TYÖMATKALLE LOMPS!

Mungolife

Jännä jotenkin, miten ensin vaikuttaa siltä, että joku vuodenaika olisi tosi rauhallinen ja sellainen vähän "uneventful", ja sit ykskaks havahtuu siihen, että se sama vuodenaika onkin ihan hirvittävän kiireinen ja vauhdikas. Tuo uuden työn aloittaminen tarkoittaa sitä, että koko syksyn suunnitelmat meni vähän uusiksi ja ollaankin aika lailla nenä kalenterissa järjestämässä päiviä ja tunteja jotenkin ruotuun. Lokakuu sisältää tänä vuonna pari työmatkaa ja paljon uusia kasvoja, ja huomenna suuntaankin ensimmäiselle työmatkalle uudessa työpaikassani. Jotenkin tuntuu tosi hauskalta, vähän kuin matkustaisi ihan ekaa kertaa työn puolesta, vaikka bloggaajana työmatkoja kertyykin aika paljon ja duunin puolesta oon muutenkin reissannut aina paljon. Eilen just naapureiden kanssa iltakävelyllä juteltiin lentopelosta, joka on mulle jotenkin absurdi ajatus aina. Ymmärrän kyllä, että pelot on epäloogisia, omat pelkonikin on täysin epäloogisia, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Kun itelle esim. lentäminen on jotenki niin arkista ja jokapäiväistä, että ei tule edes ajatelleeksi kuinka monelle se on itsensä ylittämistä tietyllä tapaa. 

Jotenkin kuitenkin alan ymmärtämään aina vaan paremmin lentopelkoa, joka on varmasti vahvassa kytköksessä kontrollinmenettämisen tunteisiin. Äitinä jännittää reissaaminen nykyään ihan eri tavalla ja ymmärrän paljon paremmin äitiäni, joka on entinen lentoemäntä, mutta joka aikuisiällä kärsi hieman lentopelosta. Nyt äiti on reissannut meidän kanssa niin paljon, että on voittanut pelkoaan selvästi, eikä enää oikeastaan jännitä koneessa ja uskaltaa jopa lähteä Australiaan meidän kanssa, mutta toista se oli vielä viisi-kymmenen vuotta sitten. Mua aina jotenkin ihmetytti, miten entinen lentoemäntä voi pelätä lentämistä niin paljon, mutta äiti vaan aina totesi, että ymmärrän sitten kun olen äiti. Ja tietyllä tapaa nyt ymmärränkin.

Ensinnäkin toisessa maassa olo on aika koettelemus omalla tavallaan. Toki nyt olen lähdössä Ruotsiin, jossa olen tunnin lennon päästä kotona ja lentoja menee monta kertaa päivässä. Mutta kun mulla oli passi hukuksissa Kappadokyassa ja mietin poispääsyäni Turkissa, menin pieneen paniikkiin. Jos olisin halunnut nähdä lapseni muutaman tunnin sisällä, ei se olisikaan käynyt ihan niin vaan sormia napsauttamalla. Nyt ku Dante on 1,5-vuotias, alkaa erossa oleminen päivän tai kaksi kerrallaan olla jo ihan sellaista helpohkosti kestettävää, mutta jotenkin se tuntuu ulkomailla pahemmalta kuin kotimaassa. Vaikka pakko mun on sanoa, että en mä vieläkään ole ilosta vinkuen päästämässä häntä yökylään yhtään minnekään, vaan haluan joka ikinen päivä päästä halailemaan ja olemaan lähellä. Mut ulkomailla jotenkin korostuu se etäisyys ja se, ettei pääse lähelle, vaikka poissaolo ei ole kovin pitkä. Ja sitä alkaakin maalaamaan mielessään kauhuskenaarioita, jotka eivät todennäköisesti toteudu. 

Mut ehkä se pelko, jonka äitiys on tuonut mukanaan, on enemmän jokin syvä sellainen huoli vähän kaikesta. Kun lennän lapseni kanssa, mietin, että jotakin saattaa käydä ja se on tietenkin hirveän pelottava ajatus. Kaikki mahdolliset pelottavat taudit ja tapahtumat vilisevät mielessä, ellei omia aivoja käske hiljenemään ja olemaan iisisti. Kun lennän ilman lasta, mietin, että minulle voi käydä jotain, jolloin lapseni jää elämään ilman mua ja eihän sekään nyt hirveen kiva juttu ole, ja miksi mä edes lähden minnekään kun paras paikka mulle olis olla hänen kanssaan, eikä jossain muualla. Mulle on tullut äitiyden myötä hyvin vahvasti tarve elää jokainen päivä ja tunti kuin se olisi viimeiseni ja tietenkin, jos nyt tietäisin eläväni viimeistä tuntia, niin halailisin vain poikaani, enkä kirjoittaisi postausta tai suunnittelisi työmatkaa. What a waste. Mut sit pitää aina vaan huokaista syvään ja muistaa, että mä en voi ikinä elää ajatellen, että elämä päättyy tähän, koska sittenhän en voisi ikinä tehdä mitään. Toisaalta pelkästään lapseni kanssa oleskellen vietetty elämä ei varmasti olisi huono sekään, mutta olishan se ihan hippasen sekopäistä. Joten ne äitiyden kontrollinmenetyspelot on pakko laittaa aisoihin ja luottaa, että elämä kantaa ja kaikki menee hyvin. Muuten sekoaa. Ja siis en ajattele näitä asioita jatkuvasti niissä velloen, vaan noin nanosekunteja aina silloin tälloin, kun aivoni pääsevät laukkaamaan omia ratojaan ennen kuin saan itseni vaiennettua. Mutta mun mielestä nää ajatukset kuuluu tietyllä tapaa äitiyteen. Siinä missä mä oon ymmärtänyt äitini lentopelkoa, oon ymmärtänyt myös uskontoa jotenkin ihan eri tavalla viime aikoina. Ainakin mulle äidiksi tulo on tuonut mukanaan tosi jyrkän sellaisen voimattomuuden tunteen, sen ymmärryksen, että asioita ei voi hallita, ihmisiä ei voi omistaa ja kohtaloita ei voi suunnitella. Siinä onkin paljon helpompi luottaa koko elämä jonkun korkeamman voiman haltuun, kun yrittää itse räpiköidä ja luottaa hyvään.

Joka tapauksessa, paljon erilaisia ajatuksia voi herättää niinkin yksinkertainen asia kuin työmatkat ja töihin paluu. Jotenkin tunnen, että tää työhön paluu tekee mulle itse asiassa tosi hyvää. Oon tosi inspiroitunut ja energinen ja oon saanut paljon enemmän aikaiseksi tässä muutaman viikon aikana kuin yleensä samassa ajassa. Lenkkeily maistuu, ulkoilu on ihanaa, perheen kanssa tekee suunnitelmia ja viettää aikaa milloin temppukerhossa milloin vauvakinossa. On jotenkin paljon intoa tehdä asioita yhdessä, kun ei olekaan 24/7 yhdessä. Kirjoittelin tästä eilen Familylifen puolelle enemmän itse asiassa, niin en rupea toistelemaan sanojani, käykää lukemassa sieltä :) Mutta niin, jotenkin mä oon superinnoissani lähdössä huomenna työmatkalle. Kun työ on inspiroivaa ja mielenkiintoista, on kiva lähteä tekemään sitä. Samalla tuntuu kivalta tehdä asioita yksin, tai ilman perhettä. Tiedän, että se kuulostaa kamalalta, mutta se on totuus. On ihanaa, kun on oma elämä, joka ei liity perheeseen. Vaikka jokin asia olisi maailman ihanin, jos koko elämä on pelkästään sitä, niin se ei enää tunnu niin kivalle. Mä en jaksaisi olla mun mieheni kanssa 24/7 joka päivä yhdessä, enkä haluaisi syödä joka päivä sushia, vaikka rakastankin sushia. Kaipaan vaihtelua. Työ, työmatkat ja itsenäisyys tuntuu niiiiin hyvältä,ja tuo todellakin sitä vaihtelua arkeen, mitä kaipaan. 

Mut voi herrajumala mä vihaan pakkaamista. Oon just mun vanhempien luona Vantaalla, oon heitellyt tänään kasaan pienen matkalaukun ja käsilaukun ja rehellisesti sanottuna en oo ihan varma, mitä kaikkea oon pakannut. En varmaan mitään kovin järkevää. No, passi on mukana ja lompakko, niillä pääsee pitkälle. Katotaan huomenna, mitä mä unohdin. Aivan varmasti jotain. 

Mites te lukijat? Ootteko lentokammoisia vai onko teistä lentäminen tosi rentouttavaa? Ja tunnistaako joku äiti siellä itsensä näistä mun sekopäisistä peloista? 

Kommentit

Meijuk (Ei varmistettu)

http://lentolaskuri.fi/ Lentämistä enemmän pelkään sitä, mitä se tälle maapallolle tekee. Mitä mieltä olet?

EvaK (Ei varmistettu)

https://hiiliporssi.fi Kiinnostaako sua ajatus hyvittää lentomatkojen päästöt sijoittamalla soihin?

Jiika (Ei varmistettu)

Niin samanlaisia fiiliksiä mullakin melkein kaikesta sun kirjoittamasta! Aloitin just pati päivä sitten työt ja lapsi meni hoitoon, joten ristiriitaisin ajatuksin vähän täälläkin. Ihanaa tehdä jotain "yksinään", mut sit taas toisaalta tunnen huonoa omaa tuntoa ja pelkoa sattuuko lapselle jotakin, kun en oo koko ajan vieressä seuraamassa... Hah, niin ihanan rasittavaa ajatus- ja tunneskaalaa saa äitinä käydä välillä läpi. Lentopelkoa ei mullakaan ennen ollut ollenkaan, mut lapsen myötä lennot aina etukäteen nykyään vähän hirvittää, vaikka itse lennoilla sit on jo yleensä ihan rento fiilis.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun kuolema pelottaa, ajatus jumalasta kelpaa. Muun aikaa voi ilveillä salamoita piereskelevästä satuolennosta.

MungoAnna
Mungolife

Nyt en kyllä näe tekstistä sitä kohtaa, jossa itse olen alkanut uskomaan Raamatun Jumalaan, vaan että alan ymmärtää miksi joku löytää siitä lohtua. Ja se salamatyyppi oli muuten yksisarvinwn, check your facts! 

Sminas (Ei varmistettu)

Nyt en kyllä näe Vierailijan kommentista sitä kohtaa, jossa hän väittäisi sinun alkaneen uskoa Raamatun Jumalaan.

MungoAnna
Mungolife

Hän viittaa minuun ja sanomiseeni tuolla kommentillaan.

Sminas (Ei varmistettu)

Niin viittaakin, mutta ei hän väitä sinun alkaneen uskoa Raamatun Jumalaan.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.