutta hukkasin hänet jo.

Nyt hän onkin aviomieheni. Enkä voi sanoa, että hän tuntuisi jotenkin kovin erilaiselle kuin ennen häitämme. Minä rakastuin mieheeni silmittömästi jo kauan aikaa sitten ja sitouduin häneen kauan ennen avioliittolupausta ja yhteistä sukunimeä. Blogin toiselle puolen ei tietenkään näy mitään muuta kuin mitä minä päätän jakaa suhteestamme. Meillä on kuitenkin ollut meidän omat vuoristoratamme, ja niitä on varmasti tulevaisuudellakin tarjota enemmän kuin tarpeeksi. Ensin sitouduimme yrittämään elämää kaukosuhteessa Helsingin ja Lontoon välillä. Sitten muutimme yhteen ja yhdessä Kuopioon. Otimme yhteisen lemmikin, ostimme omistusasunnon, aloimme suunnittelemaan häitä ja päätimme kokeilla, saisimmeko me ehkä myös lapsen. En kuitenkaan näe näitäkään sitoutumisemme kulmakivinä. Me sitouduimme jossakin vaiheessa toisiimme ihan huomaamatta, sillai salakavalasti niin, ettei ehkä itsekään tajuttu. Jossakin vaiheessa minä ja hän muutuimme me-muodoksi, ja ajatus tulevaisuudesta, jossa toista ei ole, muuttui mahdottomaksi.

weddingthoughts (1 of 2)-3

Muutimme hääsunnitelmamme aika radikaalisti ja lupauduimme toisillemme aviopuolisoiksi pari kuukautta sitten. Aina kuulee sanottavan, miten naimisiinmeno muutti elämän ja oli elämän onnellisin asia. Muuttiko se minun kohdallani mitään? Ei niin mitään 😀 Käytännön tasolla ehkä kyllä. Pankki-, vakuutus-, vauva- jne. asioissa toki tuolla lisätyllä i-kirjaimella avosta avioon on ollut varmaan suurikin merkitys. Tunnepuolella en kyllä voi sanoa, että sillä on ollut mitään merkitystä. Toki myönnän, että mieltäni lämmittää nähdä mieheni leveä vihkisormus sormessaan. Se on jotenkin miehekäs, seksikäs, kaunis. Myönnän, että ihastelen omia sormuksiani harva se päivä (tosin tässä loppuraskauden turvotuksessa lähinnä rasiassaan :/) ja nautin jotenkin siitä, kun voin klikkailla lomakkeissa Mrs. -sarakkeen. Mutta meidän välillä, naimisiinmeno ei muuttanut mitään.

Älkääkä ymmärtäkö väärin, musta se on vaan ja ainoastaan ihana ja positiivinen asia!

Mielestäni avioliiton ei pidäkään olla mikään suuri muutos avioparille. Jos se parantaa suhdetta huomattavasti, en voi olla ajattelematta, että suhteessa on ollut alun alkaen jotain pielessä tai jotakin on puuttunut ja häähumuinen onni vain verhoaa hetkellisesti asian. Me emme edes olettaneet häiden muuttavan mitään. En olisi edes halunnut, että ne muuttavat mitään! Me suunnittelimme hauskan illan ystävien ja läheisten kanssa. Teimme tarvittavat hankinnat. Ostin käytetyn kauniin puvun, möin sen häiden jälkeen eteenpäin. Hankimme vihkisormukset, joista itse pidimme ja tilasimme mulle miljoona uutta asiakirjaa uudella nimellä. Vietimme uskomattoman ihanan viikonlopun hääpaikallamme ja nautimme täysin siemauksin vieraiden kanssa ajanvietosta ja kauniista päivästä ja illasta. Ihastelimme kauniita kuvia, olimme kiitollisia lahjoista ja ennen kaikkea siitä, että häihimme tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Me nautimme juhlasta, me muistelemme sitä ilolla edelleen päivittäin.

Emme kuitenkaan koe, että mikään olisi muuttunut. En minä katso miestäni ja ajattele, että tuossa on nyt minun aviomieheni. Siinä on edelleen se sama mies, johon ihastuin, rakastuin ja sitouduin. Siinä on edelleen se sama tyyppi, joka on samalla maailman seksikkäin mies ja paras ystäväni. Samassa paketissa. Joka suututtaa mut ihan yhtä nopeesti ku aina ennenkin ja joka leppyyttää ihan yhtä nopeesti ku aina ennenkin. Mies, jonka itsesuojeluvaisto ei yllä olemaan vitsailematta silloin kun vaimo ei ole sillä tuulella ja mies, joka pitää mut aina turvassa. Jonka kainaloon on aina maailman rauhoittavinta käpertyä, ja joka jokainen päivä jokaisella teollaan osoittaa, että tämä on mun koti, mun onni, mun elämän tarkoitus.

Me ollaan edelleen ne samat ihmiset, jotka olimme ennen kuin meistä tuli aviopari. Me olisimme varmasti ihan yhtä onnellisia ja rakastuneita, vaikka minä olisin yhä Vanhanen ja virallisissa tiedoissa lukisi edelleen avopari. Ilman sitä maagista i-kirjainta siellä välissä.

Olenkin miettinyt, että naimisiinmenolle laitetaan liian suuri paine, liian suuri merkitys. Se koetaan yhä jotenkin erityislaatuisen tärkeäksi tapahtumaksi, joka muuttaa pariskunnan elämän pysyvästi. Ihmekös, että kosiminen aiheuttaa miehille aikamoisen paineen välillä. Eikä mikään ihme, että kun avioliitto ei muuta ja pelasta suhteen tilannetta, aiheuttaa se karvaan pettymyksen.

weddingthoughts (2 of 2)-3

Miksi sitten menin naimisiin? En minä edes tiedä. Miksi en menisi? Jos se ei henkiseltä puolelta muuta elämässäni mitään, mutta ulkoisilta merkityksiltään eheyttää meidät perheeksi ja virallisuudellaan helpottaa arkea, niin miksipä ei. Jos kuitenkin voisin mennä ajassa vuosia taaksepäin, kehottaisin nuorta itseäni olemaan haaveilematta häistä ja avioliitosta. Ja kehottaisin kaikkia muitakin. Kehottaisin ennemmin haaveilemaan sielunkumppanuudesta, ystävyydestä, läheisyydestä ja typerryttävästä rakkaudesta. Ja siitä, että löytää edes osan näistä samassa paketissa 🙂 On turha haaveilla instituutiosta, joka ei muuta mitään tai itsessään merkitse mitään. On parempi haaveilla onnesta ja rakkauden tunteesta, löytyi se millaisen tahansa ”tittelin” parista.

Mä olin onnellinen tyttöystävänä ja avovaimona ja nyt olen onnellinen myös aviovaimona. Olen onnellinen kun liitoskivut painavat nivusiin ja on raskasta kävellä, mutta kävelen käsi kädessä pitkän iltalenkin ja juttelen kaikesta ja en mistään sen ainoan ihmisen kanssa, jonka mielipiteellä on merkitystä. Olen onnellinen, kun noustuani kolmannen kerran yöllä vessaan, pääsen sukeltamaan takaisin samaan kainaloon, jonka omistaja mumisee jotakin tyytyväisesti ja kaappaa kunnon halaukseen. Olen onnellinen, kun en koe koskaan olevani yksin tai yksinäinen, sillä minulla on aina joku, jonka kanssa jakaa ilot, surut ja mitättömyydetkin. Olen onnellinen, että olen löytänyt paikkani. Olen onnellinen, koska vierelläni on ihminen, joka rakastaa, kunnioittaa ja kohtelee tasaveroisesti.

Siinä jos jossain on tavoitetta elämään.

Kommentit (61)
  1. Kunpa itsekin saisi joskus kokea jotain vastaavaa. Itselläkin jo usko mennyt enkä enää edes jaksa haaveilla sielunkumppanuudesta ja oikeasta parisuhteesta 26 vuotiaana.

    1. Hei, mä olin viittä vaille 26 kun tapasin nykyisen mieheni ja varmasti vähintään yhtä skeptinen. Tsemppiä, kyllä se vielä tulee vastaan 🙂

  2. En muista olenko koskaan kommentoinut blogiisi, mutta nyt on sanottava, että todella kauniita sanoja! Puhut niin ihanasti miehestäsi, ja sanoista huokuu rakkaus ja onnellisuus. Avioliitto on näin raa’an teknisesti ajateltuna myös ”hyvä vaihtoehto”, näin kantapään kautta oppineena kun läheinen menehtyi hiljattain. Olisi ihana kuulla love storynne, ellei se ole liian henkilökohtainen. Tai samankaltainen kirjoitus mieheltäsi! 🙂 Ihanaa kevättä ja tsemppiä loppumetreille!

    1. Niin, instituutioissa on turva, jos niiden ei anna olla itseisarvo 🙂 sitähän se on, helppoutta ja turvaa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *