Ruusunpunaisin lasein

Hellure hellurei!

Ei ehkä pitäisi tehdä lupauksia kunnollisten postausten suhteen, kun sitten ei kuulu koko bloggaajasta mitään 😀

Eilinen meni jotenkin niin hujauksessa. Vetelin sikeitä jonnekin 10 asti, kunnes tulikin jo vähän kiire hypätä suihkuun ja laittautumaan, kun suunnattiin rantalounaalle noiden kavereiden kanssa ja siitä rannalle. Jotenkin hassua tulla tänne takaisin, kun mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se poika, joka oli jo viimeksi se porukan hassuttelija, on edelleen ihan hillitön ja yhdellä ilmeellä saa repeemään totaalisesti. (Samasta hepusta on muuten tallessa kuva, jossa tämä hipelöi nännejään vaaleanpunaisessa yli-isossa vaimarissa kypärä päässä skootterin selässä aivan palaneena Balin yössä punaisen skootterin päällä, ei häntä voi muutenkaan ottaa kovin tosissaan.) Se poika, joka oli viimeksi silmiinpistävän komea ja jonka tiukassa olevat hymyt vei jalat alta, ei (valitettavasti) hänkään ole muuttunut. Samaa keskustelua fudiksesta, action-leffoista ja autoista. Ja fudiksesta. Piti välillä nipistellä itteään, että muistaisi elävänsä vuoden 2013 lopussa, ei 2012 alussa. Omassa elämässä on tapahtunut niin hillittömän paljon tänäkin vuonna, että ei oikein pysy itsekään mukana, ja tuntuukin aikamatkalta tällainen vierailu. Kuin vierailisi omassa vanhassa elämässä ja katsoisi sitä uusin silmin (laserleikkauksen jälkeen aika kirjaimellisestikin..)

Ollut tavallaan myös sen verran rankka vuosi, että kun hypittiin aaltoihin ja naurettiin kun meikäläinen poikkeuksetta joutui nielaisemaan suolavettä keuhkoihin tai metsästämään aurinkolasejaan, oli kyllä todella elävä olo. Rakastan Australiaa ihan eri tavalla kuin muita maita maailmassa. Se oli ensimmäinen kotini koti-Suomen ulkopuolella, ja vaikka eri puolella tätä helvetin isoa maata asuinkin, niin tuntuu Perthkin jotenkin lähes kivuliaan tutulta. Mä en edes osaa selittää, miksi niin kovasti rakastan tätä kaupunkia. Eihän tämä ole edes ollut minun tutkallani täällä asuessani, enkä tänne olisi varmaan eksynyt aikanaan ilman miestä, joka näytti kahden lempijulkkismieheni rakkauslapselta. Kiva, että eksyin. Kiitos Merille, joka pakotti mut ulos Balilla, kiitos C:lle, joka kutsui mut Perthiin ja kiitos Noonikselle, josta löytyi ex tempore majoituksen kautta aivan upea ystävä minulle. Kiitos yhteisesti siitä, että kaikkien näiden kautta löytyi kaupunki, jossa mulla on ihan uskomattoman ihana olo.

DSC_0452DSC_0440

(Delfiini sanoo tervetuloa Perthiin.)

Kai tämän kaupungin tekee ihanaksi se, että mä olin täällä niin onnellinen. Tää on mulle joku kupla, joka on kaiken muun ulkopuolella. En muista sellaista ajanjaksoa elämässäni, joka olisi rinnastettavissa mun täällä olemiseen vuoden 2012 alussa. Mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Kun kävelin täysin tuntemattoman lukijani olohuoneeseen, en ajatellut, että meillä riittäisi juttua pitkälle yöhön, ennen kuin oli pakko mennä edes hetkeksi nukkumaan. En ajatellut, että siitä ihmisestä kuoriutuisi minulle rakas ystävä, jonka kanssa on helppo puhua mistä vain. Siitä ensimmäisestä tunnista täällä kaikki oli vaan niin käsittämättömän helppoa, kaunista ja ihanaa. Sain tietää pääseväni Lontooseen kouluun, ja kaikki vaikeat palikat loksahteli paikalleen nopeasti ja vaivattomasti. Mun tulevaisuuden suunnitelmat hahmottui ja mieltä pitkään painaneet asiat eivät olleet enää painavia. Sain muistutuksen siltä, miltä tuntuu pudota ihastukseen, sen jälkeen kun ”rakkaus” ja ihmissuhteen ylläpitäminen oli hetken aikaa jo tuntunut kalliokiipeämiseltä. Noonis naureskelee vieläkin sitä, että mähän aikanaan vaihdoin lennot kai neljä kertaa. Mun piti olla täällä muistaakseni kolme päivää. Taisin olla lähemmäs kaksi viikkoa. Tällä kertaa suosiolla jätin paluulennon ostamatta. En oo vieläkään ostanut sitä. Tiedän, että tälläkin kertaa itken silmät päästäni lähtiessäni. En ehkä samasta syystä kuin viimeksi, vaan sen takia, että tämä kaupunki on mulle jollakin tapaa henkireikä.

Kauhean vaikea selittää tätä ajatusta. Se ensimmäinen tunti Nooniksen olkkarissa jotenkin vei tän sille raiteelle, jolla päästiin siihen, että Perth on mulle ainutlaatuinen paikka. Kun seuraavana aamuna kävelin ydinkeskustassa rantaan istumaan piknikille, mun edessä pomppi vedessä JOESSA delfiini. Tuli jo silloin sellainen olo, että maailmankaikkeus totesi mut tervetulleeksi tähän kaupunkiin. Kun sain seuraavana päivänä matkalla lounaalle meilin pääsystäni Lontooseen opiskelemaan, olin jo lähes ekstaattisessa tilassa. Joka vielä nousi ihan uusiille tasoille, kun ihailin kaunista Fremantlea maailmanpyörän kyydistä heti seuraavaksi. Rottnest Islandista poikien kanssa futiksen tuijottamiseen, kaikki oli jotenkin niin uskomattoman onnellisilla sävyillä väritettyä viimeksi, että koko kaupunki on mulle vaaleanpunaisin utuisin lasien läpi auennut viimeksi. Ja nyt katson sitä samalla tavalla.

DSC_0657DSC_0651

Tämä vuosi on ollut elämäni paras ja kamalin. Puran vielä tässä kuussa vuotta tarkemmin tuttuun tapaan kuukausipostauksilla, mutta jälkeenpäin ajatellen, tämä on ollut kyllä ihan omassa kategoriassaan, mitä vuositapahtumiin tulee. Olen matkustanut kahteentoista eri maahan vuoden aikana, tavannut uusia ihania ihmisiä, saanut kokea aivan mahtavan kesätyön, saanut opiskella uskomattoman hienossa yliopistossa, rakastunut ja särkynyt. Olen saanut elämääni niin mahtavia uusia ihmisiä. Jarskista Annikaan ihmisiä, joita tunsin, mutta joista on tänä vuonna tullut ihan eri tavalla minulle läheisiä. Tänään maatessani Cottesloen rannalla yksikseni musiikin ja lehtien kanssa pohdiskelin paljon mennyttä vuotta, tai oikeastaan näitä kahta hullua vuotta elämässäni. Kun täällä tuntui, että aika on pysähtynyt, niin oman elämän näki tavallaan pikakelauksella.

Leikin tänään hetkellisesti ajatuksella siitä, että tulisin tänne tekemään vuoden MBA:n kouluni päättyessä ensi vuonna. En sano ajatukselle ”never”, mutta tyrmäsin sen aika lailla heti muistaessani kuinka ikävä olikaan perhettä ja ystäviä kun oli näin kaukana. Ja nyt mulla ei olisi Meriä auttamassa sen kaiken yli ja jakamassa ne kaikki tunteet. Mä innostun helposti, ja tiedän, että ajatus kimposi päähäni siitä, että oli vaan niin hyvä fiilis. Tällä kaupungilla on vaan uskomaton vaikutus muhun. Tää kaupunki on viimeksi värittynyt niin paksusti onnellisuuden pensselillä mulle, että kaikki ajatukset täällä on jotenkin pehmoisia ja onnellisia. En halua sen koskaan loppuvan. Siksi kai huomaan miettiväni hetkittäin milloin pääsen taas takaisin ja miten voisin saada tämän fiiliksen jatkumaan.

DSC_0649DSC_0637

Nauroin tänään Noonikselle, että ne on varmaan mun äidin kanssa tehneet jonkun sopimuksen, ja Noonis on jemmaillut mun ruokaan jotain unilääkkeitä. Mä en muista millon mä oon viimeks nukkunu näin hyvin 😀 Tipahdan viimeistään keskiyöllä ihan totaalisesti, ja herään joskus 9 jälkeen virkeenä ku aropupu. Kunnes sitten viimestään neljän jälkeen iltapäivällä kääriydyn tänne sänkyyn ”tekemään töitä hetkeksi”, ja huomaan vedelleeni hirsiä pari tuntia päikkäreiden muodossa ennen kuin oon saanut läppäriä edes auki. Ihan naurettava määrä unta. Eilinen ei tästä poikennut. Noonis nauro mulle ku täällä +35 asteessa kääriydyin superlämpimän untuvapeiton alle palloksi ja mumisin, että mä lepään ihan hetken. Heräsin parin tunnin päästä keittiössä piparkakkutalojen parissa hääräilevän Nooniksen hilpeydeksi aivan pihalla ajasta ja paikasta. ”Nyt mä oikeesti teen hetken töitä”. Ennen kuin ehdin hakea läppärini yläkerrasta, olin jumahtanut keittiöön creative directoriksi piparkakkutalon koristeluun, ja suustani kiinni Nooniksen kanssa höpöttämiseen, kunnes puoli yhdeltätoista raahasin ruhoni suihkun kautta sänkyyn ja Skypeilyyn Vivven kanssa. Vivve nauro partaansa, kun joutu käskee mut kahdeltatoista nukkumaan kun ei mun haukottelulta saanut enää mitään selvää puheesta. Tätä kirjoittaessa kello on 22.35 ja mä haukottelen täällä ku mikä.

Vaikka tosta saa ehkä sellaisen kuvan, että mä oon jotenki stressaantunu töistä tai bloggaamisesta, niin päinvastoin. Himassa jos päätän tehdä töitä, niin mä myös teen. Täällä mä sanon ääneen varmaan pinttyneestä tottumuksesta jotain blogiin liittyvää, ja oon seuraavan lauseen aikana jo unohtanut koko asian. Äiti on varmasti iloinen. Aina muistaa kuitenkin tyttölastaan ojentaa siitä, että oon liian stressaantunut, teen liikaa töitä, meen liian kiireellä, oon liian kireenä. Hah, ei varmaan tunnistaisi nyt kun näkisi. Oon ottanu reissussa ehkä 20 kuvaa. Jouduin ettimään kameraa eilen, kun en keksinyt missä se on. Oon heittänyt täysin vapaalle, enkä usko, että se olisi mahdollista missään muussa kaupungissa. Tää on mulle jollakin tapaa kuin sanctuary. Tämän vuoden jäljiltä on rehellisesti sanottuna ollut aika puhki. Jos mussa ois näyttö, niin yläpalkista ois löytynyt sellainen ”akkua 8%, lataa akku” ilmoitus. Onneksi löysin mun laturin. Helposti seikkailunhaluinen luonne haluaa nähdä uusia kaupunkeja ja maita, nähdä uusia asioita, kokea uusia seikkailuja. Tuntuu melkein haaskaukselta lähteä samaan paikkaan uudestaan. Ehkä mä en nyt enää unohda, että tämä ei olekaan minulle ihan tavallinen paikka.

DSC_0627DSC_0532

Olen myös miettinyt blogia ja bloggaamista täällä vähän eri tavalla. Oon tajunnut, että tää on ollut kauheen kivaa nyt, kun ei ole ”pitänyt” blogata. Päätin tänne tullessa, että kirjoitan ihan fiiliksen mukaan. Oon postannut täältä matkapostauksia jo aiemmin, ei siis tarvetta niille. Nää päivät onki mennyt omilla ehdoilla, ei blogin ehdoilla. Ja olen huomannut, että olen itse lipsunut sellaiseen ”pitää blogata” -asetelmaan, joka vaikuttaa tietenkin laatuun hirveen paljon. Lupasin itselleni Uuden Vuoden lupauksena, että tästä tulee taas minulle ”saa” eikä ”pitää” paikka. En ota stressiä vaikkei kiinnostaisi tai ehtisi muutamaan päivään, enkä koskaan kirjoittaisi jos ei tuntuisi kivalta kirjoittaa. Ja kirjoittaisin vaan siltä, miltä tuntuu. Vaikkei se ehkä johtaisikaan blogia mihinkään parempaan suuntaan, tai vaikuttaisi positiivisesti laatuun. Tai vaikka kirjoittaisin ihan puuta heinää. Tämän postauksen aloittaessa tarkoitus oli kirjoittaa meidän Lontoon kodista. Päädyin hehkuttamaan Perthiä. Juuri tällaista spontaaniutta omaan bloggaamiseen haluan takaisin.

Tulipas diippiä pohdiskelua, joka varmasti omassa päässä on paljon selkeämpää kuin näin kirjoitettuna. Mä syytän niitä Nooniksen salaliittounilääkkeitä ja aurinkoa, mun aivot on pehmentyneet.

Kuvituksena edellisen reissun lempikuvia. Koska Loma-Anna ei ole kiinnostunut nyt paikantamaan kuvien siirtopiuhaa ja käymään uusia kuvia läpi. Mä olen kattokaas lomalla 😀 Ihan perusteellisesti.

T: Laiska

Kommentit (39)
  1. Aivan ihana fiilis tämän postauksen jäljiltä!! Nauti, rentoudu ja ota kaikki ilo irti siitä ettei ”pidä” tehdä mitään. Sain oppia tänkin vähän kantapään kautta ja makaan nyt hyvin lääkittynä, saikulla sohvalla kun selkä sanoi Poks lauantai-aamuna. Pitäisi osata ottaa vähän relammin eikä koko ajan painaa kauheeta vauhtia. Ja töiden suhteen, ei oo aina pakko tehdä kaikkea itse.

    Relax, enjoy!!!!!

    1. Voi eiiii, hirveesti tsemppiä sinne, toivottavasti voit jo paremmin 🙂

  2. Tosi ihana postaus, jotenkin sai tuntumaa siihen hyvään oloon, mikä sulla siellä on. Pitänee itsekin vissiin matkustaa Ausseihin jossain vaiheessa. 🙂

    Hyvää joulua ja mahtavan onnellista ja tapahtumarikasta uutta vuotta!

    1. Kiitoksia kvoasti! 🙂 Ja samoin sinne 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *