Siinä se kaksi menee kuin yksikin…

Siinä se kaksi menee kuin yksikin.. No eikä muuten mene! Musta on oikeesti ihan hulvatonta aina kuulla tai lukea tuo lause siitä, miten kaksi lasta menee siinä samassa kuin yksikin. Tässä neljä päivää lomalla kahden aikuisen ja kahden lapsen voimin menneenä en kyllä allekirjoita lainkaan. Toki varmaan riippuu tosi paljon lapsista, mutta kyllä tää ensimmäinen neljä kuukautta näiden kahden hassun kanssa on ollut ihan erilaista oppimista kuin yhden lapsen kanssa. Katsokaas kun yhden lapsen kanssa vanhemmilla on ylivoima. Kahden kanssa on vähän sellainen “molemmille oma”, eli välillä tuntuu, että molemmat on varattuja aamusta iltaan ja hengittelevät sitten iltaisin yhdessä tai tahoillaan.

Tässä mä itse asiassa istun naputtamassa postausta samalla kun mies on salilla klo 21.30, kun halusi päästä vähän liikkumaan. Musta tuntuu, että mä oon tänään nukuttanut Myttyä ainaki seittemän tuntia, vaikka se on nukkunut kaiken kaikkiaan neljä päivän aikana. Sen lisäksi oon pumpannut ja syöttänyt, leikittänyt ja hauskuuttanut ja selvittänyt ainakin neljätoista taaperon uhmakohtausta. Meillä eletään niin villin fantastista vaihetta, että Dante ei mielestään enää tarvitse päiväunia ja usein kun hänet päikkäreille laitetaan, on hän ihan virkeenä sängyssä sen 1,5 h nukahtamatta. Ja iltaisin unille meno viivähtää ihan hullun myöhäiseksi, jos uni tulee joskus 14 tai 15 maissa. Samaa on ollut nyt päikyssä, joten näköjään hän ei enää yksinkertaisesti tarvitse sitä päiväuntaan. Siinä missä ennen pystyi luottamaan siihen, että saa kaksi tuntia vapaata aikaa päivällä, nyt ei tiedä yhtään miten päivä menee. Se, että lasten päiväunet sattuisivat vieläpä samaan aikaan, on lähes lottovoiton kaltainen harvinaisuus. Varsinkin kun tämä toinen on vielä tässä 4-kuisen unihulina-vaiheessa, jossa ei osaakaan nukahtaa itsekseen syklistä toiseen uudelleen, vaan heräilee siinä 30-45 minuutin kohdalla nukahtamisesta ja pitää avittaa takaisin uneen. Ja tällä viikolla meillä on alkanut ihan uusi uniälyttömyys, eli 2 minuutin pikatorkut. Kun nukuttelen ensin hetken ja tyyppi nukahtaa, mutta sitten kahden minuutin päästä herää supervirkeenä ja tapittaa mua hymyillen, eikä mikään määrä hyssyttelyä tunnu saavan häntä takaisin unille. Siks musta tuntuu, että tänään mä oon nukuttanut tota muksua oikeesti aika monta tuntia.

Mut niin, on tää aikamoinen team effort näiden kahden kanssa. Nostan hattua kaikille yksinhuoltajille ja niille, jotka pärjää kahden kanssa yksikseen toisen ollessa pitkää päivää töissä. Meidän vanhempi on superaktiivinen höpöttäjä, joka haluaisi koko ajan puuhata ja tehdä ja mennä ja samalla hän on kuitenkin vasta 2-vuotias, eli tarvii aivan herkeämätöntä valvontaa koko ajan. Pienempi taas on äitin oma sylikissa, joka tuijottaa intensiivisesti mun jokaista liikettä ja äänillä ja eleillä tekee hyvin selväksi, että haluaisi suunnilleen elää osana minua tällä hetkellä. Välttämättömät tulee tehtyä ihan silleen fiksusti. Lapset saa ruokaa, astiat tulee tiskattua ja koti pidettyä jotakuinkin siistinä. Mutta kaikki muu, se vaatii jo kikkailua.

Tietyllä tapaa mä huomaan, että ongelma on meidän omassa asenteessa. “Laita sille piirretyt” kivahdin tässä jossain vaiheessa päivää miehelle, kun Mytty kitisi vieressäni väsyneenä ja unille valmiina samalla kun pumppasin sille maitoja pulloon (ei, tuo ei vieläkään suostu syömään suoraan sourcelta ja minä en vieläkään suostu siirtymään korvikkeeseen) ja Dante kävi aivan kierroksilla alkuillasta kun ei nukkunut niitä päikkäreitä sillä aikaa kun mies yritti tehdä Dantelle iltapalaa. Mulla meinas pää levitä siihen kun joka paikasta kuului jokin ääni, joka tarvitsi minusta jotakin. Mieheni totesi, että “ei piirrettyjä” ja yritti samalla opetella numeroita lapsen kanssa ruokaa tehdessään. Me ollaan aika tarkkoja ruutuajasta ja siitä, että ollaan läsnä lapsille, mieheni varsinkin. Tietyllä tapaa se on hieno asia, mutta samalla ollaan ehkä laiminlyöty sitä, että lapset oppisivat leikkimään itsenäisesti. Dantella on vieläpä hyvin selkeä “isi/äiti kato!” -ikä alkanut ja samalla kova kyselyikä. “Äiti miksi vihreä on vihreä?” Ahmmmm. “Äiti miksi vihreä on vihreä?” No kun se on sellainen väri… “Mutta miksi vihreä on vihreä?” (hiljaisuus) “ÄITI MIKSI VIHREÄ ON VIHREÄ?” Ja sehän muuten kysyy just niin monta kertaa, että vastaa. Ja tykittää kysymyksiä kuin pahinkin konekivääri. Välillä vois vaan laittaa ne piirretyt ja antaa muksun kattoa niitä, että saisi rauhassa tehtyä ruoan pohtimatta vihreyden suurta filosofista merkitystä.

Tässä kahden lapsen yhdistelmässä huomaa, että tietyllä tapaa joutuu asennoitumaan uudelleen moneen asiaan. Siinä missä sille omalle kultamussulle on voinut antaa 100 % aikuisen jakamattoman huomion ennen, se ei vaan aina ole mahdollista nyt. Se on ihan OK, se on elämää ja siihen jokainen tottuu. Mutta se tekee kyllä myös sen, ettei osaa yhtään ottaa aikaa itselleen samalla tavalla. Kun on joutunut päivän mittaan tekemään niitä pakollisia asioita, niin on vaikea perustella itselleen jotain omaa tekemistä tai aikaa, kun on muutenkin ollut pois siitä tekemisestä lapsen kanssa. Kahden kanssa tuntuu oikeesti ajoittain siltä, että vaikka vuorokaudessa olisi 36 tuntia, ei se aika vaan riittäisi.

Yksi iso tekijä on se, että vauvavuoden univelat nyt vaan on sellainen asia, joka vaikuttaa moniin perheisiin ja se vaikuttaa siihen arjen tehokkuuteen ihan tosi paljon. Meilläkin, vaikka on hyvin nukkuva vauva. Koska hyvin nukkuva vauva ei tarkoita hyvin nukkuvaa äitiä. Vauva nukkuu n. 12 tuntia 2-3 herätyksellä tällä hetkellä. Mä herään n. 6-7 kertaa sen 8-9 tunnin aikana, jonka “nukun”. Yritän mennä ajoissa nukkumaan, mutta enhän mä saa sitä tehtyä, kun lasten nukahdettua yritän laittaa meidän päivän pakettiin ja sen jälkeen otan ihan vaan happea hiljaisuudessa hetken. Sit kun vihdoin meen nukkumaan, niin vauva pian jo heräileekin ekalle syötölle. Se on joko hyvin sujuva tissi suuhun ja nuokun itsekin tai pomppimista sängyn reunalle, huijaamista pullolla rinnalle tai mitä ikinä sirkustemppuilua. Okei. Sit tulee jossai vaiheessa jano. Ja itse asiassa helposti nälkäkin. Ja totta kai pissahätä. Ja sit huomaat klo 1.30 lukevas DailyMailista jostain Andrewsta peräbriteistä, joka on varma, että hän on kenkä. HUOH, aivot menkää nukkumaan. Just kun saat unesta kiinni, vauva haluaa kääntyillä unissaan ympäri ja raivota vatsallaan ololle, mutta käännettyäsi hänet takaisin oikeinpäin, kääntyy hän heti uudelleen, raivotakseen uudelleen. Ahh nämä jalot uudet taidot. Ne on tosi veikeitä öisin. Ja itse asiassa ne on oikeesti niin veikeitä, että löydät ittes istumasta 2.30 kattelemassa tuota pikkupaholaista, joka on kuin vesikauhuinen pesukarhu, mutta niin jumalattoman söpö, että näytät sydänsilmäemojilta häntä ihmetellessäsi. Kohta onkin toisen ruokailun aika, joka on edelleen ihan samanlainen uhka tai mahdollisuus kuin edellinenkin. Sit ehkä nukutte kaikki sen 2-3 h syvää unta. Ellei taapero herää painajaiseen tai rakkosi ole räjähtämässä tai ole pakottava tarve suunnata viettämään laatuaikaa rintapumpun kanssa. Ja sitten tuo vesikauhuinen pesukarhu vieressäsi heräilee jälleen syömään. Ja just kun maassa on rauha, kellossa 6.30 ja sulla on edessä pari tuntia vauvan sikeintä unta, herää pallosalama nimeltä taapero.

Yöt on välillä parempia, välillä huonompia. Iso osa omaa vikaa, joku osa hormoneja, joku osa omaa päättäväisyyttä imetyksen suhteen ja osa sitten ihan vaan ennustamatonta vauvan meininkiä. Sit ku nouset sängystä 8 jälkeen, oot aika varma, ettet oo nukkunu lainkaan ja siitähän on hyvä aloittaa päivä. Taapero aloittaa päivänsä puheripulilla ja itelläsi ei törmäile edes ne kaksi aivosolua. Ja sit olis tässä vielä se vauva, joka kaipaisi aktivointia ja läsnäoloa. Ja kun ei voi vaan ilmoittaa, että mä meen nyt päikkäreille, pärjäilkää 😀 

Yhtälössä on oikeesti välillä ollut haaveenani mykistys-nappula taaperoon, kaksi lisäkättä itselleni ja vähintäänkin 24 lisätuntia vuorokauteen. Aina välillä asiaa tarkemmin miettiessäni tajuan, että isoin ongelma on omien korvieni välissä. En osaa vaientaa taaperon yhtäkään sanaa vaan ne virtaavat jatkuvana syötteenä omassa ajatusvirrassani. Syytän äidin jatkuvaa valppautta vaikka todellisuus on varmaan joku jumalsyndroomainen kontrollintarve. Tuntuu siltä, kuin yrittäisi intensiivisesti kuunnella e-kirjaa samalla kun puuhaa vauvan kanssa ja miettii päivän tekemisiä, töitä, ruoanlaittoa ja pyykinpesua. Välillä mun pään sisällä on niin kova mökä, että en oikeesti kuule omia ajatuksiani, enkä saa mistään ajatuksesta kiinni. Ja löydän ykskaks itseni heijaamasta ostoskärryä tai suhisemasta itselleni nukutussuhinaa kun harjaan hampaita. Keskittyminen on pirstoutunutta ja tehokkuus kärsii. Yhden lapsen kanssa oli varmaan samoja elementtejä, mutta sitä tarpeiden syötettä tuli vain yhdestä lähteestä. Ja kun tarpeet on vielä jyrkästi erilaisia eri-ikäisillä lapsilla, välillä tuntuu, että on koko ajan vaan palvelemassa jotakin. Välillä voisi antaa sen taaperon vaan höpistä, eikä olla koko ajan korvat höröllä ja ajatukset pirstaleina. Välillä voisi antaa vauvan itkeä hetken, ennen kuin antaa hänelle haluamansa. Mutta kun ei osaa, ja tää on just se isoimman oppimisen paikka itelle tällä hetkellä.

Älkää ymmärtäkö väärin, mun mielestä aika lasteni kanssa on maailman parasta. En vaihtaisi päivääkään. Tai no okei, ehkä aina välillä on sellainen päivä, että sen vaihtaisin johonkin parempaan päivään näiden kanssa 😀 Mutta vaikka elämä näiden kanssa on ihanaa, on se myös kiireistä ja täynnä säätöä. Ja kyllä kahdessa lapsessa on tuplasti tekemistä kuin yhdessä. Ymmärrän tavallaan tuon lauseen logiikan tiettyyn pisteeseen asti. Kun elämä on muuttunut jo radikaalisti huolettomasta aikuisesta vanhemmaksi, on muutos pienempi toisen lapsen kohdalla. Ensimmäiseni teki minusta äidin ja opetti sellaiseksi niin ei ollut ihan samanlaista muutosta arjessa ja elämässä tämän toisen kanssa. Mutta siihen se sitten jääkin, koska kyllä näiden kahden kanssa kiirettä piisaa kahden edestä ja arki on ihan erilaista kuin yhden lapsen kanssa.

Herääkin kysymys, miksi olen niin hullu, että uskon kaikkia niitä, jotka sanovat, että toinen lapsi muuttaa elämää pahiten, kolmas menee siinä samassa sirkuksessa ja jokin sekopäinen hullu osa minusta on sitä mieltä, että meillä vaan kuuluu olla kolme lasta? Onneksi se ajatus ei ole ajankohtainen juuri nyt 😀 Koska välillä tuntuu, että tällä hetkellä yhden vuorokauden 24h ei vaan riitä, niin mitenhän sitten, jos niitä lapsia on enemmän? Toki itsekin tiedostan koko ajan, että tämä on väliaikaista. Lasten kasvaessa heistä on seuraa toisilleen ja heidän tarpeensa ovat vähän enemmän samanlaisia tai vähintäänkin enemmän synkassa (ruoka-ajat, nukkumaanmenoajat yms. on samoja toisin kuin nyt).

Mun mielestä perhettä perustaessa ja lapsikokoa kasvattaessa on tärkeää tunnustaa tosiasiat. Kahden pikkulapsen vanhemmuus on ajankäytöllisesti kaksinkertaisesti rankempaa kuin yhden. Se on mun mielipide, ja se voi olla ihan mun omaa osaamattomuutta tai huonoutta, mutta siltä se juuri nyt tuntuu. Mutta niin mä uskoin jo ennen kuin toinen lapsemme syntyi ja sillä asenteella lähdin tähän elämänvaiheeseen. Siksi kaikesta tästä häsläyksestä huolimatta en koe arkea tuskastuttavana tai raskaana. Meidän nykyinen arkemme on vaihe elämässämme. Vaihe, joka suurimmaksi osin valitettavasti ja osittain ihan onneksi, on hyvin lyhyt.

Meidän päivät on vähän ku nää meidän perhekuvat tältä päivältä. Hirveetä häsellystä ja aina joku vähän epäonnistuu. Mut lopputulos on se, että naurattaa ja hymyilyttää ja siitä jää hauska muisto. Ei ehkä mitään, mikä jää historiankirjoihin merkittävän hienona onnistumisena tai räjäytä Pinterestiä, mutta aitoa meidän meininkiä ♥

Kommentit (22)
  1. Juuri tuollaista se taisi olla! Onneksi nyt, kun lapset ovat kouluikäisiä, muistaa vain ne hienot hetket. Taisi muutaman kerran mennä hermokin, ja sitten oli maailman huonoin omatunto. Ole nyt armollinen itsellesi, joskus voi olla ihan vain tarpeeksi hyvä äiti. 😊 Meidänkin lapsista kasvoi oikein upeita ihmisiä, vaikka saivat katsoa aamulla piirrettyjä kun äiti nukkui vieressä sohvalla.

    1. T-hannakatariina
      11.2.2020, 21:34

      Saamaaistuuun! Kuulostaa juuri samalta kuin meidän perheen meininki kaksi vuotta sitten. Meidän lapsilla on juuri samat ikäerotkin kuin teidän muksuilla ja molemmat ovet myös poikia. Joinakin hetkinä tuntui että tuo vaihe, jossa joka puolelta kuului jotain ääntä ja kaikki tarvitsivat juuri sinua ja tuntui että vaikka mitä teet et jaksa tai tekisi riittävästi, ei loppuisi koskaan. Eräänä päivänä, pikkuhiljaa helpottikin kun pienempi oli kasvanut ja oppi mm. Syömään itse lusikalla ja nukkumaan yönsä, niin sitä hoksasikin että ei juma tää on nyt helpottanut! Ei mene aikaakaan kun poikasi leikkivät keskenään, meillä tämä onnistunut yhteisleikki tuli muuten paljon aikaisemmin kuin mitä vauva oppaissa yms. sanottiin että tulisi. Joten tätäkin kannattaa odottaa, uskon että monilla näin on ja siinähän vanhempi saa sitten levätä 🤭kiitos vielä blogistasi, tänne on ihana aina välissä palata lukemaan kuulumisiasi. Onnea ja iloa tulevaan, olette ihastuttava perhe 😊

  2. Moi Anna!
    En yleensä kommentoi, mutta nyt on pakko,aihe osui niin omaan elämään. Meiltä löytyy kotona 9v, viikon päästä 2v täyttävä ja nyt 3,5kk vauva. Ja kyllä, nyt muutaman viikon ajan on ollut kyllä tuplasti (triplasti) rankkaa. Univelan kasvaessa (kaikki lapset vauvavuosinaan tissi suussa nukkuvia) ja oma aika minimissä, alkaa elää aivosumussa ja riittämättömyyden tunteessa. Pienimmällä alkanut myös tuo vaihe, että päivällä kelpaa pidemmät unet vain liikkuvissa vaunuissa tai tissillä. Kaksivuotiaan osalta tuntuu, ettei koskaan ehdi olla 100% läsnä. Kaikki ”vapaat” viisiminuuttiset kuluu kotitöihin. Onnea on todellakin osallistuva puoliso. Haluaisi nauttia niin vauva-ajasta, ihanasta taaperosta ja mahtavasta koululaisesta + puolisosta, mutta kiireessä ja itsekin väsyneenä helposti näkee vaan huonot puolet kaikesta. Ja tavallaan sellainen itsekkyys kasvaa sitä myötä, kun omaa hetkeä ei vaan päivästä aina meinaa löytyä ja sitä mielestäni kyllä jokainen kaipaa.
    Jotenkin sitä vaan jaksaa päivästä toiseen, välillä paremmin ja välillä huonommin, ja silti rakastaa ja nauttii tästä. Ehkä kaksi menee siinä missä yksikin, sitten kun nämä pienet ovat vähän isompia 🙂 nyt ei aina siltä tunnu, kun molemmat itkee samaan aikaan, eikä itse saa edes vessassa käydä ilman että täytyy samalla viihdyttää jotakuta 💁‍♀️
    Pitkän kommentin pointtini taisi olla, että hyvin kuvailit kahden pienen kanssa elämisen tunteita, ja samalla jaksamista ja hetkessä elämisen taitoa niin sinne, tänne kuin kaikille muillekin samanlaisessa tilanteessa eläville 😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *