VAIKKA OSAAN UIDA, SAATAN SILTI HUKKUA

mothersday (1 of 1).jpg

Oon pyöritellyt tätä postausta mielessäni monta päivää, mutta tuntuu, etten oikein itsekään saa kiinni ajatuksestani ihan täysin. Ehkä se muotoutuu tässä suoraan vaan kirjoittaessa paremmin. Viime päivinä on tullut aika paljon mielenkiintoisia ja hienoja postauksia hedelmällisyydestä, iän vaikutuksesta vauvahaaveisiin, lapsettomuudesta ja keskenmenoista. Hanna, Elisa ja Jenni ovat muun muuassa kirjoittaneet hirveän mielenkiintoiset postaukset omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. 

Ajattelin minäkin hieman raottaa tätä aihetta nyt kun tuntuu olevan vähän “teemaviikko”. 

Tiedättekö mitä? Mä olin tosi varma koko nuoruuteni, etten tule saamaan lapsia. Jostakin syystä ajattelin aina, että mä tuun olemaan se Sinkkuelämään Charlotte, ilman sitä onnellista loppua. En tiedä miksi mulla oli todella vahva usko siitä, että lasten saaminen tulisi olemaan mulle tosi vaikeeta. Monta kertaa suljin koko ajatuksen kokonaan pois ja mietin aina, että olisi tärkeämpää löytää loppuelämän sielunkumppani kuin potentiaalinen lasteni isä. 

Hyvin onnekkaasti tulin raskaaksi kertayrittämällä kun päätimme, että elämäämme olisi hyvin tervetullut lapsi. Samaan aikaan kun aloin syömään foolihappoa, suunnittelin meille reissua Etelä-Afrikkaan seuraavaksi talveksi aikomuksena kiertää viinitiloja. Olin AIVAN varma siitä, että mitään ei tapahdu ainakaan kuuteen kuukauteen. Ja ykskaks, ei kovin monen viikon päästä istuin Cittarin parkkipaikalla positiivinen raskaustesti kädessäni. Olin jollakin tapaa hämmentynyt ja järkyttynyt. 

Voisi luulla, että ensimmäinen lapsi olisi ollut omiaan viemään kaikki pelot raskaaksi tulosta. Mutta ei suinkaan. Suhtaudun asiaan edelleen erittäin äärimmäisen pelonsekaisella kunnioituksella. Aina kun ollaan vitsillä suunniteltu toista lasta, olen aina joka lauseessa korostanut sitä, että emme voi suunnitella, ja täytyy muistaa, ettei toinen lapsi välttämättä tulisi yhtä helposti ja mitä vielä. Koko ajan mulla on tarve muistuttaa tästä asiasta itseäni, miestäni ja läheisiäni. Ettei kukaan, varsinkaan minä itse, kuvittele, että se olisi takuuvarman helppoa. Sekundäärinen lapsettomuus (vihaan termiä, vaikka itse ilmiö on totta) on kuitenkin sen verran yleistä ja se laittaa mut nöyräksi, kun mietin asiaa. Vähän kuin valtameri, johon suhtaudun aina todella pelonsekaisella kunnioituksella. Vaikka osaan uida, ei se tarkoita, ettenkö voisi hukkua.

Olen ollut hyvin avoin siitä, että tulimme raskaaksi ensiyrittämällä. Jotkut tuomitsevat tämän, sillä sitä pidetään ikään kuin suolana lapsettomien haavoihin ja asiana, joka aiheuttaa paineita muille lapsihaaveisille. 

Meidän oli tarkoitus jättää ehkäisy pois itse asiassa kuukautta myöhemmin kuin mitä jätimme. Mutta, unohdin uuden ehkäisyrenkaan Kuopioon lähtiessäni Helsinkiin ja sen sijaan, että olisin hakenut apteekista uuden, päätimme, että annetaan vaan olla. Olimme lähdössä reissuun enkä olisi halunnut ottaa aurinkolomalla riskiä epäsäännöllisen epäselvistä kuukautisista ja vain siksi alkuperäinen suunnitelmamme noudatteli tiettyä aikataulua. Mitäpä väliä kuukaudella? Varsinkin kun olin varma, että siinä raskautumisessa kestää. Oli sillä väliä, ja ihan hirveästi. Aina välillä kun katson poikaani ja muistan tämän sattumien summan, ajattelen sitä, että hänen piti syntyä. Hänen oli tarkoitus tulla tähän maailmaan ja siksi kaikki pienet asiat johtivat siihen, että me saimme ensimmäisen lapsemme silloin kuin saimme. Hänen kuului syntyä. En sinänsä ole hirveän uskonnollinen tai hengellinenkään, mutta uskon johonkin. En oikein osaa sanoa itsekään mihin. Uskon kuitenkin, että minun kuului tavata mieheni monen sattuman kautta ja että meidän kuului saada juuri tämä lapsi juuri silloin huhtikuussa 2017. 

No entä jos emme saa toista lasta? Emme vuoden, emme kahden vuoden yrityksen jälkeen? En todellakaan osaa kuvitella tuota tilannetta. Mitä jos haluamamme toinen lapsemme ei tulisikaan helpolla? Entä jos hän tulisikin aivan yhtä helposti? Pelkäisinkö silti vielä senkin jälkeen, etten saisikaan kolmatta halutessani? Ehkäpä. Minuun on juurtunut vahva pelko siitä, että tämä on sellainen asia, johon minä en oikein pysty vaikuttamaan. Vaikka osaan uida, saatan silti hukkua.

Se voi kuulostaa hassulta jonkun sellaisen sanomana, joka on kertonut avoimesti sen, kuinka helppoa raskaaksi tuleminen oli.

En missään nimessä voi ikinä sanoa, että mä tietäisin yhtään miltä tuntuu kärsiä lapsettomuudesta. En todellakaan osaa ymmärtää tai aavistaa sitä. En osaa edes kuvitella. Se on varmasti todella raadollista ja repivää. Mä oon joka ikisessä käänteessä, hurjinkin sanakääntein, toitottanut, ettei keneltäkään saa udella mitään lapsiin liittyvää. Ikinä. Koskaan ei tiedä, kuinka pahasti se voi satuttaa. Olen hokenut ja hokenut tätä sen takia, että vaikken tiedäkään miten pahalta tuo voi tuntua, osaan sen verran käyttää asiassa empatiaa. Ja samalla kun oon hokenut, että asiasta ei saa kysyä, oon toivonut, että asiasta puhuttais enemmän. Ei uteliaan ehdoilla, vaan asiaa kokevan ehdoilla.

Olen seurannut pitkään, läheltä ja kaukaa, keskusteluja ja ajatuksia lapsettomuudesta ja vaikeuksista tulla raskaaksi. Jotkut ovat avoimempia, toiset eivät halua kertoa mitään. Kaikilla on täysin perusteltu oikeus toimia juuri niin kuin haluaa. Oon saanut paljon kritiikkiäkin siitä, että olen kertonut avoimesti meidän saaneen toiveemme täytetyksi hyvin nopeasti. Se kuulemma aiheuttaa paineita ja on ikävää heille, joilla ei käy yhtä hyvin. Se on kuulemma asia, jota ei pitäisi heilutella kenenkään nenän edessä, sillä lapsettomuutta on niin paljon. 

Se, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on kuinka myöhään yritysvaikeuksista ja lapsettomuudesta puhutaan. Yleensä asia tuodaan ilmi vasta kun on saatu lapsi aluille (piiiiitkän yrittämisen jälkeen) tai kun asiasta on luovuttu. Ja silloinkin usein verhoudutaan lauseeseen “ei me haluta lapsia” vaikkei se olisikaan totta. Ymmärrän, että se on helpompaa varmasti monille niin. On liian raskasta kertoa muille, että lapsihaaveet eivät toteutuneet. Mutta tietyllä tapaa mua harmittaa nyky-yhteiskunnan tietyllä tapaa syyllistävä suhtautuminen lapsettomuuteen. Ei yhteiskunta syyllistä, mutta me itse. Hyvin usein lapsettomuutta leimaa häpeä ja syyllisyyden tunne ja epäonnistumisen tunne ja moni muu tunne. Todellisuudessa näihin ei ole mitään syytä. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi hedelmällisyyden perusteella. Joku tulee raskaaksi ekasta kierrosta, joku viidennestä, joku 25:sta ja joku ei ikinä. Se ei määrittele ihmistä millään lailla. Kuitenkin yrittämisen ja lapsettomuuden ympärillä on hyvin vahva stigma. 

Ja sama pätee keskenmenoihin. Lapsiuutiset kerrotaan yleensä 12 viikon kohdalla tai jälkeen. Jopa hyvin läheisille. Itsekin tein niin. Ai miksi? No koska siihen mennessä on selvinnyt, että nt-ultrassa on kaikki hyvin ja että sikiö on ja voi hyvin, eikä raskaus ole mennyt kesken ensiviikoilla, jolloin keskenmenon riski pienenee merkittävästi. Pienenee, muttei poistu. Olen miettinyt tätä. Harva haluaa jakaa iloisia uutisia ennen kuin tämä rajapyykki on saavutettu. Koska harva haluaa kertoa keskenmenostaan, jos sellainen tulee. En nyt sano, että se olisi asia, jota kailottaisi katoilta, mutta moni salaa sen jopa läheisiltään ja ystäviltään. Jotenkin siinäkin on hyvin vahva epäonnistumisen stigma. 

Mä oon monella tapaa hyvin avoin ihminen. Kerron asioistani aika avoimesti, enkä pidä asioita kovin pitkään salassa läheisiltäni. Kerron mennessäni työhaastatteluun, en silloin kun paikka on mulle tarjottu. Kerron haaveistani ennen kuin alan toteuttamaan niitä, en vasta onnistuttuani. Olenkin miettinyt, miksi mua jännitti niin paljon kertoa raskaudestamme. Meinasin pitää asian salassa jopa vanhemmiltamme ensimmäiset 12 viikkoa. En enää muista syitä sille, sillä en enää ajattele samalla tavalla. 

Nyt, kun toinen lapsi on haaveissamme joskus lähitulevaisuudessa, uskon vahvasti, että kerromme potentiaalisesta raskaudesta hyvin aikaisessa vaiheessa perheillemme ja todennäköisesti kerron siitä hyvin aikaisin myös blogissani. Olen nimittäin miettinyt tätä asiaa paljon. Yksi painava syy sille on se, etten pelkää jakaa myöskään negatiivisia kokemuksia, jos sellaisia kohdallemme osuisi. En näe asiassa mitään hävettävää tai sellaista, minkä takia en kehtaisi kertoa. Surullista ja raskasta se voisi olla, mutta kokisin sen velvollisuudekseni. Sen jälkeen kun olen pitkään kertonut kuinka helppoa meillä on ollut, mulla olisi mun mielestäni velvollisuus myös jakaa se toinen puoli, jos sellainen kohtaisi meitä.
Koska se mikä tässä keskustelussa on hämmentävintä, on se kovin vääristynyt kuva siitä, kuinka yleistä on keskenmeno ja vaikeudet tulla raskaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan jopa 40 % raskauksista päätyy keskenmenoon. Aika moni nainen elämänsä aikana kokee keskenmenon. Usein siitä puhutaan vasta vuosien päästä, vasta kun on saanut jo lapsen tai lapsia. Musta se on ymmärrettävää. Olenkin usein miettinyt, miten itse reagoisin sellaisessa tilanteessa. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, kun tämä on pelkkää aavistelua. Mutta uskoisin, että haluaisin käsitellä asiaa läheisteni kanssa ja kertoa niin töissä lähikollegoille kuin blogissa lukijoilleni, että olen kohdannut tällaisen vaikean ja surullisen asian. Tuntuisi vaikealta olla kertomatta ja jakamatta asiaa, sillä se veisi niin paljon tilaa mielestäni. Toki ymmärrän, että moni on hyvin erilainen, eikä halua puhua asioista ja saa ne pois mielestään niin. 

Olen kuitenkin keskustellut asiasta lukuisia kertoja ihmisten kanssa ja olen usein huomannut saman asian. Keskenmeno- ja hedelmällisyyskeskustelujen prosenttiluvuista ja yleisyydestä huolimatta hyvin moni kokee samanlaista yksinäisyyden tunnetta kohdatessaan tuollaista surua. Selvää on se, että jokaisella on omat tunteet ja ajatukset ja ne ovat uniikkeja. Mutta tosi moni kokee olevansa yksin ja kokee tietynlaista epäonnistumisen tunnetta. Sillä nopeita tärppejä ja helppoja raskauksia kerrotaan melko hyvillä mielin ja ongelmia tai vaikeuksia pidetään kätköissä. Ainakin vähintään siihen asti, että on jotakin positiivista kerrottavaa. Voi olla vaikeaa samaistua vuosien vastoinkäymisiin, kun ne kerrotaan suuren onnen keskellä. Varsinkin sellaiselle, joka on vielä niiden vastoinkäymisten kovimmassa virrassa. 

Oon miettinyt, että voi olla aika vaikeaa laittaa kasvoja niille ongelmille. On vaikeaa ajatella, että tämä ja tuo kaksi- tai kolmekymppinen tuttu tai ystävä käy läpi ihan samoja turhautumisen ja surun tunteita. Usein avautumista seuraa kielto kertoa kenellekään ja asiat pidetään visusti kahdenkeskisinä vain luottoystävien kanssa. Ja vaikka samaan aikaan ongelma olisi ajankohtainen kahdelle ystävykselle, saattavat he olla täysin tietämättömiä asiasta. Oon miettinyt, olisiko helpompaa, jos tietäisi omasta ystäväpiiristä enemmän näitä “negatiivisia” tarinoita. Tuntisiko silloin olevansa vähemmän yksin jos asiat eivät menekään kuten toivottua? On varmasti äärimmäisen tuskallista katsoa negatiivista raskaustestiä tai taas alkaneita kuukautisia, eikä sitä tuskaa välttämättä halua jakaa muille. Mutta oon usein miettinyt, että onko asiassa kuitenkin liian positiivinen oletus ihmisillä? Onko hieman yksipuolinen avoimuus (positiivisista puhutaan, negatiivisista usein vaietaan) omiaan luomaan virheellisiä mielikuvia ja oletuksia ja lisäämään paineita? Vaikka kuinka lukee lukuja ja prosentteja, on vaikeaa olla lannistumatta vuoden yrittämisestä jos lähipiirissä suurin osa tuntuu vaan poksahtavan paksuksi puoliyrittämällä. Kun katsoo IG feediä, näkee ne kymmenet vauvauutiset, muttei näe yhtäkään “taas alkoi kuukautiset” -päivitystä. Vääristääkö se sen kuvan kokonaan? 

Musta on ollut aivan ihanaa ja voimaannuttavaa lukea näitä viime aikoina nähtyjä postauksia näiden aiheiden tiimoilta. On hirveän hienoa, että tuodaan enemmän perspektiiviä tähän asiaan. Että nuoret naiset puhuvat elämän aikataulujen aiheuttamista peloista, että onnelliset perheenäidit kertovat vaikeista ajoista. Ei voida vaatia, että kukaan kertoisi enemmän itsestään ja kohtaamistaan asioista, kuin mihin on valmis. Nää on niin henkilökohtaisia ja kipeitäkin juttuja. Mutta samalla musta on hienoa, että tuota verhoa raotetaan monien rohkeiden ja voimakkaiden naisten osalta niin, että koko ajan lisätään ymmärrystä siitä, että se päällimmäisin mielikuva ei ole koko totuus.

Kommentit (58)
  1. Itse olen kertonut keskenmenosta vain muutamalle ihmiselle. Ei epäonnistumisen tunteen tms. vuoksi vaan siksi, että yritämme ”suojella” lapsiamme suurelta surulta eli etteivät he kuulisi asiasta. Meillä oli jo 2 lasta kun koimme keskenmenon, emmekä olleet ehtineet tulevasta vauvasta lapsille vielä kertoa. Tämän jälkeen saimme vielä yhden lapsen. On mahdollista että keskenmenosta puhumme lapsille joskus kun he ovat jo aikuisia, mutta nyt tuntui parhaalta olla kertomatta. Kuitenkin ilman keskenmenoa pienintä lastamme ei olisi, ja tämä asia tuntuu kyllä tosi riipaisevalta edelleen kun sitä ajattelee ;(

    1. Ymmärrän hyvin ja ylipäätään mikä tahansa syy on sellainen, että se on täysin sopiva ja perusteltu syy olla kertomatta asiasta, sillä se on jokaisen oikeus ja oman elämän isoja ja raskaita asioita, joita ei tartte jakaa kenenkään kanssa, jos ei halua.

  2. Tosi samanlaisia mietteitä mitä itse olen käynyt läpi. Ensimmäisen kohdalla olin varma etten tulisi raskaaksi kovin äkkiä. Ajatus meillä oli että jätetään ehkäisy pois ja tulee jos on tullakseen. No hänhän tuli, heti ensiyrittämällä. Kokoajan meillä on ollut ajatuksena että haluaisimme vielä toisen lapsen ja koska ensimmäisen kohdalla kaikki kävi niin hyvin, olen kokoajan ollut varma että toinen ei vaan voi tulla yhtä helpolla. Jopa niin varma että aloitimme yrittämisen jo muutama kuukausi ennen kuin olimme ajatelleet että olisi hyvä hetki koska ”ei se kuitenkaan heti tule”. No eihän se tullutkaan. Eikä meinaa tulla millään. On ollut lohduttavaa lukea kaikkia rohkeita kirjoituksia lapsen saamisen vaikeuksista, sillä tiedän että en ole yksin. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan miten raskasta on kerta toisensa jälkeen pettyä ja laskea päiviä seuraavaan ovulaatioon. Jotenkin myös aika surullista että tuntuu että tällä hetkellä ajatukset ei paljon muussa pyörikään kuin siinä milloin voi tehdä taas testin. VAIKKA meillä on maailman ihanin yksi lapsi jo ja vaikka olemme super onnekkaita että meillä on hänet. Jotenkin erityisen stressaavaa tästä tekee se että tuntuu että kaikki ympärillä tulee raskaaksi. Ihan kaikki! Sellaisetkin kenen kohdalla en olisi tullut ajatelleeksikaan että vauva olisi haaveena nyt. Tuntuu pahalta kun oikeesti pitäisi olla onnellinen toisten puolesta, mutta kun ei nyt vaan osaa. Ähh, tulipahan purettua 😀 En ole kertonut kenellekään siitä, että yritämme lasta. Ihan varmasti moni kuitenkin arvaa että meilläkin on toinen lapsi haaveissa, mutta jotenkin en osaa asiasta puhua. Tavallaan tyhmää, koska tiedän että helpottaisi jos puhuisi. Toisaalta taas ajattelen niin että jos ystäväni tietäisivät yrityksistämme, omat paineet ja stressi vain kasvaisivat kun tietäisin että en olisi enää mieheni kanssa ainut kuka jännittäisi että joko nyt. Pelkään myös että ”joko nyt” utelut vain ahdistaisi minua enemmän. Hankala aihe josta pitäisi puhua, muttakun se on niin kovin vaikeaa.

    1. Niin. Juuri tuohan on se iso pelko, vaikka kuten sanot, stressaavaa on se, että kaikki ympärillä tulee raskaaksi. Siinä ei vaan aina edes osaa ajatella, että heilläkin on siinä mennyt se pari kuukautta tai pari vuotta tai enemmänkin siinä raskaaksi tulossa. Voi olla, että siinä on ollut paljon kaikkea, mutta samalla tavalla kuin itse et asiasta halua puhua, ei moni muukaan. Ja sehän tässä onkin niin harmi, että on täysin looginen ja selkeä syy olla puhumatta asiasta ja kun kaikki muutkin jättää siitä puhumatta, menee tuo oletus ja tulkinta asioista helposti vähän virheelliseksi ja on omiaan aiheuttamaan paineita ja stressiä :/ 

      Tsemppiä kovasti ja kaikkea hyvää teidän toiveisiin toisesta pikkuisesta! <3

    2. Hei, suosittelen lukemaan Xenia’s day blogia, jolla vähän sama tilanne, sieltä saa hyviä vinkkejä esim. ruokavalion vaikutuksesta raskautumiseen. Olen myös lukenut eri facebook-ryhmistä että esim. alhainen rauta ja gluteeni, sokeri, venhäjauho voi olla syynä lapsettomuuteen/keskenmenoihin. Itselläni ei ole ajankohtainen asia, mutta mielenkiintoista tietoa, toivottavasti jollekin olisi apua. Lääkärit ei vissiin yleensä puhu ruokavalion merkityksestä missään yhteydessä…Vauvaonnea teille!

      1. Xenialla on muutenkin kiva blogi, senkin puolesta suosittelen myös minä! 🙂 

    3. Joo mä itseasiassa luenkin Xenian blogia ja tykkään! 🙂 Ruokavalion lisäksi uskon että stressillä on todella suuri vaikutus raskautumiseen. Luulen että ensimmäisen lapsen jälkeen paineet raskautumisesta vaan kasvaa ja siksi helposti seuraavat on paljon hankalampia. Ensimmäisen kohdalla usein jätetään se ehkäisy pois ja ajatellaan että tulee kun on tullakseen, mutta seuraavia lapsia helposti ”aikataulutetaan” enemmän. Näin ainakin meillä ja muutenkin tätä enemmän kuulee yhden lapsen äideiltä 🙂 väkisinkin sitä joutuu enemmän miettimään milloin on valmis ensimmäisen lapsen jälkeen seuraavaan, milloin ensimmäinen lapsi on hyvän ikäinen, milloin palata työelämään vai palatako välissä ollenkaan ja sit se hiton Kela joka vaikuttaa (tai vaikutti, tämä mahis meni jo) ainakin meillä tosi paljon sillä jos ei meinaa mennä lasten välissä töihin, tulisi seuraavan lapsen syntyä ennenkuin ensimmäinen täyttää kolme jotta ei tipu minimirahoille. Ei pitäisi suunnitella elämää ”sitten kun tulee toinen” lapsi ajatuksella, mutta väkisinkin tässä joutuu miettimään ja suunnittelemaan kun ollaan siinä pisteessä että mietitään lapsen päiväkotiin laittamista, töihinpaluuta yms. Varmasti tulisi helpommin jos osaisi ajatella taas vaan niin että tulee kun on tullakseen ja jatkaisi elämää yhden lapsen äitinä eteenpäin 🙂 helpommin sanottu kuin tehty!

      Mutta ihan totta tuo että asiasta pitäisi puhua ääneen. Ei tosiaan voi tietää mitä muut raskautuneet ihmiset ovat käyneet läpi ja kuinka moni muu ympärillä kärsii samasta ongelmasta ja samoista ajatuksista. Ihan varmasti se omakin paine ja stressi raskautumisesta helpottaisi jos aihe ei olisi näin arka. Yleisempää se kuitenkin varmasti on että sitä lasta joutuu odottamaan useamman kuukauden kuin se, että onnistaa ensiyrittämällä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *