Pelottavan ihanaa

Screen Shot 2017-02-08 at 21.38.07

Tämä postaus ehkä enemmän sopisi tuonne Mungobabyn puolelle, mutta välillä näiden blogien rajanveto on vaikea itsellenikin. Eilen istuskelin tyttöjen illassa parantamassa maailmaa ja sitten syvennyin pohtimaan miehen kanssa tulevaisuutta ja elämäämme täällä Kuopiossa. Nyt kun kalenteri tämän viikon puolella näyttää 31 täyttä raskausviikkoa, alkaa pikkuhiljaa jännittää enemmän ja enemmän. Ei niinkään synnytys, vaan elämä sen jälkeen.

Olenkin miettinyt, onko ihminen koskaan henkisesti valmis vanhemmaksi? En pelkää vaippojen vaihtoa, tuttirallia, imetysomgelmia tai koliikkiakaan. Pelkään kaikkea muuta. Olen elänyt aika pelottomasti vuosia, sen kummemmin miettimättä tulevaisuutta ja suunnittelematta asioita hirveän pitkälle. Kuvittelin olevani peloton silloin, kun elin täysillä. Tuhlailin, matkustelin, en miettinyt, menin vaan ja tein mitä halusin. Satutin ja tulin satutetuksi, enkä pysähtynyt koskaan sen kummemmin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Luulin, että hetkessä eläminen oli omalla tavallaan pelottomuutta, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että silloin vasta pelkäsin. Kaikkea, mikä sitoutti haaveisiin ja tulevaisuuteen, koska niin moni asia voi mennä pieleen. Tulevaisuuttaan kun ei voi kahlita, eikä sitä voi ennustaa. En todellakaan ollut peloton, päinvastoin, mä todella pelkäsin, enkä tajunnutkaan sitä. Vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä suunnitelmia pidemmälle, miettiä ja tehdä valintoja, jotka kantavat vuosia. Tämä löytynyt uskallus oli varmasti monen asian summa. Näin tarpeeksi kaikkea turhaa ja pinnallista ymmärtääkseni sen merkityksettömyyden, kasvoin aikuiseksi, rakastuin ja tiputin ison satsin nuoruuden itsekkyyttä harteiltani. En sano olleeni väärässä silloin tai väärässä nyt. Jokainen ajanjakso elämässä on oman elämäntilanteensa edustaja, ja sikäli juuri siihen tilanteeseen oikea.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että koen, että minulla on kaikki, mitä voisin edes haluta. Rakastava aviomies (en vieläkään ihan oo sisäistänyt tätä sanana), olen terve, minusta tulee pian äiti, mulla on ihana koti, kiva ja mukava työ, hyvä taloudellinen tilanne ja kaikin puolin hyvä olla. On ihania lojaaleja ja rakkaita ystäviä ja maailman paras hullu perhe. Varmasti jollakin on enemmän rahaa, isompi ja kauniimpi koti ja vaikka kuinka parempi työ. Mutta minulle kaikki mitä mulla on, on riittävää. Enemmänkin kuin riittävää. Olen äärimmäisen tyytyväinen elämääni, enkä lähtisi vaihtamaan siitä mitään pois. Voisin aina olla kauniimpi, aikaansaavampi, korkeammin koulutettu, parempikuntoinen, rikkaampi, tyylikkäämpi, parempi jne. Mutta en rehellisesti edes ajattele näitä. Olen juuri siellä, missä haluan olla, ja missä musta tuntuu tällä hetkellä tosi hyvälle.

cof

Tämä onkin aiheuttanut ihan hirveän pelon! Mä huomaan pelkääväni, että menetän jotakin. Huomaan, että välillä mietin, että yksi ihminen ei ”ansaitse” olla näin onnekas. Että on vähän joka osa-alueella elämä kunnossa ja olen juuri siinä, missä haluan olla. Mietin usein, että toivottavasti en menetä mitään tästä kaikesta. Tai mietin, että jos pakko menettää jotakin, niin olkoon  ne menetykset tässä ja tuossa osa-alueella sitten edes. Sain hetkellisesti huonoja uutisia yhteen tällaiseen liittyen, ja ajattelin jo heti, että ”noniin, nyt voin hengähtää, joku meni pieleen”. Ja heti perään tulikin tavallaan tuplasti kivoja uutisia samalla osa-alueella. Ja taas alkoi pelottamaan. Jotenkin kieroutuneesti olen alkanut ajattelemaan, että jos tulee menetyksiä tai vastoinkäymisiä toisaalla, tarkoittaa se, että kaikki menee hyvin toisaalla. Eli jos vaikka työhommat menisi reisille, niin se muka tarkoittaisi, ettei vauvan kanssa sattuisi mitään. Eihän se tietenkään mene niin, mutta välillä ajattelee jotenkin ihan hölmösti. En tiedä onko tämä jotakin epävarmuutta siitä, etten koe olevani tarpeeksi hyvä ihminen ansaitakseni hyviä asioita, vai onko tämä vain yksinkertaisesti raskaushormonien aiheuttamaa menettämisen pelkoa.

Olen alkanut pelkäämään ihan käsittämättömiä asioita. Lehtijutut, uutiset ja jopa TV-sarjat aiheuttavat kamalia pelkoja siitä, kuinka vaarallinen maailma on. Mietin tätäkin kirjoittaessa, että onko tämä nyt jotenkin sellainen postaus, jossa mainostan kuinka onnellinen on, ja aiheutan itselleni jotakin huonoa tuuria. Alan ymmärtää sitä suomalaista sanontaa ”kel onni on, sen kätkeköön” vaimitensenytmeni.

Pelot tulevaisuudesta on välillä rationaalisia, välillä täysin irrationaalisia. Ja useimmiten ihan arkisia. Kuten sanottu, vaikka olisi kuinka toivonut lasta ja vaikka olisi joutunut odottamaan raskaaksi tuloa, en usko, että kukaan voi olla oikeasti valmis vanhemmaksi. Henkisesti, omassa päässään. Tai ehkä voikin, mutta huomaan, että itse olen alkanut miettimään paljon kaikkea vanhemmuuteen liittyvää. Miten kasvattaa lapsesta hyvä ja mukava ihminen? Miten kasvattaa ihminen, joka kokee aina olevansa rakastettu ja turvattu, muttei muutu itsekkääksi kusipääksi siinä samalla? Miten luoda lapselle kunnianhimoa ja seikkailunhalua asettamatta hänelle paineita ja liian korkeita tavoitteita? Koiran kasvatus on yllättävän selkeää ja helppoa. Opeta tietyt asiat, säädä tietyt rajat, näytä tietty järjestys ja ole johdonmukainen. Ihmisen tunneskaala on niin eri luokkaa, että pienen ihmisen kasvattaminen tuntuu hyvin pelottavalta ajatukselta. Mitä jos epäonnistuu pahasti? On niin pelottava ajatuskin, että jokin menee pieleen, kun jo nyt rakastaa tuota pientä myllertäjää ja jokaista hänen liikettään ja hikkaansa.

Samalla mietin, mitä kaikkia muutoksia lapsi tuo konkreettisesti. Miten itse muutun? Olenko enää oma itseni? Osaammeko me enää olla samanlaisia? En ole kertaakaan katunut päätöstämme hankkia perheenlisäystä, mutta olen kyllä miettinyt, miten se vaikuttaa parisuhteeseemme. Myönnän rehellisesti, että välillä jopa pelonsekaisin tuntein. Elämä kaksin tuntuu niin täydelliseltä tällä hetkellä, että tuntuu pelottavalta ajatukselta tuoda siihen kolmas palanen. Vaikka varmasti jälkeenpäin tulen lukemaan tätäkin postausta pitäen itseäni ihan hölmönä, niin nyt välillä hiipii mieleeni ajatus, joka on pelon värittämä. Varmasti molemmat rakastamme vauvaa ihan silmittömästi, ja se nimenomaan herättääkin sen pelon, että onko meidän kahdenkeskinen parisuhde enää sama? Tai eihän se ole, ei tietenkään. Eihän se voi olla, ei sitten kun olemme yhdessä vanhempia. Ja sitäkin kohtaan minulla on joku vimmattu suojelemisen tarve. Vaikka se fiksu osa minua tiedostaa, että vauva vain täydentää tätä kaikkea ja meidän elämään tulee ihan uusi upea ulottuvuus, pelkään muutosta, koska nyt on kaikki niin hyvin. Ajatus siitä, että jokin muuttuu, pelottaa. Vaikka samalla tiedostaa, että sehän muuttuu vaan vielä vahvemmaksi ja paremmaksi. Hullua, eikö?

Screen Shot 2017-02-08 at 21.38.42

Samalla kun mietin, että olen ihan hullu, tiedostan, että suurin osa samassa elämäntilanteessa käy samoja ajatuksia läpi. Ja ne samat ajatukset painuu unholaan varmasti kun se pieni vauva on sylissä.

Isoja muutoksia kai sanotaan elämän kriiseiksi tai kriisivaiheiksi, ja niitähän on tässä riittänyt viimeiselle parille vuodelle. Koulusta valmistuminen, uusi paikkakunta, avioituminen ja nyt vielä noin piskuisen 9 viikon päästä muuttuminen naisesta äidiksi. (Huom. kun mietin näitä asioita, 9 viikkoa tuntuu 9 sekunnilta. Kun mietin vauvaa ja millainen hän on ja olen malttamaton, 9 viikkoa tuntuu 9 vuodelta. Loogisesti.) Lontoon klubitteluillat ovat vaihtuneet pankkitilien selaamiseen, miettien lapselle hyvien sijoitusratkaisujen järjestelyjä. Huolettomat vuokranmaksut ovat muuttuneet pitkäjänteiseen asuntosuunnitteluun ja taloussuunnitteluun. Omat pinnalliset ambitiot ovat jääneet taka-alalle ja ykskaks huomaan pohtivani uutisia siitä, kuinka Kuopio on yksi Suomen katuturvallisimpia kaupunkeja. En ole vieläkään tottunut näkemään jossakin uutta sukunimeäni tai täysin sisäistänyt, että kesällä minulla on minusta täysin riippuvainen pieni olento jatkuvasti mukanani. Kyllähän siinä pienen ihmisen pää on aikamoisessa koetuksessa, kun koko elämän perspektiivi heittää parissa vuodessa aika täydellisesti.

Olenkin miettinyt, että ei se mun elämä ehkä ole muuttunut kuitenkaan niin hirveästi. Toki siinä on suuria muutoksia tapahtunut. Olen kuitenkin aina ollut etuoikeutettu. Olen ollut terve, minulla on ollut tiivis perhe ja tukiverkosto ystävien muodossa. Olen jo vuosia saanut toteuttaa unelmiani, vaikka unelmat ovatkin välissä vaihtuneet. Ero on ehkä siinä, että ennen janosin ”vielä jotakin”, tietämättä oikein itsekään, että mitä. En sitten tiedä onko tämä sitä kuuluisaa aikuistumista, mutta nyt huomaan, että olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhani.

Suurin asia, jonka olen saanut, on todellinen tyytyväisyys siihen mitä on. Ei harjoiteltu, ei uskoteltu, ei ajatuksen tasolla ja paperilla löytynyt tyytyväisyys. Vaan sellainen salamyhkäisesti ja varoittamatta hiipinyt tyytyväisyys, joka on yllättänyt itsenikin. Vielä pitäisi oppia nauttimaan siitä täysin rinnoin, eikä jokaisen menestyksekkään tai iloisen uutisen kohdalla kokea pientä pelkoa kaiken riemun rinnalla.

Kuvituksena taannoisen upean auringonlaskun kuvia, kun kävimme mun poikien kanssa kävelemässä järven jäällä 🙂

Kommentit (58)
  1. Toi ”kenellekään ei suoda kaikkea” osa on jotenkin niiiin hyvin muotoiltu. Itselläni on aina jotenkin ollut kaikki niin hyvin, että oon vuosikausia sitten hyväksynyt sen, että parisuhde on se joka multa jää puuttumaan kun muuten elämässä on käynyt niin hyvä tsägä. Eikä kenellekään anneta kaikkea. Tätä lukiessa syttyi sellainen pieni toivonkipinä, että ehkä muakin rakkaudessakin onni vielä potkaisee – kiitos siis tästä 🙂 ja nauti vaan onnestasi, uskon nimittäin myös vakaasti siihen, että onni hymyilee niin kauan kuin siitä jaksaa olla kiitollinen ja sun tekstistä näkee kyllä sen, ettet ota mitään itsestäänselvyytenä!

    1. Kiitoksia kommentistasi 🙂 Ja hei, niin mäkin pitkään luulin, ja tässä sitä ollaan 🙂 Elämä on yllättävää! 🙂

  2. ”Onnea ei tarvitse ansaita.”
    <3

    1. Tuon kun osaisi sisäistää 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *