Passion colours everything

Mun on pitänyt jo hetken aikaa kirjoitella teille vaikka mistä kaikesta, mm. ajankäytöstä ja siitä, miten koko ajan tuntuu, ettei ehdi mitään ja aika vaan soljuu sormien välistä jonnekin. Ja se aika on koko ajan kadonnut jonnekin niin, etten ole ehtinyt kirjoittamaan sen katoamisesta. Ironista.

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana käyttänyt enemmän ja enemmän sanoja burn out. Mun työn määrä ei ole mitenkään lisääntynyt viime aikoina, eikä sinänsä pitäisi olla edes erityistä syytä sille, miksi olen ollut viime viikkoina jotenkin tosi väsynyt. Tajusin maman kanssa Pariisissa ollessani, että vaikka loma teki todella hyvää, se oli samalla kaiken pahan alku ja juuri. Ennen tuota mun Perthin ja Balin lomaa, mä en oo pitänyt varsinaista lomaa muutamaan vuoteen. Oon toki ollut Fijillä, Malediiveilla ja muissa mahtavissa lomakohteissa, mutta olen kaikissa reissuissa tehnyt töitä. Olen ottanut sen linjan, etten blogin ulkopuolisista tai taustalla olevista töistä halua blogissani sen kummemmin puhua, ja ymmärrän toki, että monille mun elämä näyttää lomailulta lomailun perään ja pelkkää vapaa-aikaa päivästä toiseen. Koska eihän bloggaaminenkaan ole varsinaista työtä, vai miten se nyt menikään.

Ennen joulua päätin, että kaipaan kunnon lomaa ja olinkin kolme viikkoa täysin lomalla. En vastannut meileihin, en miettinyt blogia, en miettinyt töitä tai mitään muutakaan. Siitä palautuminen onkin sitten vuorostaan ollut ihan helvetin haastavaa. Mun elämä on miljoonan pienen osan pyörittämistä, taitavasti ku jonglööri. Jos tiputtaa yhden, kaikki muutkin tippuu. Kaikki palaset pitää pitää käsissä ja oon siinä hommassa jo aika hyvä.

disorganised_desk_771345912.jpg1

Mun työ on ihan käsittämättömän ihanaa, enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta mihinkään.

Mutta tietyllä tapaa bloggaaminen on aika kuluttava ammatti. Ei ole suoraa pomoa, joka kertoo sulle työtehtävien suorituksen jälkeen, menikö hyvin vai huonosti. On vaan tuhansia ihmisiä, jotka kertovat oman mielipiteensä jokaikisestä työsuorituksestasi. Näkyvä osa työstä on se, joka vie n. 10-15 % ajasta, ja joka kertoo työstä ja työntekijästä vieläkin vähemmän. Miltäköhän jokaisesta toimistotyötä tekevästä tuntuisi se, että olkapäällä istuisi aina 60 000 ihmistä, joilla kaikilla olisi mielipide tehdystä työstä? Mielipide, joka pohjautuisi täysin subjektiiviseen näkökantaan. Lisäksi nämä henkilöt olisi tuntemattomia ja näkymättömiä. Henkinen paine meidän työssä on aina olemassa, antoi sille vallan tai ei. Olen oppinut ymmärtämään jääkiekkomaalivahteja todella hyvin. Jokaisen virheen kohdalla selän taakse syttyy punainen valo ja tuhannet ihmiset buuaa. Tuttua. Jokainen virhe on julkinen, jokainen isompi kämmi ikimuistoinen. Jääkiekkomaalivahti saa kylläkin olla pelin ajan maskin takana piilossa. Bloggaaja on esillä ja arvosteltavana kulmakarvoista varpaisiin.

On hankalaa löytää joku järkevä työrytmi, kun kukaan ei valvo työtunteja, tehdyn työn laatua tai mitään muutakaan. Ansiot on itsestä riippuvaiset. Työn laatu on itsensä riippuvaista. Työn määrä on itsestä riippuvainen. Kun on tietty työaika, työtä tehdään vain silloin, eikä sen ulkopuolella. Tietää olla töissä yhdeksältä, tai takaisin kotona viiden jälkeen. Tietää, että lauantaina ja sunnuntaina on vapaalla. Vuorotyössäkin tietää milloin on töissä, ja milloin ei, vaikka vuorot vaihteleekin. Bloggaaja on aina töissä. Tapahtumat, lomat ja mielenkiintoiset paikat katsotaan usein linssin läpi ja ruokaa illalliseksi tehdessä miettii saako siitä esteettisiä kuvia, jotta voisi tehdä ohjeen omasta lempiruoasta. Ravintolassa ”älä koske annokseen ennen ku oon kuvannu sen” on ihan normaali lause perheenjäsenelle tai miehelle 😀 En väitä, ettenkö minäkin makoilisi sohvalla ja lukisi tuntitolkulla turhia asioita, kuten sarjamurhaajista Wikipediasta tai katso peräjälkeen Pretty Womanin ja How To Lose a Guy in Ten Days. Samalla kuitenkin pääkopassa jäytää taustalla ”sulla on 243 vastaamatonta meiliä”, ”sun pitäisi tehdä töitä”, ”sulla on tää juttu kesken”.

Jotenkin oon nyt hukannut itseni kaikkeen siihen. Siitä asti kun tammikuun puolessavälin multa poistettiin hammas, ja jouduin täysin telakalle särkylääkkeiden vaikutuksesta, oon ollut jotenkin ihan hukassa. Jäin vielä enemmän jälkeen kouluhommissa, työjutuissa ja kaikessa mahdollisessa ja takaisin rytmiin pääseminen on ollut hirveän hankalaa. Mun to do -listallakin on yksi ainoa kohta. ”tee ajankohtainen to do -lista”. Olen aina pitänyt itseäni järkevänä ja todella tehokkaana ajankäyttäjänä, ja nyt huomaan olevani siinä ykskaks ihan surkea. Tulen kotiin koullusta 14 suunnitelmanani tehdä postaus ja koulujuttuja lopuuilta, käyden välissä salilla. Havahdun klo 18 siihen, että olen lukenut kiekkokeskustelua, katsonut kaksi jaksoa Miehen puolikkaita syödessä ja tehnyt mun lempipuuhaa, eli ”enyhtäänmitään” loppuajan. KUKA mä olen!? Mulle ei oo koskaan ollut edes haaste pyörittää mun hullua elämää, ja nyt ykskaks olen aivan helisemässä. Aikataulut ei pidä ollenkaan ja jatkuvasti olen enemmän ja enemmän myöhässä kaikesta mitä teen, ja ympyrä on sulkeutunut. Lisää kasaantuneita hommia, lisää missattuja deadlineja, lisää stressiä, lisää huonoa aikataulutusta, lisää kasaantuneita hommia jnejne. Ja kun stressaan sitä, miten paljon tekemistä on, kulutan sen tekemiseen tarkoitetun ajan siihen tekemisen sressaamiseen.

burn out

Kyse ei ole siitä, että mulla olisi lautasellani yhtään enempää kuin viime vuosina yleisestikään. Kyse on siitä, että musta on tullut epäjärjestelmällinen, enkä osaa aikatauluttaa enää itseäni entiseen malliin. Mulla on myös samalla pienoinen ikäkriisi menossa. Tajusin, että olen ihan just lähempänä 26 kuin 25 ikävuotta, ja samalla niin paljon lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä. Ja kun lähipiirissä tapahtuu koko ajan, kihlautumisia, häitä, lapsia ja raskauksia, niin kyllähän se tämänikäiselle naiselle onnenkyynelten lisäksi tuo muutamia tummia ajatuksia siitä, tulenko itse ikinä kohtaamaan sellaista onnea.

Loppujen lopuksi olen vaan tullut siihen tulokseen, että tämä kaikki on lopputalven masistelua. Aurinko on vaan muistoissani suurimmaksi osin, ja keväinen/kesäinen ilo elämästäni haikea muisto vain. Pimeys on saanut yhden uhrin lisää. Olokin on vähän sellainen kuin ankeuttajat olisi käyny imemässä kaiken hyvän pois. Siinä missä ennen sain tunnissa asunnon nuoltua puhtaaksi, tehtyä illallisen ja laittauduttua sosiaaliseen meininkiin, on nyt matkalaukun purkaminen tuntunyt ylitsepääsemättömällä tehtävältä, joka on vienyt helposti vaikka viisi tuntia. Ensin 4 ja puoli tuntia itsensä tsemppaamista ja ”yksi jakso tv-sarjaa / yksi lehti / yksi blogi / yksi luku kirjaa vielä” -kaupankäyntiä itseni kanssa, ja puoli tuntia purkamista.

Olen diagnosoinut ongelman. Mulla on intohimo aika alhaalla. Joko auringonpuutteesta tai siitä, että olen ajatuksissani pyörinyt viime aikoina paljon syvissä vesissä sen suhteen, mitäköhän tulevaisuus tuo tullessaan. Olen unohtanut oman tärkeimmän mantrani, hetkessä elämisen intohimon. Ja kun en ole tehnyt mitään intothimoisesti, kaikesta on tullut vaikeeta. No, ehkä tällainen pienimuotoinen loppuunpalaminen on ollut ihan paikallaan, ja kroppa ja mieli on saanut sen mitä on tarvinnut ja pitkään jo odottanut.

Tänään tuntuu jotenkin pitkästä aikaa tosi hyvältä. Tuntui siltä, että nyt riitti. Mieli ei tehnyt pizzaa tai hampurilaista, vaan kasvissosekeittoa ja greippiä. Eilen illalla teki mieli laittaa hiuksiin paplarit yöksi ja mennä kouluun tukka villillä kiharalla ja kivoissa vaatteissa, eikä muiden päivien kaltaisessa ponnari-verkkarilookissani. Avasin meilin innolla, en kauhulla ja aloitin sen to do -listan kanssa 🙂 Pääsen näillä näkymin huomenna kertomaan teille yhdestä alkavasta projektista, joka on tuonut hirveästi iloa ainakin mulle. Tuntuu ehkä hämmentävältä ilmoittaa uudesta projektista kun on ensin kirjoittanut pitkän pätkän väsymyksestä. Ongelma ei kuitenkaan ole ollut määrässä, vaan laadussa. Nyt saan tehdä uusia ja mielenkiintoisia asioita, ja pääsen samoilta laduilta tutkimaan hieman uusia maastoja 🙂

Nyt on edessä on kipollinen verigreippiä ja kahvikuppi, joilla ajattelin kerryyttää energiaa ja intoa siihen, että väkerrän illan koulujuttujen parissa ja teen vihdoin sen to do -listan valmiiksi. Ja huomenna alan taas jonglööraamaan. Ei se taito kai minnekään voi kokonaan kadota. Eihän? 

Kommentit (88)
  1. voi Anna! tuttu tunne, valitettavasti. hirveesti tsemppiä sulle, pian se kunnon kevätkin jo saapuu – etenkin Lontooseen. 🙂 ja mitä tuoho kriiseilyyn tulee; vse budet ne bespokoisja!

    1. Kiitoksia kovasti <3

  2. Pystyn niin hyvin samaistumaan! Itellä arjessa pyörii pieni lapsi, parisuhde, työt ja opiskelut, joten pää on melko pyörällä välillä. Sitte alkuvuodesta tulin vieläpä yks kaks kipeeks! Siinä oli pakka hetken aikaa ihan sekaisin. Mulla auttoi se, että aloin taas pikkuhiljaa tehdä niitä koulujuttuja ja ottaa kiinni tavallisesta arjesta. Jo se, että tein ihan tavallisen kotiruoan, auttoi saamaan kiinni lipsunutta otetta. 🙂 Mun vinkki siis on, että unohtaa hetkeksi sen valtavan työmäärän ja haukka pieniä palasia kerrallaan! Toki jokaisella on oma tyylinsä, kuten sulla vaikka se to do -lista. 🙂 Mut tsemppiä kevääseen, kyllä tää elämä kohta valoisammaks ja lämpimämmäks muuttuu!

    1. Näinhän se on, pienillä askelilla eteenpäin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *