Suunnittelemattomuuden ahdistus

(Tämä postaus poikkeaa mun valitsemasta positiivisesta linjasta tässä pandemian aikana, jos et halua lukea korona-ahdistusta, skippaa. Suurin enemmistö tämän halusi Instagramissa lukea, joten julkaisen, vaikka olen pyrkinyt välttelemään aihetta.)

Oon tässä useita päiviä miettinyt, miksi ajoittain hieman ahdistaa. Jotenkin koko ajan päällä pieni levottomuus, sellainen hieman ahdistunut tila, jossa en oikein saa ajatuksiani järkevästi muotoiltua tai kiinni jostain yhdestä kirkkaasta ajatuksesta kaiken kaaoksen keskellä. Voisin syyttää lapsia ja valvottuja öitä ja tietynlaista arjen pirstaloitumista. Mutta syytän Covid-pandemiaa.

Meillä oli suunnitelmissa tänä vuonna jättää kaikki pienemmät reissut tekemättä ja mennä talvella pariksi kuukaudeksi Australiaan. Pitkät etelänlomat keskellä talvea ovat lapsiarjessa tuntuneet parhaalta ratkaisulta ja ajattelin, että voisimme jatkossakin pyrkiä olemaan Suomessa ja reissata Suomen sisällä mahdollisimman paljon valoisien vuodenaikojen aikana, ja mennä kerran vuodessa pitkälle reissulle. Säästyisipä sikäli hieman luontoa ja tulisi jätettyä ehkä enemmän euroja kotimaahan. Jotenkin mulla oli kirkkaana mielessä se, että voisimme mennä talvella pariksi kuukaudeksi asumaan Australiaan. Viettää aikaa siellä asuvien kavereiden kanssa ja olla vaan. Valoisassa ja aurinkoisessa ympäristössä. En toki tiedä, mitä loppuvuosi tuo mukanaan, mutta epäilenpä vahvasti sitä, että tuo reissu olisi toteutumassa jo ihan sen puolesta, että en edes usko maailman rajojen olevan vielä kunnolla auki silloin tai pandemia nujerrettu. Vaikka tänne saataisiin rokotus, niin en silti näe, että tilanne muuttuisi merkittävästi. Erittäin rokotemyönteisenä ihmisenä mä en ainakaan näe itseäni ottamassa rokotusta tai rokottomassa lapsiani. Valtionohjelmassa olevat rokotukset on erittäin tarkkaan tutkittuja, mutta tällainen nopealla aikataululla valmistuva rokote, josta tiedossa on miljardeja sen kehittäjille, ei vaan jotenkin tunnu luotettavalta ajatukselta. Tuskin olen ainoa ajatusteni kanssa ja tuskin tämä kyseinen virus on vielä vuodenvaihteeseen mennessä nujerrettu niin, että maailman toiselle puolelle matkustaminen olisi mahdollista tai jos mahdollista, niin kovin fiksua.

Ahdistaa ajatuskin pilkkopimeästä Suomesta koko talven ajan. Kyllä, Suomi on ihana ja kyllä, voi kyynel minä kermaperse, joka joutuu nyt olemaan Suomessa koko talven niin kuin suurin osa muustakin väestöstä.

Mutta tää ei itse asiassa ole se asia, joka ahdistaa. Niinkuin yksinään erillisenä asiana. Sillä faktahan on se, että jos mä ahdistuisin toukokuussa siitä, että mun seuraavan talven matka on ehkä peruttu, niin ei mulla olis edes tätä vertaa inkkareita kanootissa kuin mitä on. Se, mikä oikeastaan ahdistaa on tämä jatkuva epätietoisuus ja se, että musta välillä tuntuu, ettei oikein kukaan tiedä mitä tapahtuu. On vaikea mukisematta niellä esimerkiksi hallituksen erinäisiä linjauksia, kun välillä tuntuu, etteivät hekään oikein tiedä pitäisikö tässä noudattaa Ruotsin vai Uuden-Seelannin mallia. Ahdistaa se, että yksi pieni virhe voi johtaa siihen, että terveydenhuolto ylikuormittuu ja tulee kamalia tarinoita ihmiskohtaloista, joiden ei olisi tarvinnut päättyä. Ahdistaa kovasti talous ja sen vaikea ennustettavuus tässä tilanteessa. Oma ja yhteiskunnan. Ahdistaa monien epävakaiden perheiden pienten lasten kohtalot, nyt kun vanhempien pinna on kaikkialla kireällä ja mielenterveys on varmasti monilla aika heikoissa kantimissa. Kannatan vakaasti sitä, että koulut aukeavat nyt ennen kesälomia, mutta tässä nykyisessä lomautus/työttömyys/ahdistus-sumassa ahdistaa monien perheiden lasten kesälomat. Ahdistaa kaikki epämiellyttävät lieveilmiöt ja niiden kärjistyminen parisuhdeväkivallasta mielenterveysongelmiin. Ahdistaa ihmeelliset populistipolitikot ja besserwiserit, joiden ainoa päämäärä taitaa olla nostella omaa häntäänsä muiden kustannuksella, vaikka ei tässä tilanteessa varmaan kyllä kukaan oikeasti tarkalleen ottaen tiedä mitä tehdä.

Tämän kaiken listattuani tuntuu muuten saatanan turhalta mun toi valitus meidän matkasta. Silleen, on tässä ihmisillä isompiakin murheita, itselläkin varmasti. Mutta kunhan nyt ärsyttää.

Musta tuntuu, että mun ajatukset sahaa koko ajan silleen laidasta laitaan. Jeee, Pirkanmaalla ei oo tänään todettu yhtään tartuntaa. Buu, elämä on monilla edelleen ja vielä pitkään ihan perseestä. Silleen tiedättekö koko ajan poukkoilee ajatukset. Yritän keskittyä hyvään. Oon esimerkiksi into piukeena miettinyt tulevan kesän ajanvietettä ja mitä tehdä. Jos tilanne jatkuu samanlaisena, eli on valoa tunnelin päässä, niin ehkä vihdoin tänä kesänä me oikeesti reissataan Suomessa ja kolutaan tätä kotimaata. Jotenkin sitä aina on mieltänyt, että sen ehtii vielä. No ehkä sen ehtii sit nyt. Mutta heti kun yritän keskittyä johonkin hyvään, alkaa takkuamaan. Voidaanko me mennä kesä-Lappiin? Tai onkohan Muumimaailma auki tänä vuonna? Kielletäänköhän liikkuminen taas vai voinko alkaa suunnittelemaan Yyterin reissua? Nyt kun oon innostunut maalaamisesta, niin voinkohan järjestää vaikka jonku hauskan maalaus-meetupin mun seuraajien kanssa kesällä? Aina tökkää. Kun en mä voi tietää onko tilanne se, että kuukauden päästä täällä istutaan kotona ulkonaliikkumiskielto päällä vai onko silloin elämä palautunut edes melkein normaaliksi. Saakohan tänä kesänä ees suomalaisia mansikoita ja voidaanko mennä poimii itsepoimintana vadelmia? Ja milloin sitä pystyy oikeesti näkemään kaikkia läheisiä ja ystäviä?

Mitään ei voi suunnitella. Ja jumaliste se ajaa mut ihan hulluks. Mun kaunis paperikalenteri oli tän vuoden turhin hankinta. Oikeesti. Siinä se ammottelee tyhjyyttään aina tätä viikkoa pidemmälle, kun tälle viikolle lätkin vielä jotain to do -juttuja.

Juuri suunnittelemattomuus on mulle kaikista vaikeinta. Mä rakastan suunnittelua. Speksaamista, suunnittelua, valmistautumista. Mua ei haittaa (ihan hirveesti ainakaan), jos asiat muuttuu. Jos oltais suunniteltu reissua Powerparkiin ja joku ois sairastunut, niin OK, sit oltais siirretty. Not a big deal. Mut perkele nyt kun mietinkin vuoristorataa ja huvipuistoa, niin en mä tiedä aukeeko ne 2020, 2021 vai ei vielä silloikaan. Mulla levis paketti tossa pari päivää sitten kun luin uutisen, että näillä näkymin Euroviisut 2021 on peruttu. Jotenkin mä oon tähän asti koko ajan ajatellut, että viikko kerrallaan, kohta on jo parempi. Sit mun niskaan jysähti toi ajatus, että hei, ens kevätkin on vielä erilainen. Joojoo, onhan jokainen vähääkään fiksu tajunnut koko ajan, että ens kevätkin on erilainen, mutta tiedättekö mitä mä tarkoitan? Jotenkin oon halunnut hukuttautua sellaiseen ajatukseen, että tää on vaan väliaikaista ja ennen kaikkea lyhytaikaista. No eihän se ole, enkä mä voi ikuisesti elää pää pensaassa tän asian kanssa. Ja sit luin Ruotsin johtavan epidemologin (tai joku senkaltainen jehu naapurimaasta) näkemyksen siitä, että seuraava aalto on tulossa syksyllä, ja Suomi joutuu laittaa yhteiskunnan silloin taas säppiin, koska nyt ei tule tarpeeksi laumasuojaa. Samaan aikaan joku muu jehu on sitä mieltä, että tässä taudissa ei ees synny laumasuojaa, eli eipä siinä ja sit mä sain jonku kohtauksen siitä ajatuksesta, että tätä tää nyt on, että aina vähän väliä laitetaan koko yhteiskuntaa taas kiinni. Jostain näiden välistä oli luettavissa myös se, että tää on vaan taloudellisesti kestämätöntä, mutta hyöty on aika minimaalinen, kun lopputulos tulee olemaan ihan sama. Tuli vähän sellainen fiilis, että ihan sama mitä nyt tekee, niin ketuiks tää homma menee joka tapauksessa. Et se on sit vaan siitä kiinni, meneekö se kuinka isosti.

Ja yhä edelleenkään en osaa suunnitella mitään ja heti kun yritän mielessäni hahmotella mitä tahansa, niin törmään ajatuksissani harmaaseen seinään, jonka yli ei voi mennä. Tää epätietoisuus on tällaiselle sunnittelijaluonteelle hirveän hankala koska jatkuvasti huomaan ajatusteni karkaavan sinne, minne ne ei kuulu. Ja vaikka normaalisti suhtaudun muutoksiin hyvinkin järjellä ja maltilla, niin nyt en. Koska tuntuu, että nyt on koko ajan sellaista ”ei tää oo vaarallista perusterveelle kolmekymppiselle” – ”aiheuttaa perusterveille kolmekymppisille mahdollisesti aivoinfarkteja”-meininkiä. Just ku saat yhestä suhtautumistavasta kiinni, niin swoooossh, matto lähtee jalkojen alta. Ehh. No, oon nyt päättänyt panostaa omaan henkiseen hyvinvointiin ja kivojen asioiden tekemiseen ja kodin ja pihan laittamiseen. Ja olen yrittänyt elää mahdollisimman normaalia elämää. Mut silti meinaa mennä järki tohon tyhjään kalenteriin.

Saatteko ajatuksesta kiinni?

P.S. En myöskään enää osaa pukeutua muuhun ku trikoisiin ja isoihin paitoihin. Ongelmista vähäpätöisin, mutta ois ihan kiva pukeutua johonkin järkevään välillä. 

Kommentit (53)
  1. Juurikin tuo kaikki mitä kirjoitit ahdistaa itseäni ja muutama asia päälle vielä. Lisänä tuohon koen, että esikoiseni (8kk) vauva-ajasta jo suuri osa on mennyt osittain pilalle neljän seinän sisällä istuen. Todella paha mieli siitä, että ehkä koen tämän ajan vain kerran elämässä jos en enempää lapsia saa ja tätä aikaa en saa koskaan takaisin. Ja että nyt se on mennyt kotona yksin istuen, vauva ei nää ketään eikä käy missään, ei totu mihinkään, ei tunne isovanhempia, ei kummeja, ei saa vauvakavereita jne. Omalla kohdalla kauan odotettu irtiotto töistä ja aika vauvaa ihastellen ikäänkuin valuu ohi odottaessa milloin tämä loppuu.

    1. Samaistun tähän. Oma vauva on 6 kk ja muutama eka kuukausi oli aika väsyttävä, joten oltiin paljon kotona. Sen jälkeen ehdittiin parin kuukauden ajan vähän nähdä ihmisiä, kunnes koronan takia piti jäädä kotiin. Ja täällä nyt kökitään, määräämötön aika.

      1. Tällä sama! Meillä kans 6kk ikäinen poika ja nyt kun olis kiva olla menossa niin kotosalla hengaillaan vaan! 🙁

    2. Tähän on nyt alan ammattilaisena kommentoitava. Vauva ei tarvitse vauvakavereita, virikkeitä, hälyä, melua, kiirettä, menoja, harrastuksia. Päinvastoin ne voivat olla haitallisia pienelle, joka stressaantuu siitä kaikesta eikä osaa ilmaista, että haluaa pois. Vauva tarvitsee rauhallisen ympäristön ja ensisijaisen hoitajan vastaamaan tarpeisiin. Vauva ei todellakaan saa mitään irti esimerkiksi toisista vauvoista tai varhaiskasvatuksesta vielä. Siitä ei siis tarvitse yhtään kantaa huolta /syyllisyyttä! Ymmärrän, että äitinä haluaisit käydä ja olla sosiaalinen, mutta vauvasi tosiaan hyötyy ja tarvitsee perus hoivan lisäksi ennakoitavan ja rauhallisen arjen,ilman mitään ylimääräistä.

      1. Kommentoin tähän nyt sen verran välikommenttina ennen vastaamista, kun tämä varmasti herättää kommentteja, että musta on aina hieman kummallista nähdä varsinkin alan ammattilaisten kommentoivan niin yksioikoisestio ja lokeroiden asioita. Kun puhutaan vauvasta, puhutaan sekä 1vk että 11kk ikäisestä lapsesta ja siinä on hurjasti eroja. Myös vauvoissa on hurjasti eroja samanikäisissä. Osa jo saattaa kävellä toisten kölliessä kainalossa tyytyväisenä. Omasta kokemuksesta huomaan myös sen, kuinka selkeästi mielenkiintoisia on vauvakaverit vauvallemme. Ei, hän ei niitä kaipaisi mitenkään jos emme näkisi, mutta on tosi kiinnostunut aina kun näemme meidän vauvakavereita. Tämä alkoi tuossa 6kk kohdalla ihan selkeästi ja hän on todellakin kiinnostunut muista vauvoista, enkä ymmärrä miten vaikka kotioloissa muiden vauvojen näkeminen on ”haitallista”. En kyllä yhtään allekirjoita kahden lapsen kokemuksella, että vauva ”ei saa mitään irti toisista vauvoista”. Oma kokemus on päinvastainen ja tuskin meidän lapset on niin special snowflakes, että ovat ainoita, joten eiköhän tämä ole ihan yleistä ja vauvat on tosiaan erilaisia kaikki.

        Harrastuksista puhuttaessa, Adrian viihtyi hurjan hyvin muskarissa ennen tätä koronaa. Hän oli aivan mielissään siellä ja hänestä huomaa muutenkin kotona, että vanhempien laulaminen ja musiikkisoittimet kiinnostavat. Vauvamuskari on myös ammattilaisen pitämä tunti juuri vauvoja ajatellen, eli siellä häly ja virikkeet ovat sopivalla tasolla. Ja esimerkiksi harrastuksista vauvauinnin puuttuminen on itselle valtava harmi. Vauvauinti on vauvalle todella ominainen harrastus, kohdunomainen vedessä oleminen on tuttua ja sukellusrefleksin löytyminen luonnollista. 3-v vesipedon äitinä myös huolettaa, tuleeko toinen lapsi koskaan luomaan yhtä mutkatonta suhdetta uimiseen ja vedessä läträämiseen kuin isoveljensä, joka rakastaa uimista ja on aloittanut vauvauinnin 3-kuisena. Kotona pikkuammeessa kannuttaminen ylläpitää refleksiä jonkin verran, mutta liian rajallisesti.

        Siitä olen samaa mieltä, että syyllisyyttä ei todellakaan tarvitse kantaa, eikä lapsi tästä kasva kieroon, eli huolissaan ei tarvitse olla. Mutta en lähtisi noin vähättelevälle linjalle, sillä moni näistä aktiviteeteista on hyvinkin mielekästä vauvavuonna. Ja mitä tulee muutenkin ihmisten näkemiseen ja paikoissa käymiseen, olen esim. huomannut, että Adrian ei vierasta juurikaan ja jos mietin esimerkiksi tilannetta, jossa töiden takia vauva pitäisi laittaa vaikkapa 9-12kk päivähoitoon, niin olisihan se hyvä, että sitä ennen olisi yhdessä äidin kanssa ehtinyt harjoittelemaan erilaisia elinympäristöjä ja hälyä, eikä vaan kotona olemista.

        Saanko kysyä Vera millä lailla olet alan ammattilainen? Ehkä en vaan siis osaa ajatella asiaa siltä sun kannalta, mutta näin äitinä tämä kommentti on musta hieman kummallisen yksioikoinen, nimittäin esim. neuvolassa näistä asioista on myös juteltu enkä ihan näin yksioikoiseen ajatukseen ole törmännyt tämän suhteen.

        1. En tiedä minkä ikäinen poikasi johon viittasit on, valitettavasti en ole blogiasi aiemmin juuri lukenut. Mutta noin yleisesti, en sano että vauvajoogat, vauva uinnit, yms jne ovat turhia! Äidin hyvinvointi on erittäin tärkeää lapselle ja eihän nuo aktiviteetit ole päivittäisiä, jolloin vauvan arki on pääsääntöisesti rauhallista ja melutaso ei ole jatkuvasti korkea eikä ihmisiä tule ja mene ja syli ja hoitaja vaihdu. Ja joku vauvakaveri itke vieressä yms. Saat varmasti kiinni? Ja kyllä vauvasta riippuen voi olla mukava käydä noissa harrastuksissa – silloin tällöin, juurikin mainitsemasi hyödyt mukaanlukien esim uinnista. Ja mitä vanhempi lapsi aina vaan niin sitä enemmän voi saada irti ja nauttia! 😊 Ja näkee erilaisia perheitä, kavereita samalla. Mutta nyt on puhe vauvoista, varhaislapsuudesta jolloin lapsi on keskeneräinen keskushermostoltaan ja kaikelta kehitykseltään. Silloin pieni hyötyy eniten rauhallisesta, ennakoitavasta arjesta ja ensisijaisen hoitajan kanssa olemisesta. Tämä ei tarkoita siis, etteikö harrastuksia voi olla silloin tällöin ja tietenkin läheisiä nähdä!
          Eli pyydän ettet käsitä väärin, että olen noita aktiviteetteja vastaan. Tarkoitus ei ollut väheksyä mitenkään että turhuuksia sellaiset! Jokainen vauva ja perhe on uniikki. Tarkoitan ainoastaan ihan niin basic asioita varhaislapsuuden ajalta, ja mikäli noista olet eri mieltä niin mm. Jari Sinkkonen ja Liisa Keltikangas-Järvinen tunnetuista asiantuntijoista ovat näistä kirjoitaneet lukuisia juttuja ja kirjoja. Varhaislapsuuden merkitys on valtava lapsen myöhemmlle kehitykselle, perusturvallisuuden tunteet yms.

          1. Nyt oli kommentoijalla puhe 8kk esikoisesta ja omassa tapauksessa on kyse 7,5 kk ja juuri siksi musta on kummallista puhua vauvoista isona ryhmänä kun 1kk ja 8kk on aivan eri asia. Sinkkoken ja Keltikangas ovat tuttuja ja olen itsekin kirjoittanut blogiin kiintymyssuhteesta yms, mutta ihmettelin hieman vastaustasi kun kyseessä tosiaan on 8kk vauva kommentoijalla ja ihan yhtä lailla voi harmittaa vastasyntyneen äitiä, joka ei pääse jakamaan vauva-arkea isovanhempien kanssa tai vaikka äitien kanssa rauhallisilla vaunutreffeillä. Ensimmäisestä kommentistasi saa sellaisen kuvan, että vain rauhaan sulkeminen on hyväksi ajalla 0-12kk ja siitä olen jyrkästi eri mieltä, mutta hyvä jos et tätä näin ajatellut 🙂

            1. Hyvä, että ovat tuttuja. Minä eikä kukaan muukaan osaa yhtä hyvin perustella varhaislapsuuden vaikutuksia myöhempään elämään 😀 Jokainen äiti ja isä tekee parhaansa ❤️ Ymmärtää, että ekana vuonna lapsi ei osaa puhua, kävellä eikä suojella itseään. Eikä ymmärrä että odota kohta hoidan sinut, nyt en pysty tai että kaveri vie tutin/lelun, tönii tai itkee äiti/isä ikävää. Pienten lasten kanssa se on sitä kokoajan. Isot lapsiryhmät, useat harrastukset, tiuhaan vaihtuvat hoitajat ja muu hässäkkä ei ole sitä mitä pieni tarvii. Ihan maalaisjärkeä.

              Mukavaa viikon jatkoa kaikille, koitetaan jaksaa. Ja kun tämä raskas poikkeuksellinen aika on ohi.. Niin eiköhän juhlistella kukin sitä jotenkin 😄

              1. En ole kyllä sun kanssa samaa mieltä tästäkään. Moni lapsi menee päikkyyn esim. 9kk, eikä se mitään vahinkoa elämään aiheuta sellaisenaan. Ja tässä taas näkee tämän vähän turhan vahvan niputtamisen, kun esimerkiksi meidän esikoinen käveli tuettuna 8kk ja itse 9kk.
                Lapsia on tosi erilaisia, joten en ymmärrä tarvetta niputtaa tätä näin. Tästäkin kommentista jää tosi ikävä fiilis heille, jotka ovat vieneet lapset hoitoon alle vuoden ikäisenä. Tämä ei sinänsä minua loukkaa, poikamme aloitti päikyssä lähes 2,5v, mutta ihan lähipiirikokemuksella on havaintoja nuorena päikkynsä aloittaneita ja hienoja perhesuhteita ja tarinoita nekin ovat. Toivoisin ehkä itse, että alan ammattilaisilla olisi enemmän avaramielisyyttä tässäkin, sillä jo pienenä vauvana lapsetkin ovat erilaisia, ihan jo vaikka omat veljekseni tämän todistavat. Jotenkin harmi, jos alalla suhtaudutaan näin rajoittunein ajatuksin.

                1. Kyllä, moni laitetaan hoitoon jo vuosikkaana. Kyllä, joissakin perheissä se on pakko taloudellisen tilanteen takia tai äidillä on esim masennus, ja näitä tilanteita en väheksy – yhtään. Tapaan työssäni upeita äitejä jotka ovat laittaneet hoitoon vauvansa ❤️ Siellä on lääkäreitä ja muita ahkeria työntekijöitä, joita ilman tämä yhteiskunta ei pysy pystyssä. Ja ovat ihmisinä myös lämpimiä.

                  Tosiaan nuo eivät ole minun mielipiteitäni kuten moneen kertaan totesin miksi ihanne on pitää pieni kotona. Tästä voisin tehdä vaikka kirjan, sillä työssäni näen mitä se pienten osastolla on. Se ei ole minusta valitettavasti kiinni – eikä ole minun havainto, mitä pieni tarvitsee ja mistä kärsii ja mitä se pk arki on pienillä. Minä en ole keksinyt sitä, että pienen aivot ei ole kehittyneet eikä tämä pysty rauhoittamaan itseään kun ympärillä on kaaos. Eikä ymmärrä mistään mitään. He eivät osaa puolustaa itseään ja se on haitallista että joutuvat niin pienenä taistelemaan leluista, sylistä ja huomiosta.

                  Ja edelleenkään en moiti vanhempia, kuten totesin! Joskus on pakko ja eri tilanteissa on ratkaisut eri. Tämä on alallani aivan selvä asia, ettei se ole ihanne noin, mutta koska tilanteita on monenlaisia niin ratkaisujakin. Kokonaisuus ratkaisee.

                2. Ja minua loukkaa, että sinä työroolissasi nyt monta kertaa minua moitit, että loukkaan ja syyllistän vanhempia. Minä olen monta kertaa sanonut etten niin tee! Olen sydämeni kutsumusammattissa eikä ilman mahtavia, empaattisia vanhempia se olisi juuri mtn. Olen perustelut perin juurin, korostanut että joskus elämä menee eri tavoin ja on parempi laittaa pieni hoitoon ja se ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Ihanne maailmassa emme elä. Asiat asioina Anna, perustelin asiat ihan jokaisen tietämillä asioilla lapsen kehityksestä – ja joka viestissä totesin silti loppuun, että elämäntilanteita on erilaisia enkä tuomitse/moiti. Heitäkin on ketä niin tekee alan ihmisistä kotiäiteihin ja kaikkea siltä väliltä.

                  Missään nimessä en jatka enää tätä, erittäin loukkaavaa että tulkitsit viestini noin.

                  1. Olen erittäin pahoillani, jos vastauksistani loukkaannuit, mutta siinä tapauksessa voisi olla paikallaan lukea sekä minun kommenttini että omasi, sillä tässä viimeisessä kommentissasi sanomasi ei ihan välity yllä olevissa viesteissä, mikä toki voi olla lyhyen kirjallisen viestinnän haaste. Koen sen erittäin hankalana asiana, jos lasten kanssa varhaiskasvatuksessa työskentelevällä on näin melko rajujakin ilmaisuja, jotka voi kokea hyvinkin tuomitseviksi, mutta ehkä myös minä sitten ymmärsin sanomasi väärin.

        2. Minä ymmärsin, että Veran tarkoitus oli tässä kertoa kahdelle aiemmalle (8 kk:n ja 6 kk:n ikäisten vauvojen vanhemmille) kommentoijalle ja samalla rauhoitella heidän huoltaan, ettei tarvitse stressata siitä, että pienen vauvan kehitys jotenkin vaarantuisi siitä, että joutuu nyt olemaan paljon kotona ilman perheen ulkopuolisia kontakteja. Vaikka on sekin ehdottomasti totta, että juurikin 6 kk:n ikäiset vauvat alkavat huomata muita lapsia ympärillään ja kiinnostua heistä. Eivät he kuitenkaan käsittääkseni ehdottomasti tarvitse siinä iässä vauvakavereita, sillä myöhemminkin ehtii. Voisin kuvitella, että esim. taaperoikäisen kohdalla ikätovereiden merkitys on jo isompi. Kurja tilanne, sillä minustakin olisi todella mukavaa, että esim. erilaiset vauvakerhot voisivat taas käynnistyä. Lämpimiä ajatuksia teille kaikille vanhemmille! <3

          1. Juu ei siinä olekaan huolta, jos kontakteja jää pois, lapsen kehityksen kannalta siis, mutta en myöskään allekirjoita sitä tuossa kommentissa, että kaikki vilkaskin tekeminen olisi haitallista tai ettei vauva saisi mistään irti mitään, kun tosiaan tämän ikäisistä puhe 🙂

            1. Musta taas näin äitiyslomalla korona-arki ei oo paljon muuttanut tilannetta. Muutenkin sitä ollaan aika paljon kotona, toki harrastukset ja mammalounaat on jäänyt väliin. Vauvani syntyi joulukuussa ja ehdin paljon menemään hänen olleessaan ihan pieni, mutta eipä sitä silti mitään ihan älyttömiä menoja ollut kuitenkaan, verrattuna siihen, mitä elämä oli ennen lasta. Ja mielelläni näkisin tutkimusnäyttöä siitä, että miksi alle vuoden ikäisten päiväkotiin meno olisi haitallista…

              1. Oliko tämä loppu suunnattu mulle vai Veralle?

                1. Veralle tarkoitin tuota pyyntöä tutkimusnäytöstä 🙂 Taidan vastailla jotenkin hassusti näihin kommentteihin. En itse ole löytänyt mitään vedenpitävää näyttöä sille, että päiväkoti olisi haitallinen alle 1-vuotiaille, mielelläni sellaisia artikkeleja lukisin ja muutenkin kuulisin, että mihin hän omat mielipiteensä perustaa (oma työkokemus ei ehkä ole mikään relevantti pohja).

              2. Mutta kun ei me pk henkilökunta tiedetä mitään eikä meidän työkokemus ole mitään. Mitä mä olen sanomaan kun 8h päivässä hoidan heitä? En yhtään kukaan! Enkä lto:n koulutuksellakaan tiedä lapsen kehityksestä, tarpeista ja siitä mikä on haitaksi ja mikä hyväksi 😅 Eikä varhaislapsuus merkitse yhtään mtn, ne asiantuntijat huvikseen vaan puhuu siitä!

                Aivan täysi vitsi koko keskustelu. Kohta joku mamma tulee kohta ilmoittamaan, että hänen pikkuvauva käy kyllä jossain harrastuksessa ja ihan koska vauveli tarvii pk-hoitoa niin siksi on nyt hoitopaikka varattu sieltä. Virikehoitoon heti! Vauva on sama asia kun 3v,kyllä se tutkii ja nauttii ja oikein hyötyy siitä sirkuksesta.

                Kiitos ja näkemiin 😁

                1. Apua. Eiköhän tää ollut tässä. Surullista, kun lto ”mammailee” pitkin nettiä. Kukin tulkitkoot tämän keskustelun kuten halajaa. Mukavaa jatkoa! 🙂

                  1. Itse kysyit oliko kommentti minulle vai sinulle ja siihen vastasin. Ja toki olen ottanut osaa keskusteluihin joissa näistä asioista on keskusteltu kuten saa niin jokainen tehdä. 🤷‍♀️ Mukavaa jatkoa sinullekin! ☀️

                2. Asun kyllä ulkomailla nykyään, mutta eikös ole niin että äitiysloma loppuu Suomessakin kun lapsi on 9kk ikäinen? Eli ei ole ilkeilyä laittaa lastahoitoon 9 kk iässä vaan ns. maan laki ja tapa. Joten mitäs tässä syyllistämään vanhempia joita työsopimus töihin velvoittaa.

                  1. Olen itsekin työskennellyt vuosia päiväkodeissa ja nähnyt, kuten Vera, että ei ne ole pienten lasten paikkoja niinkään. Kova häly ja häslinki..pienet ymmällään. Parempi turvallisen ensisijaisen kiintymyskohteen(äiti tms) kanssa tutustua rauhassa maailmaan. Eli ei huolta, jos vauva ei ole koko ajan menossa..hänelle uutta ja ihmeellistä löytyy jo lähipuistosta ym. 🙂

                    1. Täällä vielä kolmas päiväkodin työntekijä laittaa lusikkansa tähän soppaan..:D Mulla nimittäin vähän särähtää nuo kollegoiden puheet korviin. Totta, monelle alle vuoden ikäiselle päiväkoti ei ole oikea paikka (se ei poista sitä faktaa etteikö se joskus olisi ainoa vaihtoehto), mutta yhtä totta on myös että monelle alle vuoden ikäiselle päiväkoti on todella hyvä paikka! Olen hoitanut muutamaa 8kk -ikäistäkin, jotka eivät ole kotona/päiväkodissa näyttäneet mitään ahdistuksen merkkejä, päinvastoin. Minkään ikäisiä lapsia ei voi niputtaa samaan muottiin, jokainen ihminen, iästä riippumatta, on yksilöllinen ja reagoi omalla tavallaan that’s it 😀

                      1. Pakko nyt kommentoida tätä viestiketjua, koska tuntuu, että kirjoittajat puhuivat eri asioista. Aloittaja puhui vauvavuodesta kotona lapsen kanssa ja Veran kommentoidessa asiaa alettiin puhuakin varhaiskasvatuksesta alle vuoden ikäisillä. On eri asia mitä lapsi tarvitsee kuin se, mistä tämä voi nauttia. Pienikin vauva voi nauttia esim. juuri muskarista tai vauvauinnista vaikka ei sitä suoranaisesti tarvitsisikaan. Itse asiassa pienillä vauvoillahan on sisäsyntyinen rytmitaju, joten musiikki on erittäin bueno asia vauvan elämässä vaikka muskarimuodossa. Kyllä mustakin on surku, että kaikki menot ja harrastukset on nyt tauolla, kun niistä voisi nauttia sekä lapsi että vanhempi ja kun vauva-aika on hyvin ainutlaatuista aikaa. Onneksi tosiaan mitään vahinkoa niiden puuttumisesta ei lapselle kuitenkaan aiheudu, mutta suurimpana suruna varmaan onkin se, että sitä aikaa ei saa takaisin.

                        Päiväkotimuotoisesta varhaiskasvatuksesta on tehty tutkimuksia, että pienten lasten kortisolitasot nousee päiväkotimaailman virikkeellisyydestä niin, että mikäli nämä ovat täyspäivän hoidossa (yli 6h), tää kohonnut stressitaso ei ehdi laskeutua illan aikana normaalille tasolle. Keskustelussa mainitulla Keltinkangas-Järvisellä on kirja nimeltä pienen lapsen sosiaalisuus, jos aihe kiinnostaa, se on ainakin helppotajuinen opus aiheesta.
                        Tässäkin teemassa tutkimustulokset vaihtelee, jos en nyt väärin muista, toisenlaistakin tutkimustietoa on. Aihe on niin tärkeä ja monen lapsen (lähes kaikkien) elämään vaikuttava asia, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja milloin kumoaa ja milloin vahvistaa olemassa olevaa tietoa Mutta iso vaikuttava tekijä on myös päiväkoti itsessään ja kuinka laadukasta hoitoa se pystyy tarjoamaan. Ja tietenkin isona osana se, mitä lapsen elämä muutoin on kotona. Joillekin se päivähoito on hyvinkin tarpeellista jos kotona ei asiat ole hyvin syystä taikka toisesta. Lisäksi on aina eri asia puhua yksilötasolla (koska kaikki ovat juurikin yksilöitä..) kuin tutkimustiedosta, joka kuitenkin antaa sen ”useimmiten/yleensä”-kuvan. Eli vaikka tutkimus sanoo jotain, ei se päde kaikkiin.

                        Vielä siihen piti kommentoida, että kun äitiysloma (tai vanhempainvapaa siis) päättyy, lapsi on tosiaan sen noin 9kk. Kehityksellisesti tää on vähän kurja homma, kun silloin lapsen kiintymyssuhde vakiintuu ja saatetaan olla hyvinkin takertuvaisia siihen vanhempaan, johon se kiintyminen ensisijaisesti kohdistuu. Se ei välttämättä tarkoita mitään, mutta on pienelle lapselle ylimääräinen stressitila, jos joutuu silloin ”eroon” pitkäksi aikaa tästä huolenpitäjästä. Tästä on ollut tutkimuskentällä puhetta, että hienoa, että Suomessa saa ollaan pitkään kotona, mutta lapsen kannalta vanhempainvapaan pidentäminen hiukkasen vois olla toimiva ratkaisu juurikin sen kehityksellisen vaiheen kannalta.

                        Taisin nyt aika paljon toistaa jo edellisiä kommentteja, mutta jotenkin tuli tarve avata oma sanainen arkkuni tähän teemaan, koska on itsellekin lähellä sydäntä näin kahden pienen (3v ja 7kk) lapsen äitinä, mutta myös ammatillisesti, olen siis psykologina erikoistunut juurikin lapsiin ja heidän perheisiinsä.

                        Kaikille niin lapsellisille kuin muillekin suurta jaksamista arkeen tässä hyvin erilaisessa tilanteessa. Tärkeää on saada ne omat pelot, huolet, harmit ja muut mietteet kuulluiksi ettei jää niiden kanssa yksin. Puspus ♥️

  2. Ymmärrän hyvin nuo tuntemukset. Olen itsekin eniten huolestunut juurikin tästä epävarmuudesta, suunnitelmallinen ihminen kun olen. Olin myös tuudittautunut ajatukseen, että tämä on vain väliaikaista niin kuin onkin jollain tasolla, mutta liian paljon epävarmuuksia siihenkin liittyy. Ulkomaille matkustelu ei ole tuntunut houkuttelevalta aikoihin ja nyt vielä vähemmän. Sen sijaan juuri kotimaassa haluaisin matkustaa enemmän. Olimme suunnitelleet vievämme lapsemme Muumimaailmaan, mutta tiedä häntä, onko sekään mahdollista. Juuri kun sattuisi olemaan viisi viikkoa kesälomaa niin on tilanne, missä ei välttämättä voi tehdä muuta kuin kotoilla ja ulkoilla niin kuin tähänkin asti. Viihdymme kyllä hyvin kotosalla yhdessä, mutta se tieto, että olisi mahdollisuus käydä jossain, riittäisi meille. Lohduttaudun ajatuksella, että mökille ainakin pääsemme jos ei mitään muuta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *