VAIKKA OSAAN UIDA, SAATAN SILTI HUKKUA

Mungolife

Oon pyöritellyt tätä postausta mielessäni monta päivää, mutta tuntuu, etten oikein itsekään saa kiinni ajatuksestani ihan täysin. Ehkä se muotoutuu tässä suoraan vaan kirjoittaessa paremmin. Viime päivinä on tullut aika paljon mielenkiintoisia ja hienoja postauksia hedelmällisyydestä, iän vaikutuksesta vauvahaaveisiin, lapsettomuudesta ja keskenmenoista. Hanna, Elisa ja Jenni ovat muun muuassa kirjoittaneet hirveän mielenkiintoiset postaukset omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. 

Ajattelin minäkin hieman raottaa tätä aihetta nyt kun tuntuu olevan vähän “teemaviikko”. 

Tiedättekö mitä? Mä olin tosi varma koko nuoruuteni, etten tule saamaan lapsia. Jostakin syystä ajattelin aina, että mä tuun olemaan se Sinkkuelämään Charlotte, ilman sitä onnellista loppua. En tiedä miksi mulla oli todella vahva usko siitä, että lasten saaminen tulisi olemaan mulle tosi vaikeeta. Monta kertaa suljin koko ajatuksen kokonaan pois ja mietin aina, että olisi tärkeämpää löytää loppuelämän sielunkumppani kuin potentiaalinen lasteni isä. 

Hyvin onnekkaasti tulin raskaaksi kertayrittämällä kun päätimme, että elämäämme olisi hyvin tervetullut lapsi. Samaan aikaan kun aloin syömään foolihappoa, suunnittelin meille reissua Etelä-Afrikkaan seuraavaksi talveksi aikomuksena kiertää viinitiloja. Olin AIVAN varma siitä, että mitään ei tapahdu ainakaan kuuteen kuukauteen. Ja ykskaks, ei kovin monen viikon päästä istuin Cittarin parkkipaikalla positiivinen raskaustesti kädessäni. Olin jollakin tapaa hämmentynyt ja järkyttynyt. 

Voisi luulla, että ensimmäinen lapsi olisi ollut omiaan viemään kaikki pelot raskaaksi tulosta. Mutta ei suinkaan. Suhtaudun asiaan edelleen erittäin äärimmäisen pelonsekaisella kunnioituksella. Aina kun ollaan vitsillä suunniteltu toista lasta, olen aina joka lauseessa korostanut sitä, että emme voi suunnitella, ja täytyy muistaa, ettei toinen lapsi välttämättä tulisi yhtä helposti ja mitä vielä. Koko ajan mulla on tarve muistuttaa tästä asiasta itseäni, miestäni ja läheisiäni. Ettei kukaan, varsinkaan minä itse, kuvittele, että se olisi takuuvarman helppoa. Sekundäärinen lapsettomuus (vihaan termiä, vaikka itse ilmiö on totta) on kuitenkin sen verran yleistä ja se laittaa mut nöyräksi, kun mietin asiaa. Vähän kuin valtameri, johon suhtaudun aina todella pelonsekaisella kunnioituksella. Vaikka osaan uida, ei se tarkoita, ettenkö voisi hukkua.

Olen ollut hyvin avoin siitä, että tulimme raskaaksi ensiyrittämällä. Jotkut tuomitsevat tämän, sillä sitä pidetään ikään kuin suolana lapsettomien haavoihin ja asiana, joka aiheuttaa paineita muille lapsihaaveisille. 

Meidän oli tarkoitus jättää ehkäisy pois itse asiassa kuukautta myöhemmin kuin mitä jätimme. Mutta, unohdin uuden ehkäisyrenkaan Kuopioon lähtiessäni Helsinkiin ja sen sijaan, että olisin hakenut apteekista uuden, päätimme, että annetaan vaan olla. Olimme lähdössä reissuun enkä olisi halunnut ottaa aurinkolomalla riskiä epäsäännöllisen epäselvistä kuukautisista ja vain siksi alkuperäinen suunnitelmamme noudatteli tiettyä aikataulua. Mitäpä väliä kuukaudella? Varsinkin kun olin varma, että siinä raskautumisessa kestää. Oli sillä väliä, ja ihan hirveästi. Aina välillä kun katson poikaani ja muistan tämän sattumien summan, ajattelen sitä, että hänen piti syntyä. Hänen oli tarkoitus tulla tähän maailmaan ja siksi kaikki pienet asiat johtivat siihen, että me saimme ensimmäisen lapsemme silloin kuin saimme. Hänen kuului syntyä. En sinänsä ole hirveän uskonnollinen tai hengellinenkään, mutta uskon johonkin. En oikein osaa sanoa itsekään mihin. Uskon kuitenkin, että minun kuului tavata mieheni monen sattuman kautta ja että meidän kuului saada juuri tämä lapsi juuri silloin huhtikuussa 2017. 

No entä jos emme saa toista lasta? Emme vuoden, emme kahden vuoden yrityksen jälkeen? En todellakaan osaa kuvitella tuota tilannetta. Mitä jos haluamamme toinen lapsemme ei tulisikaan helpolla? Entä jos hän tulisikin aivan yhtä helposti? Pelkäisinkö silti vielä senkin jälkeen, etten saisikaan kolmatta halutessani? Ehkäpä. Minuun on juurtunut vahva pelko siitä, että tämä on sellainen asia, johon minä en oikein pysty vaikuttamaan. Vaikka osaan uida, saatan silti hukkua.

Se voi kuulostaa hassulta jonkun sellaisen sanomana, joka on kertonut avoimesti sen, kuinka helppoa raskaaksi tuleminen oli.

En missään nimessä voi ikinä sanoa, että mä tietäisin yhtään miltä tuntuu kärsiä lapsettomuudesta. En todellakaan osaa ymmärtää tai aavistaa sitä. En osaa edes kuvitella. Se on varmasti todella raadollista ja repivää. Mä oon joka ikisessä käänteessä, hurjinkin sanakääntein, toitottanut, ettei keneltäkään saa udella mitään lapsiin liittyvää. Ikinä. Koskaan ei tiedä, kuinka pahasti se voi satuttaa. Olen hokenut ja hokenut tätä sen takia, että vaikken tiedäkään miten pahalta tuo voi tuntua, osaan sen verran käyttää asiassa empatiaa. Ja samalla kun oon hokenut, että asiasta ei saa kysyä, oon toivonut, että asiasta puhuttais enemmän. Ei uteliaan ehdoilla, vaan asiaa kokevan ehdoilla.

Olen seurannut pitkään, läheltä ja kaukaa, keskusteluja ja ajatuksia lapsettomuudesta ja vaikeuksista tulla raskaaksi. Jotkut ovat avoimempia, toiset eivät halua kertoa mitään. Kaikilla on täysin perusteltu oikeus toimia juuri niin kuin haluaa. Oon saanut paljon kritiikkiäkin siitä, että olen kertonut avoimesti meidän saaneen toiveemme täytetyksi hyvin nopeasti. Se kuulemma aiheuttaa paineita ja on ikävää heille, joilla ei käy yhtä hyvin. Se on kuulemma asia, jota ei pitäisi heilutella kenenkään nenän edessä, sillä lapsettomuutta on niin paljon. 

Se, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on kuinka myöhään yritysvaikeuksista ja lapsettomuudesta puhutaan. Yleensä asia tuodaan ilmi vasta kun on saatu lapsi aluille (piiiiitkän yrittämisen jälkeen) tai kun asiasta on luovuttu. Ja silloinkin usein verhoudutaan lauseeseen “ei me haluta lapsia” vaikkei se olisikaan totta. Ymmärrän, että se on helpompaa varmasti monille niin. On liian raskasta kertoa muille, että lapsihaaveet eivät toteutuneet. Mutta tietyllä tapaa mua harmittaa nyky-yhteiskunnan tietyllä tapaa syyllistävä suhtautuminen lapsettomuuteen. Ei yhteiskunta syyllistä, mutta me itse. Hyvin usein lapsettomuutta leimaa häpeä ja syyllisyyden tunne ja epäonnistumisen tunne ja moni muu tunne. Todellisuudessa näihin ei ole mitään syytä. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi hedelmällisyyden perusteella. Joku tulee raskaaksi ekasta kierrosta, joku viidennestä, joku 25:sta ja joku ei ikinä. Se ei määrittele ihmistä millään lailla. Kuitenkin yrittämisen ja lapsettomuuden ympärillä on hyvin vahva stigma. 

Ja sama pätee keskenmenoihin. Lapsiuutiset kerrotaan yleensä 12 viikon kohdalla tai jälkeen. Jopa hyvin läheisille. Itsekin tein niin. Ai miksi? No koska siihen mennessä on selvinnyt, että nt-ultrassa on kaikki hyvin ja että sikiö on ja voi hyvin, eikä raskaus ole mennyt kesken ensiviikoilla, jolloin keskenmenon riski pienenee merkittävästi. Pienenee, muttei poistu. Olen miettinyt tätä. Harva haluaa jakaa iloisia uutisia ennen kuin tämä rajapyykki on saavutettu. Koska harva haluaa kertoa keskenmenostaan, jos sellainen tulee. En nyt sano, että se olisi asia, jota kailottaisi katoilta, mutta moni salaa sen jopa läheisiltään ja ystäviltään. Jotenkin siinäkin on hyvin vahva epäonnistumisen stigma. 

Mä oon monella tapaa hyvin avoin ihminen. Kerron asioistani aika avoimesti, enkä pidä asioita kovin pitkään salassa läheisiltäni. Kerron mennessäni työhaastatteluun, en silloin kun paikka on mulle tarjottu. Kerron haaveistani ennen kuin alan toteuttamaan niitä, en vasta onnistuttuani. Olenkin miettinyt, miksi mua jännitti niin paljon kertoa raskaudestamme. Meinasin pitää asian salassa jopa vanhemmiltamme ensimmäiset 12 viikkoa. En enää muista syitä sille, sillä en enää ajattele samalla tavalla. 

Nyt, kun toinen lapsi on haaveissamme joskus lähitulevaisuudessa, uskon vahvasti, että kerromme potentiaalisesta raskaudesta hyvin aikaisessa vaiheessa perheillemme ja todennäköisesti kerron siitä hyvin aikaisin myös blogissani. Olen nimittäin miettinyt tätä asiaa paljon. Yksi painava syy sille on se, etten pelkää jakaa myöskään negatiivisia kokemuksia, jos sellaisia kohdallemme osuisi. En näe asiassa mitään hävettävää tai sellaista, minkä takia en kehtaisi kertoa. Surullista ja raskasta se voisi olla, mutta kokisin sen velvollisuudekseni. Sen jälkeen kun olen pitkään kertonut kuinka helppoa meillä on ollut, mulla olisi mun mielestäni velvollisuus myös jakaa se toinen puoli, jos sellainen kohtaisi meitä.

Koska se mikä tässä keskustelussa on hämmentävintä, on se kovin vääristynyt kuva siitä, kuinka yleistä on keskenmeno ja vaikeudet tulla raskaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan jopa 40 % raskauksista päätyy keskenmenoon. Aika moni nainen elämänsä aikana kokee keskenmenon. Usein siitä puhutaan vasta vuosien päästä, vasta kun on saanut jo lapsen tai lapsia. Musta se on ymmärrettävää. Olenkin usein miettinyt, miten itse reagoisin sellaisessa tilanteessa. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, kun tämä on pelkkää aavistelua. Mutta uskoisin, että haluaisin käsitellä asiaa läheisteni kanssa ja kertoa niin töissä lähikollegoille kuin blogissa lukijoilleni, että olen kohdannut tällaisen vaikean ja surullisen asian. Tuntuisi vaikealta olla kertomatta ja jakamatta asiaa, sillä se veisi niin paljon tilaa mielestäni. Toki ymmärrän, että moni on hyvin erilainen, eikä halua puhua asioista ja saa ne pois mielestään niin. 

Olen kuitenkin keskustellut asiasta lukuisia kertoja ihmisten kanssa ja olen usein huomannut saman asian. Keskenmeno- ja hedelmällisyyskeskustelujen prosenttiluvuista ja yleisyydestä huolimatta hyvin moni kokee samanlaista yksinäisyyden tunnetta kohdatessaan tuollaista surua. Selvää on se, että jokaisella on omat tunteet ja ajatukset ja ne ovat uniikkeja. Mutta tosi moni kokee olevansa yksin ja kokee tietynlaista epäonnistumisen tunnetta. Sillä nopeita tärppejä ja helppoja raskauksia kerrotaan melko hyvillä mielin ja ongelmia tai vaikeuksia pidetään kätköissä. Ainakin vähintään siihen asti, että on jotakin positiivista kerrottavaa. Voi olla vaikeaa samaistua vuosien vastoinkäymisiin, kun ne kerrotaan suuren onnen keskellä. Varsinkin sellaiselle, joka on vielä niiden vastoinkäymisten kovimmassa virrassa. 

Oon miettinyt, että voi olla aika vaikeaa laittaa kasvoja niille ongelmille. On vaikeaa ajatella, että tämä ja tuo kaksi- tai kolmekymppinen tuttu tai ystävä käy läpi ihan samoja turhautumisen ja surun tunteita. Usein avautumista seuraa kielto kertoa kenellekään ja asiat pidetään visusti kahdenkeskisinä vain luottoystävien kanssa. Ja vaikka samaan aikaan ongelma olisi ajankohtainen kahdelle ystävykselle, saattavat he olla täysin tietämättömiä asiasta. Oon miettinyt, olisiko helpompaa, jos tietäisi omasta ystäväpiiristä enemmän näitä “negatiivisia” tarinoita. Tuntisiko silloin olevansa vähemmän yksin jos asiat eivät menekään kuten toivottua? On varmasti äärimmäisen tuskallista katsoa negatiivista raskaustestiä tai taas alkaneita kuukautisia, eikä sitä tuskaa välttämättä halua jakaa muille. Mutta oon usein miettinyt, että onko asiassa kuitenkin liian positiivinen oletus ihmisillä? Onko hieman yksipuolinen avoimuus (positiivisista puhutaan, negatiivisista usein vaietaan) omiaan luomaan virheellisiä mielikuvia ja oletuksia ja lisäämään paineita? Vaikka kuinka lukee lukuja ja prosentteja, on vaikeaa olla lannistumatta vuoden yrittämisestä jos lähipiirissä suurin osa tuntuu vaan poksahtavan paksuksi puoliyrittämällä. Kun katsoo IG feediä, näkee ne kymmenet vauvauutiset, muttei näe yhtäkään “taas alkoi kuukautiset” -päivitystä. Vääristääkö se sen kuvan kokonaan? 

Musta on ollut aivan ihanaa ja voimaannuttavaa lukea näitä viime aikoina nähtyjä postauksia näiden aiheiden tiimoilta. On hirveän hienoa, että tuodaan enemmän perspektiiviä tähän asiaan. Että nuoret naiset puhuvat elämän aikataulujen aiheuttamista peloista, että onnelliset perheenäidit kertovat vaikeista ajoista. Ei voida vaatia, että kukaan kertoisi enemmän itsestään ja kohtaamistaan asioista, kuin mihin on valmis. Nää on niin henkilökohtaisia ja kipeitäkin juttuja. Mutta samalla musta on hienoa, että tuota verhoa raotetaan monien rohkeiden ja voimakkaiden naisten osalta niin, että koko ajan lisätään ymmärrystä siitä, että se päällimmäisin mielikuva ei ole koko totuus.

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse olen kertonut keskenmenosta vain muutamalle ihmiselle. Ei epäonnistumisen tunteen tms. vuoksi vaan siksi, että yritämme "suojella" lapsiamme suurelta surulta eli etteivät he kuulisi asiasta. Meillä oli jo 2 lasta kun koimme keskenmenon, emmekä olleet ehtineet tulevasta vauvasta lapsille vielä kertoa. Tämän jälkeen saimme vielä yhden lapsen. On mahdollista että keskenmenosta puhumme lapsille joskus kun he ovat jo aikuisia, mutta nyt tuntui parhaalta olla kertomatta. Kuitenkin ilman keskenmenoa pienintä lastamme ei olisi, ja tämä asia tuntuu kyllä tosi riipaisevalta edelleen kun sitä ajattelee ;(

MungoAnna
Mungolife

Ymmärrän hyvin ja ylipäätään mikä tahansa syy on sellainen, että se on täysin sopiva ja perusteltu syy olla kertomatta asiasta, sillä se on jokaisen oikeus ja oman elämän isoja ja raskaita asioita, joita ei tartte jakaa kenenkään kanssa, jos ei halua.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tosi samanlaisia mietteitä mitä itse olen käynyt läpi. Ensimmäisen kohdalla olin varma etten tulisi raskaaksi kovin äkkiä. Ajatus meillä oli että jätetään ehkäisy pois ja tulee jos on tullakseen. No hänhän tuli, heti ensiyrittämällä. Kokoajan meillä on ollut ajatuksena että haluaisimme vielä toisen lapsen ja koska ensimmäisen kohdalla kaikki kävi niin hyvin, olen kokoajan ollut varma että toinen ei vaan voi tulla yhtä helpolla. Jopa niin varma että aloitimme yrittämisen jo muutama kuukausi ennen kuin olimme ajatelleet että olisi hyvä hetki koska ”ei se kuitenkaan heti tule”. No eihän se tullutkaan. Eikä meinaa tulla millään. On ollut lohduttavaa lukea kaikkia rohkeita kirjoituksia lapsen saamisen vaikeuksista, sillä tiedän että en ole yksin. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan miten raskasta on kerta toisensa jälkeen pettyä ja laskea päiviä seuraavaan ovulaatioon. Jotenkin myös aika surullista että tuntuu että tällä hetkellä ajatukset ei paljon muussa pyörikään kuin siinä milloin voi tehdä taas testin. VAIKKA meillä on maailman ihanin yksi lapsi jo ja vaikka olemme super onnekkaita että meillä on hänet. Jotenkin erityisen stressaavaa tästä tekee se että tuntuu että kaikki ympärillä tulee raskaaksi. Ihan kaikki! Sellaisetkin kenen kohdalla en olisi tullut ajatelleeksikaan että vauva olisi haaveena nyt. Tuntuu pahalta kun oikeesti pitäisi olla onnellinen toisten puolesta, mutta kun ei nyt vaan osaa. Ähh, tulipahan purettua :D En ole kertonut kenellekään siitä, että yritämme lasta. Ihan varmasti moni kuitenkin arvaa että meilläkin on toinen lapsi haaveissa, mutta jotenkin en osaa asiasta puhua. Tavallaan tyhmää, koska tiedän että helpottaisi jos puhuisi. Toisaalta taas ajattelen niin että jos ystäväni tietäisivät yrityksistämme, omat paineet ja stressi vain kasvaisivat kun tietäisin että en olisi enää mieheni kanssa ainut kuka jännittäisi että joko nyt. Pelkään myös että ”joko nyt” utelut vain ahdistaisi minua enemmän. Hankala aihe josta pitäisi puhua, muttakun se on niin kovin vaikeaa.

MungoAnna
Mungolife

Niin. Juuri tuohan on se iso pelko, vaikka kuten sanot, stressaavaa on se, että kaikki ympärillä tulee raskaaksi. Siinä ei vaan aina edes osaa ajatella, että heilläkin on siinä mennyt se pari kuukautta tai pari vuotta tai enemmänkin siinä raskaaksi tulossa. Voi olla, että siinä on ollut paljon kaikkea, mutta samalla tavalla kuin itse et asiasta halua puhua, ei moni muukaan. Ja sehän tässä onkin niin harmi, että on täysin looginen ja selkeä syy olla puhumatta asiasta ja kun kaikki muutkin jättää siitä puhumatta, menee tuo oletus ja tulkinta asioista helposti vähän virheelliseksi ja on omiaan aiheuttamaan paineita ja stressiä :/ 

Tsemppiä kovasti ja kaikkea hyvää teidän toiveisiin toisesta pikkuisesta! <3

Hei, suosittelen lukemaan Xenia's day blogia, jolla vähän sama tilanne, sieltä saa hyviä vinkkejä esim. ruokavalion vaikutuksesta raskautumiseen. Olen myös lukenut eri facebook-ryhmistä että esim. alhainen rauta ja gluteeni, sokeri, venhäjauho voi olla syynä lapsettomuuteen/keskenmenoihin. Itselläni ei ole ajankohtainen asia, mutta mielenkiintoista tietoa, toivottavasti jollekin olisi apua. Lääkärit ei vissiin yleensä puhu ruokavalion merkityksestä missään yhteydessä...Vauvaonnea teille!

MungoAnna
Mungolife

Xenialla on muutenkin kiva blogi, senkin puolesta suosittelen myös minä! :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo mä itseasiassa luenkin Xenian blogia ja tykkään! :) Ruokavalion lisäksi uskon että stressillä on todella suuri vaikutus raskautumiseen. Luulen että ensimmäisen lapsen jälkeen paineet raskautumisesta vaan kasvaa ja siksi helposti seuraavat on paljon hankalampia. Ensimmäisen kohdalla usein jätetään se ehkäisy pois ja ajatellaan että tulee kun on tullakseen, mutta seuraavia lapsia helposti ”aikataulutetaan” enemmän. Näin ainakin meillä ja muutenkin tätä enemmän kuulee yhden lapsen äideiltä :) väkisinkin sitä joutuu enemmän miettimään milloin on valmis ensimmäisen lapsen jälkeen seuraavaan, milloin ensimmäinen lapsi on hyvän ikäinen, milloin palata työelämään vai palatako välissä ollenkaan ja sit se hiton Kela joka vaikuttaa (tai vaikutti, tämä mahis meni jo) ainakin meillä tosi paljon sillä jos ei meinaa mennä lasten välissä töihin, tulisi seuraavan lapsen syntyä ennenkuin ensimmäinen täyttää kolme jotta ei tipu minimirahoille. Ei pitäisi suunnitella elämää ”sitten kun tulee toinen” lapsi ajatuksella, mutta väkisinkin tässä joutuu miettimään ja suunnittelemaan kun ollaan siinä pisteessä että mietitään lapsen päiväkotiin laittamista, töihinpaluuta yms. Varmasti tulisi helpommin jos osaisi ajatella taas vaan niin että tulee kun on tullakseen ja jatkaisi elämää yhden lapsen äitinä eteenpäin :) helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta ihan totta tuo että asiasta pitäisi puhua ääneen. Ei tosiaan voi tietää mitä muut raskautuneet ihmiset ovat käyneet läpi ja kuinka moni muu ympärillä kärsii samasta ongelmasta ja samoista ajatuksista. Ihan varmasti se omakin paine ja stressi raskautumisesta helpottaisi jos aihe ei olisi näin arka. Yleisempää se kuitenkin varmasti on että sitä lasta joutuu odottamaan useamman kuukauden kuin se, että onnistaa ensiyrittämällä :)

Tuntematon (Ei varmistettu)

Todella hyvä teksti ja tärkeästä aiheesta kirjoitit! Minulla oli lasten saamisen vuoksi myös hyvin vahva ajatus, että niitä tuskin koskaan tulee. Tiesin, että suvussa oli vaikeuksia saada lapsia ja että minua yriettiin vuosia. Itse tulin kuitenkin kierukan kanssa raskaaksi ja tietyllä tavalla on ollut pelottavaa kertoa muille tästä, koska meillä tämä kävi "helpommin" kuin olisimme koskaan kuvitelleet. Välillä tuntuu että koska lasta ei ns.suunniteltu tähän hetkeen, että saimme hänet aivan liian helposti vaikka muut yrittämällä yrittävät tulla raskaaksi. Ajattelen kuitenkin, että näin oli tarkoitettu enkä vaihtaisi mitään pois &lt;3

MungoAnna
Mungolife

Kiitoksia :) Mä tunnistan ton syyllisyyden tunteen, tai sellaisen omituisen. Oli jotenkin hassua olla raskaana tosi helpolla, ennen kuin omasta mielestäni osasi edes "kunnolla haaveilla", koska ei ollut joutunut kertaakaan pettymään tai odottamaan hirveän pitkällisesti. Mutta siitä kannattaa vaan nauttia, sillä vaikka jokin tulisi"helposti", ei se tarkoita, etteikö sitä olisi "ansainnut" kohdalleen tapahtuvaksi :) Mä pitkään painin ton ajatuksen kanssa. 

Älä Anna murehdi näitä. Ei sun tarvitse tuntea syyllisyyttä tästä, eiköhän kuitenkin ole todennäköisempää että tulee raskaaksi ja saa lapsia, näin yleisesti ajatellen, ihan luonnollinen asia jota kuitenkin suurin osaa saa kokea. Ikävää jos muut ottaa sen negatiivisesti, muttei se ole todellakaan heiltä pois. Toki ei ehkä kannata kauheasti hehkuttaa asiaa ystävälle joka käy läpi hedelmöityshoitoja, muttei sun tarvii myöskään ottaa vastuuta muiden ongelmista. Kyllä siitä saa puhua ja olla iloinen. 

MungoAnna
Mungolife

Kyllä mä sen tiedän ja ymmärrän, mutta silti siinä tuntee jotenkin sellaista "liian helpolla", että tällaisen onnen eteen pitäisi hieman nähdä "vaivaa". Tai siis hankala selittää. Olen toki hyvin iloinen ja onnellinen, että meidän lapsihaaveemme toteutui niin helposti ekalla kerralla :) 

Hei (Ei varmistettu)

Useinhan juurikin ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jälkeen on hyvät mahikset raskautua, on jotenkin superhedelmällinen silloin? Että siinä mielessä olet ihan oikeassa, ettei se, että kerran olet tullut raskaaksi ensimmäisellä yrittämällä tarkoita sitä, että se olisi yhtä helppoa joka kerta tai että se onnistuisi yhtä hyvin joka kierrosta.

Mitä tulee tuohon pelkoon että lapsensaanti olisi hankalaa; lähtisin itse ajattelemaan sitä siltä kantilta, että onko siihen joku lääketieteellinen, gynekologinen tms syy, miksi se ei onnistuisi? Toki on myös selittämätöntä lapsettomuutta, mutta usein lapsettomuuteen löytyy aina joku syy..

Hyvä kirjoitus!

MungoAnna
Mungolife

Joo, näin mullekin kerrottiin jossain vaiheessa. Toki mikään ei kai estä sitten ehkäisyn uudelleen aloittamista ensimmäisen jälkeen, mutta itse päädyin ainakin siihen, etten sekoita kroppaani, vaan annan sen levätä hormoneista ensimmäisen lapsen jälkeen :) 

Ja tavallaan kyllä, voisi olla hyvä ajatella noin, mutta todellisuudessa hyvin usein on ihan vaan selittämätön syy sille, miksi on lapsettomuutta tai miksi se raskaaksi tuleminen kestää hirvittävän kauan. Monelle voi olla myös rankka paikka mennä tutkimuksiin siinä pelossa, että sieltä saa vastauksen, joka on liian raskas kestettäväksi :/ 

Oon miettinyt ihan samaa. Mielestäni lapsettomuudesta puhutaan nykyään niin paljon että tässä alkaa jokainen kohta pelkäämään onnistuuko se raskautuminen omalla kohdallaan. Olen itse päälle kolmekymppinen enkä ole koskaan hedelmällisyyttäni testannut, kun ei ole ollut tarvetta/haaveena saada lapsia. Iän myötä sitä on alkanut miettiä ja kun mietin syytä, niin se on tämä yhteiskunnan painostaminen ja pelottelu, että vanhempana hedelmällisyys laskee jotenkin dramaattisesti ja että nuoremmillakin nykyään on hedelmättömyyttä jne. Kyllähän se laskee, mutta tunnen useita naisia jotka on saanut esikoisen vielä 34-38 vuotiaina ja vielä lisää lapsia jopa päälle nelikymppisinä (meillä töissä useampi). Ei ole kenenkään etu että aletaan lapsia yrittämään koska pelätään ettei se ehkä myöhemmin kun sitten oikeasti haluaa onnistu. En ainakaan itse aio tehdä noin isoja päätöksiä pelkoon perustuen. Kyllä tiedostan että voi mennä jopa vuosi ennen kuin tulee raskaaksi, mutta jos se ei onnistu niin usein löytyy jostain joku selitys sille, miksei terve nainen joka ovuloi joka kuukausi (tunnen muuten joka kuukausi kipua kun munasolu irtoaa) tulisi raskaaksi. On toki sitä selittämätöntä hedelmättömyyttä ja ikävä niille jotka haluaa kovasti lapsia. 

MungoAnna
Mungolife

Tuo on ihan totta, senkin takia olen avoimesti kertonut, miten turhaan pelkäsinkään itse. Mutta samalla on kyllä pakko todeta, että ne vaikeudet on niin musertavia, että en suosittele kenenkään lähteä asiaan takki auki. On hyvä pitää mielessä, ettei aina mene helposti, jopa melko usein vaikeimman kautta ja siksi rakentaa realistiset odotuskuvat itselleen asiasta. Mulla ne oli toki turhaan yltiönegatiiviset. 

Siitä oon ehdottoman samaa mieltä, että lasten tekoa ei pidä hirveästi kiirehtiä, mutta hieman ajoittain pohdin syitä lykkäämiselle. Mun mielestä on kaksi syytä lykätä asiaa: Ei ole vielä parisuhteessa siinä tilanteessa tai ei koe vielä henkisesti olevansa valmis äidiksi/isäksi. Usein kuulee vaan syitä kuten "jatkokouluttaudun ensin", "ensin hyvä työpaikka ja sen vakiintuminen, sitten lapsi", "pitää olla parempi taloudellinen tilanne (vaikka olis jo ihan hyvä tai hyvä)" yms. Koskaan ei asiat ole niin otollisesti, että voi olla silleen "NYT". Meilläkin on jatkuvasti pientä epävarmuutta töiden, asuinpaikkakunna, taloudellisten asioiden yms. suhteen. Ja lisäksi täytyy muistaa, ettei koskaan tiedä, mitä terveydelle käy. Sikäli olet oikeassa, että terve joka kuukausi ovuloiva nainen tuskin on riskiryhmässä. Mutta kuka tahansa voi saada esim. kystan, jonka takia joudutaan poistamaan munasarja tai jopa kaksi. Voi tapahtua jotakin ennakoimatonta ja odottamatonta. En siis sano, että pelko olisi oikea syy hankkia lapsia, mutta liiallinen itsevarmuus ei ole musta syy lykätä sitä myöskään. Mä myös koen, että nuoremmat vanhemmat on aina ihan huippujuttu, sillä heillä on keskimääräisesti arvioiden enemmän aikaa lastensa kanssa elää. Noin niinkuin kärjistettynä. 

Ollaan siis sinänsä samaa mieltä, mutta mä oon ehkä vähän enemmän sen kannalla, että hankkii lapsia kun se tuntuu hyvältä, odottamatta sitä, että tämä tuo ja se asia täyttyy. (Mikä on siis usein nykypäivänä syynä, miksi esikoinen saadaan pitkälle kolmekymppisenä.) Musta on ollut ilo seurata tosin tässäkin asennemuutosta ja sitä, että usein hankitaan lapsi ja sitten vasta pidetään häät, jos talous sallii yms. On musta huippua, että joku elää itselleen ja tekee makeeta uraa ja elämää, mut mulle ainakin tärkeää on perhe, ihan supertärkeää, ja olin valmis laittaa kaiken muun pienelle tauolle ja toteuttaa sit elämääni yhdessä lapseni kanssa :) 

"Ei ole vielä parisuhteessa siinä tilanteessa tai ei koe vielä henkisesti olevansa valmis äidiksi". No mulla on just nämä syyt mitkä mainitsit, melko tuore parisuhde enkä ole vieläkään varma onko musta äidiksi, haluanko sitä oikeasti. Mielestäni nämä on aika isoja asioita. En siis missään nimessä ajattele että varmasti tulen helposti raskaaksi, kyllä muakin jännittää miten se joskus onnistuu, muttei kaikille myöskään käy niin että 35v:nä hedelmällisyys laskisi dramaattisesti, kun edelleen sitä vanhemmatkin naiset saa esikoisia. Jos omalla kohdalla käy niin ettei onnistu, oon valmis adoptoimaan/ottamaan sijaisperheenä lapsen, tai sit vaan hankin vaan monta lemmikkiä :) Kun ei ole koskaan ollut sellaista varma tunnetta että haluan äidiksi, niin ehkei se ole tarkoituskaan...Enemmän ollut sillä kannalla että katsotaan sitä joskus, kun siltä tuntuu, mut aika kuluu ja ei vaan tule sellaista fiilistä, aloin sentään miettimään asiaa, kun aiemmin äitiys oli täysin vieras käsite. Ja oon kuullut että omaa hedelmällisyyttä voi testata, mutta on käsittääkseni aika kallista ja vaan yksityisellä pääsee? 

En näkisi asiaa painostamisena tai pelotteluna (Ei varmistettu)

Hyvä, että lapsettomuudesta puhutaan ja tietoa on saatavilla. Ymmärrän, että se voi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa jossain yksilöissä, mutta sille ei valitettavasti voi mitään (vrt. syöpiin liittyvä tiedotus ja keskustelu). Tärkeintä lienee että ihmiset tiedostavat iän tai yleisten sairauksien tuomat riskit (esim. juuri nämä Annan mainitsemat kystat, mutta myös myoomat sekä kohdunkaulan syöpä). Se on biologinen ja lääketieteellinen fakta, että hedelmällisyys laskee kolmenkympin jälkeen, ja kolmenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen se laskee rajusti. Kun todellisuus on se, että useilla pareilla raskautuminen vie enemmän kuin vuoden (eli he kärsivät lapsettomuudesta), on relevanttia keskustella lapsettomuudesta ja sen riskeistä yhteiskunnassa, jossa yleisesti kannustetaan ensin hankkimaan ura ja sitten vasta lapset. Mielestäni vallitseva käsitys on ehkä liikaakin, että "kolmekymppisenä on hyvä aika", vaikka todellisuudessa tähän ajatukseen littyy riskejä joita moni ei tiedosta. Näillä on myös vaikutusta potentiaaliseen sekundaariseen hedelmättömyyteen. Olen samaa mieltä siitä, että lapsia ei kannatta pelon saattelemana tehdä, mutta on parempi että nuoret aikuiset voivat tehdä mahdollisimman informoidun päätöksen lapsien hankinnan ajankohdasta eli myös tiedostavat iän ja geenien mukana tuomat riskit ja määrittelevät elämän prioriteetit sen mukaan. Tänä päivänä oma hedelmällisyyden tila on mahdollista tarkistaa yksinkertaisin kokein, joten jos asia mietityttää (tai pelottaa) voi sille tehdä jotain muutakin kuin hankkia lapsin ns. varuilta. Valitettavasti moni ei edes tiedä tällaisesta mahdollisuudesta, ja siksikin yleinen keskustelu asiasta on tärkeää.

Iiiiiiidada (Ei varmistettu)

Aiheesta on tärkeää puhua. Itsellä on ollut täysin samoja ajatuksia kuin sinulla, olin varma ettei raskaaksi tuleminen ole minulle helppoa terveystaustani takia. Kuinka ollakkaan, tulinkin raskaaksi noin neljännellä yrittämällä ja sekin sellaisena kuukautena, kun ei edes yritetty tietoisesti! Nyt tulee iso mutta. Olen todella tyytyväinen, ettei asiasta kerrottu, koska nyt näyttää todennäköiseltä, että kyseessä on ns. tuulimuna ja keskeytys saattaa olla edessä. Olen tuntenut tästä niin järkyttävää surua, että romahtaisin täysin yhdestäkin ”no mut hei, näitä sattuu ja uutta yritystä kehiin” -kommentista. Toisaalta ne lapsiutelutkin satuttavat, en tiedä kumpi olisi parempi. En ole kertonut tästä edes parhaille ystävilleni tai äidilleni, kun ei vaan pysty. En mitenkään ajatellut, että tämä voisi olla näin vaikea asia minulle, kun elämässä on ollut suurempiakin vastoinkäymisiä ja menetyksiä. En tiedä enää mikä tässä oli pointti, varmaan se, että asiasta puhuminen on ainakin minulle hirveän vaikeaa vaikka ehkä kannattaisi puhua.

MungoAnna
Mungolife

Voi eii, osanottoni jos tilanne tosiaan on tällainen. Mutta älä aliarvioi sun läheisiä, en usko, että vastaus on välttämättä niin heppoinen kuin  ”no mut hei, näitä sattuu ja uutta yritystä kehiin”. Voi olla, että sullekin selviäisi uusia asioita sun läheisistä ja usein parhaat ystävät ja äidit ovat ilmiömäisen hyviä lohduttajia ja auttajia, sillä he tuntevat sinut ja tapasi käsitellä asiaa. Osaavat varmasti antaa tilaa, mutta voit myös murtua heidän läsnäollessa. Ja voi olla, että lähipiirissäsi on saman kokeneita, joista on oikeasti apua tilaneen käsittelyssä. En toki sano, että se pitää ehdottomasti jakaa, vaan että voi olla, että se jakaminen voi yllättää positiivisesti. Onhan se toki raskasta sanoa mitään, jos se on vaan kurkussa palana, eikä halua tulla sanottavaksi. Mutta, jokainen käsittelee asiat toki omalla tavallaan ja joillekin helpompi ja parempi keino on käsitellä asia itsekseen :) 

Paljon paljon tsemppiä jos tilanne tosiaan on tämä ja onnea tulevaan ja vauvahaaveiden toteutumiseen! <3

 

Marine (Ei varmistettu)

Aihe on itselle hyvin ajankohtainen ja myös henkilökhtainen. Olemme yrittäneet lasta 10kk, emme ole siitä puhuneet muille. Itsellä on ehkä mielessä epäonnistuminen vaikka eihän se ole itsestä kiinni. Emme kuitenkaan yrittämällä yritä, foolihappoa syön ja välillä teen lantionnostoja (tosin en tiedä uskonko siihen) ja nautimme edelleen toisistamme ilman suorittamista.
Joka kuukausi kuitenkin pahalta tuntuu kun menkat taas alkavat. Alussa tein usein heti testejä jos menkat oli myöhässä ja kuvittelin tuntevani rinnoissa erilaista aristusta tai jotain muita oireita.
Nykyisin odottelen menkkoja aika pitkäänkin ennen kuin testin teen.
Olemme menossa lääkärin puheille maaliskuussa jos ei ole vielä tärpännyt. Silloin olemme yrittäneet vuoden.
Itsellä käy jo mielessä kaikki nuoruusvuosien vahvat aknelääkitykset sun muut jotka voisi vaikuttaa tähän.

Vaikuttaako aknelääkitykset hedelmällisyyteen? Itsekin söin kymmenisen vuotta sitten pari roaccutan kuuria... Mulla oli niin kauhea kystinen akne että olin silloin valmis syömään vaikka rotanmyrkkyä, jotta se loppuisi... En ole ajatellut että voisi vaikeuttaa raskaaksi tuloa, se sivuvaikutusten listahan oli aika kamala, en sitten kauheasti jaksanut siihen perehtyä, kun ainoa sivuvaikutus minkä silloin sain oli silmien kuivuminen... Ajattelen että sille ei voi enää mitään, silloin tilanne oli mikä oli ja niillä tiedoilla mentiin ja nyt on eri vaihe elämässä. Tsemppiä teille!

MungoAnna
Mungolife

Mä en tiedä itään faktaa, mut mun käsittääkseni ei ole todistettu mitään yhteyttä Roan ja lapsettomuuden välillä, ainakaan naisilla. Mun tietääkseni sillä voi olla jotakin vaikutusta miehen siittiöihin silloin kun lääkettä syö, mutta miehen siittiöt nyt lisääntyy koko ajan, joten jonkin ajan päästä asialla ei pitäisi olla enää mitään merkitystä. Mut en tiedä onko asiasta jotain tutkimusta, tää on ollut vaan aihe, josta joskus puhunut erään läheisen kanssa, joka harkitsi Roaa ja tutki asiaa vähän enemmänkin :) 

Marine (Ei varmistettu)

En minäkään tiedä faktoja ja luultavasti ei edes vaikuta. Sitä alkaa vaan omassa päässä miettiä kaikenlaista. Ja tosiaan kuurit on syöty eikä niille enää mitään voi :).

AnnikaMS (Ei varmistettu)

Hyvä aihe ja hyvää keskustelua. Tästä ehdottomasti pitäisi puhua enemmän. Me yritettiin reilu vuosi ja sinä aikana jo käytettiin hoitoja, kun huomattiin, että mulla on niin paha PCO etten oikeastaan ovuloi ollenkaan. Hoidot oli raskaita, henkisesti ja fyysisestikin, mut kyllä mä onneksi sain puhuttua niistä silloin lähimmille ystäville. Ja moni muukin tiesi, että me yritetään. Oon tosin aina ollut tosi avoin vaikka mistä asioistani.

No sitten raskauduin kierrosta, jossa ei nähtiin vain yksi mahdollinen follikkeli. Ja sitten sain kaksoset. Meillä on myös suvussa ihan älyttömästi kaksosia, mutta nyt en toki tiedä, et sainko kaksoset hoitojen vai sukurasitteen vuoksi, ehkä niiden yhteisvaikutuksesta? Joka tapauksessa, odotusaikana multa kysyttiin ihan sairaan monta kertaa, et onko vauvat saaneet alkunsa hoidoilla, kun ootan kahta!! Mua raivostutti se! Se kysymyksen sävy oli sellainen kuin jotenkin he olisivat vähäpätöisempiä jos olivat saaneet alkunsa hoidoilla. Tai mulle tuli olo et porukka halusi tietää et oonko jotenkin oikeasti NOIN hedelmällinen et ihan kaksi saan vai oonko "huijannut" hoidoilla. Se oli ihan kamalaa. Päädyin vastaamaan et "ihan kotona tehty" ja se pitikin paikkansa.

Mut sitä en tiedä, et uskallanko koskaan enää yrittää.. Haluaisin kolmannen ehkä, mutta en toisia kaksosia. Nämä kaksi ovat maailman rakkaimmat, mutta on ollut tosi raskasta. Lisäksi onnse fiilis, et sitten jos vielä itse kahden jälkeen alkaa yrittämään kolmatta ja sen saa, niin ei enää ole oikeutettu ikinä väsymystä valittamaan, sillä itse on niiiin monta lasta halunnut.

Mutta hyvä, että puhut tästä avoimesti! Vaikea aihe, joka on ihan turhaan vaikea.. tai siis, toivottavasti kaikki aiheesta kärsivät pystyvät puhumaan edes jollekin. Vaikka minulla on kaksi ihanaa taaperoa, en unohda sitä tuskaa, ja itse kärsin "vaan" reilun vuoden. Ja minun tarinassa oli onnellinen loppu.

MungoAnna
Mungolife

Musta toi on jotenkin niin absurdia :D Ehkä sen takia, etten välttämättä haluaisi kaksosia sen vaikeuden vuoksi, joten miksi kukaan edes haluaisi "huijata" kaksi? :D Mut siis joo, jotenkin kaikin puolin hämmentävää. Ei sillä ole mitään väliä onko kotona vai putkissa tehty. Ihmiset käyttää lääketiedettä kaikkeen mahdolliseen, miksei siis tähänkin. Mun mielestä jokainen lapsi on aivan yhtä arvokas ja "ansaittu" kuin kuka tahansa muukin. 

Toi on muuten hauskaa, sillä meilläkin on miehen suvussa paljon kaksosia. Meidän suvussa ei ole. Siitä huolimatta kuullaan aina kaksos-varoituksia, vaikka käsittääkseni se "kaksosgeeni" on naisella kannettavana ainoastaan ja sekin siis lähinnä toiminnallinen juttu eikä mikään geeni. Mutta siis niin, oon miettinyt, kumpaa toivoisin toiseksi lapseksi, tyttöä vai poikaa. Päädyn aina siihen, ettei ole mitään väliä, mutta jos saisimme toisen pojan, saattaisin haluta vielä kolmannen lapsen toivoen tyttöä. Ja siinä vaiheessa aina mietin, että todennäköisesti mun tuurilla saisin vielä kaksospojat :D Ja se olisi ajatuksena kyllä pelottava :D Ei se poikien määrä, vaan se lasten määrä :D Ja aina on oikeutettu valittamaan väsymystä. Jos ei muut kuuntele, niin toiset isojen perheiden vanhemmat kyllä varmaan sitä jakaa :) 

Maikkimaaria (Ei varmistettu)

Tämä on tärkeä aihe, ja olen myös samaa mieltä siitä, että keskenmenoista on tärkeää puhua ääneen! Toisaalta on monia syitä olla kertomatta raskaudesta ihan alkuvaiheessa tai pian keskenmenon jälkeen. Ensimmäisen lapseni kanssa emme halunneet kertoa kuin lähipiirille ensimmäisellä kolmanneksella, koska pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. En silloin halunnut kertoa koko maailmalle, että yritämme lasta, koska mahdollisen keskenmenon jälkeen olisin tiennyt niin monen odottavan uteliaana tietoa siitä, koska tulen uudestaan raskaaksi. Kertomattomuus antoi meille rauhaa ja yksityisyyttä. Toista lasta yrittäessäemme sain keskenmenon ihan alkuviikoilla ja monista syistä arvasin heti, ettei raskaus tule jatkumaan normaalisti. Silloin en halunnut kertoa lähipiirillekään ennen kuin itse tiesin enemmän tilanteesta - en olisi halunnut onnitteluja tai muuta, koska olin niin varma tulevasta keskenmenosta. Aikomus oli kyllä kertoa jälkikäteen ja olen monille läheisille sittemmin kertonutkin. Nyt olen toisella kolmanneksella uudelleen raskaana, ja olemme kertoneet kaikille läheisille ja ystäville jo melko varhain, mikäli tilanne muuten olisi edellyttänyt valehtelua tai välttelyä esim. alkoholin tai ruokavalion takia. Jälkeen olemme kuitenkin välttäneet kertomasta hirveän laajalle porukalle, koska monet olettavat automaattisesti kerran alkaneen raskauden jatkuvan, enkä jaksaisi keskenmenon hetkellä alkaa soitella läpi todella isoa porukkaa ja kertoa keskenmenosta. Toisaalta vielä pahempaa olisi, jos jollekin jäisi keskenmenosta kertomatta ja sitten saisikin yhtäkkiä kyselyjä siitä, miten raskaus etenee, kun asia olisi varmasti itselle tosi raskas. Mielestäni keskenmenoista on siis hyvä kavereiden keskenkin jutella, mutta joskus varsinkin heti tapahtuneen jälkeen se voi olla liian raskasta - silloin on ihan ymmärrettävää, että asian haluaa käsitellä ensin itse kokonaan läpi ja kertoa ehkä sitten myöhemmin. Tällaisia lisäajatuksia kertomisesta - kiitos hyvästä keskustelusta! :)

MungoAnna
Mungolife

Tosi mielenkiintoista kuulla tällaistakin pohdintaa, me ihmiset ajatellaan ja toimitaan niin eri tavoin :) 

Umppa (Ei varmistettu)

Hei Anna! Kiitos, että kirjoitit aiheesta. Itse olen puhunut hyvin avoimesti lapsettomuudestani ja siitä, että ongelmat ovat nimen omaan minussa. Joidenkin mielestä varmaan liiankin avoimesti. Koin asian niin kipeäksi, että minun oli pakko alkaa puhua asiasta kun yli kaksi vuotta yritystä oli takana ja tutkimukset edessä.
Meidän tarina päättyi onnellisesti (tai pitäisikö sanoa, että sai onnellisen käänteen), kun tulin spontaanisti raskaaksi. Tämän piti olla erittäin epätodennäköistä. Reilu kolme vuotta yrityksen aloituksesta saimme lapsen syliin.
Koska tämä lapsi tuntuu lahjalta jostain korkeammalta, kalvaa mieltäni jo pelko siitä, että sisaruksia tälle lapselle ei saada. Todellisuudessa lapsemme on vielä vauva, enkä olisi edes valmis toiseen vielä hetkeen (ehkä pitkäänkin hetkeen). Silti aiempi taustamme luo paineita tehdä päätöksiä nopeasti. Toisaalta pelkään, että jos päätös toisesta lapsesta tehdään, joudun särkymään uudestaan lapsettomuuden edessä ja tällä kertaa loppu ei ehkä olisi onnellinen.
Se, että muilla lapsen saaminen käy helposti, ei satuta minua. Se antaa toivoa. Toisaalta turhauttaa ja paljon. Tilannetaju on mielestäni avainasemassa. Esimerkiksi lapsettomuudesta kertovalle ei kannata todeta "meillä onnisti kun kerran heilutettiin peittoa". Näitäkin olen kohdannut. Etenkään jaaritukset stressaamisen lopettamisesta yms. tyhjät lätinät eivät helpota tai lohduta lapsetonta. Tai näin minä ainakin asian koin. Parempi tapa onkin ehkä vain hiljentyä, halata ja kuunnella. Etenkin, jos taustalla on lääketieteen todentama ongelma, jota ei tosiaan poisteta sillä että stressaaminen ja yrittäminen lopetetaan.
Iso kiitos, että osallistuit postauksellasi tähän tärkeään keskusteluun. ️

MungoAnna
Mungolife

Siis ei herrajumala mä vihaan lausetta "älä stressaa". Siis ei pelkästään tässä, vaan yleisesti. Aina kun joku sanoo, että "stressaaminen nyt ei ainakaan helpota asiaa", ei se ihminen tajua, että saa ihmisen stressaamaan sitä stressaamista, eli on counter productive. Ja siinä on heti syyllistävä ääni, ikään kuin se stressi olisi syy johonkin. 

Mutta oon sun kanssa ihan samaa mieltä. Hiljentyminen, halaaminen ja kuuntelu on se tapa miten asiaa käsitellään kuulijan puolelta. Ehkä rohkaiseminen (jos ei ole uskaltanut lapsettomuuskokeisiin) ja asian käsittelyssä tukeminen kysymällä välillä miten jaksaa, mut siinäpä se. "Neuvoja" ei tarvita näissä asioissa, ellei ole jakaa oikeita neuvoja.

Haydede (Ei varmistettu)

Itse sain keskenmenon muutama kuukausi sitten. Kyseessä olisi ollut toinen lapsemme. Siinä missä ekan lapsen kohdalla piilottelin raskautta, tässä olin puhunut asiasta jo monille. Tunsin, etten jaksanut pitää asiaa sisälläni. Kun sitten viikon 12 ultrassa nähtiin, ettei sikiö ole elossa, koin että asian käsittelyssä helpotti se, miten paljon sain asiasta puhua. Heti Ultran jälkeen soitin äidilleni, ja laitoin viestiä kaikille ystävilleni. Sain paljon tsemppausta ja vertaistukea. Jos en olisi kertonut raskaudesta, tuskin olisin lähtenyt niin monelle ilmoittamaan myöskään keskenmenosta.
Lisäksi itku pääsi seuraavana päivänä koulussakin, joten kerroin asiasta myös koulutovereilleni. Koin, ettei asiaa kannattanut piilotella. Sain tsemppausta, vaikka toki myös näin että muutamilla oli vaikeuksia ymmärtää, miten keskenmeno oli minulle niin raskas paikka. Jonkun mielestä asiasta kertominen oli varmaan liikaa - tiedättehän, joskus voi olla hankalaa olla tilanteessa, jossa toinen suree eikä tiedä mitä sanoa. Mutta kai se kasvattaa.
Keskenmenot tosiaan on yleisiä, ja niistä puhutaan mielestäni liian vähän, vaikka ymmärrän monet syyt siihen.
Ajattelisin, että keskenmenosta kertominen oli hyvä myös siksi, ettei tarvitse kuunnella ihmisiltä sitä "milloinkas teille tulee toinen?" höpinää, kun he tajuavat olla vähän hienotunteisempia.

MungoAnna
Mungolife

No just näin. Me ollaan varmasti tosi samanlaisia ajattelutavaltamme jakamisen suhteen, mä jotenkin saan aina tuplattua ilon tai puolitettua surun jakamalla sen. 

Osanottoni teidän menetykseen <3

Pinjaatta (Ei varmistettu)

Pakko kommentoida, niin läheinen aihe.. Ensinnäkin kiitos erittäin hyvästä tekstistä ja monista näkökulmista! Olen samaa mieltä, että toivoisin ihmisten puhuvan myös noista pettymyksistä enemmän, koska monilla tämän "vain onnellisista asioista" puhumisen myötä vääristynyt mielikuva siitä, kuinka yleistä lapsettomuus ja keskenmenot ovatkaan. Ymmärrän näiden olevan vaikeita asioita, ja jokainen saa raottaa asiaa tietenkin juuri sen verran kuin haluaa. Itseäni olisi jossakin kohtaa auttanut, jos olisin tiennyt konkreettisesti jonkun tuntemani ihmisen, joka olisi kokenut samaa kuin itse koimme.

Siksi päätimme itse toimia toisin (olen muuten avoin ihminen, mutta kipeimpiä asioita jaan vielä "keskivertoihmistäkin" vähemmän kenellekään), koska ajattelin, että jos voin yhtäkään ihmistä auttaa jaksamaan oman tarinani kertomalla, niin se on sen arvoista. Ehkäisyn poisjättämisestä on nyt kaksi ja puoli vuotta, ja tänä aikana tuli koettua "rento" yrittäminen, hampaat irvessä yrittäminen, kaikki vippaskonstit, kolme alkuraskauden keskenmenoa (vuoden sisällä kaikki kolme), totaalinen luovuttaminen (ei mikään "leikisti" luovuttaminen, vaan oikea ihan pohjalle meneminen), hedelmättömyyspoliklinikalla käynti, asian käsittely psykologin kanssa.. Melko rankka matka, mutta ymmärrän monilla olevan paljon rankempaakin. Monet läheiset ystävämme tiesivät ja kulkivat rinnallamme, ja toisin kuin pelkäsin, kukaan ei koskaan kysellyt "joko nyt" tai mitään muutakaan vaikka aiheesta muuten puhuttiinkin.

Koko meidän matkan tietäminen on uskoakseni vaikuttanut monen kohdalla entisestään lähentävästi, ja babyshowereillani isolla porukalla ei kyyneleiltä vältytty. Meidän esikoinen on siis viimein pian täällä, alle 1 kk laskettuun aikaan. Voimia kaikille saman asian kanssa painiville!

MungoAnna
Mungolife

Voi että, ihanaaa!! <3 Ja kiitos kun jaoit tän (pienistä kommentin jättövaikeuksista huolimatta?) Kaikkea ihanaa loppuodotukseen, tuo on hurjan jännää aikaa! <3

Pinjaatta (Ei varmistettu)

Joo vähän oli niitä kommentointihankaluuksia, mutta onnistuihan se lopulta! :D Kiitti, kun vastasit päiväl nopeesti, ei tarvinu miettiä, et onko joku laajempikin ongelma kommentoinnissa, vaan oli tosiaan joku mun kohdalle osunut. Ja kiitos, tähän ei sanat riitä. &lt;3

Pob (Ei varmistettu)

Ihanaan sävyyn kirjoitettu teksti &lt;3

MungoAnna
Mungolife

Kiitoksia :) Aihe on vähän hankala kirjoitettavaksi, ettei vahingossa loukkaa ketään, toivottavasti siis osasin jotenkin muotoilla asian niin, että kellekään ei tule paha mieli.

Pohtiva (Ei varmistettu)

Mä olen sun kanssa saman ikäinen ja ilman lasta ja miestä. Haaveilen omasta perheestä, mutta mä oon huomannut myös sen että olen toisaalta onnekas: saan elää miten haluan, päättää kaikesta itse ja nukkua ilman lapsen aiheuttamia unikatkoksia.

Usein lasten saanti mielletään ihanaksi asiaksi, mutta harvoin ajatellaan sen pidemmälle mitä on myös mahdollista tapahtua, jos huonosti käy.

Olen seurannut vierestä itkuisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet eron ja jääneet yksin lapsen kanssa. Sitä pitäisi jaksaa ja olla koko ajan valmiudessa lapselle ilman taukoja. Ensin katkonaisten yöunien jälkeen lapsi päiväkotiin, itse töihin ja väsyneenä töiden jälkeen hakemaan lapsi hoidosta ja sitten kotiin taas hoitamaan lasta. Entäs jos yrittää rentoutua kahvilassa hetken ja äidiltä meinaa päästä itku kun lapsi herääkin ja ei ole ehtinyt edes yhtä suupalaa ottaa kahvin kanssa? Entäs jos juuri tämä kahvihetki olisi ollut tälle äidille ainoa ilo taas jaksaa?

Entäs sitten helvetilliset riidat eron sattuessa ja jossa lapsi on usein riitojen keskiössä?

Sulla on mies tukena ja ymmärrän haaveesi vielä toisesta lapsesta. Mutta entä jos se mies ei olekaan siinä aina? Nämäkin seuraamani ihmiset ovat eläneet aluksi ehjää ja onnellista perhe-elämää. Kukaan ei ole osannut ajatella, että ero ja ongelmat tulevat.

Minäkin haaveilin ja haaveilen edelleen edes siitä yhdestä lapsesta. Mutta kieltämättä ympärillä vellovat ongelmat lapsiperheissä saavat itseni varpailleen. Kaiken tämän lisäksi olen vielä sellaisessa työssä, jossa suurin osa asiakkaista on eronneita lapsiperheitä.

Eikä pidä elää tietenkään pelossa ja pohtia että mitä jos tuleekin ero. Mutta jotenkin tää sun postaus sai mut tuomaan esiin myös näitä toisenlaisiakin puolia.

Ellikaisa (Ei varmistettu)

Pakko vastata tähän. Olen itse (vastoin tahtoani) kahden lapsen yh-äiti. Kyllä, yksinhuoltajuus on rankkaa, mutta oma kokemus ei kyllä ole niin lohduton kuin Pohtivan kirjoituksessa. Omalta kohdalta voin sanoa, että kaikkeen tottuu. Toki omat vanhempani ovat apuna ja se on ollut suuri tuki, mutta muita tukiverkkoja ei minulla ei sitten olekaan, eikä rahaa esim. lastenhoitajan käyttämiseen. Isovanhemmillakin on oma aktiivinen arkensa. Silti ollaan pärjätty hyvin, arki ei ole ollut musertavaa. Pahinta on se, ettei kasvatushuolia voi jakaa kenenkään kanssa, sekä se että varsinkin kun lapset olivat pienempiä kaikki piti aikatauluttaa ja organisoida. Lapseni ovat kuitenkin upeita, ihania ja parasta elämässäni, en voisi kuvitella elämää ilman heitä. On mahtava tunne, että olen selvinnyt, olen kasvattanut lapseni yksin hyviksi fiksuiksi ihmisiksi ja myös elättänyt heidät melkein ihan omin päin. Joo, elämässä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta pelon takia ei kannata jättää asioita tekemättä.

MungoAnna
Mungolife

Oon miettinyt tässä päivän tätä sun kommenttia. Se jotenkin jäi mieleeni. 

Ensinnäkin, en tietenkään osaa kuvitella tuota kaikkea. Mulla on tosi vahva tukiverkosto, jonka ansiosta en oo kertaakaan ollut "liian väsynyt" ja teen kahta työtä ilolla, sillä ne ovat mielenkiintoisia juttuja ja samalla hoidan päätoimisesti lapsemme. En koe, että antaisin yhtään liikaa. Dante on ollut mun elämässäni nyt jotain about 650 päivää. Yhden päivän illalla mulla oli hetken sellainen olo, että tänään mä annoin enemmän kuin mitä mä sain. Yhden ainoan päivän ja silloinkin mulla tuli ikävä häntä noin kaksi tuntia sen jälkeen, kun hän nukahti :D Ja sekin vaan oli sellainen päivä, että vähän väsytti itseäni ja Dante oli jotenkin hankala sinä päivänä. Vaikka on ollut paljon raskaita päiviä eikä ole juuri ollut aikaa itselleni, niin silti olen aina kokenut saavani enemmän kuin mitä olen antanut. Kuumeen keskellä nukkumattoman yön jälkeenkin. Sitä on mahdoton selittää, ellei ole itse kokenut. Kun Dante kerran sairasti pienempänä kuumeessa, mieheni oli työmatkalla. Mä valvoin puoli yötä Danten kanssa ja hän halusi kuumeisena olla vaan maha vasten mahaa, nukkuen mun päällä. Jouduin käymään vessassakin lapsi sylissä, sillä muuten tuli hirveä itku. Ja silti muistan sen päivän positiivisena. Se aito tunnemäärä, minkä lapsi välittää kun häntä huolehtii, on täysin poikkeuksellista. 

Mutta niin, entä parisuhde? Onhan se toki jollakin tapaa muuttunut ja erilaisia juttuja tehdään, vähän erilaisella kokoonpanolla, kuin ennen. Silti väitän, että meillä menee paremmin kuin ikinä. Avainasemassa on toistemme kunnioittaminen ja se, että jaamme oikeasti 50-50 niin lapsen hoidon kuin kodin hoidon kuin taloustaakan kuin myös henkisen taakan. Mieheni on aivan älyttömän hyvä isä ja aviomies, sillä hän pitää lapsemme lisäksi huolta myös minusta. Ollaan mekin toki riidelty tässä kahden vuoden aikana, mutta arkemme on hyvin toisiamme kunnioittavaa, joten tuohonkaan en osaa ihan täysin samaistua. 

Mutta en voi kyllä olla ajattelematta, että parisuhteen menetyksen pelossa on turha elää. Ihan yhtä mahdollista on se, että jompikumpi sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen ja menehtyy. Silloinkin voi jäädä yksinhuoltajaksi ja joutua pärjäämään itse. Ja parisuhde voi päättyä myrskyisästi myös ilman lasta. Usein ne eron syyt on jossain ihan muualla, ja se ero tulee parisuhteessa olevista piilevistä ongelmista, jotka manifestoituu vaikeamman ajan keskellä. On se vaikeampi aika sitten vauvavuosi, sairaus tai mikä tahansa muu. Koskaan ei tiedä, mitkä koettelemukset tulevat parisuhteen tielle. Mä jotenkin koen sen niin, että vaikeuksissa parisuhde mitataan. Jos parisuhde ei kestä vauvavuotta tai ruuhkavuosia, niin en tiedä miten se kestäisi vaikka vammautumisen tai vakavan sairastumisen? Mulle naimisiinmeno oli vähän sellainen "for better or for worse" ja sen mukaan mennään. Aina ei oo ruusuista, mut aika usein onneksi on. 

Ja jos nyt meille joskus ero tulisi, niin uskon, että voitaisiin tehdä se sopuisasti ja järkevästi. Sillä molemmat rakastamme poikaamme ja arvostamme toisiamme vanhempina, joten varmasti haluaisimme sopuisast olosuhteet lapsellemmekin. Hän on meidän molempien ykkösasia elämässä ja hänen mukaansa tehdään kaikki. Ja vaikka jäisin yksin, parisuhteen hajotessa tai loppuessa, niin mä olisin silti onnellinen, sillä tuo pikkuihminen on puhdasta kultaa :) <3

Vve (Ei varmistettu)

Itse jotenkin ajattelin niin, että kyllähän sitä nyt heti tulee raskaaksi kun nuoria (24v) ollaan ja jätetään vain ehkäisy pois. Eipä se sitten niin vain käynytkään, 8kk meni ennenkuin raskauduin ja tämä päättyi keskenmenoon viikolla 6.

Oli aivan käsittämätöntä, kun ei kukaan ollut puhunut että täysin terveilläkin ilman mitään syytä voi mennä helpostikin vuosi ennenkuin raskautuu, eikä kukaan myöskään koskaan ollut puhunut keskenmenoista, ja niiden yleisyydestä.

Minä olen kyllä avannut suuni ja avoimesti kertonut kuinka kauan meillä raskautumiseen meni sekä kertonut myös keskenmenosta ja kappas kuinka paljon kohtalotovereita onkaan. Ensin ajattelin, että häpeän tuota yrittämiseen mennyttä aikaa ja keskenmenoa, koska ajattelin vian olevan minussa. Mutta miksi hävetä, kun asia on niin yleinen, valitettavasti vain kovin vaiettu. Ainakin minua puhuminen saman kokeneiden kanssa auttoi, olisikin mahtavaa, jos näistä ikävemmistäki kokemuksista uskallettaisiin puhua avoimemmin.

Keskenmenon jälkeen uusi raskaus onnistuikin heti ja nyt onnellisesti viikolla 18 &lt;3

Äiti vaan (Ei varmistettu)

Itse raskaisiin ensimmäisestä yrityksestä ja esikoisemme syntyi ilman komplikaatioita tai oikeastaan mitään vaikeuksia. Alkaessamme yrittää toista ei se sitten mennytkään niin helposti ja keskenmenoja tuli lopulta viisi.

Nyt haaveissamme on kolmas, mutta tiedostamme mieheni kanssa, ettei tätä kolmatta kenties koskaan tule kun tätäkin yrittäessä on takana jo yksi km. Itse olen kertonut kaikille hyvinkin avoimesti näistä omista vaikeuksista ja silti varsinkin toista yrittäessämme saimme kuulla kuinka emme varmaan edes halua enempää lapsia. Vaikea ja herkkä aihe, josta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän.

:( (Ei varmistettu)

On varmaan ollut todella vaikeaa :( On uskomatonta että tuollaisia kommentteja tulee vaikka olette kertoneet tilanteesta. Moni ei todennäköisesti sitäkään vähää tajua olla hienotunteinen asian suhteen, kun he ajattelevat että "onhan teillä kuitenkin jo lapsi/lapsia". Valitettavasti monelta puuttuu kyky asettua toisen asemaan tai kokea empatiaa siinä määrin, että ymmärtää olla kommentoimatta typerästi ennen kuin on viitsinyt nähdä vaivaa selvittääkseen millaisesta asiasta/surusta on kyse. Onnea ja voimia yritykseen. &lt;3

Vihdoin onnisti (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus. Toivoisin itsekin, että näistä monia koskettavista asioista puhuttaisiin enemmän. Se milloin kukin valitsee niistä puhua, ei kuitenkaan ehkä ole yhtä oleellista. On totta, että lapsettomuuteen liittyy paljon (tarpeetonta) häpeää, syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunteita. Se voi osaltaan vaikuttaa puhumattomuuteen joissain tilanteissa, mutta uskon että syy on usein myös muissa tekijöissä. Tulokseton yrittäminen ja sitä seuraava lapsettomuusdiagnoosi ja mahdolliset hoidot ovat niin raskaita asioita, että moni (pari) päättää käsitellä niitä (toistaiseksi) vain keskenään, ammattilaisten kanssa, tai/sekä perhepiirissä. Jos tiedossa jo on, että lähi-/ystäväpiirissä on koettu samaa, on keskustelun aloittaminen varmasti paljon todennäköisempää, sillä vertaistuki on hyvin tärkeää.

Lapsettomuus ja hedelmöityshoidot ovat henkisen kuormittavuutensa puolesta (tutkimuksiin perustuen) verrattavissa syöpään tai perheenjäsenen kuolemaan. Kuten usein näissäkin tilanteissa, moni kokee että haluaa tragediasta huolimatta jatkaa ns. mahdollisimman normaalia elämää, jolloin sairaus/menetys/lapsettomuus ei hallitse elämää yhtään enempää kuin se jo välttämättä tekee. Tämä voi olla henkisen jaksamisen kannalta monelle todella tärkeää, ja ehkä arvokkaampaa kuin ystävien mahdollinen tuki. Totta on myös se, että monen elämä on niin kiireistä, ettei tukea aina jakseta/ymmärretä antaa, joka sekin voi aiheuttaa ylimääräistä pahaa mieltä jo muutenkin vaikean tilanteen keskellä. Siksi moni saattaa olla kertomatta, sillä ei halua kokea ystävistään tällaista (tässä voi olla taustalla aikaisemmat kokemukset tai pelkästään ymmärrys ystävien elämäntilannetta/kykyä tukea kohtaan). Henkinen kärsimys voi myös olla niin suuri ja syvällinen, että moni usein haluaa suojella itseään kaikilta mahdollisesti ajattelemattomilta ja loukkaavilta (vaikkakin hyvää tarkoittavilta) kommenteilta ja neuvoilta. Nykypäivänä vertaistuen saaminen on myöskin verrattain helppoa monenlaisten online-foorumien ansiosta, joten asian kanssa painiskeleva ei välttämättä koe olevansa sen enempää yksin vaikka ei esim. ystävilleen asiasta puhuisikaan. Kun asiasta sitten kerrotaan, ja samalla toivotaan luottamuksellisuutta, on kyse usein siitä, että toivotaan kontrollia sen suhteen kuka/kenet asiasta halutaan kohdata. Usein lapsettomuudesta kärsivät osaavat hyvin lukea toisia jotka samojen asioiden kanssa painiskelevat ja uskaltavatkin ottaa asian herkemmin puheeksi. Näin myös saman ystäväpiirin sisällä saatetaan keskustella vain niiden kesken joille asia on ajankohtainen, ja mikäli taas henkilöt, joilla sama ystävä, eivät tunne toisiaan, ei asian jakaminen ole edes hyödyllistä.

Päätös/toive kertoa vasta sitten kuin on tärpännyt tai hoidot tehonneet liittyy paljolti lisäpaineiden välttämiseen. Tässä ei ole välttämättä kyse ollenkaan siitä, etteikö voisi luottaa siihen etteivät läheiset utele tms. vaan siihen, että itselle pelkästään se tieto että muut tietävät ja siten jännittävät/toivovat ja mahdollisesti surevat puolestasi, on omiaan lisäämään paineita. Voi oikeasti olla helpompi ja energisoivampaa nähdä ystäviä ilman sitä asian mukana tuomaa henkistä kuormaa, sillä asiasta puhuminen ei välttämättä auta, varsinkaan sellaisten kanssa joilla tieto asiaan littyen (onneksi!) on rajoitettua. Voi auttaa enemmän jakaa heidän ilojaan tai ihan muita asoita ja saada välillä muuta ajateltavaa :) Sitten kun hyvältä tuntuu (jos tuntuu) niin voi kertoa minkälainen tie kohti raskautta/lapsen saamista on ollut, jotta ystävät voivat olla tukena ja ymmärtäväisiä, sillä lapsettomuuden mukanaan tuoma tuska ei millään poistu vaikka lapsi lopulta tulisikin. Samoin niille joiden tarina ei koskaan mene niin, voi hyvä hetki kertoa ystäville ja läheisille silloin kun suurin järkytys ja sen mukanaan tuoma kysymysten esittäminen ja vastauksien/tiedon hakeminen on jo takanapäin (tämä sama pätee varmaan myös muihinkin kuin tähän traagisimpaan tilanteeseen).

On ihanaa, että on ihmisiä kuten sinä, jotka ottavat asian esille ja haluavat elää mukana ystävien vaikeuksissa. Se voi ehkä tuntua kurjaltakin, jos huomaa ettei ystävä halua jakaa vaikeuksiaan tai tekee sen vasta ns. jälkikäteen. Halusinkin myös siksi kertoa ylläolevat ajatukset ja tuntemukset, jotka perustuvat omiin sekä vertaistuen kautta saatuihin kokemuksiin.

Niin kiva että tällaista keskustelua käydään myös niiden tahoilta, joille asia ei omien kokemusten kautta (poislukien pelot) ole ajankohtainen. Se osoittaa empatiaa, rohkeutta ja halua lisätä keskustelua tärkeistä aiheista. Kiitos siitä.

Susanna/ Colour Outside the Lines (Ei varmistettu) Https://colouroutsidethelinesblog.com

Mä tulin ekan kerran raskaaksi 18-vuotiaana aika lailla ensi yrittämällä. Jätettiin tarkoituksella ehkäisy pois ja varmaan ekasta kierrosta olin jo raskaana. Sain ihanan tytön, joka täyttää ensi viikolla 14. Mies jätti mut heti raskaaksi tultuani vaikka hänen ehdotuksestaan lasta hankittiin. Meillä oli tytön kanssa hyvä kahdestaan.
Löysin uuden kumppanin melkein 10 vuotta tän jälkeen ja tulin silloinkin ekasta kierrosta, vahingossa, raskaaksi. Tämä oli kuitenkin kohdunulkoinen, josta en tiennyt ja menetin toisen munanjohtimen. Siitä alkoi se oikea yrittäminen, kun päätimme, että haluamme lapsia yhdessä eikä se raskautuminen yhdellä (vielä sillä laiskemmalla) munanjohtimella tulisikaa olemaan niin helppoa. Meni vuosi ja tulin raskaaksi. Raskaus päättyi kuitenkin pian keskenmenoon. Pari kuukautta myöhemmin tulin uudelleen raskaaksi ja saimme ihanan tyttären.
Enää en ajattele, että lapsia hankitaan vaan niitä saadaan, jos on onnekas. Minulla on takana 4 raskautta, joista olen saanut 2 tytärtä. Toivon, että saamme vielä joskus lisää lapsia, mutta juuri nyt rahatilanne ei sitä salli.
Pidän peukut pystyssä ja toivon teille onnea uuden vauvan saamiseen️

M1k (Ei varmistettu)

Minulla on kaksi lasta, ja molemmat raskaudet alkoivat helposti muistaakseni toisesta tai kolmannesta kierrosta. Eihän tällaista tietoa tule varsinaisesti mainostettua, mutta itse olen iloinen ja ylpeä kehostani kun se on toiminut näin hienosti. Siitäkin huolimatta, että se tuntuu jotenkin kielletyltä, koska monet muut eivät raskaudu yhtä helposti. Yleensä ne, jotka tätä tietoa ovat minulta suoraan kysyneet, ovat niitä, joilla on asian suhteen ollut jotain ongelmaa. Eivätkä hekään ole ajatelleet, että minun pitäisi olla jotenkin pahoillani raskautumisestani heidän vuokseen. Yritän kai sanoa, että elämä on näissä kysymyksissä hiton epäoikeudenmukaista, mutta se ei ole kenenkään vika. Edelleenkään en kuuluta missään helposti alkunsa saaneita raskauksia, mutta en tunne niistä myöskään huonoa omaatuntoa.

Olen kokenut myös yhden kohdunulkoisen raskauden. Jouduin sen vuoksi kiireelliseen leikkaukseen. Näin ollen jouduin myös kertomaan lähipiirille ja ”joka suuntaan”, miksi olin sairaalassa ja sairaslomalla jne. Tarvitsin apua pienen lapsen kanssa kun en saanut viikkoon nostaa mitään kiloa painavampaa. En siis ikäänkuin saanut itse valita, mitä kertoa ja milloin ja sen valinnan kyllä soisin kaikille. Siitä tuli jotenkin haavoittunut ja alaston olo. Ehkä olisin kertonut kaikille myöhemmin aikanaan joka tapauksessa, mutta olisin halunnut käsitellä asiaa itsekseni ensin.

Gyn eval (Ei varmistettu)

Laitoin kommentin aiheesta juuri myös Jennin ja Elisan blogeihin. Olen siis sekä aiheeseen perehtynyt ja erikoistuva lääkäri ja samalla itse lapsettomuushoidoissa tällä hetkellä. Joku tuolla yllä mainitsikin että lapsettomuuttahan verrataan kokemuksena muihin vakaviin sairauksiin, se hetki kun tieto diagnoosista tulee niin elämä järjestyy eri tavalla, kaikki tulevaisuuden haaveet hetkellisesti romuttuu. Ja jokaisella kestää oma aikansa kerätä itsensä kasaan ja alkaa taas nähdä tulevaisuudessa mitään positiivista. Lapsettomuuden kohdalla aina ei tarkkaa diagnoosia edes saada, jolloin selittämättömyys ja epävarmuus, trial and error tyyppinen hoito hieman vielä vaan lisää epävarmuuden tuskaa.

Mutta vastaus kysymykseen, että joo, tuntuu yksinäiseltä ja ulkopuoliselta monessakin tilanteessa kun selaa fb:tä tai instagrammia, kun istuu työpaikan ruokalassa, nykyään kavereidenkin kanssa jne jne. Lapsettomuutta kokevat erityisesti toivoisivat vähemmän ultrakuvia someen ja vähemmän ”vanhemmuuden hehkutusta”, sitä kuinka juuri erityistä on olla vanhempi, mistä tulee olo että mikään mitä itsellä on ei ole mitään, sillä ei vaan voi ymmärtää elämästä tai rakkaudesta yhtään mitään kun ei ole saanut lasta. Ilon ja onnen aiheiden jakaminen on luonnollista, mutta itse olen sitä mieltä että senkin voi tehdä eri tavalla.

Me olemme hoidoista aika vapaasti nyt puhuneet lähipiirissä. Kaikkea lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa ei osaa kuitenkaan kertoa ihmisille. On vaikea olla heikko, näyttää heikolta. Voin sanoa että on ollut tosi vaikeaa ja rankkaa, mutta en halua itkeä epätoivoisesti ja näyttää sitä suurta hetkittäistä ahdistusta mitä ajoittain tunnen.

Toivon että yhä useampi uskaltaisi avoimemmin puhua aiheesta. Omalta kohdalta ainakin sanon, että paljon helpompi olla kavereiden ja perheen kanssa kun he tietävät aiheesta. Vaikka kaikkea tuskaa en osaakaan näyttää, voin kuitenkin sanoa suoraan jos on huonoja uutisia tullut.

Toivottavasti tämä näkyvyys nyt myös muuten herättää ihmiset miettimään asioita.

Tahtoisin (Ei varmistettu)

Meillä on juuri nyt toiveissa ensimmäinen lapsi ja kovasti haluan ajatella että hän on tullakseen jos on. Mutta kun on kyse niin suuresta toiveesta niin pelko siitä että lasta ei tulekaan on suuri.
Haluaisin jutella ystävieni kanssa meidän toiveesta, mutta koska tiedän että osa aloittaa hoitoja ja osan hoidot on jo takana ilman haluttua tulosta, ei toiveen kertominen ole kovin empaattista eikä reilua. Varsinkin kun meillä ei ole mitään kerrottavaa vielä, niin se olisi liikaa suolan hieromista haavoihin. Vaikka tiedän, että jos onni sattuu meidän kohdalle, osaa ystäväni olla myös iloisia.
Omasta mielestä on aina todella rohkeaa kertoa lapsettomuudesta tai pettymyksistä ja onkin enemmän kun kurjaa seurata että jotkut ihmiset eivät osaa ottaa asiaa vakavuudella, vaan heittävät ”älä stressaa” kommentteja. Mutta mitä enemmän asiasta puhutaan, niin ehkä enemmän myös hieman sosiaalisesti lahjattomat ymmärtävät mitä voi sanoa läheiselle ja mitä ei.
Tosi hyvä teksti ja paljon hyviä kommentteja!

Otus87 (Ei varmistettu)

"Miksi en kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta? Minulla oli onnellinen loppu. Tiesin miten tarina päättyisi, siitäkin huolimatta ettei se tietenkään oikeasti ollut päättynyt. Mutta se oli päättynyt sen verran että sen pystyi kertomaan." Juha Itkonen, Ihmettä kaikki

Olen myös itse tällainen, koen helpommaksi kertoa asioista siinä vaiheessa, kun ne ovat saaneet jonkinlaisen päätöksen. Kun olen kerennyt itse käsittelemään ja hyväksymään asian. En häpeä omaa lapsettomuutta, mutta koen sen niin henkilökohtaiseksi ja kipeäksi asiaksi, etten halua jakaa sitä kaikkien kanssa. Meillä on kohta takana kaksi vuotta yritystä ja neljä keskenmenoa. Tilanteesta tietää pari läheisintä ystävää, mutta ei esim. kummankaan perhe. Emme vielä ole luovuttaneet, mutta en myöskään tahdo lisätä paineita kertomalla asiasta laajemmalle joukolle. Koska se kahden viivan aiheuttama pelko on jotain käsittämätöntä.

Ja kyllähän se kieltämättä varmasti vääristää kuvaa, kun vain onnellinen loppu tuodaan esille. Meillä on kuitenkin kaikilla omat tapamme käsitellä vaikeita asioita, pettymyksiä ja kipua. Ja kuten sanoit, kaikille on annettava oma vapautensa joko kertoa asiasta tai olla kertomatta. Onneksi on myös niitä, jotka pystyvät tuomaan kokemuksiaan avoimemmin esille.

Kiitos että kirjoitit tästä!

Evelin (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kirjoituksesta, sait mut (ihan hyvällä tavalla) kyyneliin ️

Minulla ja miehelläni on puolivuotias tytär, jota yritimme melkein puolitoista vuotta kunnes tärppäsi. Käytiin jo tutkimuksissakin, joissa mulla löytyi PCOS, mut lopulta ei sit tarvittukaan hoitoja

Koska jouduimme keskivertoa pidempään yrittämään raskautta ja haaveissa oli toinen lapsi, päädyimme jo yrittämään toisen kerran vaikka tyttäremme onkin vielä pieni, sillä ajatuksella jos sit taas kestääkin. Ilo oli sanoinkuvaamaton, kun pari kk yrittämisen aloittamisesta plussasin! Kunnes varhaisultrassa ei löytynytkään merkkejä vauvasta vaan harvinaisesta rypäleraskaudesta, jossa istukan solut käyttäytyvät epänormaalisti ja joka pitää hoitaa kaavinnalla, joskus jopa sytostaateilla. Nyt ootellaan pääsyä jatkotutkimuksiin ja mieli on herkillä, ja olen myös huomannut jotenkin häpeäväni tätä, ikään kuin olisin epäonnistunut. Mutta eihän se niin ole, tietenkään. Aluksi aattelin etten halua puhua tästä juuri kellekään, mutta sit tulin toisiin ajatuksiin. Ajattelenkin nyt, että oli kyseessä ilot tai surut näissä asioissa niin tärkeää on jakaa asioita ja ymmärtää, ettei olla yksin, edes tälläsen harvinaisemman jutun kanssa.

Mutta siis kiitos sinulle tuhannesti kirjoituksestasi, se antoi mulle osaltaan lisää voimia ja luvan tuntea niinku tunnen, eli EI tuntea häpeää tälläsestä. Mä uskon et elämä vielä kantaa ️ Kaikkea hyvää sulle ja perheellesi ja kiitos huikeesta blogista ️

kysyy (Ei varmistettu)

Mitä jos olisi käynytkin niin ettet olisi löytänyt kumppania, olisitko silti halunnut lapsen yksin? vaikkapa jotain muuta kautta? mitä mieltä olet äideistä jotka turvautuvat spermapankkiin? jos ei puolisoa löydy.

Pages

Kommentoi