Tyhjä reissukalenteri – mitkä fiilikset?

(Mulla tuli tänään tästä kuvasta mieleen Amsterdam ja yks kuva, jonka otin siellä. Tää vaan sattu olemaan 20 km päässä kotiovelta 🙂 

Pitäisi pakata. Siis pakata. Tuntuupa hassulta, näin koronakevään jälkimainingeissa ajatus pakkaamisesta. Ollaan oltu niin tehokkaasti vaan Pirkanmaalla ja muutamalla päiväreissulla pk-seudulla, ettei oo ollut tarvetta pakata käytännössä melkeinpä viiteen kuukauteen. Ei kuulosta ehkä paljolta, mutta yleensä reissaillaan niin paljon, että tuntuu mulle ajatuksena pitkältä ajalta. Eikä me nytkään siis kauas mennä ja omalla autolla eikä lentäen, mutta pitäis ottaa melkein viikon tavarat kaikille mukaan. Lasten kanssa pakkaaminen on aina jotenkin ihan omanlaisensa projekti, kun on pitkä lista mitä tarvitsee, mitä pitää olla varmuuden vuoksi mukana ja sitten kun molemmille tarvii olla tarpeeks vaihtovaatteita, jos ei oo pesumahdollisuuksia ja ties mitä kaikkea, niin mulla on täällä joku A4 täynnä pakkauslistaa.

Tuntuu hassulta lähtee reissuun, vaikka tosiaan se ulottuu niinkin pitkälle kuin Tallinnaan. Se onkin ainoa ulkomaanmatka tällä hetkellä meidän kalenterissa. Eilen juteltiin ystävän kanssa ensi talven matkasta sellaisessa ”ois hauska mennä porukalla” -hengessä, ja vaikka idea tuntui ihanalle, tuntuu se jotenkin vielä kaukaiselle, koska niin vahva ”ehkä” on mielessä koko ajan. Ehkä. Me oltiin itse asiassa suunniteltu, että mennään talvella pariksi kuukaudeksi Ausseihin, ajatuksena ihan vaan ottaa irtiotto talvesta ja asua yhdessä paikassa Ausseissa pari kuukautta. Mutta no, tilanne on tosi auki tän pandemian takia ja Australia ei varsinaisesti ole tunnettu siitä, että ottavat omien rajojensa availut mitenkään kovin höllästi. Niinpä voi olla, että vaikka pandemia maailmalla on rauhoittunut, ei Australiaa kiinnosta suomalaiset vierailijat pätkääkään. No, se selvinnee jossain välissä, mutta lähinnä muistan kun tästä puhuttiin perheen kanssa joskus kuukausi sitten ja äitini ihmetteli ihan järkyttyneenä, että vieläkö me harkitaan sitä asiaa. En ymmärtänyt hänen ajatusta. Hän vaan jotenkin ihmetteli, että ”mitä jos taas tilanne eskaloituu tai jotain sattuu?”. Niin. Sepä se. Kun ei tämä pandemia nyt ole maailmassa ainoa asia mitä voi sattua tai mitä voi tapahtua tai mikä voi vaikuttaa. Kummasti sitä on kuitenkin aina reissannut jonnekin yhtään miettimättä. Ei nyt ehkä minnekään sota-tantereelle tai epidemian keskelle, mutta onhan maailmassa sattunut ja tapahtunut. On syttynyt sotia, on tulivuoria purkautunut, on ollut maanjäristyksiä ja mellakoita ja ties mitä. Eipä se ole koskaan estänyt suunnittelemasta kuuden kuukauden päähän. Musta tuntuis nyt iha hassulta ostaa lentolippuja Ausseihin, koska ”tilanne voi olla mitä vaan”. Mutta niinhän se tilanne on aina voinut olla ”mitä vaan”.

Korona on kuitenkin jotenkin muuttanut sitä omaa ajatusta. Ehkä se meidän aikojen ensimmäinen pandemia oli oikeasti tosi pysäyttävä ja näytti vahvasti toteen sen, että kaikkea voi sattua ja mitä tahansa voi tapahtua ja mitä se konkreettisesti on. Koko maailma voi muuttua parissa viikossa ja se kriisitilanne voi olla hyvinkin raju. Se on konkreettisesti jumissa oloa, kun lentoja ei lähde. Se on konkreettisesti täysin ennakoimaton tilanne, joka voi olla todella hankala tosi monin tavoin. Ja silti kun mietin vaikka ensi talven lomaa, mietin ensimmäisenä vain koronaa, vaikka tosiaan mitä vaan voi sattua. Ihan eri pandemia tai jotain sairauksiin liittymätöntä. Matka on aina riski ja rahansijoittaminen tulevaisuuden suunnitteluun on myös aina riski. Ja silti niitä on aina otettu. Nyt oonkin ykskaks tilanteessa, ettei ole mitään reissua oikeastaan suunniteltuna, eikä yllättäen ihan hirveetä intoa suunnitella. Jollakin tasolla varmasti myös ADHD-lääkitys on vaikuttanut asiaan, sillä olen löytänyt selkeitä yhteyksiä mun matkustamisen ja ADHD:n väliltä, mutta ei se kuitenkaan ihan hirveän kattavasti asiaa selitä.

Oon seurannut sosiaalisissa medioissa haasteita ja matkafiilailuja, joissa on mietitty minne mennään kun pandemia on ohi ja mulla on lyönyt tyhjää. Kuopioon? 😀 Musta on itse asiassa ollut aika virkistävää kun matkustamisen mahdollisuus on ollut pois pöydältä, eikä Suomeen jääminen tuntunutkaan valinnalta, jossa poissulkee muita vaan ainoalta valinnalta. Eikä sekään ahdista, vaan tuntuu kivalta! Sellaiselta ”nyt on vihdoin aikaa…” ja sit heti miettii, että miksei sitä aikaa muka ole muutenkin? En tiedä, kirkkaat vedet, palmu, lämpö ja kaikki etelään liittyvä vetää aina puoleensa ja tuntuu vertauksessa kivemmalta, vaikkei välttämättä ole. Meillä oli tänään ihan hurjan hauska päivä ja me oltiin enimmillään kai 30 km päässä kotoa. Ei tarvinnut pakata tai mennä minnekään. En tiedä kuinka iso osa tätä fiilistä johtuu koronasta ja uudesta opitusta ajatusmaailmasta tai kuinka iso osa ADHD:n ymmärtämisestä ja hoitamisesta, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mua ei ahdista ajatus siitä, että ei ole mitään matkasuunnitelmia. Mulla on aina ollut vahva halu ja tarve tietää seuraava matkakohde ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, iski aivan hirveä matkakaipuu. Nyt sitä ei oo ollut lainkaan. Ehkä se on tää ajoitus, kun eletään ihaninta vuodenaikaa Suomessa pitkine valoisine iltoine ja helppoine arkihetkine,eli voi hyvinkin olla, että todellisuus rysähtää niskaan kertaheitolla lokakuussa ja pakataan taas kimpsut ja kampsut talven pimeimpään aikaan.

Musta on kiva lähteä Tallinnaan vähän samalla tapaa kuin musta on kivaa lähteä Kuopioon. Helppoa ja iisiä, pääsee näkemään omia läheisiä ja rakkaita ja pääsee viettämään aikaa tutuissa rakkaissa paikoissa. Kokea uusia juttuja lasten kanssa. En jotenkin osaa mieltää sitä ulkomaanmatkaksi lainkaan 😀 Mut koen sen just samanlaisena kuin sen, että lähtis lomalle Helsinkiin. Ei mikään uusi jännittävä seikkailu tai hirveän draivin ajama tarve päästä parempiin keleihin ja kivempaan ympäristöön. Ehkä tää Korona-kevät myös jotenkin muutti omaa suhtautumista Suomeen. Paljon tehtiin varmasti Suomessakin väärin ja joissain kohti liioiteltiin, toisissa huithapeloitiin. Mutta samalla oli jotenkin turvallinen ja rauhallinen olla Suomessa. Sellainen fiilis, että maailmalla myrskyää ja mä olen kotona ja kaikki on sen takia kuitenkin ihan hyvin. Moni asia voisi olla paremmin ja jotkut asiat ovat joissakin paikoissa paremmin, mutta kokonaisuutena ajatellen, enpä olisi halunnut olla missään muualla kuin täällä. Ehkä ensimmäinen todellinen kriisi ja kansainvälinen pysähtyminen pysäytti mut ja laukaisi ennennäkemättömän kiitollisuuden myös Suomea kohtaan.

On tosi haastavaa tällä hetkellä pohdiskella yhtään mitään vetämättä aiheisiin mukaan ADHD-diagnoosia ja miten elämä on muuttunut tänä kesänä. En haluaisi koko aika höpistä siitä teidän kyllästymiseen asti, mutta kun se vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti ja on itsekin vaikea miettiä, mikä kaikki johtuu siitä ja mikä ei ja mitkä uudet ajatukset ovat sen hoidon vuoksi ja mitkä olisi muutenkin. On ollut vaan jotenkin hauska, miten eri tavalla sitä ajattelee tällä hetkellä. Monena kesänä jos heinäkuu alkaisi +16 ja sateella, mä tuskastuisin sekunnissa ja klikkaisin itseni jonnekin matkasivustolle. En tiedä oliko kesäkuu vaan niin mieletön, vai miks mä löydän itseni jatkuvasti ajattelemasta, että ”olipa kiva kesä… eiku hetkinen, nythän on vasta heinäkuun alku!” ja rinnassa kuplii sellainen samanlainen odottava ilo kuin yleensä maaliskuussa. Jee, tätähän on vaikka kuinka paljon vielä jäljellä! Sadepäivät ei harmita, ei ne kesää pilaa, koska kivaa tekemistä on kyllä vähän mälsemmillekin keleille.

Mä mietin tätä eilen kun oltiin miehen kanssa viettämässä treffipäivää ja melomassa kajakilla ihan Tampereella. Ollaan kuusi vuotta oltu yhdessä, ei olla kertaakaan ennen käyty. Oon ollut melomassa ainakin Kroatiassa, Australiassa ja Turkissa, mutten koskaan täällä kotimaassa. Miksi en? Ei nimittäin ollut paljon maisemissa vikaa. Aamulla sää näytti vähän epävakaalta ja oli sateen mahdollisuus, mutta keskipäivän melontareissumme ajan oli ihana puolipilvinen sää ja täydellisen tyyni vesi. Suomalainen luonto on henkeäsalpaava jotenkin sellaisessa puhtaassa vehreässä herkkyydessään ja luonnollisuudessaan ja kesällä Suomi on jotenkin niin elinvoimainen. Kaikki on kirkkaita värejä. Sinistä vettä ja vihreää metsää ja kirkasta kauttaaltaan. Pohdin eilen kaunista koivun heijastusta katsoessa vedenpinnasta, että en oo ehkä koskaan ulkomailla nähnyt aitona näin värikylläistä kauneutta. Rakastan palmuja ja etelän kukkia, mutta miksi en ole koskaan oikein edes kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka kaunista on ihan täälläkin? Ei ehkä nähty quokkia tai flamingoja, mutta nähtiin kuikka ja kaksi poikasta ja katottiin miten poikaset nähtävästi opetteli sukeltamista ja äiti (?) komensi niitä niin hauskan näköisesti, ainakin näin pienten lasten silmään siinä oli jotain tosi samaistuttavaa. Se on Suomea, se on tavallista meille. Mutta miksi sitä on jotenkin aina väheksynyt jonkin ”erityisemmän”vuoksi. Koska aika monelle muulle juuri tämä Suomen luonto ja kesä on jotain selittämättömän erityistä.

Mä oon aina ollut tosi huono toimimaan ”pakotettuna”. Jos mä vaikka päättäisin, etten söisi suklaata kuukauteen, mun ei mitään muuta tekiksään mieli kuin suklaata, koska sitä ei sais syödä. Ja sit saattaisin kuitenkin olla syömättä suklaata muutenki. Niinku mä pakkomielteilin hernekeittoa Australiassa asuessani kun sitä ei mistään saanut tai niinku mä oon himoinnu koko raskausajan omenasiideriä, jota juon ehkä kerran kuussa talvikuukausina muuten. Kun joku kielletään tai sitä aletaan säätämään, siitä tulee mulle vieläkin houkuttelevampi. Ja en todellakaan ole mikään erityinen lumihiutale tässä asiassa, vaan varmasti monilla on näin. Ja jos oon rehellinen, niin maaliskuussa mä pohdin lähes päivittäin sitä, missäköhän järjestyksessä alkaa taas maailma avautumaan ja mihin sitä mahdollisesti pääsee tänä vuonna reissaamaan. Ja nyt en oo ees seurannut, minne saisi matkustaa ja piti tarkistaa pariin otteeseen Viroon liittyen karanteenisäädökset. Vielä maaliskuussa olisin voinut kuvitella, että tässä vaiheessa mä päivittäisin matkasivuja ihan hirveellä draivilla. Siks onkin niin kummallista, että kun ei saanut matkustaa ja ei voinut matkustaa, siitä löytyikin ihan erilainen rauha pysyä paikallaan.

Kävikö muilla tätä samaa? 

Kuvituksena random räpsäsyjä eiliseltä. Kesä, olet ihana♥

Kommentit (9)
  1. Miten sulla toi adhd-lääkitys ? Rupesitko syömään ja miten se on vaikuttanut ?
    Oon itse pitkään miettiny, voisikohan mulla olla adhd tai add… En vaan uskalla mennä lääkärille tästä asiasta, pelkään, ettei oteta vakavasti yms. :/

    1. Joo ja muutos on ollut järisyttävä! Palaan tähän pian 🙂

  2. Ihana kirjoitus <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *