Vaiheiden loputtomuudesta ja lopullisuudesta

Vauva-aika on siitä mielenkiintoinen, että se on ainakin omalla osallani tosi kahtiajakoinen. Just eilen keräilin pitkin kämppää pieniä vaatteita, leluja ja muuta härpäkettä miettien, että olispa ihanaa, jos joka ilta ei tarttis siivoilla sen päivän sotkuja ja hujanhajan olevia juttuja. Pieni pyörremyrsky saa viidessätoista sekunnissa aikaiseksi jotain, minkä siivoamiseen menee monta minuuttia ja kädet ja silmät ei vaan riitä aina joka sekunniksi estämään kaikkea. Jynssäilin syöttötuolista sormiruokailun jälkiä ja pesin keittiön koroketuolia, jolla pieni innokas kokki pääsee seisomaan keittiössä mukana toiminnassa. Meillä on hurjan laadukkaita ja hyviä välineitä pikkulapsiarkeen, autonistuimesta syöttötuoleihin ja korokkeista vaunuihin. Joka viikko joku tällainen lapsiarjen esine aiheuttaa iloa hyvällä laadullaan tai toimivuudellaan. Mutta aina välillä sitä miettii hetken, miten ihanaa olisikaan kun kotona ei aina olis syöttötuolia tarjottimineen tai autolla voisi mennä ilman vaunuja takakontissa. Miten kivaa olisi kun koko perhe istuisi normaaleilla ruokatuoleilla syömässä ja sen jälkeen ei tarttisi hinkata pesusienin maissinaksuja käsinojista. Keittiössä ei tarttis olla kiipeilytelineen kaltaista tuolia ja kukkamaljakko ei olis lähdössä leluarkun päältä vikkelien käsien avulla. Sitä leluarkkuakaan ei ehkä enää tarttisi.

Samalla kun odotan tietyllä tapaa vaivattomuuden aikakautta, jossa lapset vie lautaset tiskikoneeseen ja kiipeävät autoon itse istumaan ja laittavat vyönsä kiinni, kauhistelen sitä aikaa mielessäni. Että näistä mun pikkuisista tulee isoja. Odotan sitä päivää kun syöttötuolin alta voi ottaa muovisuojan pois silmiä hiertämästä, mutta samalla musta on ihan kauhistuttava ajatus, että joku päivä meillä ei kotona olekaan tällaista pientä toheltajasoheltajaa, joka pyörremyrskyn lailla laittaa koko kodin uuteen uskoon sekunneissa. Ettei meillä olekaan haparoivia ensiaskeleita ottavaa pientä, joka tömähtää vaippapyllylle maahan monta kertaa päivässä. Ettei ole vauvan nököhampaita ja pientä lämmintä vauvaa tuhisemassa sylissä.

Joka kerta neuvolassa toivon, että pojat olisi kasvaneet toivotulla tavalla ja kaikessa tekemisessä haluaa vaan nähdä omien lasten kasvavan odotetusti ja terveenä. Samalla on koko ajan mielessä sellainen ”älä nyt vielä kasva!!” -kauhistus. Samalla kun nauttii lapsen itsenäistymisestä ja siitä, miten 3-vuotias käy itse vessassa, vie itse astian altaaseen ja osaa hakea itse jääkaapin alahyllyltä evästä ja tietää mitä vitamiineja ja pastilleja saa ottaa ruoan jälkeen, kauhistuttaa se, miten iso hän jo onkaan.

Olen ahne. Haluan pitää sekä tämän hetken, että tulevan. Haluan hauskoja keskusteluja, kunnon harrastuksia, perhematkoja, huvipuistossa vuoristoradassa hillumista, läksyjen tekemistä ja kaikkia niitä ihania arkiasioita isojen lasten kanssa, mutta haluan myös ikuisesti pussailla näitä pieniä pullareisiä ja pikkupikkuvarpaita. Miten voi olla elämää ilman näitä hetkiä? Samalla kun haluan nukkua yöni rauhassa ja viettää välillä aikaa mieheni kanssa kaksin ja herrajumala haluaisin joskus olla siistissä siivotussa kodissa ilman jatkuvaa siivoamista, niin miten muka enää voi elää ikinä ilman vauvan tai pikkulapsen läsnäoloa elämässä? Koko elämä on katkeransuloista sekoitusta, jossa haluaa ajan pysähtyvän ja samalla ”tän vaiheen jo menevän nopeasti ohi”. Unettoman vaiheen, huonounisen vaiheen, riippuvaisuuden vaiheen, hampaidentekovaiheen… Koska vauva-aika on vaihetta vaiheen perään, usein jollakin tasolla kuluttava vaihe aina päällä.

Oon yllättänyt itsenikin sillä, että olen aika vähän kaipaillut mitään sellaista arjesta, mikä oli arkea ennen lapsia. Illanistujaisia skumppalasin kanssa terassilla, pitkiä iltoja ja huolettomia retkiä. Jonkun verran niitäkin pääsee vielä toteuttamaan ja esimerkiksi tällä hetkellä joudutaan suunnittelemaan aika paljon asioita myös omilla tahoillamme. Yhden ollessa lasten kanssa kotona, toinen voi nähdä ystäviä tai tehdä jotain sellaisia asioita, mihin lapsia ei voi ottaa mukaan. Ehkä juuri se parisuhteen palaaminen pikkuhiljaa normaalimmaksi ja normaalimmaksi on vastalääke sille harmille, jota tulee siitä, kun pikkulapsi-tiimalasissa hiekka alkaa hiipumaan kovempaa ja kovempaa? En tiedä. Ehkä. En tosin enää osaa ajatella meidän parisuhdetta ihan vaan parisuhteena. Meidän parisuhdetta on myös se fakta, että olemme äiti ja isä kahdelle ihanalle lapsellemme ja meidän parisuhde on meidän perheen perusta, joten vaikka istuisimme nyt terassilla nauttimassa skumppaa, todennäköisesti puhuisimme lapsista ja perheestämme. Olisi keinotekoista yrittää erottaa näitä kahta.

Viime viikot on menneet tosi vauhdilla. Mytty on saanut niin paljon uusia taitoja, ettei meinaa pysyä mukana. Kiertää sohvaa sohvasta kiinni pitäen jo askeltaen mallikkaasti, nousee seisomaan helposti ja harjoittelee jo ilman tukea seisomaan nousemista. Mitä enemmän aikaa hän viettää seisten ja vähemmän kontaten, sitä isommalta hän vaikuttaa. Mulle on ollut henkisesti aika rankkoja nää viikot. Musta tuntuu, että mun pieni tuhiseva vauva on kasvamassa hurjaa vauhtia vaaperoksi ja taaperoksi ja samalla kun yöunet oli ihan sukkahuonoja muutaman viikon, olin tosi väsynyt siihen öiden rikkonaisuuteen. Kirosin öitä ja haaveilin yöllä lapsen kasvamisesta yöunien eheyttämiseksi ja samalla nieleskelin kyyneleitä päivisin siitä, että hän on niin iso. Otan paljon kuvia ja videoita lapsista, ja ne ovat varmasti puhkikulutuksella, kun lapset kasvavat, mutta ei se ole silti sama. Ei se ole sama kuin se pieni, joka kävelee aamulla omasta sängystä kainaloon ilmoittaen, että ”haluan halia!” ja jääden siihen vielä hetkeksi lepäämään kainaloon. Ei se ole sama kuin se koko kasvoille välähtävä hymy, kun naksautan kieltä leikkisästi vauvalle tai teen kukkuuta sohvan selkänojan yli. Ei se ole sama kuin tuo maailman kaunein melodia, jota on vauvan spontaani kikatus.

Voisin sanoa, että olen hurahtanut äitiyteen. Lapsiluku on jokaisen perheen oma asia enkä ole varma meidän haluamasta lapsiluvusta itsekään. Jotkut tutut ja kaverit ovat avoimesti puhuneet siitä, että yksi lapsi riittää ja samalla itse huomaan välillä jopa miettiväni, että eihän esimerkiksi neljäkään nyt ole hirveän paljoa? (On se, nimimerkillä homma hädin tuskin hanskassa kahden kanssa) Hauskaa tässä on se, että en mä koskaan ajatellut, että mä olisin sen äitiyteen hurahtaja. Mä janoan aikuista seuraa, mielenkiintoisia keskusteluja, vaikeitakin asioita ja jatkuvaa henkistä ja älyllistä virikkeellistämistä. Mun mielestä on tylsää rakentaa legoja uudelleen ja uudelleen samalla tavalla ja monet leikit on musta ylipäätään tylsiä. Tykkään kehittävistä aktiviteeteista ja askartelusta, mutta muuten pienten lasten ”toiminnanjohtajana” en ole millään muotoa parhaimmillani. En myöskään välttämättä välitä ihan kaikista lapsistakaan tai ole yleisesti ottaen sellainen ”lapsi-ihminen”, mutta niin mä vaan löydän itseni puhtaan pyykkikasan ääreltä toteamassa, että ei näitä vielä voi laittaa myyntiin, ei tää voi olla meidän viimeinen vauvavuosi, ei nää voi olla viimeisiä kertoja mitään.

Kai tämäkin menee ohi. Ehkä tää kaksi ei ole vielä se meidän lapsimäärä. Samalla kun antaisin kuukauden palkkani jos saisin nukkua viikon keskeyttämättömiä yöunia, en ehkä ole valmis vielä jättämään tätä elämänvaihetta taakseni. Muistan kuinka äitini pohti villeimmän nuoruusmeiningin aikana, miten voisin jättää sen kaiken taakseni. Huolettoman elämän, juhlat ja matkat, kaiken sen. Se jäi hirveän helposti historiaan, enkä kaipaa sitä lainkaan. Oli oikea aika, olin nähnyt tarpeeksi. Se aika on jollekin 18-vuotiaana, jollekin 28-vuotiaana. Ehkä jos epäilen ja nostalgisoin tätä jo nyt, en ole vielä valmis tästä luopumaan? Juttelin viime viikolla yksillä ystävien, samanikäisten vauvojen äitien, kanssa ja lapsilukupohdinnat osuivat siinä keskusteluun. Sain vihdoin muotoiltua oman ajatukseni lauseeksi. Jos vielä yhden lapsen saaminen epäilyttää sellaisella positiivisella tavalla, että vaikka ajattelisi oman lapsiluvun olevan täynnä, ajatus vielä yhdestä kuitenkin kutkuttelee, sitten sellaiselle on sija elämässä. Haluan uskoa, että tiedän, kun on aika mennä eteenpäin. Haluan uskoa, että jossain vaiheessa mulle tulee sellainen vahva fiilis, että ”nyt mä olen saanut tätä aivan varmasti tarpeeksi”. Sellainen ajatus, joka tuli sen nuoruuden elämänvaiheenkin kohdalle. Kiitos, riittää, olen nähnyt tätä tarpeeksi, seuraava. Se voi olla, että se vaihe tulee vielä tämän lapsen kohdalla ja me jäämme nelihenkiseksi perheeksi. En nimittäin itse voi suositella alle 2,5 vuoden ikäeroa, joten me emme aio edes miettiä kolmatta lasta ennen kuin kuopuksemme tästä kasvaa hieman. Tämä poikien ikäero on musta ihan täydellinen, mutta yhtään vähempi olisi ollut tosi raskasta. Nostan hattua kaikille, joilla ikäero on pienempi, siinäkin on varmasti plussansa, mutta meille tämä oli ihan minimi. Niinpä meidän kohdalla ei tarvitse odotella liittymistä bloggaajien baby boomiin ainakaan vielä pitkään aikaan, jos enää ikinä. Vauvavuosi jatkuu siis katkeransuloisena ja minä yritän elää jokaista päivää keskittyen positiiviseen, enkä vielä murehdi sitä, milloin meidän talossa vauva-aika on oikeasti taakse jäänyttä elämää 🙂

Kuinka moni äiti ruutujen toisella puolen jakaa tämän fiiliksen? 

Kommentit (7)
  1. Itse olen 2 vuotiaan ja 3 viikkoisen lapsen äiti, ja tämä sai hanat aukeamaan pahemman kerran. Itsellä tuo kuopuksen kolme viikkoa on mennyt itkiessä sitä, miten nopeasti lapset kasvaa. Suren mm. ajatusta siitä, miten joskus myydään/annetaan esim. syöttötuoli pois. Luultavasti kolmas lapsi on vielä tervetullut, mutta suren jo valmiiksi sitä, miten hän on sitten viimeinen. Tällaista surua en kokenut vielä ensimmäisen lapsen kohdalla.
    Ennen ihmettelin perheitä, joilla on neljä tai jopa viisi tai kuusi lasta, mutta nyt alan ymmärtää heitä. Tulipas taas avauduttua, toivottavasti helpottaa, kun hormoonit tasaantuvat 😀

  2. Tai sitten sä oot se, joka jokaisen lapsen kohdalla miettii, että ei tää voi olla viimeinen. Niinku minä 🙂 Lapsia siis minulla jo neljä ja en osaa edelleenkään ajatella, että tässä on nää mun lapset. Oon sen huomannut, että mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä vaikeampi siihen pikkulapsiarkeen olisi enää palata, joten ehkä se jossain kohtaa on vaan odotettava sen vauvakuumeen yli.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *