Rintalakkoilusta ja siitä, miksi jaksan yrittää

(Postaus on kirjoitettu viikko sitten)

En tiedä milloin julkaisen tän postauksen, mutta tän kirjoittaminen tuntuu oikealta just nyt. Jos siis päivät tuntuu hassuilta julkaisuvaiheessa, niin älkää välittäkö. Mytty on huomenna 5kk. Hänen ensimmäisistä rintaraivareista on kulunut aika tasan 2,5kk. Ja vieläkin herään yöllä imettämään unen läpi tuota pientä myttyä pari kertaa yössä. Hyvässä yössä.

En olisi ikinä uskonut, että imetys nousee mun elämässä näin tärkeään osaan, että kirjoitan siitä usein blogiin ja puhun siitä jatkuvasti läheisteni kanssa. Mutta niin se vaan meni. Asia, joka tuntui melko lailla hälläväliältä Danten kohdalla, onkin ollut hurjan tärkeää nyt. Ja tuntuu niin epäreilulta, että nyt kun se on niin tärkeää, on se myös hirvittävän hankalaa. Kiitos paljon kaikille teille viesteistänne asiaan liittyen. Huomasin teidän lähettämistä yhteydenotoista sen, etten ole ehkä osannut selittää ajatuksiani asian tiimoilta hirveän hyvin. Oon nimittäin saanut vaikka mitä kikkakolmosia pumppauksen onnistumiseksi ja tsemppejä sen jatkamiseksi ja mä tiedän nykyisin kiitos teidän kaiken mahdollisen erikoisista pumpuista ja maidon lisäämisestä. Kyse ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut siitä. Ootte ollu ihanan tsemppaavia ja tukevia, ja kiitän siitä. Välillä on meinannu savu nousta korvista, kun oon imetysjuttuihin saanut ehdotuksen kokeilla rintakumia. Siinä hormonihöyryssä on tullut hetkellinen sellainen ”ihanko totta?!” -ärsytys. Että kiitos vaan vinkistä yksinkertaisimpaan ratkaisuun, mitä voi kokeilla, samalla ku oon kokeillut sen lisäksi about kaikkea paitsi päälläni seisomista. Se on ollut lähinnä omaa turhautumista, koska ettehän te voi tietää mitä kaikkea oon kokeillut ja mitä en ja hyvää nuo ainoastaan tarkoittaa.

Mutta niin, väittäisin, että kaikki kikkakolmoset vauvan syöttämiseksi rinnalta tuli kokeiltua ja ongelma ei oo missään vaiheessa ollut pumppaaminen. Saan pumppuun 100-125 ml viidessä minuutissa käsipumpulla ja sähköiselläkin ehkä 10 minuutissa. En koe sitä vaivalloiseksi, joten kaiken maailman ihmepumput olis turhia hankintoja. Maitoa tuntuu riittävän tuon muksun tarpeisiin eikä mulle oo ollu mikään ongelma antaa korviketta, jos ei oo ollu pumpattua maitoa just sillon antaa tai jos en oo jaksanu yöllä pumpata tai mitä ikinä. Pumppaamisen vaivalloisuus ei sitä paitsi ole musta koskaan ollut se pumppaaminen, vaan se peseminen, desinfioiminen ja kellon kyttääminen säilytyksen suhteen ja osittainen arpominenkin säilytyksen suhteen kuumassa maassa ollessamme. Tosin, oon ratkaissu asiaa termospullolla reissussa.

Kyse ei siis oo ollut korvikkeen välttelystä tai siitä, etten olisi kokeillut ihan kaikkea ton imetyksen kanssa.”Hyvä siitä tulee korvikkeellakin.” Niin tulee, kyse ei ole siitä. ”Korvikkeella kasvaneiden äidit eivät ole yhtään sen enempää epäonnistuneita kuin äidinmaidolla kasvaneiden vauvojen äidit.” No daa, ei olekaan, itsestään selvää mun mielestä, että äiti ei epäonnistu syöttövalintansa mukana, oli se miten päin vaan. ”Tärkeintä on, että kasvaa ja voi hyvin.” Jep, niin on, I know. ”Kannattaa kokeilla sitä/tätä/tuota.” Kiitos, kokeiltu on kaikkea mahdollista. Rintakumia, rinnan pumppaamista ennen syöttöä, ettei tarvii odottaa herumista, eri asentoja, ääniä, eri paikkoja, leikkien, susiemona, unen läpi, vastaheränneenä, unisenä, nälkäisenä, pullolta rinnalle vaihtaen, kapaloituna, istuen, ihan miten vaan. Ainoa, mitä en ole vielä kokeillut, on ollut sellainen nälkiinnyttäminen, etten vaan anna pulloa vaikka ei millään ottais ja kattoisin 6-12h, suostuuko rinnalle tarpeeksi nälkäisenä. Sitä en koe omakseni, koska tämä lakkoilu ei ole tietoista tai vauvan vika. Hän ei ymmärrä, miksei voisi syödä pullosta, eikä hän tarvitse sitä rinnalta syömistä. Se on mun oma itsekäs haluni ja toiveeni. ”Oot tehny ison työn, kun vauva on saanut 5kk äidinmaitoa.” Kiitos, mutta en koe työksi, vaan omaksi valinnaksi, koska edelleen oon ihan sitä mieltä, että ihan yhtä hyvä hänestä olisi tullut korvikkeellakin.

Mistä sitten on kyse? Yritin selittää asiaa miehelleni ja hän ainakin tuntui ymmärtävän sen tästä esimerkistä, niin ehkä mä saan selitettyä sen tännekin auki.

Kuvittele, että pieni lapsesi päättää ykskaks, että hän ei enää koskaan haluakaan halata sinua. Et voi häntä siihen pakottaa mitenkään ja yrittäessäsi halata lastasi, hän alkaa rimpuilemaan, puremaan tai jopa itkemään. Unissaan hän käpertyy vielä kainaloosi, mutta päivällä hän ottaa etäisyyttä eikä missään nimessä halua halata. Voit paijata päätä ja pitää kädestä kiinni, mutta hän ei halua olla halauksessa. Tiedät, että tarjoamalla läheisyyttä aina vähän väliä, on olemassa pieni toivo, että joku kaunis päivä lähiaikoina hän vaan ykskaks päättää, että hän haluaakin halata. Jos nyt lopetat ehdottamisen ja yrittämisen, sitä päivää ei varmasti tule ikinä. Ikinä. Ehkä toisen lapsen kanssa vielä, mutta ei tämän lapsen kanssa. Jos nyt lopetat, päätät, että lapsesi ei koskaan enää halaa sinua. Saatat valvoa öitä ja turhautua päivisin monta viikkoa, mutta on olemassa ihan oikea mahdollisuus, että hän vielä haluaakin halailla. Valvoisitko? Huulta purren yrittäisitkö yhä uudelleen ja uudelleen? 

Tässä ei ole nyt kyse siitä äidinmaidosta, niin upea elämän eliksiiri kuin se onkin. Tässä ei ole kyse siitä, ettenkö uskoisi meidän kiintymyksen olevan ihan yhtä vahvaa pulloruokittuna kuin rinnalta. Hänestä tulee yhtä hyvä ja ihmeellinen ihan sama miten syötettynä, kunhan on ravittu. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että MINÄ itsekkäästi haluaisin vielä kokea sen, että vauva makaa sylissä, katsoo silmiin irrottaen imuotteen hymyilläkseen suupielet maidossa ja jatkaa sitten syömistä. Aktiivisesti, iloisesti ja siitä nauttien.

En oleta, että suuri osa ymmärtää. Osa varmasti ymmärtää, ainakin ne, jotka ovat tämän kokeneet. Mä en olisi Danten kohdalla ymmärtänyt. Mä olin se ihminen, joka hoki, että ”kyllä se läheisyys tulee pullostakin annettuna” ja kaikkea muuta mahdollista. Ja niin se on, en kiistä sitä, se läheisyys tulee pullostakin annettuna. Mutta juuri nyt se tuntuu samalta kuin se, että voinhan taputtaa halauksesta kieltäytyvän lapsen päätä. Mä rakastuin imetykseen vasta tämän vauvan myötä, ja mua harmittaa, että vaikka mielestäni tein kaikkeni, mä en todennäköisesti saa sitä hetkeä, kun vauva on rinnalla aktiivisena ja iloisena, että se imetyshetki on meidän jaettu hetki. Nyt kaksi iltaa Myttyskä on piiiiitkääään ollut imetettävänä unen läpi puolen yön aikaan ja mä oon vaan maannut vieressä ja nauttinut joka hetkestä. En oo selannut puhelinta, en oo tehnyt muuta. Oon vaan nauttinut ja yrittänyt tallentaa jokaisen hetken siitä mieleeni. Oon ottanut jopa videon muistokseni. Hänen tämän kolmannen korvatulehduksen ajan jopa yösyötöt alkoi kallistumaan pullon puolelle, mutta nyt kun korva on parantunut, onkin yöt kallistuneet taas imetyksen puolelle. Viime yönä ei tarvinnut antaa pulloa lainkaan, vaan 12 tunnin aikana Mytty oli kolme kertaa imetettävänä. Nää on ihania öitä ja hetkiä ja mussa vieläkin asuva pieni toivonkipinä ottaa ihan kunnolla lisää kipinää näissä tilanteissa. Ja toivohan kuolee viimeisenä.

En voi sanoa vihanneeni imetystä ensimmäiselläkään kerralla, mutta suhtauduin siihen väheksyen ja silleen ”ihansama”. Ajatus isosta vauvasta rinnalla tuntui jotenkin vieraalta ja olin itse asiassa aika tyytyväinen, kun Dante vaan päätti lopettaa 7-kuisena. Nyt mulla on käsilläni 5-kuinen, jota yritän opettaa takaisin siihen rinnalle. Jotenkin ristiriitaista, mutta minkäs voi. Mulla on myös jostakin ihan selittämätön ajatus siitä, että JOS vaan saan vielä Mytyn takaisin rinnalle, tulee hänestä sellainen piiiiitkään rinnalla viihtyvä pikkuinen. Asia, joka tuntui musta ihan kamalalta edellisellä kerralla. Nauroin miehelle eilen, että mistä vetoa, että tää vielä tästä innostuu oikein kunnolla ja sit taistelen 2-vuotiaana vieroittamista rinnalta. Mutta todellisuudessa se ei ahdistanut mua lainkaan.

Oon yrittänyt miettiä tätä jo jonkun aikaa. Miksi mulle on niin tärkeää imetys nyt? Pahimmillaan olen pohtinut, että rakastinko mä Dantea jotenkin vähemmän? Mytty on ihan eri tavalla mussa kiinni ja mun sylikissana. Hän seuraa mua katseellaan, vahtii ja ilahtuu heti kun katson häntä. Hän selkeästi haluaa nimenomaan minun syliin usein ja on ihan äitin vauva. Dante ei ikinä ollut sitä, hänelle kelpasi aina molemmat vanhemmat yhtä lailla. Onko meillä jotenkin vahvempi suhde, mietin välillä. Sitten katson esikoistani ja totean, että ei ole. Ihan yhtä paljon rakastan molempia vauvojani ja olen aina rakastanut. Voi olla, että jokin meidän henkilökohtaisessa kemiassa saa mut haluamaan tätä imetyksen jatkumista niin hirveästi. Tai voi olla, että mä en yhtään tiedä tuleeko meille enempää vauvoja. Sen ajatuksen ajankohta ei ole nyt. Meille ei ainakaan vielä hetkeen tule enempää lapsia ja tämä koko pohdinta nostetaan pöydälle aikaisintaan vuoden päästä, koska nyt tarvii ottaa vähän happea ja oppia pärjäämään näiden kahden kanssa. Ehkä epätietoisuus siitä, saanko enää IKINÄ kokea tuota rinnalla ruokailevaa vauvaa ja sen tuomaa onnea, on perimmäinen syy sille, miksi en ole vielä valmis luovuttamaan.

Oli miten oli, ei tässä ole kyse korvikkeen vihaamisesta tai ei-imettävien tuomitsemisesta tai epäonnistumisen tunteesta tai mistään muustakaan. Mä tiedän, että lapsellani on ollut kolme korvatulehdusta, jotka ovat varmasti häirinneet tätä meidän onnistumista omalla tavallaan ja tuoneet tähän hommaan ihan omat haasteet. En koe, että olisin voinut tehdä mitään eri tavalla, enkä ole hetkeäkään tuntenut mitään antipatioita vauvaa kohtaan missään kohtaa. Tässä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että minä itsekkäästi haluan vielä edes kerran kokea sen maagisen hetken lapseni kanssa, sillä sitä ei enää ole mahdollista kokea myöhemmin elämässä juuri tämän vauvan kanssa.

Tämä tällaisena hieman surullisena vuodatuksena menkööt nyt vielä yhtenä imetysjuttuna blogiin. Ennen kaikkea tämä olkoot muistutuksena kaikille tuoreille äideille, tuleville äideille ja vauvoista haaveileville. Oli kyseessä imetys tai joku muu arkinen juttu, nauttikaa siitä ihan täysillä aina. Mä voin lämpimästi muistella niitä leffan verran kestäviä tiheän imun tankkaustuokioita ihan alussa, ja onneksi iloitsin ihania imetyshetkiä muutenkin, mutta jos olisin tiennyt tämän kestävän näin lyhyen aikaa, olisin ehkä vielä enemmän tallettanut mieleeni jokaisen ihanan hetken ja keskittynyt niihin täysillä. Ehkä saan vielä siihen mahdollisuuden tämän vauvan kanssa kuitenkin.

Tätä ei voi suunnitella. Tämä ei ole asia, jonka voin vaan päättää. Oon nyt muuttanut sen verran tätä tekemistä, etten yritä tyrkätä Mytylle ruokaa suuhun joka ikinen kerta kun se vähän käännähtää yöllä tai puhisee unissaan. Tuntuu, etten nukkunut moneen yöhön kunnolla, kun olin koko ajan kärppänä odottamassa, että tuo osoittaa ensimmäisenkin heräämisen merkin. Nyt oon syöttänyt hänet kun oon mennyt itse nukkumaan ja siirtänyt omaan sänkyyn nukkumaan, jotta saan hyvän pätkän unta itse. Kun sängystä on alkanut kuulumaan selkeää etsivää raapimista yöllä, oon syöttänyt hänet ja viimeiset pari iltaa se on onnistunut ihan imettäen. En ole enää ollut aamuisin niin väsynyt ja tuntuu, että mieli on ollut kirkkaampi. Päivällä olen pumpannut enää 3-4 kertaa, mutta enemmän kerralla. Se ehkä mukailee myös kasvavan vauvan tarvetta maidolle paremmin. Olen ottanut henkiseksi takarajaksi 6kk. Jos siis seuraavan kuukauden kohdalla en huomaa muutosta kohti parempaa, niin ”luovutan”. Jos yösyötöt edelleen tuntuu hyvälle, jatkan yösyöttöä sen jälkeenkin, mutta en enää elätä toivoa siitä, että mulla on joskus sylissä aktiivinen vauva, joka tapittaa silmiini syödessään. Niin pahaa kuin tällä hetkellä tekeekin nähdä kuvia sellaisista ja toivoa, että meilläkin vielä olisi tuo, niin tarvitsen henkisen takarajan sille, milloin lopetan toivomisen ja alan tekemään ”surutyötä” sen puolesta, että tämä nyt vaan meni tällä kertaa näin. Ehkä tämä kuukausi kääntääkin koko homman päälaelleen tai sitten toivo hiipuu jo aiemmin.

Kiitos teille kaikille vinkeistä ja mukana elämisestä. ♥

Kommentit (30)
  1. Mun tuli melkein itku kun luin tätä. Meidän esikoistyttö on nyt reilu 8kk ja imetys jäi reilu kuukausi sitten kun tein viimeisen unisyötön. Imetys oli alusta asti vaikeaa. Käynnistetty, pitkä ja raskas synnytys vei voimat vauvaltakin eikä hän jaksanut imeä. Imuote oli huono (imetyksen loppumiseen asti) ja imetys teki todella kipeää ensimmäiset kuukaudet. Aluksi vauva ei edes saanut otetta rinnasta. Rintakumi oli välttämättömyys, mikäli halusi ettei nännit oo verillä. Lisämaitoa tarvittiin pullosta jo sairaalassa. Maidon nousu kesti monta viikkoa. Ai että sitä pumppaus- ja pullorumbaa. Eikä sähköpumpullekaan herunut kuin max 100ml yhteensä puoleen tuntiin ja tämä yleensä vasta imetystauon jälkeen. Imetysteet, pommacit, suklaat kokeiltiin. Rintakumi jäi kun tyttö ei vajaa 3kk iässä huolinut sitä. Seuraava kuukausi menikin sitten kyljellään sängyllä imettäen, kun muuten ei onnistunut. Jänteet näytettiin spesialistille (ei operoitavaa), imetysohjaaja kävi kotona (häneltä sain suurimman avun ja empatian, neuvolan ”imetysohjaus” oli farssi, esh:n imetyspoli yhtä tyhjän kanssa sekin). Sitten päästiin muutama viikko suht mukavasti rintamaidolla ja kiinteillä, kunnes vajaa 6kk iässä mun oikea rinta hankautui imetyksestä niin rikki, että meni verille. Vasemmasta tyttö ei enää malttanut syödä. Imetystauko, ihon paraneminen kesti viikon verran, sen jälkeen imetin enää muutaman kerran vuorokaudessa. Pikkuhiljaa se sitten jäi ja tosiaan loppui tämän vuoden puolella kun unisyöttöjen avulla vieroitettiin tyttö yömaidoista.

    Erilainen tarina, mutta pettymyksen ja surun tunteita käsittelen vieläkin. En olisi ikimaailmassa kuvitellut pitäväni imetystä itselleni niin tärkeänä, kuin se lopulta oli. Edelleen katselen kateellisena, kun äidit sujuvasti imettävät vauvojaan heidän syödessä rauhallisena ja nappisilmillä äitiä tuijottaen. Katselen itku silmässä kuvia tytöstä rinnallani. Meillä se ei koskaan sujunut niin hyvin, mutta sain sentään kokea imetyksen. Ja olen onnellinen, että tyttö sen vajaan 7kk sai äidinmaitoakin. Tsemppiä Anna. ❤️

    1. Tuttuja tunteita. Onneksi mulla on vielä mahdollisuus saada tuo rinnalle edes 1-2 krt päivässä, mutta luulen, että kohta sekin on jo ohi 🙁 Mutta, vaikka harmittaa, siitäkin pääsee yli sitten, sillä vauvan kanssa on niin paljon kaikkea erilaista ihanaa 🙂

      1. Just näin. 😌 Kyllä ne surun ja pettymyksen tunteet alkaa hiljalleen jäädä taka-alalle, niin ihanaa seurata vauvan kehitystä ja kasvua. ❤️

  2. Itseasiassa juuri sinun ja Danten imetystaipale vaikutti myös meidän imetykseen. Koin imetyksen tosi tärkeäksi itselleni, enkä halunnut pulloilulla ottaa riskiä, että vauva valitsisikin mieluummin pullon. Eikä edes ollut tarvetta ruokkia pullosta, pidin huolta, että olin saatavana aina seuraavana ruokintakertana.

    Meillä ei mies osoittanut myöskään mitään haluja ruokkia vauvaa. Kerran kokeilin antaa pullosta ja tarjosin miehelleni mahdollisuutta, mutta ei kiinnostanut.. 🙈

    1. Luulen että itse tein virheen juuri siinä että ylipäätään annettiin vauvalle pullo. Mietin olisiko imetys jatkunut pidempään ja ollut sujuvampaa jos en olisi antanut pulloa/pitänyt tärkeänä että osaa juoda pullostakin, en tiedä. Kuitenkin olin aina ruoka-aikaan paikalla. 8kk jatkui kuitenkin imetys mutta jäin miettimään olisiko se jatkunut pidempäänkin…

      1. Meillä oli Dantella pullo ja hän ei koskaan preferoinut pulloa tai rintaa, eli ei se aina ole siitäkään kiinni.

    2. Musta taas on ollut aivan ihanaa, että myös mies on voinut syöttää vauvaa ja hän on nauttinut siitä tosi paljon myös 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *