Passion colours everything

Mungolife

Mun on pitänyt jo hetken aikaa kirjoitella teille vaikka mistä kaikesta, mm. ajankäytöstä ja siitä, miten koko ajan tuntuu, ettei ehdi mitään ja aika vaan soljuu sormien välistä jonnekin. Ja se aika on koko ajan kadonnut jonnekin niin, etten ole ehtinyt kirjoittamaan sen katoamisesta. Ironista.

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana käyttänyt enemmän ja enemmän sanoja burn out. Mun työn määrä ei ole mitenkään lisääntynyt viime aikoina, eikä sinänsä pitäisi olla edes erityistä syytä sille, miksi olen ollut viime viikkoina jotenkin tosi väsynyt. Tajusin maman kanssa Pariisissa ollessani, että vaikka loma teki todella hyvää, se oli samalla kaiken pahan alku ja juuri. Ennen tuota mun Perthin ja Balin lomaa, mä en oo pitänyt varsinaista lomaa muutamaan vuoteen. Oon toki ollut Fijillä, Malediiveilla ja muissa mahtavissa lomakohteissa, mutta olen kaikissa reissuissa tehnyt töitä. Olen ottanut sen linjan, etten blogin ulkopuolisista tai taustalla olevista töistä halua blogissani sen kummemmin puhua, ja ymmärrän toki, että monille mun elämä näyttää lomailulta lomailun perään ja pelkkää vapaa-aikaa päivästä toiseen. Koska eihän bloggaaminenkaan ole varsinaista työtä, vai miten se nyt menikään.

Ennen joulua päätin, että kaipaan kunnon lomaa ja olinkin kolme viikkoa täysin lomalla. En vastannut meileihin, en miettinyt blogia, en miettinyt töitä tai mitään muutakaan. Siitä palautuminen onkin sitten vuorostaan ollut ihan helvetin haastavaa. Mun elämä on miljoonan pienen osan pyörittämistä, taitavasti ku jonglööri. Jos tiputtaa yhden, kaikki muutkin tippuu. Kaikki palaset pitää pitää käsissä ja oon siinä hommassa jo aika hyvä.

Mun työ on ihan käsittämättömän ihanaa, enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta mihinkään.

Mutta tietyllä tapaa bloggaaminen on aika kuluttava ammatti. Ei ole suoraa pomoa, joka kertoo sulle työtehtävien suorituksen jälkeen, menikö hyvin vai huonosti. On vaan tuhansia ihmisiä, jotka kertovat oman mielipiteensä jokaikisestä työsuorituksestasi. Näkyvä osa työstä on se, joka vie n. 10-15 % ajasta, ja joka kertoo työstä ja työntekijästä vieläkin vähemmän. Miltäköhän jokaisesta toimistotyötä tekevästä tuntuisi se, että olkapäällä istuisi aina 60 000 ihmistä, joilla kaikilla olisi mielipide tehdystä työstä? Mielipide, joka pohjautuisi täysin subjektiiviseen näkökantaan. Lisäksi nämä henkilöt olisi tuntemattomia ja näkymättömiä. Henkinen paine meidän työssä on aina olemassa, antoi sille vallan tai ei. Olen oppinut ymmärtämään jääkiekkomaalivahteja todella hyvin. Jokaisen virheen kohdalla selän taakse syttyy punainen valo ja tuhannet ihmiset buuaa. Tuttua. Jokainen virhe on julkinen, jokainen isompi kämmi ikimuistoinen. Jääkiekkomaalivahti saa kylläkin olla pelin ajan maskin takana piilossa. Bloggaaja on esillä ja arvosteltavana kulmakarvoista varpaisiin.

On hankalaa löytää joku järkevä työrytmi, kun kukaan ei valvo työtunteja, tehdyn työn laatua tai mitään muutakaan. Ansiot on itsestä riippuvaiset. Työn laatu on itsensä riippuvaista. Työn määrä on itsestä riippuvainen. Kun on tietty työaika, työtä tehdään vain silloin, eikä sen ulkopuolella. Tietää olla töissä yhdeksältä, tai takaisin kotona viiden jälkeen. Tietää, että lauantaina ja sunnuntaina on vapaalla. Vuorotyössäkin tietää milloin on töissä, ja milloin ei, vaikka vuorot vaihteleekin. Bloggaaja on aina töissä. Tapahtumat, lomat ja mielenkiintoiset paikat katsotaan usein linssin läpi ja ruokaa illalliseksi tehdessä miettii saako siitä esteettisiä kuvia, jotta voisi tehdä ohjeen omasta lempiruoasta. Ravintolassa "älä koske annokseen ennen ku oon kuvannu sen" on ihan normaali lause perheenjäsenelle tai miehelle :D En väitä, ettenkö minäkin makoilisi sohvalla ja lukisi tuntitolkulla turhia asioita, kuten sarjamurhaajista Wikipediasta tai katso peräjälkeen Pretty Womanin ja How To Lose a Guy in Ten Days. Samalla kuitenkin pääkopassa jäytää taustalla "sulla on 243 vastaamatonta meiliä", "sun pitäisi tehdä töitä", "sulla on tää juttu kesken".

Jotenkin oon nyt hukannut itseni kaikkeen siihen. Siitä asti kun tammikuun puolessavälin multa poistettiin hammas, ja jouduin täysin telakalle särkylääkkeiden vaikutuksesta, oon ollut jotenkin ihan hukassa. Jäin vielä enemmän jälkeen kouluhommissa, työjutuissa ja kaikessa mahdollisessa ja takaisin rytmiin pääseminen on ollut hirveän hankalaa. Mun to do -listallakin on yksi ainoa kohta. "tee ajankohtainen to do -lista". Olen aina pitänyt itseäni järkevänä ja todella tehokkaana ajankäyttäjänä, ja nyt huomaan olevani siinä ykskaks ihan surkea. Tulen kotiin koullusta 14 suunnitelmanani tehdä postaus ja koulujuttuja lopuuilta, käyden välissä salilla. Havahdun klo 18 siihen, että olen lukenut kiekkokeskustelua, katsonut kaksi jaksoa Miehen puolikkaita syödessä ja tehnyt mun lempipuuhaa, eli "enyhtäänmitään" loppuajan. KUKA mä olen!? Mulle ei oo koskaan ollut edes haaste pyörittää mun hullua elämää, ja nyt ykskaks olen aivan helisemässä. Aikataulut ei pidä ollenkaan ja jatkuvasti olen enemmän ja enemmän myöhässä kaikesta mitä teen, ja ympyrä on sulkeutunut. Lisää kasaantuneita hommia, lisää missattuja deadlineja, lisää stressiä, lisää huonoa aikataulutusta, lisää kasaantuneita hommia jnejne. Ja kun stressaan sitä, miten paljon tekemistä on, kulutan sen tekemiseen tarkoitetun ajan siihen tekemisen sressaamiseen.

Kyse ei ole siitä, että mulla olisi lautasellani yhtään enempää kuin viime vuosina yleisestikään. Kyse on siitä, että musta on tullut epäjärjestelmällinen, enkä osaa aikatauluttaa enää itseäni entiseen malliin. Mulla on myös samalla pienoinen ikäkriisi menossa. Tajusin, että olen ihan just lähempänä 26 kuin 25 ikävuotta, ja samalla niin paljon lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä. Ja kun lähipiirissä tapahtuu koko ajan, kihlautumisia, häitä, lapsia ja raskauksia, niin kyllähän se tämänikäiselle naiselle onnenkyynelten lisäksi tuo muutamia tummia ajatuksia siitä, tulenko itse ikinä kohtaamaan sellaista onnea.

Loppujen lopuksi olen vaan tullut siihen tulokseen, että tämä kaikki on lopputalven masistelua. Aurinko on vaan muistoissani suurimmaksi osin, ja keväinen/kesäinen ilo elämästäni haikea muisto vain. Pimeys on saanut yhden uhrin lisää. Olokin on vähän sellainen kuin ankeuttajat olisi käyny imemässä kaiken hyvän pois. Siinä missä ennen sain tunnissa asunnon nuoltua puhtaaksi, tehtyä illallisen ja laittauduttua sosiaaliseen meininkiin, on nyt matkalaukun purkaminen tuntunyt ylitsepääsemättömällä tehtävältä, joka on vienyt helposti vaikka viisi tuntia. Ensin 4 ja puoli tuntia itsensä tsemppaamista ja "yksi jakso tv-sarjaa / yksi lehti / yksi blogi / yksi luku kirjaa vielä" -kaupankäyntiä itseni kanssa, ja puoli tuntia purkamista.

Olen diagnosoinut ongelman. Mulla on intohimo aika alhaalla. Joko auringonpuutteesta tai siitä, että olen ajatuksissani pyörinyt viime aikoina paljon syvissä vesissä sen suhteen, mitäköhän tulevaisuus tuo tullessaan. Olen unohtanut oman tärkeimmän mantrani, hetkessä elämisen intohimon. Ja kun en ole tehnyt mitään intothimoisesti, kaikesta on tullut vaikeeta. No, ehkä tällainen pienimuotoinen loppuunpalaminen on ollut ihan paikallaan, ja kroppa ja mieli on saanut sen mitä on tarvinnut ja pitkään jo odottanut.

Tänään tuntuu jotenkin pitkästä aikaa tosi hyvältä. Tuntui siltä, että nyt riitti. Mieli ei tehnyt pizzaa tai hampurilaista, vaan kasvissosekeittoa ja greippiä. Eilen illalla teki mieli laittaa hiuksiin paplarit yöksi ja mennä kouluun tukka villillä kiharalla ja kivoissa vaatteissa, eikä muiden päivien kaltaisessa ponnari-verkkarilookissani. Avasin meilin innolla, en kauhulla ja aloitin sen to do -listan kanssa :) Pääsen näillä näkymin huomenna kertomaan teille yhdestä alkavasta projektista, joka on tuonut hirveästi iloa ainakin mulle. Tuntuu ehkä hämmentävältä ilmoittaa uudesta projektista kun on ensin kirjoittanut pitkän pätkän väsymyksestä. Ongelma ei kuitenkaan ole ollut määrässä, vaan laadussa. Nyt saan tehdä uusia ja mielenkiintoisia asioita, ja pääsen samoilta laduilta tutkimaan hieman uusia maastoja :)

Nyt on edessä on kipollinen verigreippiä ja kahvikuppi, joilla ajattelin kerryyttää energiaa ja intoa siihen, että väkerrän illan koulujuttujen parissa ja teen vihdoin sen to do -listan valmiiksi. Ja huomenna alan taas jonglööraamaan. Ei se taito kai minnekään voi kokonaan kadota. Eihän? 

Kommentit

Marika (Ei varmistettu)

voi Anna! tuttu tunne, valitettavasti. hirveesti tsemppiä sulle, pian se kunnon kevätkin jo saapuu - etenkin Lontooseen. :) ja mitä tuoho kriiseilyyn tulee; vse budet ne bespokoisja!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti <3

Satu (Ei varmistettu) http://rakkaudestalapsiin.blogspot.com

Pystyn niin hyvin samaistumaan! Itellä arjessa pyörii pieni lapsi, parisuhde, työt ja opiskelut, joten pää on melko pyörällä välillä. Sitte alkuvuodesta tulin vieläpä yks kaks kipeeks! Siinä oli pakka hetken aikaa ihan sekaisin. Mulla auttoi se, että aloin taas pikkuhiljaa tehdä niitä koulujuttuja ja ottaa kiinni tavallisesta arjesta. Jo se, että tein ihan tavallisen kotiruoan, auttoi saamaan kiinni lipsunutta otetta. :) Mun vinkki siis on, että unohtaa hetkeksi sen valtavan työmäärän ja haukka pieniä palasia kerrallaan! Toki jokaisella on oma tyylinsä, kuten sulla vaikka se to do -lista. :) Mut tsemppiä kevääseen, kyllä tää elämä kohta valoisammaks ja lämpimämmäks muuttuu!

Anna (Ei varmistettu)

Näinhän se on, pienillä askelilla eteenpäin :)

Heidi (Ei varmistettu)

Tuttuja ajatuksia, vaikka itsellä stressiä aiheuttaa "vain" opiskelu. Viimeinen(?) vuosi yliopistossa, ja nyt vihdoin sitten kerralla järjestetään kaikki ne pakolliset kurssit, mitä ei esim viimeisen kahden vuoden aikana järjestetty. Plus gradu. Plus sitten aivan kamala stressi töistä, näin alkuunsa ihan vain kesän osalta. Plus koko ajan huono omatunto siitä, että koiran kanssa ei ehdi harrastamaan niin paljon kuin (koirakin) haluaisi.

Tuttu tunne tuo "stressaamisesta stressaaminen". Itseä oikein ahdistaa koulutehtävien pino (meillä paljon kirjoittamista), eikä joskus saa edes oikein alotettua, kun on niin paljon tehtävää. Usein tekisi vain mieli mennä peiton alle pimeään, ja unohtaa kaikki velvollisuudet, ja ajatella, että sitten kun nousee ylös, on kouluhommat tehty ja työt tarjottimella eteen kannettuna.

Juuri nyt tuntuu siltä, että edessä on vain loppumaton suo, ja yritänkin lohduttautua ajatuksella, että toukokuussa loppuu kurssit, niin sitten helpottaa noiden jatkuvien kirjoitustöiden kanssa! :D

Mutta niin, vaikka tästä tuli nyt kauhea "minäminä valivali"-kommentti, niin ajatus siis oli sanoa, että tuttu tunne, samassa veneessä ollaan! Kyllä se siitä, kunhan katsoo, ettei oikeasti polta itseään loppuun! Meitä jokaista kun on vain yksi, niin mikään työ ei ole sen arvoista, että oikeasti sairastuu! :) Mutta kevättä odotellessa, kyllä se energia sieltä tulee! :)

Anna (Ei varmistettu)

No mutta tavallana ihan kiva kuulla, että muitakin on samassa tilanteessa, se lisää omaa voimaa jotenkin, kun tietää, etten ole ainoa "epäonnistunut" :D Tsemppiä sunkin kevääseen :)

milla (Ei varmistettu)

Voi Anna. Vaikka en itse blokkaa, tai ole muutenkaan samanlaisella elämäntilanteessa kanssasi, ymmärrän täysin nuo kuvailemasi tuntemukset. Tärkeintä siinä vaiheessa, kun huomaa olevansa väsynyt ja palamassa loppuun, on ottaa aikaa itselleen, unohtaa kaikki jotka kasaa paineita niskaan, edes hetkeksi. Itse koin reilu vuosi sitten pahan burn outin, joka johti pahaan masennukseen ja paniikkihäiriön puhkeamiseen. Pahinta tuollaisessa tilanteessa on paineet pitää niin sanottua kulissia yllä. En halua pelotella millään lailla, mutta siinä vaiheessa kun kroppa ja mieli alkaa olla äärirajoillaan, kannattaa aina pysähtyä miettimään mikä on tärkeintä. Tsemppiä <3

Anna (Ei varmistettu)

Näinhän se on :) Ja juuri tämän takia haluan usein kirjoittaa myös näistä fiiliksistä, jotta mitään kulissia ei ole, vaan lukijat myös vähän tietää, mikä on fiilis ruudun toisella puolen :)

http://deleted

Jotenkin ymmärrän miltä susta tuntuu, toivottavasti et saa mitään burn outia vaan annat aikaa itsellesi reilusti ja koitat unohtaa työt hetkeksi ja hengittää syvään (helppo tietty sanoa kuin tehdä), en itse ole koskaan työn puolesta saanut burn outia tai uupunut, mutta jotenkin tosta tuli mieleeni kertoa mun tarinani. :) voisiko sanoa että sain "burn outin" kun sain lapsen, sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen jonka helvetin kävin läpi puoli vuotta. En osannut oikeastaan odottaa mitään tulevasta uudesta arjesta, tottakai jännitti ne yöheräilyt ja että tuleeko koliikkia yms..ajattelin ehkä että helppoa kuin heinän teko, tavallaan elämä heitti hieman liiankin suuren kuperkeikan, lensin kuperkeikan sijasta perseelleni :) olen vielä todella herkkä ihminen niin se on varmaan yksi syy että sairastuin. Apua sain onneksi nopeasti omasta nopeasta reagoinnista ja selvisin sairaudesta jota en haluaisi edes pahimmalle vihamiehellenikään. Nyt olen kunnossa ja elämä hymyilee taas normaaliin tapaan, pieniä arpia ja vähän pelko uusiutumisesta tottakai on kokoajan takana pääkopassa mutta uskon että olen jo sen verran vahvistunut siitä kokemuksesta ja osaan ottaa asian puheeksi jos nyt joskus jotain tuntemuksia tulisi. En tiedä oliko tän kertominen tarpeellista tai kiinnostaako sua mutta jostain kumman syystä halusin jakaa oman kokemukseni jaksamisesta ja henkisestä terveydestä :) tämä sun blogi on ollut mulle yksi päivän piristys kohta vuoden ajan ja toivottavasti et lopeta bloggaamista koskaan koska osaat työsi todella loistavasti ja kokoajan menee vaan parempaan suuntaan! Et todellakaan ole menettäny tatsiasi :) keep up the good work girl <3

Anna (Ei varmistettu)

Ihanaa kuulla, että olet selvinnyt noista syvistä kuopista <3

Maarit T.

Muista ihminen levätä :) Mutta oot super hyvä bloggaaja, mahtava päivän piristäjä, älä ainakaan lopeta!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia <3

Locu (Ei varmistettu)

Mä sanon sulle 2 asiaa:

1. Anna armoa itsellesi. Ei kannata väkisin vääntää. Ei sun lukijat mihinkään katoa, vaikka pitäisit taukoa. Itsensä loppuun polttaminen on tyhmintä mitä voi tehdä.

2. Älä mieti mitä muut tekee missäkin iässä. Jokaisella on just se oma ikä paras aika tehdä tietyt asiat, tai jättää tekemättä. Mitä sit vaik löytäisi sen elämän miehen vasta 40-vuotiaana ja sillon vielä pyöräyttäisi oman lapsen. Tollasia asioita ei voi suunnitella etukäteen, joten stressi pois!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :) ja ei tää onneks oo koskaan väkisin väkertämistä. Kuten varmasti huomattu, välillä postaan pari kertaa päivässä, välillä en ollenkaan. Menen bloggaamisessa ihan fiiliksellä :) Ja olet oikeassa, mutta kun on malttamattoman utelias luonne! :D

Minttu-Maaria (Ei varmistettu) http://cocoandcarrie.blogspot.fi

Voi ihana Anna, sinä nuori ihana Anna... Olen seurannut blogiasi ja pohtinut, että milloin sulle mahtaa tulla tuollaisia tunteita. Elämäsi on varmasti ihanaa, mutta joskus vaikuttaa siltä, että olet ihan liikaa menossa joka paikkaan koko ajan ja niitä jonglöörattavia palloja on liikaa. Elämäsi ei tietenkään ole suorittamista, mutta joskus kun on paineita, niin kaikki alkaa puuduttaa ja ilo katoaa, juuri se intohimo. Olet niin nuori, että jaksat tehdä paljon kaikkea ja revetä joka paikkaan ja täytyy todella ihmetellä niitä jonglöörin kykyjäsi, joskus ihan hengästyttää sun minuuttiaikataulut ja esim. sun muuttokuvion/reissun järjestäminen vaati aikamoista organisointikykyä.

Minusta on hienoa ja rehellistä, että kerrot meille lukijoille myös näistä tunteistasi. Kunnioitan sinua siksi. En ole mikään life couch enkä halua neuvoa, koska sinulla itsellä on järki päässä ja jo pelkästään to do -listan kirjoittaminen kertoo tavoiteellisuudestasi, listassa on hyvä alku :)

Ja Anna-kulta, meistä lähes jokainen käy läpi nuo ikäkriisijutut ja niitä pahentaa se, että kaikki muut pariutuu ja lisääntyy. Muistan täysin, mitä ajattelin, kun olin ikäisesi ja nyt se tuntuu turhalta. Ja edelleenkin kaikki pariutuu ja lisääntyy, vielä nelikymppisenä, jotkut toista ja kolmatta kertaakin :) Elämä menee niin kuin se menee ja sinä olet niin nuori, että ei ole mitään kiirettä perustaa perhettä, vaikka se asia nyt mietityttääkin. Ja tuo kuka minä olen -pohdinta kertoo siitä, että olet etsimässä itseäsi ja vielä kasvamassa aikuiseksi. Useinhan puhutaan kolmenkympin kriisistä, mutta kriisi tulee usein 28-vuotiaana, psykologiassa puhutaan 28 vuoden portista eli ajasta, jolloin ihminen on vasta täysin aikuinen. No, en minä ollut silloinkaan vaan vasta nyt 35-vuotiaana tiedän, kuka todella olen ja vasta nyt olen löytänyt itseni ja kypsyminen ja kehitys jatkuu silti koko loppuelämän.

Toivon, että saat ankeuttajat häädettyä, kyllä nekin jollain taialla lähtee :) Voimia, iloa ja aurinkoa sinulle <3

Anna (Ei varmistettu)

Hahah, joo mä meen harjottelee suojeliusloitsua :D Kiitos kommentistasi, aina ihanaa kuulla vanhemmilta ihmisiltä sellaista "trust me, life only gets better" -meininkiä :)

voi hyvin olla vaan kevätmasistelua, sitä tuntuu olevan liikkeellä :) mitkään tekemiset (negatiiviset tai positiiviset) ei kestä ikuisesti, kyllä sä selviät!

paljon energiaa ja aurinkoa sinnepäin :)

Anna (Ei varmistettu)

Joo, eiköhän sillä ole vahvasti vaikutusta asiaan :)

Hanna (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/revesetvoyages

Tsemppiä sulle! :) Oon huomannu saman, että loman jälkeen on jotenkin vaikea asennoitua takaisin koulujuttujen pariin, ja koko aika menee vaan tekemättömistä asioista stressaamiseen! :D

Anna (Ei varmistettu)

No juuri näin :D

Krista (Ei varmistettu)

Harvoin kommentoin, mutta tämä postaus kolahti ja kovaa! Ittellänikin on tällä hetkellä opiskelu ja työ, jossa saan itse määrittää työaikani. Samalla pitäisi ylläpitää sosiaalista elämää ja harrastuksiakin. Usein kun puhun 8-16 toimistotyössäni oleville kavereilleni elämästäni, kommentit heiltä ovat tyyliä ”ethän sä tästä oikeesta työstä tiedä mitään, kun sulla on niin vapaat aikataulut”. Joo on toki vapaat aikataulut, mutta toisaalta saatan siinä puolenyön aikaan vastata pariin kymmeneen sähköpostiin ja tehdä pari harkkatyötä valmiiksi.

Mullakin on tullut tänä keväänä samoja burnout oireita kun sulla, siis niin että ei saa mitään oikeen aikaseks kun kuluttaa aikaa kaikkeen turhaan. (Sain Greyn anatomian tuotantokaudet katottua hävyttömän lyhyessä ajassa tässä taannoin.) Ittelläni kuitenkin pikku hiljaa on ruvennut auttamaan se, että iltaisin otan noin tunnin rentoutumiseen ja laitan kännykän ja läppärin hiljaselle/pois (koneella on koko ajan sähköposti josta kuuluu karmaiseva bling-ääni uuden viestin tullessa, nykyään syke nousee about 200:n joka kerta sen kuullessa). Näin tulee sitä ”sallittua” vapaa-aikaa, ja jaksaa painaa päivän sen voimalla. Tästä tuli nyt kilometrikommentti ilman ideaa, mutta summa summarum, tsemppiä ja onnea hirveesti jatkoon Anna, yritä jaksaa!

-Krista

Anna (Ei varmistettu)

Todella todella tutun kuuloista... Onneksi on varmasti ohimenevää :) Paljon tsemppiä myös sun kevääseen :)

pau (Ei varmistettu)

Jaksamisia sinulle! <3 Vilpittömästi toivon että olosi tuosta paranee. :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

MementoMori (Ei varmistettu)

*Warning* sisältää kaappipsykologin subjektiivisia ajatuksia jotka saa ja todennäköisesti pitääkin jättää omaan arvoonsa :D
Tietoinen sinä hehkuttaa hetkessä elämisen tärkeyttä, ja alitajuntainen sinä on huolissaan tulevasta. Mun mielestä on tosi tärkeää että molemmat on balanssissa. Hetkessä toki kannattaa elää usein ja nauttia siitä täysin rinnoin, mutta kyllä se tulevaisuuden ajattelukin osaltaan lisää onnellisuutta. Se, että tiedät tekeväsi nyt pieniä asioita, jotka kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja jotka omalta osaltaan edesauttaa tulevaisuudessakin hetkessä elämistä, on ihan yhtä tärkeää kuin "tässä ja nyt". Kaiken hyvän ei tarvitse kantaa hedelmää juuri nyt, antaa siemenen itää, ei vara venettä kaada jne jne ;)
Hyvin läheisen ihmisen todella raskaan burn outin nähneenä en toivo sitä kenellekään. En edes lievänä. Kyllä se siitä, kuuntele vaan kehoas ja mieltäs! :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitos kiitos :) Ja niinhän se varmasti on, olet varmasti kaappipsykologiasi kanssa jollakin tasolla ihan oikeassa :)

Tanja (Ei varmistettu)

Voi ihana Anna, tsemppiä sulle kevään alkuun. Tästä ei varmaan ole suunta kuin vain ylöspäin, varsinkin kun oot jo hyvään alkuun päässyt. :)

Sitä paitsi sä varmaan näytät siinä verkkarilookissakin täydellisen tyrmäävältä!

Anna (Ei varmistettu)

Hahah, kiitoksia <3

Pepa (Ei varmistettu)

Uskomatonta. Aivan kun olisin lukenut omaa tekstiäni. Mä oon ollu ihan paskana jo puolisentoista kuukautta. Vaikka toteutan yhtä unelmaanikin tässä samalla, laulan musikaalissa, en saa motivoitua itseäni EDES SIIHEN.

Sit mun kaveri sen sano: kaamosmasennus. Poikkeuksellisen pimeä talvi+burnout. Voimia sinne, tiedän tasan miltä se tuntuu. Kun keksit mitä tälle ololle voi tehä, kerro. T. Ikinä en ole karkkia pahemmin syönyt, viimeset 2kk vetäny suklaata ja painoa +5kg... Hiilarihimo kuuluu kaamosmasennukseen.

Anna (Ei varmistettu)

Jjjjep, tuttua :D Tosin mun tekee mieli terveellisiä juttuja ja liikuntaa :D Muuten vahva sama :)

Belledejour (Ei varmistettu)

Miksi et pitäisi bloggaamisesta säännöllisempiä lomia oman jaksamisen takia? Ei se ole väärin/paheksuttavaa pitää kunnon lomaa työstä muutaman kerran vuodessa, päinvastoin, oman jaksamisen kannalta erittäin tervettä ja suositeltavaa.Saa nollattua kunnolla ajatukset ja kaiken häslingin:) eikä kaikkeen tarvitse suostua.On vaikeaa kieltäytyä työkeikoista mutta joskus on pakko tehdä kompromisseja oman jaksamisen kannalta.Ymmärrät varmaan mitä ajan takaa:)

Anna (Ei varmistettu)

No kun itse bloggaaminen ei aiheuta näitä juttuja. Bloggaaminen on mulle tärkeetä ja henkireikä. Kaikki muu on sitten sitä, mitä mielellään vähentäisi, muttei voi :/

MementoMori (Ei varmistettu)

Btw, en tiedä sun blogin ulkopuolisen työs luonteesta tai sen rahallisesta tuotosta, mutta pystyisitkö harkitsemaan esim. osa-aikaisen assarin palkkaamista?

Anna (Ei varmistettu)

Oon usein harkinnut, mutta en oikein pysty. Työtehtävät vaihtelee niin paljon jatkuvasti, että olisi mahdotonta luottaa, että joku voisi tehdä ne ilman opastusta, ja opastamiseen menisi sama aika kuin tekemiseen. Loppujen lopuksi mun kaikki duunit on niin jyrkän persoonaan liittyviä, että ei muut voi niitä tehdä :/

amliv (Ei varmistettu)

Tää postaus herätti mussa aika paljon ajatuksia. Ensinnäkin, teet hienoa työtä ja blogisi sisältö on oikeasti laadukasta ja kuvat hyviä ja tyylisi inspiroiva, rispektit siitä. Kuitenkin kun kerroit bloggaajan työstä ja sen epäsäännöllisyydestä ja "koko ajan töissä olemisesta", mulla särähti korvaan. Bloggaajakin voi asettaa itselleen työajat ja noudattaa niitä. Voit pitää yhden päivän viikossa blogivapaata, jos haluat. Ymmärrän toki, että esim. materiaalin tuottaminen ja kuvaaminen vie aikaa ja ei aina onnistu yhden päivän aikana, tai tapahtumat osuvat viikonlopulle, mutta itselleen rajojen asettaminen ja oman jaksamisen kunnioittaminen ei ole rakettitiedettä, vaan viisautta. Ei mikään työ vaadi sitä, että läsnä on 24/7, voin pienyrittäjäperheessä kasvaneena allekirjoittaa tämän. Kuten sanoit, bloggaaja myös altistaa myös itsensä kritiikille ja laittaa itsensä framille, mikä tuo työhön lisäpainetta, mutta yhtä lailla esimerkiksi toimittajat, lähes kaikissa medioissa, taiteilijat ja muusikot, tekevät niin ja myös heidän työtä arvioidaan lähestulkoon pelkästään subjektiivisesti (pilkunviilauksena sanottakoon, että kaikkia näitä voi toki arvostella objektiivisesti, esim kielioppi/nuotissa pysyminen, mutta yleisesti arvostelu on hyvin subjektiivista) Bloggaus ei ole ammattina mitenkään muiden yläpuolelle nostettava, sillä jokainen kuka blogia alkaa kirjoittaa, tekee itse valintansa siitä, kuinka framille itsensä ja naamansa asettaa. Sinä kerrot elämästäsi täällä avoimehkosti, se on kunnoitettava valinta, mutta koska olet itse päättänyt tehdä niin, olet myös itse altistanut itsesi kritiikille, aivan kuten jokainen muusikko, taiteilja tai toimittaja. Varmasti lukijoiden tuki ja heidän läsnäolonsa antaa voimaa ja tsemppiä, mutta varmasti se myös ottaa ja välillä paskaa tulee niskaan, oli ammatti mikä tahansa.

Tän kommentin tarkotus oli tuoda esiin vain toisenlainen näkökulma, ei torpata sun, joka on varmasti bloggaajan vinkkelistä hyvin erilainen kun mun lukijana. Koen kuitenkin että erilaiset mielipiteet on rikkaus ja toivottavasti molemmat osapuolet saa ajateltavaa. En halua mitenkään väheksyä työtäsi, se on hienoa ja olet päässyt pitkälle. Tsemppiä kevääseen ja voimia!

Anna (Ei varmistettu)

Hmmmm. Olet osaltaan oikeassa, mutta samalla näkyy, että olet ymmärtänyt postaukseni väärin :/ Mä en oikein voi pitää vapaata. Tai voin toki. Voin jättää kameran kotiin ja olla vastaamatta kommenteihin. Mutta siinä missä toimistotyössä ne samat paperit odottaa seuraavaan päivään, niin erilaiset tapahtumat ja jutut ei tapahdu välttämättä koskaan uudelleen. Ja vaikka suunnittelis itselleen aikataulun viikoksi valmiiksi, se heittää AINA häränpyllyä, koska bloggaaminen on aina elämästä kiinni ja eläväistä. Joku postaus saattaa aiheuttaa hirvittävän määrän kommentteja tai torstaina voikin ykskaks yllätyksellisesti tapahtua jotain tms. Ja vaikka heittäisin työvälineet narikkaan, on ihan eri asia sammuttaa se ajattelu. "tää näyttäs kivalta blogissa", "tästä haluan kirjottaa", "ainiin pitää sopia tämä ja tuo kampanja ja tehdä tämä ja tämä juttu ja kirjanpito jne". Tuo on sitä 24/7 läsnäoloa, että jatkuvasti on mieletön määrä juttuja, jotka on mielen päällä, vaikkei niitä tekisikään.

Mä en MISSÄÄN NIMESSÄ nostanut tai yrittänyt nostaa bloggaamista muiden yläpuolelle. Mä yritin nostaa sitä samalle tasolle! Bloggaamista pidetään superhelppona ei-työnä, ja yritin vaan esimerkeillä nostaa sen muiden duunien kanssa samalle tasolle. Niiden toimistotöiden ja muusikoiden kanssa samalle tasolle. Tämä on myös työtä ja YHTÄ rankkaa ku ne.

Suvi (Ei varmistettu)

Taitaa olla vaan tämä aika vuodesta kun on vähän jokainen väsynyt. Teen itsekin yli 60-tuntisia työviikkoja ja työt todellakin seuraa mukana myös iltaisin ja viikonloppuisin. Mun mielestä asian voi nähdä niin että ne työt jotka voi aloittaa tasan siihen aikaan kun työaika alkaa ja lopettaa silloin kun se loppuu on harvemmin yhtä mielenkiintoisia kuin nämä joista ei pääse eroon. Mun mielestä ei ole mitenkään hyödyllistä ajatella että itsellä on jotenkin erityisen rankkaa, noi puuduttavat tuntityöt on myös eritavalla rankkoja. Sentään me saadaan itse päättää milloin tehdään töitä (kunhan se on aina, hehe). Kai se on lähinnä itsekurista kiinni että pakottaa itsensä tekemään ne työt tehokkaasti ja sen jälkeen yrittää ajatella jotain muuta.

Anna (Ei varmistettu)

En mä missään nimessä ajattele ikinä, että mulla olisi erityisen rankkaa :) Tuon tarkoitus oli ehkä näyttää niille ihmisille, jotka kokee mun työn tosi helpoksi, että työtä sekin on, ja omalla tavallaan rankkaa. Ei missään nimessä ollut tarkoitus sanoa, että rankempaa, mutta myös rankkaa. Kun yleensä tämä verrataan lähinnä pomppulinnassa pomppimiseen :)

mems (Ei varmistettu)

Harvoin kommentoin, mutta nyt tuli sellanen fiilis, että täytyy :) Tästä postauksesta sain jotenkin tosi paljon virtaa itselleni, on ollut vähän tuota samaa ilmassa täälläkin että mitään ei saa tehtyä vaikka kaikkea pitäisi tehdä. Aurinko sais tosiaan pilkistellä vähän useammin myös! Nyt sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni ja alkuun kirjottelin 15 sivuisen luentopäiväkirjan alta pois ja huomenna hyökkään esseenkirjoituksen kimppuun. Ja lupaan ja vannon nousta sängystä ennen puoltapäivää blogeja ja jääkiekkouutisia lukemasta! Päivällä tohon aiottuun tehokkuuteen tulee muutaman tunnin katko mut eiköhän sen adrenaliinipiikin jälkeen taas jaksa puurtaa kouluhommien parissa ;) Kiitos siis tästä kirjoituksesta, se tsemppasi! :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiva kuulla, että tästä on saanut tsemppiä :) Ja jeee, peli piristää energiatasoja varmaan :)

Ida (Ei varmistettu)

tsemppiä, varmasti tuo kaikki on vain ohimenevää:) Suosittelen sulle kirjaa nimeltä Eat that frog, kirjoittajalta Brian Tracy.

Anna (Ei varmistettu)

Täytyy tutkia, kiitos vinkistä :)

primrose (Ei varmistettu)

Ei se jonglööraustaito mihinkään katoa :) Tsemppiä kaiken kanssa, Anna!

Anna (Ei varmistettu)

Hyvä! :D Eiköhän se taas tästä :)

Kati (Ei varmistettu)

Niin sama ongelma vaivannut jo pari kuukautta, mitään ei jaksa tehdä ja tekemättömät työt stressaa. Kaikista inhottavinta on, että varsin tehokkaasta työntekijästä on kuoritunut netissä työpäivät surffaava vätys, joka ei saa oikein mistään työtehtävistä kiinni. Intohimoa ei oo näkynyt kyllä missään tekemisessä. Hienoa, että kerroit vähemmän positiivisista fiiliksistä, itsellekin tuli sellainen olo, että kyllä tämä tästä lutviutuu.

Anna (Ei varmistettu)

Just sama olo, niiiiin tiedän tunteen! Ihan kamalaa, mutta ehkä se on tää kuuluisa kaamosmasennus :)

Riikka (Ei varmistettu) http://riikkatin.blogspot.fi

Itselläni on nyt koulua, opparin tekemistä ja töitä päällekkäin ja välillä tuntuu uuvuttavalta, kun koko ajan on sellainen tunne, että pitäisi tehdä jotain. Onneksi mieheke lohdutti ja järkevöitti mun ajatuksia tuumaamalla, etten mä koko vuorokautta voi kuitenkaan käyttää opparin tekemiseen ja töiden tekemiseen. Taidan nyt yrittää tehdä niin, että teen päivässä kaksi tai kolme tuntia opparia ja sitten töitä sen verran kuin ehdin. Ehkä se helpottaa iltoja ja rentoutumista, kun on selkeämpi aikataulu.

Tsemppiä kauheasti! Tykkäilen kovasti blogistasi ja tavastasi kirjoittaa. Ja täällä innolla odotellaan uusien kuvioiden paljastumista. :)

Anna (Ei varmistettu)

Joo, tollanen aikatauluttaminen ajatuksena helpottaa, mutta mun tapauksessa mietin myös vapaa-ajalla kyllä sitä, että jotain pitäisi vielä tehdä :/ Toivottavasti saat pidettyä ajatuksesi kurissa! :)

Katya (Ei varmistettu) http://www.kkatyas.blogspot.com

Välillä se tuntuu menevän niin, että se "ote" hetkeks vaan katoo jonneki. Ja siinä onki hommansa saada sit sitä takasi. :D Kai sitä joskus tarvii vaan jotenki hetkeks "laantua", että sitten taas kohta jaksaa painaa täydellä teholla eteenpäin. Eiköhän se kuule Anna siitä, tsemppiä<3

Anna (Ei varmistettu)

Just näin. Suurin osa ajasta vaan sellanen olo, minne se katosi?!

Pages

Kommentoi