POSITIIVISTA & NEGATIIVISTA

pinkskies (1 of 9).jpg

Mietiskelin eilen saunoessani hieman bloggaamista ja tuota edellistä postausta, joitain sen keräämiä kommentteja ja saamiani yksityisviestejä. Ei ollut yllättävää, että inhottavia anonyymejä kommentteja tuli taas tuohon edelliseenkin postaukseen. Mutta ei toisaalta ollut yllättävää sekään, että omilla kasvoilla jätettyjä ihania yksityisviestejä oli kymmenkertainen määrä, enemmänkin vastauksena IG-storyihini. Se saikin mut pohtimaan mun 10,5 -vuotista blogitaivalta. 

Kun välillä menee jonkun vähänkin tekstipainotteisen blogipostauksen kommentteihin, on siellä todella helposti vaikka mitä herjaa. Se saa helposti sellaisen mielikuvan, että blogin ympärillä olisi paljon negatiivista. Mutta sitten, kun asioita laittaa perspektiiviin, niin ymmärtää kuinka väärä luulo tuo onkaan. Olen blogannut 10,5 vuotta nyt. Noin 3800 päivää. Mulle ei ole kertaakaan tullut kukaan vastaan kaupungilla tai missään, joka olisi antanut negatiivista palautetta kasvotusten. Ei kertaakaan. Mä oon ollut monissa lukijatapahtumissa ja monissa tilanteissa, joissa on ollut samaan aikaan paikalla paljon seuraajiani tai niitä, jotka vähintäänkin tietävät blogini. En ole kertaakaan saanut kasvotusten tosielämässä yhtäkään haukkua tai inhottavaa palautetta lukijalta. 

Olen toki varmasti törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka eivät selkeästi ole pitäneet minusta. Kukaan ei ole vaan ikinä sanonut mitään minulle. Tasan kerran, yhden kerran, vuosikymmenen aikana joku on laittanut mulle Facebookissa omalla tunnuksella vihapostia. Sisuuntuneena jostakin postauksesta, missä juuri käsittelin anonymiteetin tuomaa helppoutta nettikiusaamiseen tämä henkilö halusi osoittaa minulle, että hän kyllä ”uskaltaa” haukkua mut pataluhaksi myös ihan omilla kasvoillaan. Hän osoitti lähinnä typeryytensä ja vihamielisen ahdistumsiensa. Ehkä 10-20 kertaa olen saanut omalta nimeltä lähetettyä meiliä, jossa on oltu vahvasti eri mieltä jonkin mielipiteeni kanssa, mutta yleensä sekin on ollut asiallisesti ilmaistu, joskin vahvan eriävä, mielipide. 

pinkskies (4 of 9).jpg

pinkskies (6 of 9).jpg

Mutta sitten. Näiden 3800+ päivän aikana mulla on ollut satoja (!!!) kohtaamisia ihanien tyyppien kanssa. Milloin lounaalla istuessani tai kaupan kassalla asioidessani joku kiittää mun blogista, milloin joku tulee halaamaan kaupungilla tai muuten vaan juttelemaan. Yöelämässä en oo käynyt vuosiin niin, ettei joku olisi tullut jutteleman ja fiilistelemään tätä blogia. On ollut niin mieleenpainuvia lukijakohtaamisia ja mun muutamasta lukijasta on tullut mulle ystävä tai kaveri! Esimerkiksi Kuopio-aikana tutustuin yhteen ihanaan tyttöön, joka oli meidän hääkuvaajana sittemmin ja olemme ystävystyneet tässä parin vuoden aikana, vaikka muutinkin pois Kuopiosta. Hän lähetti mulle Whatsappilla tossa reissumme aikana otoksen kuva-arkitoistaan. Yhteisselfie mun ja Jarskin kanssa meidän festarikesältä. Vitsi mua alko hymyilyttää! Mä en rehellisesti sanottuna muistanut häntä sieltä (mulla on katastrofaalinen kasvomuisti ja kohtasin sen kesän aikana satoja ihmisiä), mutta vitsi se oli musta hauska juttu. Mä oon blogannut yli 500 viikkoa. Blogini nousi suosituksi melko nopeasti aikanaan, ja sen jälkeen Suomessa ollessani olen aina vähintäänkin viikottain törmännyt blogini lukijoihin ja tykkääjiin. 

Mitä tämä tarkoittaa? No mulle se tarkoittaa kahta asiaa:

Ensinnäkin, niitä ihania, kivoja ja hauskoja lukijoita on mulla aivan jumalattoman paljon enemmän kuin niitä, jotka katkerankipeänä harrastuksenaan yrittää ettiä kaikesta virheitä ja haluaa satuttaa. On niin paljon ihmisiä, jotka fiilistelee, tsemppaa, tykkää ja haluaa olla positiivisesti mukana tässä tarinassa. Mutta, valitettavasti kuten kaikessa muussakin, heidän äänensä jää hiljaisemmaksi kuin äänekkäiden öykkäröijien. Niin se usein menee elämässäkin ja esimerkiksi työelämässä. Vahvasti eri mieltä olevat, jotka ilmaisevat mielipiteensä myös usein sangen tylysti ovat kovaäänisempiä ja luovat sellaisen mielikuvan, kuin kaikki ajattelisivat niin. Vaikka olisivatkin jyrkässä vähemmistössä. Usein myös se positiivisen palautteen jättö jää pois.

Yksi syy sille on hyvin selkeä. Miksi turhaan? Nyt kun on ollut vaikka paljon ihania vauvauutisia blogimaailmassa, en ole itse onnitellut ketään kommentilla. Miksi edes onnittelisin vaikkapa Kenzaa? Mitä väliä olisi mun kommentillä 10 000 kommentin joukossa? Hän ei edes näkisi sitä sieltä. Harvoin tulee tykättyä tai kommentoitua kenenkään sellaisen kuvia ja juttuja, joilla on jo valmiiksi satoja tykkäyksiä ja kommentteja. Ymmärrän sen hyvin, sillä itse teen niin. Vaikka 1000 ihmistä haluaisi kommentoida, että on kiva takki tai asu tai look, moni jättää sen tekemättä. On paljon niitä, joille voisi kommentoida, eikä ole aikaa. Tuntuu turhalta, ja vähän sellaiselta ”no kyllä se iteki varmaan tietää, että on kiva asu”. Ja samaan aikaan ne yksittäiset, jotka haukkuu rumaksi, läskiksi ja mitä vielä, muistaa ja ehtii kyllä tuomaan tämän tuikitärkeän mielipiteensä julki. Livekohtaamisissa tää sama ideologia näkyy monissa kommenteissa. Oon vuosien varrella saanut tosi paljon kommentteja, missä joku kertoo, ettei viittinyt tulla puhumaan kun ei halunnut häiritä nähdessään mut perheeni tai ystävien kanssa. (Se ei häiritse, tulkaa vaan 🙂 

pinkskies (5 of 9).jpg

Mun tapauksessa yleensä kieltämättä negatiivinen lähestyminen provosoi herkemmin vastauksen. Kun joku lähettää positiivista palautetta (”Voi että, superkiva asu, ihana takki!”), mitä oikein siihen voi vastata paitsi kiitoksen? Tai vaikka saisi todella pitkän ja monikohtaisen kiitoksen blogista, mitä muuta voi sanoa, kuin kiitoksen siitä, että on seuraaja ja jätti kommentin? Ehkä mä en osaa vastata positiivisiin kommentteihin, kun edelleen olen aina imarreltu ja iloinen, mutten oikein tiedä mitä vastata takaisin. Ja sitten kun samaan kommenttiboksiin kolahtaa veemäinen ja totuutta vääristelevä kommentti, koen tarpeelliseksi oikoa valheet ja vastata perustelun siihen, miksi jokin asia on eri tavalla kuin joku toivoisi tai miksen aio tehdä eri tavalla tai yrittää perustella kantani, ettei joku pitäisi sitä niin yksioikoisen huonona. Tää on sellainen kummallinen vääntymä, missä ei ole motivaatiota tai inspistä kommentoida positiivista ajatellen, että sitä ei kuitenkaan saaja huomaa saati noteeraa mitenkään ja samaan aikaan haukut saa yleensä reaktion. Tiedän itsekin tämän typeryyden. Vähän kuin kiukkuinen uhmaikäinen, jos ei saa äidiltä huomiota olemalla kivasti niin todellakin järjestää hulabaloon saadakseen huomiota. Onpas typerä kuvio. Mä voisin toki yrittää olla välittämättä ja vastaamatta. Mutta toisaalta, mulle on myös tärkeä saada pois tunnoltani se fiilis, jonka sellainen kommentti aiheuttaa. Usein mun vastauksen tarkoitus ei edes ole välttämättä muu kuin yrittää saada se toinen ihminen ajattelemaan asiaa myös mun kannalta ja sellainen let’s agree to disagree.

Herääkin kysymys, miten voi vastata positiivisiin kommentteihin kivasti? ”Kiva takki, istuu sulle tosi hyvin, muutenkin kiva asu”. Kiitos ja öööh, mitä? Ei oikeen voi sanoa ”kiitos, sullaki on tosi ihanat farkut” 😀 En mä tiedä miltä te näytätte ja mitä kivaa teillä on päällä. Tai kun joku kommentoi mielipidejuttuihin ”ei vitsi, mä oon ihan samaa mieltä, kiva kun osaat pukea asian näin kivasti sanoiksi” (=suora quote yhdestä saamastani kommentista). Mitä siihen vastata? Jee, kiva, että ajattelet näin. Onpas syvällinen ja pitkä panostus vastaukseen 😀 Vaikka positiivinen kommentti olisi pitkä ja kattava, voi tuntua tosi vaikealta vastata siihen mitään sen kummempaa.

Tämän kaiken seurauksena ne positiiviset, ihanat, tykkäävät kommentit jäävät täysin sen huutelun ja ääliöimäisyyden varjoon. Jos vaikka edellisen postauksen kommenttiboksia katsoo nopeasti, jää siitä yleisesti arvioiden negatiivinen mielikuva päällimmäiseksi. Mut jos ne kommentit perkaa tilastoksi, niin sittenhän tajuaa, että se on itse asiassa hyvin positiivinen. Siellä on paljon enemmän tukevaa, tsemppaavaa ja positiivista kommentointia. Se vaan jää sen huutelun jalkoihin. 

Turhauttavaa. 

pinkskies (3 of 9).jpg

pinkskies (8 of 9).jpg

Toiseksi, tää blogin tosielämässä manifestoituminen vahvistaa mun jo valmista tietoa nettikäyttäytymisestä. Netissä on niin helppo huudella ja laukoa älyttömyyksiä, purkaa pahaa oloaan ja katkeruutta ihmisiin, joille ei tee sitä omilla kasvoilla ja omana itsenään. Saamastani negatiivisesta huomiosta päätellen mulla on enimmillään jokunen sata vihaajaa, jotka käyvät täällä ärsyttämässä ja viihdyttämässä itseään. Okei, ei siinä mitään. Olen varmasti moneen törmännyt vuosien varrella eri paikoissa. Kukaan ei ole ikinä sanonut mitään. Samaan aikaan kun blogissa on toivottu niin sikiön kuolemaa kuin raiskausta osakseni ja löydetty arvosteltavaa joka asiasta. Positiivista tietenkin, että tavallinen suomalainen ihminen on kasvatettu sen verran käytöstapoja omaavaksi, ettei rupea arvostelemaan ja haukkumaan kadulla ihmistä, jota ei edes tunne, mutta miksi se sama käytösmalli ei ylety nettiin? Mua yritetään esimerkiksi jatkuvasti muuttaa. Vaaditaan muuttumaan. Kuinka moni lähi-Alepansa myyjältä vaatii sitä, että hän alkaisi puhumaan eri tavalla, piippaamaan tuotteet eri tavalla ja istuisi eri tavalla? Värjäisi tukkansa ja laihduttaisi? Ja sitten ilkkuisi perään hänelle, että voi voi kun sä et Aino-Alepa oo vieläkään muuttunut.

Mä ymmärrän toki, että siinä tosielämän haukkumistilanteessa pitää kantaa itse se vastuu ja asettaa itsensä siinä tilanteessa jonkun eteen omana itsenään, ei anonyyminä tai jonain nickinä. Se on paljon pelottavampaa. Mut yhtä en ymmärrä. Miksi sitten kukaan haluaa käyttäytyä netissä niin? Mä välitän niin vähän siitä, mitä musta joku ajattelee, mutta mä välitän hurjasti siitä, mitä mä itse itsestäni ajattelen. Mullakin on välillä huonoja hetkiä. Joku ihminen ärsyttää ja sanon hänestä ilkeästi tai ikävästi jossakin vaiheessa. Ja mua heti kaduttaa ja mulla on morkkis siitä. Pyrin olemaan juoruilematta ihmisistä ja olla sanomatta mitään, jos ei ole positiivista sanottavaa. Ei sen takia, mitä joku musta ajattelisi sen takia vaan sen vuoksi, mitä itse ajattelen itsestäni. En halua olla se ihminen, joka tekee niin. En halua tietää itsestäni sitä ja ajatella itsestäni niin.

Mä en ikinä kommentoi netissä mitään anonyyminä tai ilman nimeä. Kaiken mitä sanon, sanon tunnistettavasti omalla nimellä. Omassa blogissa, Facebookin ryhmissä ja kaikkialla. Jos on jotakin, mitä en voi sanoa Anna Pastakina tai Mungo-Annana, jätän sen sanomatta. Jos tiedän, että mua hävettäisi, jos mun nimi yhdistettäisiin johonkin kommenttiin, miksi ylipäätään sitten jättäisin sen? Se on toki jokaisen oman moraalin sanelemaa, miten käyttäytyy netissä. Mä voin olla melko räikeetäkin mieltä asioista, ja monet niistä on sellaisia, etteivät ne ole yleisesti hyväksyttyjä tai hyvänä pidettyjä. Mutta mä olen sitä mieltä mietittyäni asioita joka kantilta, mä seison sen mielipiteen, ja tekojen, takana. Se on mulle tärkeää, että voin pitää itsestäni ihmisenä. 

pinkskies (9 of 9).jpg

Musta olisi mielenkiintoista lukea ihmisten ajatuksia omasta nettikäyttäytymisestä. Mä oon saanut nimittäin blogiurani varrella varmaan lähemmäs sata yhteydenottoa, niin kommenttina, meilinä kuin viestinä jossain somessa, joissa joku on myöntänyt olleensa vihaaja ja ärsyyntyneensä blogistani ja jättäneensä ikäviä kommentteja tai ajatelleensa tosi ikävästi ja hävenneensä sitä myöhemmin. Ja niissä yhteydenotoissa on usein näkynyt jälkeenpäin tulleita ajatuksia siitä, miksi näin teki ja mitä purki niissä kommenteissa. Ne on olleet hurjan mielenkiintoisia yhteydenottoja ja niitä kaikkia on värittänyt sellainen tietynlainen ”häpeä” omia entisiä kommentteja tai pelkästään ihan vaan ajatuksia kohtaan ja on ollut tarve selittää niitä. Mutta kun tästä asiasta puhutaan nykyhetkessä, niin ei ikinä tule kunnollista vastausta asiaan. Mitä vihaaja saa siitä vihaamisesta? Ainoa vastaus, jonka olen vuosien aikana saanut, on se, että ”no se (=bloggaaja) on niin (negatiivinen adjektiivi), että se ansaitsee sen” ja ”se kuvittelee olevansa jotenkin hyvä, niin sen pitää tietää ettei se ole”. Kuka teki kenestäkään mitään jumalaa, joka on oikea ihminen palauttamaan ketään maanpinnalle ja luomaan raamit sille, miten kenenkin pitää käyttäytyä? 

Mä kuulen hirveän usein myös sen ajatuksen, että mun pitäisi muuttua tietynlaiseksi. Esimerkiksi mun pitäisi kommunikoida tietyllä tapaa, ajatella tietyllä tapaa, olla tietynlainen. Pitäisi vastata ystävällisemmin v***iluun, olla empaattisempi ja sympaattisempi ja diplomaattisempi ja laihempi ja kauniimpi ja vaikka mitä. Erityisesti pyritään muokkaamaan mun luonnetta ja vaatia siihen muutoksia. Muuttaa mun ajatuksia oikealta vasemmalle poliittisesti, muokata mun ajatuksia kuluttamisesta, äitiydestä, bloggaamisesta, talousasioista ja kiinnostuksen kohteista. Pitäisi olla sellainen ja tällainen. Ja sitten, se ikuinen kortti… ”Ei se ole vieläkään muuttunut, se on edelleen samanlainen”. ”Edes äitiys ei oo muuttanut sitä”. Niin olenkin. Äitiys itse asiassa muutti paljonkin, muttei sitä, miten suhtaudun kiusaajiin ja vihaajiin. Se juju kun on siinä, että minä en koe tarvetta muuttua. Minä olen tällainen, minä haluan olla tällainen. Haluan olla suora ja haluan olla suorasanainen heille, jotka ovat asiattomia. Haluan, että mulla on vahvat mielipiteet, jotka eivät taivu yleisen tahdon alla. Haluan ajatella niin kuin minä ajattelen, monista asioista, oli se sitten pakolaisuuskysymyksissä tai lentomatkustamisesta. Mä en halua pehmentyä mielipiteiltäni, mä en halua olla sellainen kuin muut vaativat. Mä haluan olla minä, ihminen, joka elää kuten parhaaksi kokee, omien läheistensä kanssa ja hyväksymänä ja rakastamana. Ja mä toivon, että inspiroin mahdollisimman monen ajattelemaan ja toimimaan myös niin. Välittämään vähemmän muiden ajatuksista, seisomaan omien mielipiteiden takana ja uskaltamaan luoda omia mielipiteitä ja ajatusmalleja. Toivon, että inspiroin mahdollisimman monia pitämään pintansa kiusaajia vastaan, eikä ottamaan vastaan paskaa ämpäreittäin ja toimia jonkun henkisen jätteen kaatopaikkana.

Kysymys kuuluukin, kuka sallii itselleen oikeuden vaatia, että minä muuttuisin ihmisenä? Kun en edes tunne heitä, ja he lukevat oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti minun blogiani, niin miksi heille on tärkeää minun muuttumiseni? 

On käsittämätöntä, että mun epäonnistumisena esitetään asia, joka ei millään lailla ole epäonnistuminen. Minä kun en ole halunnut saati yrittänyt muuttua. 

On aivan eri asia toki olla eri mieltä jostakin substanssista. Siihen liittyen sain juuri mielenkiintoisen kysymyksen ja vastaan siihen omalla postauksella myös pian. Mut tää yleinen vihaaminen, sitä en oikein ikinä oo ymmärtänyt. 

pinkskies (7 of 9).jpg

Tässä välissä halusin oikeastaan ennen kaikkea kiittää kaikkia mun ihania ja positiivisia seuraajia vuosien varrelta. Teidän kommentit ja yhteydenotot, viestit ja livekäyttäytyminen on se syy, miksi tää on aina mielekästä. Jos tietäisin, että enemmistö lukee minua vain vihatakseen, laittaisin pillit pussiin ja lopettaisin koko homman. Se ei olisi millään lailla palkitsevaa. Mutta niin kauan kuin tiedän, että teitä ihania on selkeä enemmistö, tää on aina yhä vaan inspiroivaa tekemistä. Mä kohtaan aina näiltä öykkäröijiltä sitä asennetta, että he ovat mun asiakkaita, joille mulla on joku käyttäytymisvelvollisuus tai peräti työnantajia, sillä minä tienaan blogillani. Mä tulen aina oikomaan tätä ennakkoluuloa. Mä olen yrittäjä, joka on oman itsensä työnantaja. Mun asiakkaita on mun yhteistyökumppanit. Mun lukijat ei ole asiakkaita eikä työntantajia. Mun vihaajat ja öykkäröijät on yksinkertaisesti kuin niitä asiakkaita, jotka ravintolat ja kaupat potkivat pihalle, mutta mä en siihen pysty netin välityksellä. He eivät ole yhtään mitään. Mutta te ihanat lukijat… Mikä on teidän roolinne? Hmm. En koe teitäkään asiakkaina tai työnantajina. Koen teidät virtuaalituttavina, mun verkostona, jonka kanssa vuorovaikuttaa, inspiroida ja inspiroitua ja jutella niitä näitä. Koen teidät ihmisinä, jotka tekevät päivistäni, tapahtumista ja vaikkapa hankinnoistani mielenkiintoisempia ja syventävät niin kokemuksia kuin ajatuksia. Juuri niin kuin tuttavat ja kaverit. Ei heillä ole oikeuksia vaatia multa mitään, ei mulla ole velvollisuuksia heitä kohtaan. Se suhde ihmisten välillä perustuu vastavuoroisuuteen, siihen että haluaa olla tekemisissä keskenään. Vaikken koe teitä asiakkaiksi, joilla olisi oikeuksia, koen teidät mun elämän sellaisiksi vaikuttajiksi, tuttaviksi, joita haluan kiittää ja joita haluan ”palvella” tuottamalla sisältöä, joka kiinnostaa ja inspiroi. En koe sitä velvollisuudekseni, koen sen mun etuoikeudeksi ja kiitollisuudeksi. 

Ja sen takia mä bloggaan. Koska teitä, joille mulla on etuoikeus tuottaa mielekiintoista sisältöä ja joilta saada positiivista palautetta, on niin paljon ja te ootte ihania! 🙂

Kiitos, että olette olleet mukana nämä päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet! Ihanaa loppiaissunnuntaita kaikille ihanille, positiviisille, hauskoille ja kivoille lukijoilleni! 

Ja hei, mua itse asiassa kiinnostaa: 

Kauanko ootte olleet mukana ja ootteko joskus jossain nähneet mua livenä? Jos ootte, ootteko tulleet juttelemaan? 🙂

P.S. Kun en vielä ole uusiin kuviin päässyt käsiiksi, niin kuvituksena viimeisin asu ennen lähtöämme Ausseihin, mun Danten kanssa puuhailun uniformu, eli Timberlandit, Makian superihana lämmin takki, rennot farkut (vanhat Zarat) ja mukava neule (H&M).

Kommentit (86)
  1. Minä olen luullakseni seurannut blogiasi vuodesta 2008 tai 2009. En ole itsekään ihan varma, aika kuluu niin sukkelaan.
    Ja juurikin olen tuollainen hiljainen seuraaja: ”Kiva takki, mutta hän varmaan tiedostaa sen itsekin”. Kuitenkin, blogisi on minulle tärkeä ja luen aina joka postauksen. Yhdessä vaiheessa luin yli kymmentä blogia ja nyt aktiivisesti enää Mungolifeä. Se kertonee paljon. 🙂

  2. Hei!
    Olen lukenut blogiasi 2008 vuoden syksystä lähtien! En ole nähnyt sinua livenä. Kiitos mukavasta blogista, on ollut ilo pysyä mukana lukijana. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *