Onnesta

Mungolife



ONNI. Tuli tässä taas nämä vanhenemisasiat mielen päälle. Täysin loogisesti kun olen 27 vuotta ja pari kuukautta. Eli täysin epäloogisesti. Kai jotain silmäryppyjä tuijottelin suurentavassa peilissä (näkyis ne ihan tavallisessakin, ei siinä, piti vaan kertoa, että mulla on uus ihana suurentava peili) ja pohdin ylipäätään, miltä vanheneminen tuntuu. Pohdin vanhenemista aiemminkin jo. Mutta nyt oli joku johtava ajatus mielessä, joka ei ihan tuohon liittynyt.

Ympärillä ihmiset menee kihloihin, hankkii lapsia, sitoutuu asuntoihin ja taloprojekteihin, vaihtaa perheautoihin ja miettii minkä väriset rattaat hankkii. Tuntuu, että naisille vanheneminen on jotenkin vaikeampaa, jotenkin suoritusorientoituneempaa. 29-vuotiaana saattaa joku kokea, että on viimeiset munasolut kierroksessa ja paniikki iskee pintaan. Kyllähän sitä itsekin on tullut tässä lähikuukausina puhuneeksi lapsista ja tulevaisuudesta enemmän kuin ensimmäisten 26 ikävuoden aikana yhteensä. Pikkukenkien tepsuttelu ei nyt ole asialistalla ensimmäisenä, vaikka mielessä on ensimmäistä kertaa käynyt sillai ihan oikeesti vasta nykyisen poikaystävän myötä. Omia lapsiani en vieläkään niinkään kaipaa, mutta miniversio tuosta miehestä voisi olla ihan kiva. Minussa on ihan tarpeeksi kestämistä yhtenäkin kappaleena :D

Ei mun kyllä nyt lapsista ollut tarkoitus kirjoittaa. Heti ekassa lauseessa eksyin sivuraiteille. Mun piti kirjoittaa siitä, miten elämässä on tosi erikoisia vuosia. Tiedättekö? Välillä tuntuu, että on junnannut koko vuoden samalla paikalla, mitään ei oikein ole tapahtunut. On voinut mennä ja tulla ja käydä 12 eri maassa ja tehdä näennäisesti triljoonaa asiaa, mutta loppujen lopuksi 1.1. ja 31.12. on tismalleen samassa pisteessä. Sitten on niitä vuosia, kun tuntuu, että kaikki muuttuu. Löytyy jokin tai tuntee kasvaneensa tai kokee muuttuneensa. Mulla ensimmäinen sellainen vuosi oli kun olin 17-vuotias. Muistan kun äitini totesi joskus vähän ennen täysi-ikäistymistäni, että olen kyllä muuttunut yhden vuoden aikana enemmän kuin ikinä. Ajattelin silloin vaan, että pahimmat teinivaiheet ovat karisseet pois, ja olen aina katsonut jälkeenpäin kyseistä vuotta elämästäni sillä ajatuksella, että se oli sitä muuttumista nuoresta aikuiseksi. Mitäs nyt, kun 27-vuotiaana tuntuu, että on taas ollut yksi sellainen vuosi? Olenko siirtynyt nuoresta aikuisesta aikuiseksi? Perusluonteeni on varmasti pysynyt samanlaisena vuosia ja tulee aina pysymään. Kuitenkin tuntuu, että olen muuttunut paljon menneen vuoden aikana. Kai se kuuluu asiaankin, yliopistosta valmistuminen, maiden vaihto ja vieläpä pienemmälle paikkakunnalle muutto muuttanee ihmistä kuin ihmistä. Onhan tässä lähivuosien aikana tapahtunut paljon, ja ehkä niiden sisäistäminen on vaan vienyt hetken.

Olen saanut paljon kommentteja siitä, että vaikutan onnelliselta ja se kuvastuu teksteihinkin. Kiva kuulla, positiivisia elämyksiä blogilla haluankin tarjota lukijoilleni. Olen kommenttien myötä hieman miettinyt onnellisuutta, ja mikä minusta tekee tällä hetkellä sitten "huomattavan" onnellisen näköisen. Toki on monia asioita, joista olla onnellinen. Ja kiitollinen. On ihana koti, maailman siistein ja ihanin mies siellä asumassa mun kanssa, ja mahtavat duunit. Olen terve, hyvässä kunnossa ja omaan silmään ihan muksan näköinenkin. On ihania ystäviä, ihana perhe ja paljon kaikkea ihanaa materiaakin elämässä. En kylläkään osaa sanoa, että onnellisuuteni olisi kaikkien näiden asioiden summa. On ollut paljon varjoisampiakin kausia elämässä, vaikka näennäisesti samat asiat ovat olleet silloinkin elämässäni. Toki tiedostan onnen olevan hiipuvaa, ja sen voivan kadota silmänräpäyksessä. Jos perheenjäsenille kävisi jotain, tai miehelle tai ystäville, saattaisi onni lipsahtaa otteesta hyvin nopeasti. Sikäli siis kaikki materia on aika turhaa. Jos jotain kävisi, niin voisi hetken itkettää ja kuukauden päästä unohtua. Jos jollekin hengittävälle olennolle jotain sattuisi, olisi itsenstä kerääminen todella raju prosessi. On jotenkin pelottavaa ymmärtää, miten pienestä oma onni on kiinni. Miten vahvasti se voi olla toisen käsissä ja sikäli hauras ja hento.

Tämä Nelan katoaminen, jota olen aktiivisesti seurannut, on saanut pohtimaan, mitä jos joku läheinen katoaisi. Mitä jos mies ei tulisikaan treeneistä takaisin, enkä ikinä tietäisi mitä hänelle kävi. Tai jos en ikinä näkisikään uudestaan. Siinä kestäisi aika pitkään, ennen kuin voisi taas onnesta puhua. Ystäväni koiralle kävi myös todella todella ikävästi joitakin päiviä sitten. Tapaturma, joka sai pelon itselläkin nousemaan ihan hirveälle levelille pienen vuoksi. Koiruus on ystävälleni superrakas, enkä halua edes ajatella, mitä "onnelleni" tapahtuisi, jos Simballe tai Jedille kävisi jotain. Voin rehellisesti ja avoimesti myöntää, että rakastan Simbaa enemmän. There, I said it. Simban toin kotiin 19-vuotiaana itsenikin kanssa hukassa olevana nuorena aikuisena. Nyt siitäkin on jo kohta 8 vuotta. Jeesus. Minä kasvoin Simban kanssa ja se oli "minun". Jedi tuli meille kun olin jo "aikuinen" ja on aina ollut "meidän", ei "minun". Simballa on nyt ja tulee aina olemaan erityinen asema sydämessäni. Kaipaan sitä joka päivä ja pelkään hirveesti pienen puolesta välillä. Vaikka Simba ehkä pärjäisi täällä Kuopiossa ilman perhettämme, niin tässä on monet muutkin tunteet kyseessä, kuten tuossa koirapostauksessa jo avasinkin. Mun perhe otti Simban ja rakasti enemmän kuin olisin voinut toivoakaan, silloin kun se minulle sopi. En minä voi viedä sitä pois, nyt kun minulle se taas sopisi. Ei vaan olisi reilua.

Jaaaa eksyinkin sitten Simba-asiaan. No se tekee minut onnelliseksi :D Olin onnellinen kun tuo iso pölyhuisku pyöri yhden viikonlopun jaloissa, ja olen onnellinen, että saan nähdä ihanaa vauvaani aina ollessani Helsingissä vierailulla. Viime vierailullamme, kun tulimme Vantaalle, Simba tervehti minua pusuin ja hännänhuiskautuksin ja Jedin pomppiessa ku ikiliikkuja ympäri asuntoa, kiipesi Simba syliin ja makasi siinä hiljaa ranteitani nuoleskellen niin pitkään kunnes oli aika mun mennä nukkumaan.

Onni on ihanat lemmikit.

Mitäköhän mä edes alunperin aloin kirjoittamaan. Kai lähinnä omia ajatuksia siitä, miten muuttuu ja välillä on ajanjaksoja, kun tuntuu, että muuttuu enemmän tai nopeammin kuin normaalisti. Se näkyy niin hyvässä kuin pahassakin. Huomaan hieman jotenkin vieraantuvani / etääntyväni tietyistä ystävistä ja kavereista, sillä en vaan koe samalla tavalla yhteyttä enää. Samalla huomaan lähentyväni toisten kanssa. Huomaan arvostavani monella tapaa aivan erilaisia asioita. Jollakin tapaa olin ennen ylpeä arjestani, joka oli superkiireinen ja no, tietyllä tavalla pinnallinen. Kissanristiäisiä, tapahtumia, skumppaa, sormiruokaa, silmäniloa... En sitä mitenkään hakemalla hakenut, mutta kyllä olin ehkä salaa hieman fiiliksissä siitä, että olen niin tarvittu/haluttu/kiireinen/whatever. Kunnes huomasin, että haaveilin jatkuvasti omasta rauhasta ja ajasta vaan olla ja hengittää. Käpertyä lämpimän Balmuirin mohair-viltin alle riippukeinuun parvekkeelle värittämään. Okei, en tiennyt riippukeinun vetovoimaa silloin, kun en moista omistanut vielä :D Iloa aiheuttaa tällä hetkellä hyvin erilaiset jutut kuin vielä vuosi pari sitten. Huomaan, että shoppailuni on vähentynyt todella paljon, baareissa en juuri jaksa olla kuin harvakseltaan ja valikoiduissa paikoissa. Monet keskusteluaiheet alkavat ärsyttää, samaten ihmisten moraalittomuus, periaatteettomuus ja kaikenlainen turha elämässä. Lehdestä tulee luettua enemmän kotimaan uutisia kuin viihde-osiota. Kiinnostuksen kohteet ovat muuttuneet tässä viime aikoina, samaten unelmat ja tavoitteet lähivuosille. Vaikea sitä on jotenkin selittää. Jos minulta kysytään, olen nykyään kivempi ihminen. En tiedä olenko oikeasti. Tiedän, että viihdyn tässä tämänhetkisessä elämässäni ja elämäntilanteessani paljon paremmin kuin ennen.

Olen kyllä ennenkin blogissani hokenut vaikka kuinka usein sitä, että pienet asiat on merkityksellisimpiä ja niissä on elämän juju, mutta jotenkin se on tuntunut todelta vielä enemmän viime aikoina. Voinen syyttää rakkautta, voinen syyttää uutta työpaikkaa, tai kaupunkia tai mitä ikinä. Ehkä saavutin vain uuden kypsymisen rajan omalla kasvun polullani. Mene ja tiedä. Eilen kaaduin X:ksi sänkyyn illalla kello 19. Oli tarkoitus kirjoittaa postaus, oli tarkoitus vastata meileihin ja oli tarkoitus siivota. Makasin vaan sängyllä ja katselin valojen liikehdintää makkarin kattolampussamme. Poikaystävä tuli viereen ja käperryin kainaloon. Ja luvattiin ottaa jatkossakin aikaa sille, että vaan ollaan. Levottomille luonteille se on tarpeen. Työt ei lopu tekemällä ja tekemiset ei kyllä vähene. Koko ajan on pitkä lista asioita kirjanpidosta joulukalenterin ripustamiseen. Mikään niistä ei loppujen lopuksi ole kovin merkityksellinen. Paljon tärkeämpää on vain olla.

Elämäni on ollut nyt "tylsintä" pitkään aikaan. Ihaninta. Kun muutimme Kuopioon, suunnitelmanani oli ottaa iisisti ja työstää itsestäni parempaa, kehittyä ihmisenä. Halusin liikkua enemmän, tehdä parempaa ruokaa, opetella tekemään erilaisia ruokia, ja ylipäätään asettaa oma hyvinvointi tärkeimmäksi. Yllättäen sainkin heti töitä tosi kivasta työpaikasta, ja on ollut vähän totuttelua nyt se, että tunteja onkin paljon vähemmän kaikelle siille muulle, mihin niitä oli ennen paljon enemmän. En siis ole vielä saanut itseäni salille rehkimään kolmea kertaa viikossa enkä osaa vieläkään tehtä Szechuan kanaa. Mutta pikkuhiljaa. Kyllä mä vielä opin ja saan :)

Eipä mulla oikeestaan ollut mitään uutta tai mullistavaa kerrottavaa :) Kunhan halusin jakaa näitä positiivisia ajatuksia tänne torstain kunniaksi! Kuvissa vilahtava asu tulee esittelyyn illalla tai huomenna. Tänään on nimittäin illalla tiedossa lentopallotreenit pitkästä aikaa, kun oon vihdoin terve. Huomenna sitten onkin aikaa käsitellä kuvia, kun edessä on neljän tunnin matka Lahteen, josta matka jatkuu lauantaina Stadiin.

Ihanaa torstaita! ♥

Kommentit

Tuija (Ei varmistettu) http://www.tuijastateofmind.blogspot.fi

Ihanaa positiivisuutta, hienoa että olet 'löytänyt' itsesi :)

Maiju (Ei varmistettu)

Anna, tää on se henkinen tasapaino, mistä oot monena vuonna kirjottanut. Tyyliin postauksissa,joissa oot luetellu suunnitelmia uudelle vuodelle. Oot aina maininnu henkisen balanssin ja kuinka haluat sen löytää. Ehkä se on nyt löytynyt? <3

Tälläsiä postauksia lukiessa tulee fiilis, et hittoon ne kaikki sadat tuhannet seuraajat instagramissa, ne täydelliset kuvat ja asetelmat. Nää postaukset on sitä AITOA elämää ja ajatuksia,joita ihminen tarvii. Sitä, millä loppujen lopuksi on väliä. Niitä elämän arvoja. Välillä ku instafeed täyttyy niistä täydellistäkin täydellisimmistä kuvista, tulee tyhjä ja turhautunut olo. Et tätäkö tää on?
Surullista, miten monet hukkaa ne arvokkaimmat timantit, tavoitellessan halpaa glitteriä.

Kiitos Anna, et oot pitäny ittes aitona <3

Kata (Ei varmistettu)

Vau, kuvissa sä näytät kyllä uskomattoman onnelliselta ja kauniilta! Mukavaa luettavaa jälleen kerran!

Hanna (Ei varmistettu)

Olen niin onnellinen sinun puolesta. Niin onnellinen, että olet löytänyt onnen ja tasapainon elämään. Toivon sulle pelkkää hyvää ja kaunista myös tulevaisuuteen. <3

Laura (Ei varmistettu)

Ihanaa! Mulla on ollut superhyvä päivä ja sinä sen kun piristit lisää tällä postauksella! Voi onnea, oot huippu!

Ansku (Ei varmistettu) http://www.peaceandstyle.fi/

Mulla on kans kokemusta tästä ystäväasiasta. Tuntui että tyyppi jonka kanssa mulla oli samanlaisia ajatuksia sinkkuaikoina ja elämä oli tosi jees, alkoikin tuntua erilaiselta kun olin ollut jo pari vuotta parisuhteessa. Ajatukset ei enään vaan kohdanneet, ei arvomaailmatkaan. Mut ehkä se on vaan elämää ja me kasvetaan koko ajan. Tietyssa elämänvaiheessa jotkut ihmiset vaan tuntuu just sillä hetkellä "oikeammilta" kuin toiset.

Elvira (Ei varmistettu)

Ihana postaus!! Tuo 17-vuotiaana kun koit muuttuneesi eniten niin voin myös itse sen allekirjoittaa!! Olen 17-vuotias kuukauden päästä 18 ja voin sanoa, että tämä vuosi on ollu mulle tosi erilainen kuin esim. viimiset 3-4 vuotta! Ihanin vuosi pitkään aikaan. Oon tutustunu moniin uusin ihmisiin joista oon superiloinen ja saanut ihanan työpaikan! Toivon, että mulla tulee yhtä ihanan kuulonen elämä kuin sulla! Oot saanu matkustaa paljon ja opiskellut itteles ihanan ammatin!! Siinä on mun tulevaisuus toivottavasti myös Oon lukenu sun blogia jo monta vuotta ja voin sanoo et oot mulle kyllä yks esikuva! ️

ikkunalaudalla

Musta kanssa tuntuu, että joskus kasvaa enemmän pienessä hetkessä kuin yhdessä vuodessa yhteensä. Se on jännä tunne. Yleensä tulee sellainen ahdistava olo ennen tätä h-hetkeä/ahaa-elämystä ja mietin että mikäs hemmetti nyt on kun periaatteessa kaikki on yhtä hyvin kuin ennenkin. Sitten se oivallus (mikälie) hiipii jostain puskan takaa ja vihdoin tajuan että hei, nyt mä oon vasta onnellinen. Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle? It's always darkest before the dawn? En minä tiedä :D
Filosofisin terveisin, Essi

A (Ei varmistettu)

Ihana postaus! Tälläisiä on kiva lukea, tulee itsellekin hyvä mieli :) Hauskaa loppuviikkoa!

Krista (Ei varmistettu)

Aivan ihana kirjoitus! <3 piristi kummasti sairastelevan päivää nää tekstit onnellisuudesta ja elämän vaiheista :).

Sara (Ei varmistettu)

Pakko kommentoida, että näytät näissä kuvissa jotenki erityisen kauniilta! Noi sun hiukset on nyt aivan täydellisen väriset.:)

sanni (Ei varmistettu)

Ihana Anna! Kiitos, että olet aito ihana itsesi! Onnellinen itsesi! Onni on sitä, että saa rakastaa ja tulla rakastetuksi... Rakkaus parantaa :)

marix
Mari style - oho

Ootpa kaunis näissä kuvissa! Toi tummempi tukka taitaa todella sopia sulle :)

Mä oon kans miettiny kuinka tää vuosi nimenomaan on yhtäkkiä elämäni onnellisinta aikaa tähän mennessä. Kun viime vuosi oli niin ristuksen pimeä. Toivottavasti tämä pysyy näin vielä pitkään ja näitä onnellisia vuosia tulee lisää :)

Mervi (Ei varmistettu)

Schezuanista lisäpisteet! No ei vaan, ihana, hyväntuulinen postaus. Toi tyyneys tai sisäinen rauha, minkä oot löytäny on paras tunne maailmassa. Ei oo kiire mihinkään ja voi luottaa vaan siihen, että elämä kantaa. :) Oon tykänny sun blogista aina, mutta nyt tässä on paljon enemmän tarttumapintaa kuin kuukausiin tai jopa vuosiin!

Jatta (Ei varmistettu)

Oot kyllä viimeaikoina näyttänytkin erityisen onnelliselta kuvissa! :)
Itse oon myös miettinyt onnea tässä lähiaikoina. Se todennäköisesti johtuu tästä parisuhteesta, joka tekee mut päivittäin tosi onnelliseksi. Mutta samalla se on vaan välillä niin raskasta ja vaikeaa. Oon ihan älyttömän onnellinen siitä että mulla on tämä ihminen elämässäni, mutta kun kaikki asiat ei yleensä mene niin kuin haluaisi, on tässä ollut vaikeuksia ja pettymyksiäkin. Miten joku ihminen voi vaikuttaakin niin paljon omiin tunteisiin ja siihen onnellisuuteen?

Monika (Ei varmistettu) http://www.jotainrocknrollia.com

Pakko pitkästä aikaa kommentoida. Blogisi on tosiaan viime aikoina palannut siihen, jollainen se oli silloin vuosia sitten, kun aloin sitä seuraamaan.
Jossain vaiheessa omat kiireet veivät pois blogien ääreltä ja välillä kävin täällä vilkuilemassa, mutta johonkin oli kadonnut se rento ja hyväntuulinen Anna.
On kuitenkin mahtavaa, että olet löytänyt itsesi uudestaan ja kuvistasi paistaa kyllä sellainen seesteinen onnellisuus. Ihanaa, että olet pitänyt kuitenkin blogin pystyssä, vaikka se varmasti on ollut välillä haastavaa.

Minun aikuiseksi kasvaminen tapahtui 25-vuotiaana ja nyt se taitaa tapahtua taas.
Tämä vuosi on ollut melkoinen kasvun paikka, menin naimisiin, hyppäsin oravanpyörästä ja lähdin opiskelemaan unelma-ammattiini. Valmistun kahden vuoden päästä ja elämästä tuli vähän seesteisempää, vaikka opiskelijana saatkin pennejä laskeskella.
Silti olen onnellinen, tajusin että elän elämäni parasta aikaa.

Kaikkea hyvää teille molemmille ja rapsutuksia Simballe ja Jedille!
ps. Minäkin rakastan ensimmäistä koiraani enemmän, kuin "pentua", niin se vain menee.

PostScriptum

Ihana postaus! En lue säännöllisesti juurikaan enää blogeja, mutta sinun blogi on yksi niistä harvoista, mitä käyn välillä lukemassa juuri näiden asiapostausten takia!

Näistä tulee aina vähän samanlainen olo, kuin koskettavan kasvutarinaelokuvan katsomisen jälkeen, jolloin on todella seesteinen ja "elämänviisas" olo.. Sellainen, että NO NIINPÄ. NÄIN SE ON. LITTLE THINGS MATTER.

Sitten voi hengittää keveymmin ja keskittyä taas ollennaiseen. Olemiseen ja onnellisuuteen. Kaksi tärkeintä O:ta.

Mira (Ei varmistettu)

Mä oon lukenut sun blogia vuosia, mut en oo koskaan ennen kommentoinut. Nyt kuitenkin tuntuu, et haluun jakaa pari ajatusta sun blogista.

Alussa mä luin Mungolifee sun mielenkiintoisen persoonan ja blogista välittyvää hyvän fiiliksen takia. Viime vuosina taas huomasin käyväni sun blogissa lähinnä upeiden kuvien ja sun inspiroivan tyylin takia, muuten en saanut siitä oikein mitään irti. Tai ehkä enemmänkin tuntu, et fiilis oli aiempaan verrattuna päinvastainen. Ja se varmaan johtu just sun tässä postauksessa kuvailemista jutuista.

Mut nyt taas tän vuoden aikana tää blogin fiilis on muuttunut täysin! On ihana tulla lukee, kun postaukset hehkuu onnee ja sellasta hyvää mieltä, joka pakostakin tarttuu itseenkin. Ja vaikka ei kaikki meniskään aina putkeen, niin siitäkin huolimatta sellanen hyvä henki säilyy postauksissa. Ootan aina innolla, et millon julkaset jotain uutta :)

Kaikkee hyvää sulle Anna ja kiitos tästä blogista <3

miiii (Ei varmistettu)

Hassua, olen lukenut blogia alkuajoista asti mutta en varmaan ikinä kommentoinut. Tää postaus jotenkin iski kovaa kun itse on viime aikoina miettinyt paljon omaa onnea tai lähinnä viime aikaista jatkuvaa melankolista fiilistä. Tää postaus sai mut pitkästä aikaa todella hyvälle tuulelle ja tuli olo, että kaikki aikanaan. Itse yritän saada opintoja ensi kesänä päätökseen joten arki pyörii pitkälti oravanpyörässä koulun ja töiden ympärillä eikä edes huvita tehdä mitään tai nähdä ketään. Mutta nyt sain (ainakin täksi illaksi) jonkinnäköisen sisäisen rauhan, että ei se haittaa vaikka seuraavat 10kk menisikin vain arkea puurtaen hammasta purren. Valmistumisen jälkeen on koko elämä edessä! Kiitos ihanasta ja aidosta blogista sinulle Anna. Ihanaa syksyä teille :)

Nevernadia (Ei varmistettu)

Näytät niin onnelliselta, ja sen kyllä huomaa teksteissäkin! On ollut mahtavaa seurata matkaasi näinä vuosina, positiivisia elämyksiä olet ainakin tänne välittänyt paljon - kiitos kiitos ja kaikkea hyvää. <3

Tanya (Ei varmistettu)

Kauneimmat kuvat ever.

Minna (Ei varmistettu)

Voi Anna! Tykkäsin sun blogista jo aikaisemminkin, mut nyt tykkään siitä vielä enemmän. Ei mul muuta :) Ihanaa loppuviikkoa!

Kia (Ei varmistettu)

Oot aivan älyttömän kaunis näissä kuvissa!!

lillamy (Ei varmistettu)

Tän "uuden" suuren muutoksen on kyllä huomannut niin selkeästi sun blogista, kai se on sitä aikuistumista. Huomaan itsekin, että ikä ja elämänkokemus ihan tosissaan muovaa ihmistä pikkuhiljaa ja yhtäkkiä huomaakin, että onkin muuttunut todella paljon, vaikka sama ihminen edelleen onkin. Mä mietin omalla kohdalla esimerkiksi sitä, että olin ihan hirveän epävarma teini, pidin itseäni ihan kammottavan rumana ja arvelin, etten voi koskaan löytää kumppania, kun olen niin kamala. Ja että jos löytäisinkin, niin mitään kriteereitä mulla ei melkein voi olla, pääasia, että kelpaisin jollekin :D En uskaltanut myöskään esim. leikata hiuksiani, meikata eri tavalla jne.. Tosi surullista näin jälkikäteen ajateltuna. Onneksi nykyään olen hyväksynyt itseni ja olen paljon varmempi, vaikka matkaa vielä onkin.

Marik (Ei varmistettu)

Ihan ekaksi, todella upeet kuvat! Juu, tuo ystäväjuttu on tuttua, mutta niin se elämä vaan menee. Vaikkei mitään ikävää olisikaan taustalla, niin jotkut vaan matkan varrella jää, ei sille mitään voi. Varmaan paljolti siinä on sellaista, että ihmiset tosiaan tässä iässä perustaa perhettä eikä enää käydä riekkumassa baareissa. Kiinnostuksen aiheet tavallaan pienenee ja fokusoituu.

Joskus mietin, kun luin sun Lontoon postauksia, että miten ihmeessä jaksat paikasta toiseen menemistä jatkuvasti. Itellä kun joskus oli hektinen kausi meneillään kotiin tulessa en halunnu puhua kenenkään kanssa enkä nähdä ketään (paitsi miehen :) Ja odotin vaan, että pääsen omaan kotiin rauhottuun.

Mut susta kyllä näkee seestymisen ei pelkästään kuvista vaan myös tekstistä. Mutta on se kivaa silti, että se vauhti-Annakin on olemassa :)

Reetta (Ei varmistettu)

Oon lukenut sun blogia 5 vuotta enkä oo kommentoinu kertaakaan, mut nyt tuli sellanen olo et pakko jotain sanoa! Vitsi kuinka paljo parempaan suuntaan tää blogin sisältö ja tekstit on muuttunut tässä viime aikoina. Nää aidot tekstit antaa paljo enemmän entä pelkästään kauneus/muoti yms asiat, vaikka neki on kivoja. Susta saa niin paljo aidomman kuvan nykyään ku uskallat avata sydäntäsi ja ajatuksiasi paljon vapaammin :) kiitos näistä huipuista teksteistä ja kaikkea hyvää teille!

milunen (Ei varmistettu)

Mun täytyy myöntää, että mulla on ollu viha-rakkaussuhde sun blogiin :D oon seuraillu tätä alkuajoista asti ja aluksi tykkäsin aivan valtavasti. Sitten joskus aussivuoden jälkeen tekstisi muuttuivat pinnallisiksi ja mielenkiintoni alkoi vähitellen hiipua. Ymmärrän kyllä, miksi sisältö silloin jossain vaiheessa muuttui. Tästä ärsytyksestä huolimatta luin blogiasti ja onnekseni huomasin, että tekstisi muuttuivat pikkuhiljaa takaisin siihen suntaan, mistä lähdettiin. On totta, että onnellisuutesi heijastuu blogiin:) mahtavaa, että uskallat taas avoimemmin kirjoitella arkisistakin asioista, silti paljastamatta liikaa! Toivottavasti et pahoita mieltäsi tästä kommentista, tämän on tarkoitus olla positiivinen :D kiitos blogistasi ja onnea elämään <3

Mona (Ei varmistettu)

Ihana, ihana fiilis välittyi taas tästäkin kirjoituksestasi!
Sitä tulee väkisinkin niin hyvälle tuulelle, kun toi sun onnesi on niin aidon ja pysyvän oloista, sellasita joka perustuu kaikelle todelliselle, oikeasti olevalle ja pyvyälle!
Ihanaa, että sulle kuuluu noin hyvää! Elämähän ON ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ja oli toi miten kulunut sanonta tahansa, tulisi päteä meihin kaikkiin :)

Jenniina (Ei varmistettu)

Ihana postaus! :) Oon lukenut sun blogia säännöllisen epäsäännöllisesti vuosia ja tänä vuonna se on taas kivunnut lemppariks :) Aitoa settiä, mahtavaa huumorintajua, sopivaa kipakkuutta, siinäpä se :) Tuosta kun sanoit että tuntuu kamalalta että koirille kävis jotain niin voin valitettavasti samaistua siihen.. eilen itkettiin miehen kanssa molemmat koska tiedostetaan se, että hänen perheensä koira tuskin elää enää kauan. Eihän sitä vielä pitäis ajatella mutta kyllä se tuntuu aivan hirveälle. Pitää nyt vaan koittaa vierailla ahkerasti nauttimassa sen koirakaverin seurasta kun vielä voidaan, onneksi matkaa ei ole paljoa!

meow (Ei varmistettu)

Kaunis sinä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Tosi hyvä kirjoitus ja löysin tuota samaa muuttumista itsestänikin :) Pystyin hyvin samaistumaan. Kiitos ja ihanaa viikkoa! <3

Katri (Ei varmistettu) https://mutsisatsi.blogspot.com

Mä jotenkin herkistyin kun luin tätä. Ihanaa, että oot onnellinen. Se on hassua miten sitä elää mukana toisen ihmisen jutuissa, vaikka ei varsinaisesti tätä tunne. Oon sun blogia lukenut vajaat 5 vuotta ja seurannut sun juttuja. Eihän sitä tietysti voi pelkän blogin ja tekstien perusteella sanoa, mutta musta myös tuntuu että susta on tullut "mukavampi". Jotenkin semmonen rauhallisempi ja maanläheisempi, tai miten sen nyt sanois :D Itelle myös ehkä jollain tasolla samaistuttavampi tässä elämäntilanteessa. Mutta kuten sanottu, ihanaa että olet onnellinen. Kaikkea hyvää!

Katri M (Ei varmistettu)

Ihan mahtava ja elämänmakuinen postaus! Itsekin olen samoja asioita pohdiskellut, vaikka vasta 24 kilahtikin tuossa elokuussa. Menin naimisiin elokuussa pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa.

Suunnittelin nuorena ihan tosi pitkälle elämääni ja tässä vaiheessa elämää mulla "piti" sen alkuperäisen pläänin mukaan olla jo yksi lapsi, halusin aina nuorena lapsia. Kuitenkin oon vasta nyt aloitellut opiskelut unelma-alallani ja aion tehdä ne ainakin puoliväliin, ellen loppuunkin saakka, ilman lapsia. Jotenkin kaikki median hedelmällisyyskeskustelut on saaneet itselle sen stressin ja kiireen, että mukamas tässä iässä lähtisi jo hedelmällisyys laskuun ja suvussa kun on ollut lastensaannissa vaikeuksia, on ne munkin mieleen syöpyneet ja alkaneet stressata.

Silti, en aio kiirehtiä lapsien suhteen vain siksi että media ja suku painostaa, vaan aion nauttia itsekkäästä "city-elämästämme" keskenämme vielä niin kauan, kuin se tuntuu hyvältä! :) Liian moni ystävä on hankkinut lapsia nuorena ja sanonut ääneen katuvansa. Monelle tosin se on tietenkin ihan nappijuttu. Mä en ole vielä päättänyt, joten en kiirehdi.

Ihanaa, ruskantäyteistä syksyä, Anna! <3

Kommentoi