Päiväkodin aloituksesta

Meillä päikky alkoi tosiaan elokuun puolessavälissä tutustumisviikolla ja ajattelin kirjoitella hieman siitä, miten se on mennyt. Meillä oli sellainen ajatus, että haluttiin aloittaa se ennen kuin vauva tulee, jotta siihen voisi tottua rauhassa. Että sitten kun on vauva ja mä koko ajan vauvassa kiinni imetyksineen päivineen, olisi kolmena päivänä viikossa jotain kivaa aktiviteettia ja muiden lasten seuraa. Ja ihan rehellisesti, varhaiskasvatusta. Oma ideapankki alkaa olla tosi ehtynyt eikä musta vaan oo samalla tavalla leikkimään ja aktivoimaan kuin alan ammattilaisista. Varsinkin kun sitten on se vauva siinä. Nyt oon aina 100 % läsnä Dantelle, mut tiedän, että vauva vie omansa ja siksi halusin jotain muutakin virikettä tuolle maailman rakkaimmalle esikoiselle. Niinpä Dante aloitti 20-tuntisen viikon tosiaan melkein kuukausi sitten. Eka viikko tutustuttiin yhdessä. Ekana päivänä 2 tuntia, sitten aamusta päiväunien yli ja kolmantena päivänä sitten jo niin, että minä lähdin muutamaksi tunniksi pois. Hyvin meni se viikko, viihtyi ja halusi mennä päiväkotiin.

Ensimmäinen viikko itsekseen meni aivan yli odotusten. Meni iloisena, antoi halit, vilkutti nopeat moimoit ja lähti leikkimään. Mua melkein itketti, että hän on jo niin iso ja sinne se jää leikkimään eikä kaipaa mua. Melkein, pah! Kyllä pari kyyneltäkin saatoin autossa vierittää 😀 Kamalaa tämä symbioosin osittainen päättyminen. Aika paljon joutui omia ajatuksiaan siinä kelailemaan alussa kun päikkyyn vei. Siinä vähän katteli sitä pihaa ja ihmetteli niitä lapsia siellä ja mietti, että meidän yhteiskunnassa on jotain ihan keturallaan kun ihmiset vie omat lapsensa muiden kasvatettavaksi jonnekin, missä ne ei ees ehi saamaan kunnolla yksilöllistä huomiota. Samaan aikaan järki kyllä huusi tuolla pään perällä kaikki ne syyt, miksi varhaiskasvatus on erittäin hyvä tämänikäiselle ja ylipäätään rationalisoi tilanteen, mutta voi että, tunteet kyllä heitteli kuperkeikkaa 😀 Sellasta siinä ehti miettimään kun lapsi jäi täysin omin iloin sinne päikkyyn. Koin hirveetä syyllisyyttä jättää lasta sinne ja mietin vaikka mitä kaikkea.

Viime viikolla se ilo sitten muuttuikin. Hirveä itku ja parku tuli kun olin lähdössä ja mä en vaan osannut lähteä sieltä tarpeeksi vauhdilla sitten lainkaan. Yritin neuvotella lapsen kanssa, koska tuo on itse asiassa äärimmäisen mukautuva lapsi ja sellainen, jolle menee ihmeellisen hyvin järkipuhe perille. ”Ei ei, äiti jää hetkeksi, äiti jää hetkeksi!” Danten ”hetkeksi” ja ”kohta” on todella venyviä ajankäsitteitä. Onneksi yksi hoitajista nappasi Danten syliin ja vei itkupotkivan lapsen pois, ja mä sain kerättyä itteni lähtemään. Sitten päätin, että en enää tee asiasta hankalampaa omalla käytökselläni. Päikkyhoitajien suosituksesta teetin valokuvia meidän perheestä, mummeista ja Benjistä pojalle mukaan päikkyyn ja pehmolelun lisäksi annoin ottaa seuraavana päivänä päikkyyn myös oman tyynyn (se on sellanen pandanaama-tyyny, jota se rakastaa).

(Tää oli musta suloinen näky; lapsen reppu päikkyyn ekana päivänä ja mun koulureppu luennoille vieri vieressä.
Uusi elämäntilanne molemmille)

Dante on aina nukkunut päiväunet suhteellisen valoisassa. Ollaan haluttu luoda sellainen tilanne, että ei tarvita pimennysverhoja, vaan lapselle tulee uni missä vaan kodin ulkopuolellakin. Ja kun Dante nukahtaa itsekseen ja nukkuu yksin, niin koko tuo päiväkodin nukkumistilan, eli nukkarin, tilanne taisi olla kaikista jännittävintä päikyssä. Muita lapsia itkemässä äitin perään, pimeähkö huone ja paljon ihmisiä samassa tilassa. Ihan uusi paikka ja varmasti siinä rauhoittuessa ehtii tulla se äiti-ikävä ihan kunnolla. Niinpä mukaan tuli oma unilelu, oma tyyny ja se valokuvakirja. Jo heti seuraavana päivänä kaikki meni paljon paremmin ja poika nukahti kuulemma meidän kuva kasvoilleen selailtuaan albumiaan ennen nukahtamista. On saanut päikyssä myös valon siihen viereensä, ettei jännittäisi. Olen korostanut pojalle, että ei tarvitse nukkua, kunhan vaan lepää. Se tuntuu toimivan hoitajienkin mielesä, koska usein tulee sellainen huolestunut ”ei nuku, pelottaa” päikystä puhuttaessa ja mä lohdutan, että ei tarvitse, saa levätä tai vaikka istua katsomassa kuvia. Kuitenkin joka kerta se uni on tullut sitten kuitenkin hänen hoitajilleen korostettua, ettei tarvii nukkua 😀

Viime viikolla sinne päikkyyn mentiin vielä sentään iloisesti ja vaan lähdön hetki oli hankala ja parina päivänä se nukkumaanmeno aiheutti pienen itkun. Mä en oo yhtään tottunut siihen, että Dante itkee tai on itkuinen, koska se kitisee ja itkee todella vähän yleisesti ottaen ja oon aina ihan hajalla, kun se on tavallista itkuisempi 😀 Kolmas viikko onkin alkanut hieman tavallaan paremmin ja tavallaan huonommin. Olen lukenut paljon teidän jättämiä vinkkejä (kiitos niistä!) ja yrittänyt muokata omaa tekemistä niiden mukaan. Paljon tehtiinkin jo niitä asioita, mutta ollaan vielä terävöitetty sitä omaa vanhempien toimintaa ja tekemistä. Nyt on nimittäin pari aamua ollut selvää pientä vastahakoisuutta lähteä päikkyyn, mutta sitten eroaminen siellä ja päivä siellä onkin yllättäen mennyt tosi hyvin.

Alkuun kerroimme ehkä liian pääpiirteittäin mitä päikyssä tapahtuu ja nyt olen ottanut kokonaisen yksityiskohtaisen rutiinien läpikäymisen. Heti kun ollaan menossa päikkyyn, autossa alkaa neuvottelu. ”Äiti jää hetkeksi”. ”Ei, äiti ei jää hetkeksi. Äiti tulee Danten kanssa päikkyyn, auttaa vaatteet pois ja vie repun naulakkoon. Viedään yhdessä sitten tyyny ja kirja sänkyyn odottamaan, sitten äiti antaa halin ja pusun ja sitten äiti lähtee töihin. Dante vilkuttaa ikkunasta. Kumman hoitajan sylistä haluat tänään vilkuttaa? Sitten Dante leikkii, syö, lepää ja kun Dante herää, niin äiti tuleekin sitten hakemaan kesken leikkien.” Tätä mantraan ja välillä vielä yksityiskohtaisemmin. Mihin reppu menee, mihin pehmolelu menee, mihin kengät menee. Kaikki käydään läpi. Ja sit sitä noudatetaan. Eilen oli itku silmässä kun lähdin, rauhottui ennen kuin pääsin autolle, näin vilkutettuani ikkunasta, että oli jo ihan OK. Tänään oli huuli nurinpäin ja vähän väpätti, mutta ei tullut edes itku ja meni ihan vastaan panematta mun sylistä hoitajan syliin ja vilkutti ikkunasta. Eilen oli kuulemma mennyt hyvin päikyille ja tänään oli kuulemma ollut erittäin hyvä päivä ja ollut superiloinen ja reipas koko päivän. Ahh, musiikkia korvilleni.

Jos viime viikko oli itkuinen ja lähtöhaikea, niin nyt tuntuu olevan sellainen viikko, että on tajunnut tämän jujun, ja että äiti lähtee töihin, mutta äiti tulee hakemaan. Vähän sellainen kohtaloonsa alistunut. Hieman harmissaan, mutta ei enää yhtä surullinen. Oon yrittänyt myös tehdä joka päivä päikyn jälkeen jotain kivaa. Eilen käytiin jädellä päikyn jälkeen, tänään mummi tuli äidin kanssa hakemaan. Huomenna ehkä jotain muuta pientä kivaa, esimerkiksi että voidaan laulaa Baby Sharkia koko kotimatka. Aamulla lähdön hetkellä oon sanonut, että äiti tulee ihan pian hakemaan ja sitten voidaan tehdä sitä ja tätä. Tuntuu toimivan, ainakin nyt.

Viime viikolla olin välillä ihan lohduton. Itkin päikyn parkkiksella kovempaa kuin lapsi lähtiessä, koska olin ihan tunteiden myllerryksessä. Olin maailman huonoin äiti, joka jätti lapsensa päiväkotiin itkemään 😀 Tää viikko on jo valoisampi. Tuntuu, että tämä virstaanpylväs on mulle jopa vaikeampi kuin Dantelle. Osittain varmaan senkin takia, kun tiedän koko ajan toisen lapsen syntymän olevan lähellä ja se vaikuttaa väkisinkin minun ja Danten suhteeseen ja musta on hirveen vaikea päästää siitä irti edes hetkeksi. Ensi viikolla mies vie Danten joka aamu ja minä haen, joten katsotaan miten se menee. Todennäköisesti vielä paremmin kuin nämä päivät.

Muuten päikky on sisältänyt lähinnä positiivisia yllätyksiä. Hieman mä jännitin sitä, miten vaipattomuus menee päikyssä, kun ei ole joku muistuttamassa ja käykö vahinkoja, jos poika unohtuu leikkeihin välillä. Ei oo ollut vahinkoja tai pyykkipusseja meillä roudattavana ja päiväunetki on menny vaipatta. Mä olin jotenki varautunu taantumaan tämän suhteen, mutta onkin käynyt niin, että se vessahädästä ilmoittaminen muuallakin on aikaistunut ja jotenkin siihen on tullut lisää omatoimisuutta ja sellaista vakuuttavuutta, etten tule enää itsekään kyselleeksi juurikaan siitä, täytyykö vessaan mennä. Vaippaa ei haluaisi lainkaan enää laittaa. Äitini laittoi viime viikolla hänelle päivällä vaipan kun nukkui päiväunet rattaissa (ettei tulisi unen läpi vahinko rattaisiin siis) ja heti herättyään pyysi vessaan ja halusi heti vaipan pois. Puhekehitys on ollut ihan valtavaa viime kuukaudet ja meni päikkyyn jo tosi paljon höpöttävänä, ja siellähän se kehittyy koko ajan lisää. Kertoilee paljon päivistään ja kuulumisistaan ja pääsääntöisesti iloisia asioita ja kivoja juttuja.

Ruoan kanssa en ole ollenkaan yllättynyt, että homma takkuaa. Dantella on todella valikoiva ruokahalu. Siis syö hyvin, mutta vain valikoidusti tiettyjä ruokia. Keitetty riisi ja pasta menee, perunaan ei suostu koskemaan. Bataattisose saattaa mennä ja ranskalaisia voi syödä, tattarikin menee. Lihaa, kalaa ja kanaa syö melkeenpä mitä vaan, mutta se ei saa olla kastikkeessa tai sekoitettu mihinkään. Jos syö riisiä ja kanaa, niin niiden pitää olla erossa toisistaan ja eri lusikallisilla mennä suuhun. Niin ja siis mielellään naturellia, kaikki maustettu aiheuttaa yleensä todella nyrpeän reaktion. Kaikki kastikkeet on out. Makaronilaatikot, kiusaukset yms. ei toimi. Näiden lisäksi syö kurkkua ja paprikaa, mutta ei salaattia tai tomaattia 😀 Harvoin saattaa syödä parsaa tai parsakaalia. Porkkana menee melkeen aina, raasteena ei ihan aina. Leivästä tykkää ja näkkäristä, hedelmistä menee oikeestaan kaikki. On siis valikoiva ihan kaiken suhteen. Mehuista menee vain mustikkamehu, ei välitä mistään sokerisista mehuistakaan. Ei useimmiten halua edes maistaa. Jos jossai juomassa näkyy kuplia (esim. mehun kaatamisen jälkeen), ei suostu edes maistamaan 😀 Rakastaa tehdä tuoremehua appelsiineista, mutta ei koske siihen. Jugurtit on out myös, smoothietkaan ei toimi. Puuroa syö, mutta syötettynä. Jos itse pitäisi syödä puuro, niin menisi varmaan 1,5 tuntia siihen lystiin. Niinpä me ollaan otettu tavaksi tankata lapselle aamulla iso puuroannos ja syö lounaalla päikyssä niin, että pitää yksi haarukallinen maistaa ja jos ei halua, niin ei syö. Sitten syö kurkkua ja näkkäriä/leipää. Välipalalla syö yleensä hedelmiä ja muroja, jos päikyssä on muroja. Jos on jugua, skippaa kuulemma sen. Leipää ja näkkäriä menee. Nauratti oikeen kun viime viikolla yksi päivä hän oli peräti syönyt kaksi annosta! Pelkkää riisiä toki 😀 Ollaan hoitajille kerrottu nää hänen ruokanihkeilynsä ja siellä laitetaan annos aina eri puolille lautasta ja riisi meni, koska kastiketta ei laitettu päälle. Oon päättänyt olla stressaamatta asiaa ja sanonut hoitajillekin, että mun ensioletus on se, että se ei syö siellä mitään, että eivät stressaa siitä. Tukevat ja innostavat maistamaan, mutta eivät pakota eivätkä huoli, kyllä se vielä joskus syö.

Välillä ihmettelen millä pyhällä hengellä se oikein kasvaa. Saattaa syödä aamulla puurolautasen, lounaalla näkkärin/leivän ja kurkkua, välipalalla hedelmän ja sitten kotona illalla syö normaalisti, eli heti päikyn jälkeen ja illalla iltapalaa mahdollisimman täyttävästi. Kummasti vaan paino nousee, eli tuntuu riittävän. En siis tästä ota stressiä lainkaan, koska eräs toinenkin kaksilahkeinen perheessämme ei syönyt juuri muuta ku riisiä ja kanaa 5-vuotiaaksi asti. Ihan hyvä ja kaikkiruokainen siitäkin tuli.

Mulla varmaan raskaushormonitki jyllää jotenkin pinnassa, tai sitten tässä on vähän sellainen lapsen elämän iso kehitysaskel itellenikin, että koen tän kaiken tosi vahvasti just nyt. Viime viikolla olin ihan maani myynyt ja kauheen surkeena tästä, nyt oon ihan kevein askelin tanssahdellut, kun päikyssä on pari päivää mennyt niin hyvin ja huomennakin kuulemma mennään päikkyyn leikkimään 😀

Oon kyllä tosi tyytyväinen, että tää käydää nyt läpi ennen vauvan syntymää, ettei kaikki jysähdä samaan aikaan päälle, vaan ehkäpä ehtii jo iloitsemaan siitä päikystä ja kavereista siellä ennen kuin pitää käsitellä seuraava iso askel elämässä, eli isoveljeksi tuleminen.

Kiitos hurjasti teille kaikille teidän neuvoista tässä asiassa, ne avasi hyvin ehkä omien virheiden lisäksi sitä, että en ole maailman surkein äiti, vaan että tämä on yleistä ja normaalia. Kyllähän ne sitä päikyssäki varoitteli ja hoki, mutta kun ne oman lapsen tunteet elää niin vahvasti hänen mukanaan, eikä meinaa järkipuhetta uskoa 😀

Kuulostaako tutulta? Menikö teilläkin näin? 

Kommentit (8)
  1. Meillä Dantea viikon nuorempi poika aloitti tammikuun lopussa päiväkodin osa-aikaisena, hoitopäiviä tulee 3-4 viikossa. Kertaakaan ei ole jäänyt perään itkemään ja aina on hakiessa ollut iloisesti vastassa, tosi hyvin on mennyt siis pojan puolesta. Ensimmäisellä viikolla nukkui 10 minuutin päiväunet ja oli aivan raato hakiessa mutta tosi nopeasti päikkärit siitä onneksi piteni. Kesälomalla varmisteli että mennäänhän vielä joskus päiväkotiin. Minä taas olen vollottanut useamman kerran päiväkodista lähtiessä ja vasu-keskustelunkin aloitin tyylikkäästi itkemällä kun lto kysyi miltä on tuntunut päiväkodin aloitus 😀 mutta tällaisia me äidit kai ollaan. Meille syntyy tammikuussa toinen lapsi ja samoista syistä kuin teillä poika jatkaa päiväkodissa vaikka minä olenkin vauvan kanssa kotona, en vain osaa tarjota pojalle samaa mitä päiväkodissa saa ja päikyn kavereistakin on selvästi tullut tärkeitä niin poika kuolisi tylsyyteen jos hänet kotona pitäisin.

  2. Meillä aloitti kans nyt elokuun alussa poika, syyskuussa 3v., päiväkodin, koska myös meille on tulossa perheenlisäystä, LA ensi viikolla. Ja ihan samat ajatukset taustalla; että siis esikoinen saisi enemmän tekemistä viikkoon (on samat 3 päivää) ja ettei tarvitsisi olla vain äitin ja vauvan kanssa kotona, kun huomion taso laskee väkisinkin. Ja ihan samalla tavalla täällä olen itse miettinyt, että kuinka huono äiti olen, kun vien esikoisen päiväkotiin ja jään itse kotiin vauvan kanssa! Eli samaistun kyllä täydellisesti teidän tilanteeseen!

    Myös päiväkodin aloitus on alkanut meillä ihan samaan tapaan kuin teilläkin! Aamut on ne ikävimmät, kun poika aloittaa jo kotona oman mantran, että ”on ikävä mennä päiväkotiin ilman äitiä” ja päiväkodilla pitäisi viipyä kanssa vielä ”hetken”. Olen yrittänyt itsekin toistella päivän tapahtumia ja että äiti tulee välipalan jälkeen hakemaan. Myös meillä on valokuvat ja unilelut käytössä. Silti lähes joka aamu poika jää sinne joko itkemään tai huuli mutrulla, vaikka yritän olla mahdollisimman nopea lähtiessäni. Onneksi tiedän, että itku loppuu välittömästi mun lähdön jälkeen ja leikit alkaa. Meillä myös toistellaan kuulemma pitkin päivää, että on ikävä äitiä, mutta päikkytädit sanoikin, että se taitaa olla jo enemmän tapa, kuin välttämättä ihan täysin oikea ikävä.

    Silti joka päivä käyn hakemassa iloisen ja hyvätuulisen pojan päikystä, joka kertoo päivästä innoissaan ja on nukkunut ja syönyt hyvin! 🙂 Tämän voimalla olen itsekin pysynyt positiivisena, vaikka välillä tuleekin olo, että ei tästä koskaan tule mitään! Kyllä se aika toivon mukaan auttaa! Vähän nyt jännittää, että kun toinen syntyy, että miten se muuttaa taas asetelmaa, mutta eiköhän siitäkin ajan kanssa päästä yli ja ympäri.

    Lähinnä siis halusin sanoa, että kuulostaa tosi tutulta ja ihan samoja ajatuksia ainakin täällä ollaan mietitty. Tsemppiä päikkyarjen opetteluun ja loppuraskauteen! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *