Palapeli

Lähes tarkalleen vuosi sitten kirjoitin tämän postauksen blogiini hurjistuneena jostain raskausonnittelusta ja naisten vartaloiden käsittämättömästä kyyläämisestä lihavuus/raskaus-keskustelussa. Enpä vielä itsekään tiennyt tuolla hetkellä olevani raskaana tai osannut odottaa kuinka paljon elämämme tulee vuodessa muuttumaan.

Vuosi sitten minä olin vaan minä ja me olimme vaan me ja haaveilimme monista asioista tulevaisuudessamme. Haaveilimme häistä Balilla ja vauvasta, sitten kun sellainen onni meille suotaisiin. Emme uskaltaneet edes toivoa, että olisin jo raskaana. Tasan vuotta myöhemmin pitelen meidän pientä esikoista ja kädessäni kimaltelee unelmieni sormus. Elämä on siitä niin pohjattoman mielenkiintoinen, että koskaan ei voi ennustaa miten kaikki menee.

Välillä vuosien varrella tuntui siltä, etten oikein tiennyt, minne olen menossa ja minne haluan mennä. Haluanko perhettä, haluanko hienon uran, haluanko matkustella rajattomasti vai mitä oikein haluan? Seurailin sydäntäni poukkoilen milloin sinne milloin tänne. Sydämen perässä tuli lähdettyä Tampereelle ja Blockfesteille ja siellä vahingossa iskettyä silmäni ihmiseen, joka erottui väkijoukosta. Tuossa se istuu nyt mun vieressä ja tekee Exceliä oman kotimme tarpeellisista korjausjutuista ja huonekaluista sun muusta muuttoon liittyvästä. 

Välillä on jännä katsoa, mitä teki milloinkin elämässään ja mennä vaikka viisi vuotta takaisinpäin. 2012 oli erikoinen vuosi. Niin on kyllä tainnut olla jokainen vuosi. Kiersimme Merin kanssa kymmenessä maassa sadassa päivässä ja seikkailimme milloin Uuden-Seelannin pimeillä pikkuteillä, milloin Yhdysvaltoja läpiajaen ja tatuointeja keskellä yötä hakien. Sain koulupaikan Lontoossa ja muutin syksyn alussa ensimmäiseen kotiini Paddingtonin metroaseman viereen. Vuosiin on sen jälkeen kuulunut ihastuksia ja rakastuminen, kämppiksiä ja muuttoja (ihan oikeesti, enemmän kuin jaksan edes laskea). Eroja, uusia ystäviä, kaksi uutta hauvavauvaa ja kauniita matkakohteita ja esineitä. Viidessä vuodessa on tapahtunut valtavasti. On vaikea edes muistaa kuka olin 2012 ja mitä ajattelin silloin. Blogikin on jo suljettu siltä ajalta, joskin minä pääsen vielä niitä tekstejä lukemaan halutessani. On helppo mainita merkittävimmät tapahtumat viimeisen viiden vuoden ajalta ja jokaisesta vuodesta on löytynyt aina yksi merkittävin asia. Milloin särkynyt sydän, milloin koulusta valmistuminen. Milloin muutto toiselle puolelle Suomea, milloin mitäkin. Viimeisimmät 12 kuukautta ovat kuitenkin olleet sellaiset, että itseäkin hieman pyörryttää näin jälkeenpäin asiaa ajatellen.

Ensimmäinen raskaus, häät ja avioliitto, ensimmäinen oikeasti oma talo ja kuukauden päässä siintävä muutto jälleen aivan uudelle paikkakunnalle. Kaikki nämä muutokset yhdessä vuodessa. Aikamoista. Onneksi olemme kaikki pysyneet terveinä ja kaikki muutokset ovat olleet vain positiivisia ja onnellisia. Kirjoittelen tätä auringonpaisteessa vanhempieni terassilla. Vauva nukkuu meidän huoneessa, sormusteni kivet välkehtivät auringonvalossa ja mies istuskelee vieressä. Pienestä flunssasta huolimatta mielessäni pyörii vain ihmeellisen pökerryttävän onnellinen olo. How did I get so lucky? Viimeisen viiden vuoden aikana on ollut paljon hetkiä, jolloin olen ollut ajatuksissani aika lailla aallonpohjalla. Usein en edes tiennyt, mitä elämältä haluan ja kun tuli sellainen olo, että tiedän, ajattelin, etten sitä koskaan saa.

Kliseisesti voisin sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. Elämä vie sinne, minne sen kuuluukin, jos sen antaa. Välillä pitää antaa elämälle vähän köyttä, luottaa, että tulevaisuus on ihana, vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi vaikealta tai polulle osuisi pelkästään negatiivisia kokemuksia. On vaan jotenkin kuunneltava itseään, silloinkin kun itsekään ei tiedä, mitä haluaa. Mennä sieltä, mistä tuntuu oikealta, vaikka se tuntuisi sillä hetkellä vaikealta.

Elämä on välillä kuin palapeli. Aina tuntuu hieman keskeneräiseltä, jotain paloja puuttuu sieltä täältä. Helpointa on luoda raamit, sillä ne on niin selkeästi erilaiset palat. Sitten pitäisi alkaa täyttämään sisältöä. Jotkut kohdat on hirveän vaikeita. On loputtomalta tuntuva taivas tai meri, jonka jokainen pala näyttää samalta, eikä mikään oikein asetu paikalleen. Sitten ne vaan pikkuhiljaa löytää oikean muotonsa. Mitä pidemmälle palapeliä pääsee, sitä helpommin ne palat asettuvat oikeisiin kohtiin. Ihmisenä muovautuu koko ajan ja löytää oman paikkansa elämässä. Kulmat pyöristyvät ja pääsee rullaamaan kevyemmin tilanteesta toiseen. Voi melkeinpä vyöryä vastoinkäymisestä onneen, sillä onhan pyöreiden esineiden rullaaminen helpompaa kuin kulmalta toiselle kääntyminen.

Minulla on ollut elämäni onnellisin vuosi. Olen joutunut etsimään itseäni uudelleen. Aina uudesta sukunimestä uuteen rooliini äitinä. Olen nauttinut lähes joka hetkestä, vaikka välillä on ollut vaikeaakin. Huomaan kuitenkin ensimmäistä kertaa olevani elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa koen palapelini alkavan muodostamaan sitä kuvaa, joka kannessakin oli. Vielä puuttuu palasia sieltä täältä ja tuolta, mutta yleiskuva alkaa olla selvä. Palapeli on yhtä kaunis kuin kansikin, juuri sellainen kuin olen halunnut, vaikka siellä palapelihyllyllä on tullut arvottua eri pelien välillä vuosia.

 

On hauskaa ajatella, että kaikkien muutosten ja erilaisten tapahtumien keskellä tämä blogi on ollut yksi pysyvimpiä asioita elämässäni. Mungolife on kulkenut mukana Australiasta Lontooseen, ja sittemmin Kuopioon ja Lempäälään. Se on nähnyt mun sinkkuvuodet ja mun äidiksi tulon. Mungolife on matkannut lukemattomiin paikkoihin, kokenut hauskoja seikkailuja ja pian edessä on jälleen uudet maisemat ja seikkailut. Blogi täyttää viikon päästä 9 vuotta ja ensi vuonna alkaa jo toinen vuosikymmen tätä sirkusta. On aika mieletöntä, että lähes koko aikuisuuteni, elämässäni on ollut yksi näin vahvasti arjessani oleva pysyvä asia. Onko mahdollista, että yksi verkossa oleva alusta tuntuu kodille? En tiedä, ehkä.

Elämäni erikoisimman ja upeimman vuoden jälkeen on jotenkin aika mieletöntä tietää, että tämän kaiken on päässyt kokemaan myös Mungolifen puolella. Oon äärimmäisen kiitollinen siitä, miten paljon mukana on pysynyt lukijoita, jotka ovat seuranneet jokaisen suuren elämänvaiheen. Kuin matkakavereita, jotka ovat käyneet saman reissun, kokeneet samat kokemukset. Kiitos kun olette siellä! ♥

Tällä postauksella ei oikeastaan ole mitään tärkeää sanomaa tai vetoomusta, toisin kuin vuosi sitten. Tällä postauksella halusin vaan muistuttaa kaikkia heitä, jotka eivät ole vielä saaneet niitä oman palapelinsä isoja kuvia oikein rakentumaan, että ne saattavat loksahdella oikeisiin paikkoihin yllättävänkin nopeasti. Halusin kiittää teitä, jotka olette vuosien ajan olleet mukana, kannustaneet ja tsempanneet, auttaneet löytämään niitä palapelin paloja paikalleen. Blogi on usein vain sen arvoinen, mitä lukijat ovat. Ja siinä tapauksessa Mungolife on puhdasta kultaa. Varsinkin Mungobabyn aloituksen myötä ja moderaattorin palkkaamisen myötä olen saanut vain positiivisia kokemuksia blogin kautta. Pieniä uusia twiikkauksia on tehty tänä vuonna alustan tällä puolen ja nään esimerkiksi jokaisen kommentoijan kohdalla suoraan kommentin osana sen, kuinka monta kommenttia hän on blogiini jättänyt. Sitä on ollut häkellyttävää seurata. Osallistumisenne on usein ihan mieletöntä! Olen saanut niin paljon apua, neuvoja ja tukea, että tuntuu kuin Mungolife ei olisi enää jokin itseni osa, jossa annan itsestäni ja saan vastakaikua. Tämä tuntuu olevan enemmänkin jokin yhteensulauma, joka rakentuu minusta ja tuhansista lukijoista. Kokonaisuus. Jos Mungolife olisi elävä olento, haluaisin halata sitä, kiittää kaikista näistä hetkistä, ottaa kädestä kiinni ja hypätä seuraavaa seikkailua kohti. Sillä niitä on toivottavasti edessä vielä mielin määrin, sillä eihän tämä palapeli ole vielä mitenkään valmis 🙂

Kommentit (57)
  1. Olipa kauniisti sanottu<3 Ihana Anna ja ihana Mungolife, toivottavasti tämä tarina jatkuu vielä pitkään. Olen seurannut Mungolifea 6 vuotta ja tämä on ehdottomasti lempiblogini! Omakin elämä on tässä 6 vuodessa muuttunut melko paljon ja onkin ollut huojentavaa nähdä, että muutkin käyvät läpi vaikeita vaiheita ja että itsensä etsiminen nyt vain kuuluu elämään. Olen vuosien varrella saanut paljon voimaa pohdiskelevemmista postauksistasi ja itsevarmasta elämänasenteestasi. Kiitos! Kaikkea hyvää sinulle ja suloiselle perheellesi!

  2. Harvoin kommentoin, mutta jukra oli hyvin kirjoitettu postaus! Hyvää asiaa ja erittäin kauniisti ja onnistuneesti saatettu tekstimuotoon 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *