Pakkaspäivän mustanpuhuva asu

Ahhh, mikä aurinkoinen ihana talvipäivä! Kerrankin se osui viikonlopulle, mikä tarkoitti sitä, että ehdittiin miehen kanssa peräti kuvailemaan muutaman viimeaikaisen asuni! On tää talviaika bloggaajana aikamoista. Anteeksi muuten pitkä poissaolo blogin ääreltä, meillä tekee D ylähampaita ja oppinut kunnolla kävelemään, joten olen joko juossut hänen perässään tai sitten pitänyt sylissä, kun hän haluaa vain kiipeillä ja kutittaa hampaitaan milloin polveeni milloin olkapäähäni. Niin täynnä energiaa koko jäbä, että illalla ollaan oltu poikki sekä molemmat vanhemmat, että kylässä oleva mummi. Meillä ei näköjään hampaita oireilla itkulla vaan järjettömällä tarmolla mennä ja kiipeillä. Myös siskoni oli käymässä viikonloppuna, joten nämä pari päivää on mennyt paljolti perheen kanssa ja jotenkin vaan lepäillessä. Kuulostaa siltä, että mä olisin jotenkin hirveän väsynyt, kun olen lepäillyt, mutta enemmän tämä taitaa olla ihan vaan sellaista talvikaamosta, jossa on mukavaa vaan mennä iisisti ja nauttia rennosta tekemisestä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en pode edes mitään syyllisyyden tunnetta lepäilystä, sillä miehen palattua töihin olen antanut itselleni oikeuden olla täyspainoisesti vaan kotiäiti ja kaiken muun tullessa vasta sen jälkeen.

Onko kukaan muu huomannut, että vuosien karttuessa aika tuntuu oikeasti jotenkin muuttuvan nopeammaksi? Kun teiniä haaveili olevansa tietyn ikäinen, vuodet tuntuivat ihan iäisyyksiltä, kun nyt ne menee ihan hirveetä vauhtia. En tiedä, kuulostan ihan kliseiseltä ja vanhalta, mutta ehkä tämä on jotain ruuhkavuosien alun tapaista, kun tuntuu, että aika vaan juoksee ohi. Toki meillä on aika menevä elämä, mutta välillä väkisinkin miettii, että ei nää päivät vaan riitä millään. Vastahan vietimme joulua ja ykskaks on jo helmikuu. Vaikka on kylmä talvi ja lunta saa luoda pihalta päivittäin, tiedän, että ihan kohta on taas kesä ja kohta tämäkin vuosi on ohi. Jossakin vaiheessa viimeisen parin vuoden aikana tuli astuttua oman elämän pikakelausnäppäimen päälle ja nyt yrittää välillä muistella, millaista normaali tahti onkaan. Tätä kirjoittaessa äitini jelppii ompelemalla parin neuleen pientä reikää ja mies on kaupassa hakemassa uuninpesuainetta, sillä joulukinkun jälkeen ei olla vieläkään ehditty pesemään uunia. Sellainen sunnuntai-ilta. Huomenna on neuvolakäyntiä, tiistaina vauvamuskaria ja lentopallotreeniä, keskiviikkona vauvauintia, torstaina omaa treeniä, perjantaina oma peli ja lauantaina kohti Helsinkiä ja erästä lukijatapaamista. Viikko tulee varmasti taas hujahtamaan ohi kuin silmänräpäyksessä. Välillä kun miettii, teenkö jotenkin liikaa, kun päivät vaan vaihtuvat ja menevät huimaa vauhtia, mutta en ymmärrä miten tämä voisi olla liikaa. Joustavat työajat, kotieloa Danten kanssa, urheiluharrastus ja muutama sosiaalinen meno. Ei se nyt niin paljon ole. Vai onko? 

En halua koskaan muuttua suorittajaksi. En itse asiassa usko, että luonteellani se on mahdollista. Nimittäin kaiken kiireen ja tekemisen vastapainoksi mä todella usein otan rentoilua ja olemista ilman päämäärää. Jätän tarkoituksella kiireisetkin tehtävät taka-alalle ja keskityn tekemään ”ei-mitään”. Olen nähnyt läheltä, miten suorittaminen ja tietynlainen arjen rumba vaikuttaa ihmisiin ja perheisiin, enkä halua sellaista meidän perheelle. Siksi meillä jäädään pois treeneistä, jos viikko on liian kiireinen tai ei mennä johonkin vauvaharrastukseen. Ehkä tehdään vähemmän töitä, ehkä katsotaan jokin leffa silloin kun pitäisi siivota. On ollut aikamoinen työ päästää oma mieli sellaiseen tilaan, jossa osaa oikeasti sulkea sotkuisen kodinhoitohuoneen tai treenit pois mielestä ja keskittyä vain olemiseen. Se on jotenkin jännä, miten vaikeaa sellainen on, vaikka itsekin tietää, että oma henkinen hyvinvointi on hyvin paljon kiinni siitä, että saa olla tekemättä mitään ja rentoutua. Usein huomaa ihmisten puhuvan fyysisen kunnon ja terveyden ylläpidosta, mutta harvemmin sitä ajattelee henkistä puolta. Jos kalenterissa on tiistaisin ja torstaisin treenit, miksei siellä ole sunnuntaisin monen tunnin varaus levolle? Tai ehkä muilla on, mutta mulle tämä on jollakin tapaa uutta. Olen huomannut näin vasta äitinä, kuinka tärkeää oma henkinen hyvinvointi onkaan. Pirteänä, levänneenä ja hyväntuulisena minä olen paras mahdollinen äiti. Jaksan leikkiä ja könytä. Kiivetä kiipeilyputkeen, naurattaa, hassutella, lukea sata kertaa sama runo, syöttää maltilla ja turhautumatta, puunata syöttötuolin viidesti päivässä, vaihtaa kolme kertaa peräjälkeen vaatteet ja nukuttaa uudelleen postimiehen herättämä vauva. Väsyneenä, stressaantuneena tai ahdistuneena siitä ei vaan yksinkertaisesti tule mitään. Äitiyden lisäksi yritän olla myös mahdollisimman hyvä vaimo. Sellainen, joka yrittää olla nalkuttamatta turhasta ja kitisemättä ties mistä. Se kitinä ja nalkutus vaan kulkee käsi kädessä stressin kanssa mulla. Jos mietin siivoamista tai rästissä olevia töitä tai kannan yksinkertaisesti syyllisyyttä siitä, että blogi ei ole päivittinyt pariin päivään, olen huomattavasti lyhytpinnaisempi. Kun mieltä painaa jokin muu, on helpompi kivahtaa ja ärsyyntyä milloin mistäkin. Siksi olen tehnyt tässä koko ajan ajatustyötä sen eteen, että on vaan päästettävä irti vähän kaikesta muusta paitsi perheestä. On ilo huomata, että siinä on pitkällisen prosessin jälkeen onnistunut.

Oon aika paljon elämässäni käynyt sellaisia ajanjaksoja, joina on tullut hoettua itselleni ja muille ”no tässä on ollut vähän kiireistä, mut tää on ohimenevää”. Niiin, paitsi kun sitä kiireistä jaksoa seuraa seuraava kiireinen jakso ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Kierteestä on vaikea irrottautua, eikä kaikilla ole siihen edes mahdollisuutta. Ei minullakaan aina. Ollaan erään ystäväni kanssa usein puhuttu work-life-balance -ajatuksesta. Elämän ja työn tasapainottelusta ja siitä, miten sen saavuttaa. Jos tekee töitä ma-pe täydellä höökillä, todennäköisesti lauantaiaamu menee siitä toipuessa ja sunnuntai-illalla alkaa jo mielessään valmistautua seuraavaan viikkoon. Väliin jää noin vuorokausi elämälle, jolloin kuitenkin vähän miettii töitä. Toki on tilanteita, joissa töitä on tehtävä paljon saavuttaakseen elämässä minimitaso, katto pään päälle ja ruoka pöytään sekä varat, jotka kuluvat välttämättömiin kuluihin kuten sähköön ja veteen. Usein kuitenkin monella meistä jää jotakin yli siitä, ja se on meidän omaa ”luksusta”, mitä kellekin. Toisille vähemmän, toisille enemmän. Siinä onkin hyvä tehdä itselleen pieni lista asioiden tärkeysjärjestyksestä. Onko uusi esine tai ravintolaillallinen tai vaikka kauneushoito tärkeä. Tai useampi sellainen. Vai onko tärkeää nauttia vapaa-ajastaan ilman väsymystä ja ahdistusta töistä? Kaikilla on omat tärkeysjärjestyksensä. Kulutusjuhlaa ajoittain elävä materialisti kun olen, niin en voi sanoa, että minulla on aina kaiken edelle mennyt omasta vapaa-ajasta nauttiminen, mutta tärkeysjärjestyksetkin muuttuvat. Omassa tärkeysjärjestyksessäni on tällä hetkellä aina ensimmäisenä Dante ja tiedostan, mitkä asiat vaikuttavat hänen elämäänsä positiivisesti ja mitkä negatiivisesti. Olin niin iloinen, kun äitini sanoi tänään illallisella ”Dantella on kyllä niin iloinen lapsuus”, kun D tutki isänsä sylissä Pizzeria Napolia. Tuli sellainen olo, että olen tehnyt jotakin oikein. Enkä missään nimessä sano, että paljon töitä tekevä vanhempi on jotenkin huonompi, vaan tunnustan lähinnä omat rajani. Olen aktiivinen ja puuhailen paljon, mutta silloin mun haasteet on usein enemmän siellä henkisellä puolella. Läsnäolossa ja keskittymisessä. Jos ajattelen töitä, en ole läsnä. Jos ajattelen tekemättömiä töitä, olen hieman syyllisyydentuntoinen ja ahdistunut, eli olen myös äkkipikaisempi ja kiukkuisempi. Joten mun on pitänyt melko lailla päästää irti siitä tietynlaisesta aktiivisuudesta, joka on ollut ominaista minulle aina. Teen täysillä kun teen, ja muun ajan jätän sen mielestäni kokonaan. Kaukana ollaan vielä sellaiseta zeniläisestä suhtautumisesta, mutta lähemmäs ollaan päästy.

Väitän, että osa tästä suorituskeskeisyydest ja lepäämisen yhdistämisestä laiskotteluun ja siitä syyllisyyden poteminen on jollakin lailla nyky-yhteiskuntamme asettama ajatus. Paljon suitsutetaan tekijöitä ja menestyjiä, heitä, jotka tekevät ja onnistuvat ja ovat koko ajan aktiivisia. On hienoa kun on kiirettä ja on hienoa kun on koko ajan menossa ja puuhailemassa. Kerran eläminen tuntuu olevan sidottu siihen, että sen yhden elämän aikana on saavutettava ja tehtävä mahdollisimman paljon ja usein siinä unohtuu, että rennolla otteella ja levollakin saavuttaa jotain; henkistä hyvää oloa. Olen lapsesta asti kuullut sanontaa ”haudassa ehtii levätä” ja jatkuvasti kuulee kuinka ylpeästi kerrotaan kiireistä, töistä ja kaikesta tärkeästä tekemisestä. Minäkin tuolla ylempänä listailin mitä kaikkea viikko sisältää. Vähän sellaiseen katsokaas kun mekin harrastetaan ja puuhaillaan -tyyliin. Jotenkin tuntuu, että nyky-yhteiskunnan ihanteena on aktiivinen ihminen, joka tekee aktiivisesti kaikkea tärkeää ja mielekästä. On ameebapaista passiivisuutta vaan levätä. Jos lepää, niin senkin pitäisi olla downshiftaamista, päämäärällistä meditaatiota tai vähintäänkin joogaa. Siinä missä maanantaina joku saattaa työpaikalla kertoa kuinka teki koko viikonlopun remppaa ja lumitöitä, harva haluaa myöntää vaan rötvänneensä sohvan pohjalla koko viikonlopun. Mä voin ainakin myöntää hyvin iloisesti, että koko lauantai meni ohi 20 % tehoilla, enkä voisi olla onnellisempi. Sain Dantelta monta monta pusua, kiivettiin leikkiputken läpi ainakin viisi kertaa ja taputettiin lastenlorulle melkein tahdissa. Siinä tärkeimmät saavutukset koko päivältä. Parasta, mitä voi olla.

Mutta tiedättekö mistä tietää, että olen vasta tämän prosessin ensiaskelmilla? Mistä tietää, että tämä mun rentoutuminen ja henkinen kaikesta irti päästäminen on vasta alkutaipaleella? Siitä, että tässä mä istun sunnuntai-illalla kirjoittamassa postausta, jolla osittain haluan selittää, miksi olen ollut pois langoilta tavallista useammin 😀 Meinasin sanoa tähän perään, että töitä on vielä tehtävä tämän eteen, mutta jotenkin se on täysin ristiriidassa koko asian kanssa. ”Teen töitä sen eteen, että oppisin rentoutumaan tuntematta siitä syyllisyyttä”. Mielenkiintoisen kieroutunut ajatusmaailma. Myönnän, että olisin mieluummin sohvalla katsomassa jaksoa Tyrantia ja syömässä popcornia, mutta rehellisyyden nimissä pakenin tähän bloggaamisen maailmaan, josta pidän ja joka on mielestäni rentouttavaa, etten vahingossakaan alkaisi siivoamaan kodinhoitohuonetta.

Tätä postaustakin voi olla hyvin vaikea ymmärtää. Harvoin ihmisillä on tällainen tilanne kuin minulla. Useimmiten työ on työtä, jota tehdään tietty aikaväli ma-pe tai muina päivinä ja aikoina. Sen jälkeen on vapaa-aikaa, jolloin ei tarvitse miettiä töitä, vaan silloin miettii, miten vapaa-aikansa käyttää. Hoitovapaalla ollaan hoitovapaalla, eikä töitä tarvitse ajatella. Välillä on sellainen työ, että siitä ei oikein pidä. Tai ainakaan sitä omaa työtään ei tekisi vapaa-ajallaan muutenkin, vaikka siitä muuten pitäisikin. Mulla taas on vähän kiero tilanne. Esimerkiksi pidän valtavasti bloggaamisesta ja hyvin todennäköisesti bloggaisin muutenkin, vaikka se ei olisikaan mulle työtä. Mulla ei ole varsinaisia työaikoja, mitä nyt jotain sovittuja tapaamisia ja palavereja. Voin kuitenkin nekin päättää ja ajoittaa melko pitkälti itse sen mukaan, mikä sopii muille osapuolille. Teen töitä kotoa, joten olen aina töissä ja samalla en ikinä. Kun ei ole sidottuja työaikoja, voi tehdä töitä milloin haluaa. Samalla se tarkoittaa, että sitä työtä voisi periaatteessa tehdä aina. Tai sitä voi aina siirtää, kun tulee mielekkäämpää tai tärkeämpää eteen. Ja kun lapsen hoitaminen yksin kotona käy ihan työstä, koen olevani ensisijaisesti kotiäiti, ja se on minun työni tällä hetkellä. Minun ei ole pakko tehdä mitään muita töitä, mutta haluan. Ja koska teen niitä, koen myös tietynlaista velvollisuudentunnetta ja syyllisyydentunnetta siitä, jos teen huonosti, liian vähän tai mitä vielä.  Samalla kuitenkin tiedostaen, että ei mun tarttisi tehdä edes tämän vertaa, jos en halua tai jaksa. Ähh, ihan hirveän vaikea selittää. Ymmärrätteköhän?

*= kaupallinen yhteistyölinkki

TOPSHOP pipo
GUESS saappaat
GINA TRICOT farkut
AMBER takki
CHANEL laukku
H&M mohairneule
DANIEL WELLINGTON kello

(*Daniel Wellingtonilla on muuten ystävänpäivän kunniaksi käynnissä kampanja, jossa saa kaikkiin nahkarannekkeisiin kelloihin kaupan päälliseksi ihanan sydänkorun! Mulla on tähän mun mustaan kelloon sekä musta mesh-ranneke että musta nahkaranneke, ja tykkään muutella niitä fiiliksen mukaan 🙂 Saatte muuten edelleen kaikista Daniel Wellington- tilauksista –15% alennuskoodilla MUNGO 🙂

Asusta sen verran, että kyseessä on mun kylmien päivien luottoasu. Alla on tyköistuva kashmineule lämmittämässä, päällä vielä jättikokoinen ylisuuri (tän koko on muuten XS, että repikää siitä kuinka ylisuuri, ottan huomioon että mä en oo mikään keijukainen) mohairneule, joka on neljän vuoden takainen Dubai-löytö. Lämmittämässä mun ihana tekokelsiturkki, joka on superpehmeä ja lämmin, ja tietenkin villasukat saappaissa. Mun ylisuuri Topshopin pipo on varmaan kohta kahdeksan vuotta vanha, ja rakastan sitä villisti yhä. Villasukkikset ja farkut, eikä tule edes -10 asteessa kylmä. Sen verran kuvissa feikkasin, että hanskat jäi autoon, en nimittäin jotenkin yhtään tykkää mustista hanskoista kuvissa. Ne on jotenkin ankean näköiset, mutta mä en ole niin hullu, että kulkisin tuolla ilman jotain lämmikettä käsille. Kaikki asun osat mun tänhetkisiä ehdottomia luottovaatteita, joissa viihdyn tosi paljon. P.S. mun kaapintyhjennysoperaatio on mennyt erinomaisesti, se on oikeasti melkein puolittunut! Wuhuu!

Musta olisi hirveän kiva kuulla, ymmärsiköhän kukaan, mitä yritin avata tällä postauksella, ja millaisia kokemuksia teillä on asiasta? Onko ollut vaikea löytää omaa rauhoittumista ja rentoutumista, vai oletteko asiassa ihan mestareita? Millaisia tarinoita teillä on, kertokaa? 🙂   

Kommentit (14)
  1. Ymmärsin erittäin hyvin postauksen pointin. Nykypäivänä monen työ on sellaista, että sitä voi tehdä milloin vain missä vain. Itse olen asiantuntijana isohkossa yrityksessä. Teoriassa minulla on työaika, käytännössä ei, kunhan hoidan hommani. Vaikken pysty vaikuttamaan työni sisältöön ihan niin paljon kuin sinä, pystyn kuitenkin jonkin verran vaikuttamaan siihen, milloin tartun mihinkin projektiin ja kuinka paljon niihin käytän aikaa. Pystyn tekemään töitä myös kotoa käsin, joten helposti tulee illalla tai viikonloppuna vastailtua sähköposteihin, vaikkei olisi mitenkään pakko.

    Itselläni ongelma on se, että olen suorittaja-luonne. Se on hyvä piirre kun on paljon tekemistä töissä ja vapaa-ajalla. Saan kaiken tehtyä, tunnen olevani tehokas ja tätä kautta ”hyvä ihminen”. Piirre muuttuu ongelmalliseksi, kun elämässä on hiljaisempaa. Esimerkiksi tällä viikolla töissä oli hiljaisempaa, joten käytin toimistolla aikaani blogien lueskeluun ja tunsin huonoa omatuntoa. Vaikkei minulla ollut mitään järkevää tekemistä ja vaikka tiedän, että ensi viikolla alkaa uusi projekti, joka vie paljon aikaa. Tuosta huonosta omatunnosta haluaisin eroon ja osata nauttia elämän suvantohetkistä hyvillä mielin.

  2. Kiitos taas! Ihan samankaltaisia ajatuksia on itsellänikin. En osaa aina ottaa niin rennosti, kuin haluaisin. Moni tekemätön asia saattaa vaivata niin, ettei mukavistakaan hetkistä osaa täysillä nauttia. Mutta sitten niiden tekemättä jättäminen voisi joskus olla parempi vaihtoehto. Esimerkiksi tykkään aina siistiä keittiön ennen syömään alkamista, sillä syömisen jälkeen se ei huvita pätkän vertaa. Toiminkin näin lähes aina, mutta välillä sillä kustannuksella, että ruoka on ehtinyt jäähtyä, suosikkiohjelmastani puolet meni ohi (jota oli tarkoitus katsoa syödessä) tai puoliso on ärsyyntynyt odotteluun. Eli joskus ehkä voisi vain antaa olla ja olla miettimättä sotkuja sun muita. Kai tämän tiedostaminen on jo hyvä askel eteen päin! Tsemppiä sullekin ja ehdottomasti ei stressiä postailusta! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *