Seven

Seitsemän. Maaginen luku. Parisuhteiden seitsemäs vuosi on kuulemma aina vaikein ja seitsemännen vuoden aikana iskee todellinen kriisi. Toisaalta samaan aikaan sanotaan, että seitsemän vuotta kestänyt ystävyys kestää loppuelämän. Aika taikauskoista tää kaikki varmaan on, mutta jotenkin tuntuu siltä, että itsellä on seitsemän vuoden kriisi. Mungolifen kanssa. Kahden viikon päästä rakas ja ärsyttävä julkinen päiväkirja tulee kouluikään, ja koko tämä seitsemäs vuosi on suhteemme ollut vähän koetuksella. Välillä on ratsastettu aallonharjalla, ja vannottu ikuista rakkautta. Ja välillä haluaisi vaan sanoa kiitos hei, heittää koko paskan roskiin ja unohtaa, että se on koskaan edes ollut olemassa.

Viime aikoina on menty ehkä enenevässä määrin jälkimmäisessä. 

Bloggaaminen on muuttunut vuosien saatossa niin paljon. Tai ehkä mä oon muuttunut. En enää tiedä. Olen oikeastaan aika lailla pettynyt ihmisiin. Niin online kuin offline. Välillä haluaisi sulkea silmänsä ja varsinkin korvansa koko maailmalta. On niin paljon ihmisiä, jotka aiheuttaa vaan vastenmielisyyttä itsessä. Koko maailmasta on tullut jotenkin sekopäinen; suorituskeskeinen, moraaliton kaikkimullehetiminäminä-somen kiillottama kateellisten leikkikenttä. Jotenkin kun seuraa tätä touhua, niin toteaa vaan, ettei halua olla osa mitään tätä. Omasta elämästä on helppoa poistaa moraalittomat, ilkeät, pahansuovat, kateelliset ja muut ihmisroskat. Heitä ei tarvitse tiedostaa, heitä ei tarvitse kuunnella tai nähdä, heidät voi pyyhkiä pois olemasta. Valitettavasti samaa ei pysty tekemään blogissa. Tänne ei voi valita yleisöä. Kotiinsa tai elämäänsä voi päästää rajoitetusti ihmisiä. Voi ovella todeta, että et ole tervetullut, paineletko siitä vittuun kiitos. Blogissa se on mahdotonta. Tokihan tämän voisi laittaa salasanan alle, mutta ihan yhtä lailla ne ihanat lukijat ovat minulle kasvottomia. Mistä tietäisin kelle antaa salasanan?

Mä en halua elämääni mitään roskaa. Mitään turhaa negatiivisuutta. Siksi en tiedä loppuuko tämä suhde seitsemän vuoden kriisiin vai tuleeko tästä ikuinen ystävä.

En tiedä miksi olen antanut viime kuukausina tämän kaiken vaikuttaa itseeni. Olen jotenkin kyllästynyt itse kaikkiin kiiltokuvaelämiin Instagramissa, blogeihin, jotka on täydellisiä, ihmisiin, jotka on olevinaan.

Silti mä ymmärrän sen. Sen kiiltokuvamaisuuden. Sen täydellisyyden näyttämisen. Kuka helvetti haluaa saada litroittain paskaa niskaan, jos voi olla saamatta.

Kohta on mennyt seitsemän vuotta Mungo-Annana. Se on aikas iso osa tätä elämää. Blogi on mielestäni ollut paljon parempi alkuaikoina. Aidompi, kosketuspintaa riitti, ja kirjoitin siitä mistä ajattelin. Nyt ei vaan jaksa, vaikka haluaisikin. Ja nyt on oikeesti aiheet ja mielenkiinto loppu. Rajansa sillekin, kuinka paljon kiinnostaa kirjoitella denimin ominaisuuksista tai uusimmasta rakkauslaukusta. See all the fucks given fly away. Haluaisin kirjoittaa oikeita ajatuksia. Yhteiskunnasta, ilmiöistä, elämästä, suhteista, ystävistä, ajatuksista, kaikesta. Joku itsesuojeluvaisto mullakin sentään on.

Yksi suosikkiesimerkkejäni vuosien saatossa on eräs keskustelu josta sain tietää parisen vuotta sitten. Olin julkaissut kuvan itsestäni passin ja boarding passin kanssa. Taisi olla 6X paikka, tai joku sieltä aika edestä konetta. Muutama kommentoija keskustelussa reagoi asiaan ”vittu mikä kermaperse, ei ees Hki-Lontoo väliä voi lentää tavallisten ihmisten luokassa vaan pitää mennä bisneksessä”. Sitten joku avulias ihminen avusti vähän ja kertoi, että itse asiassa Finskillä on vaan 5 riviä siinä koneessa bisneksessä, muut economya ihan. Pari seuraavaa kommenttia olikin sitten ”no mitä vittua, on olevinaan niin luksus elämä, eikä voi ees lentää bisneksessä”.

MISSÄ vitussa mun olisi pitänyt lentää? Ruumassa? Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Mä olen elänyt elämäni melko onnellisena sen takia, että olen aina tiedostanut, että kaikki eivät tule ikinä olemaan tyytyväisiä. Jotenkin se on vaan niin väsyttävää, että jatkuvasti hakemalla haetaan virheitä. Kaikesta mitä sanot, teet tai miltä näytät. Jos pukeudun mustaan, valkoisen fanit eivät tykkää. Jos pukeudun valkoiseen, mustasta pitävät ei siitä innostu. Harmaa ei sitten sovi yhtään kellekään. Ei voi voittaa. Bloggaajana ei vaan voi voittaa.

Sen sijaan, että ihmiset etsisivät luettavaa, joka sopii omaan makuun, yritetään jatkuvasti muuttaa bloggaaja omaan makuun sopivaksi. Mutta kun elämä menee niin, että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Ja mä oon päättäny, että en halua pyllistää kellekään, niin en myöskään kumarra minnekään päin.

Mä haluaisin vaan oikeesti saada olla minä, ja olla saamatta jatkuvia tuomioita vaan sen takia.

Oon niin lopen kyllästynyt siihen, että ihmisillä on ennakkoluuloja musta sen takia, mitä kirjoitin neljä vuotta sitten blogiini. Olen lopen kyllästynyt siihen, että on ihmisiä, jotka rakastavat minun vihaamistani. Jotka ovat addiktoituneet siihen. Joille minusta on tullut elämääkin suurempi hahmo. Mä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että blogimaailmassa välillä kiusaajat rulaa. Mä haluaisin julkaista kuvia minusta mieheni kanssa. Että vuosia mukana seuranneet, hyvää aina toivoneet, lukijat voisivat nähdä minut onnellisena, voisivat jakaa sen kanssani. En sitä kuitenkaan tee, koska joku sekopäähullu on jo kaivanut miehestäni kaiken saatavilla olevan tiedon ja tietää minuakin paremmin tämän koulumenestyksen. Faktana esitellään vaikka mitä valheita miehestäni. Mieheni rikos on seurustella kanssani, ja näin ollen häntä on oikeutettua näin kohdella. Siskoni ovat syntyneet minulle 100 % verisukulaisiksi, ja niinpä on oikeutettua käydä keskustelua siskoistani, joista toinen on vielä alaikäinen, ja heitä arvostella.

Eihän sitä kukaan jaksa oikeasti. Ei pidemmän päälle.

Mä haluaisin vaan olla. Olla mun rakkaan kanssa, ja saada olla rauhassa hänen kanssaan. Olla hyvä sisko ja viettää tärkeetä aikaa mun siskojen kanssa. Olla hyvä ystävä ja viettää aikaa ystävieni kanssa. Ilman jatkuvaa arvostelua ja arvuutusta. On ihan vitun raskasta, kun käyt miehesi kanssa illallisella ja tantat arvostelevat sen jälkeen viikon oliko se mies nyt komea vai ei. Fuck do you care? Ei se ole teidän mies.

Emmä tiedä. Teki mieli vuodattaa, kun tätä asiaa on tullut vuodatettua ystäville lähiaikoina.

Haluaisin antaa itsestäni niin paljon enemmän tänne. Haluaisin jutella, kirjoittaa, pohtia, inspiroida. Huomaan yhä useamman jutun kohdalla, että en jaksa siitä mitään kirjoittaa. Teen ruokani väärin, seurustelen väärin, olen väärällä tavalla ystävä, lomailen väärin, teen työni väärin, olen kamala ihminen ja teen kaiken väärin. Jännä, etten ihan heti halua antaa tänne mitään, mistä voidaan taas repiä jotakin. Samalla tulee vaan sellanen olo, miksi jakaa yhtään mitään, jos ei voi antaa kaikkeaan. Miksi pitää viikosta toiseen blogia, jota pitää itsekin laaduttomana. Parempien aikojen toivossa? It’s always darkest before the dawn? En oikeesti tiedä.

Rajanveto ei oo koskaan ennen ollu mulle näin vaikeeta. Nyt tuntuu lähes mahdottomalta löytää jostain se kaunis kultainen keskitie, jossa itse nauttii tästä kirjoittamisesta ja samalla pystyy pitämään oman elämänsä pois arvostelun liekeistä.

Musta on tullut katkera. En ymmärrä, mikseivät ihmiset vaan voi elää omaa elämäänsä ja antaa mun elää omaani. Meitä on moneen junaan, ja kenenkään ei tarvitse mennä päämäärään, jonne ei itse halua.

Musta on tullut vihainen. Kenen oikeudella? Millä jumalallisella paremmuudella ihmisillä on oikeus arvostella muita? Kuka on kertonut ja kenelle, että sä olet nyt parempi ihminen, sä saat arvostella muita?

Musta on tullut ahdistunut. En jaksa sekuntiakaan näitä ihmisiä, jotka osaavat löytää kaikesta pahaa ja elävät ilkeydestä.

Onko tämä maailma oikeesti näin läpimätä? Vai onko kyseessä vaan internetin likainen puoli; nimettömyyden tuoma rumuus? En tiedä.

Just nyt on aika lailla 50-50 jääkö tämä suhde seitsemänvuotiskriisin kariuttamaksi vai tuleeko tästä ikuinen ystävä. Katsotaan mitä 7.8. tuo mukanaan.

Päätin tänään, että sinä aamuna herätessäni ensimmäiset fiilikseni tätä blogia kohtaan ratkaisevat sen, mikä on tämän suhteen kohtalo.

Taitaa olla blogihistorian ensimmäinen kuvittamaton postaus, mutta ei heti tullut vastaan kuvia, jotka tähän sopisivat.

Kommentit (253)
  1. Huh, tämmönen jättää vähän sanattomaksi. Huomasin kuitenkin naurahtavani sille lentopaikkajutulle, kaikkea sitä porukka miettiikin.. Kivaa on ollut blogia seurata kyllä, kiitos siitä siis ja tsemppiä siihen mitä ikinä päätätkään 🙂

    1. enkkuhenttu
      24.7.2015, 20:40

      Olen seurannut blogiasi 2 vuotta ja elamanmaku on tuona aikana hiipunut kirjoituksistasi,ehka tahtikin harventunut. Tama on minusta taysin oikeutettua,onhan blogi sinun omasi ja hoidat sen mitenpain tahansa et koskaan tule voittamaan siita yksinkertaisesta syysta etta Suomi on kateellisten maa.Eroan ehka kirjoituksestasi heranneesta ajatuksestani muista siina, etta kehotan sua jatkamaan kylla,mutta ala muita varten,vain itseasi jos sellaiseen ratkaisuun paadyt koska ilkeily ei koskaan tule loppumaan. Jos kuitenkin paatat lopettaa blogisi niin ala tee sita painavin hartein vaan ota itsellesi etaisyytta,hengahda ja anna aikaasi vain niille tarkeimmille ihmisille elamassasi.Sa kylla nouset feenikslinnun lailla ja loydat oman kanavasi jakaa ajatuksiasi koska sinulla on jotain mita monella muulla ei ole;koskettavan, tunnealyllisen kirjoittamisen lahja.

    2. Satunnainen lukija
      26.7.2015, 22:39

      Hei. Eksyn aina välillä blogiisi enkä ole siis säännöllinen seuraaja. Elät täysin erilaista elämää kuin minä ja sinulla on melko erilaisia prioriteettejä. Vaikka meillä ei hiusten värin lisäksi mitään yhteistä olekaan, luen tekstejäsi, koska olet hyvä kirjoittaja ja mielenkiintoinen persoona. Mielestäni myös ihmisten tulisi aina katsoa sen oman lokeron ulkopuolelle avoimin mielin. Toivottavasti nettitrollit ja katkerat pyristelisivät omia unelmiaan kohti, eivätkä kateellisina kiusaisi sinua omiesti tavoittelusta/saavuttamisesta. Sinä pyyhällät Lontooseen missä luokassa haluat, samaan aikaan kun nämä katkerat ruikuttajat raapivat hilseilevää juurikasvuaan ja saavat ohutta iloa toisten mollaamisesta. Kaikkea hyvää, toivottavasti jatkat kirjoittamista!

  2. Tuollainen arvostelu on todella ilkeää enkä ymmärrä miksi kukaan sellaista jaksaa/haluaa tehdä 🙁

    Toivottavasti kuitenkin jatkat blogia koska tämä on heittämällä parhain, mielenkiintosin ja monipuolisin blogi, jonka tiedän.

    1. Olen aivan samaa mieltä. Oon saanu tästä blogista niin paljon inspiraatiota ja kasvanut tän mukana. Oot mun esikuva ja ihana ihminen! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *