Vaikuttajan uupumus

Hannalla on ollut viime päivinä niin mielenkiintoista pohdintaa vaikuttajan uupumuksesta, että oli pakko avata asiasta sanainen arkkuni. Kirjoitin tätä postausta aika pitkälle ja sitten tallensin luonnoksiin. Katotaan huomenna. Sitten avasin Natan storyt ja iski pieni ei-niin-pieni ärsytys ja päätin palata tän äärelle. Nyökyttelin Hannan ensimmäiselle postaukselle sellaisella ”jep jep”-fiiliksellä. Sisällöntuotto on takunnut täällä päässä viime aikoina monestakin syystä. Olen kokenut olevani uupunut sisällöntuottoon, tai lähinnä vaikuttamisen paineisiin ja vaatimuksiin. Olen miettinyt asiaan liittyen moniakin eri syitä ja tekijöitä ja olen pohtinut sitäkin, saanko näin onnekkaassa asemassa olla jotenkin, no, uupunut? Allekirjoitan Hannan postauksen täysin siitä, miten pidemmältä ajalta on yhdistänyt montaa asiaa ja se on luonut pitkäkestoisempaa väsymystä. On ollut mielenkiintoisia projekteja, tosi mielenkiintoisia töitä, olen rakastanut töitäni. Samalla prioriteetti numero yksi on lapseni ja perheeni ja haluaisin, että kotikin olisi kunnossa ja muutenkin asiat mallillaan.

Olenkin viime aikoina postannut poikkeuksellisen vähän verrattuna normaaliin tahtiin ja osittain se on johtunut toki tästä uudesta elämäntilanteesta ja -rytmistä ja pitämästäni kesälomasta. Mutta osittain koen tähän osaan työstäni pientä uupumusta, henkisesti. Ei pelkästään siitä, että yhdistelen tätä työtä ja äitinä oloa. Ei niinkään ajallisesti johtuva uupumus, vaan sellainen luova ja henkinen uupumus, mikä tulee vaikuttamisesta.

Tänään lounastin ystävän kanssa ja purin hänelle ajatuksia siitä, miksi olen ajoittain viime aikoina pohtinut blogin lopettamista, somen rajaamista ja keskittymistä ihan muihin ura-asioihin. Vähän tähän liittyen Nata postasi just storyja ja kolahti lujaa. Mä en jaksa olla täydellinen. Mä olen väsynyt siihen, että mun elämänvalintojen pitäisi jatkuvasti jotenkin olla hyväksyttyjä. Kun hikoilin Helsingissä ratikassa kasvomaski naamallani muun ratikan väen ollessa ilman kasvomaskia, mietin kummallista ajatusta, joka juolahti mieleeni. Jos minä ottaisin maskin pois ja olisin yksi 50:stä ihmisestä ratikassa ilman sitä maskia ja tietyntyyppinen minut tunnistava ihminen näkisi tämän, asiaa paheksuttaisiin pitkin nettiä. Olisi toissijaista onko kellään muulla sitä maskia, sillä asia tulisi ilmi muodossa ”Mungo-Annalla ei ollut, itsekäs paskapää, joka ei noudata sääntöjä/kokee olevansa sääntöjen yläpuolella”. Ei mulla se kasvomaski alun alkaenkaan ollut naamalla sen vuoksi, että joku olisi voinut nähdä. Näin on suositeltu ja näin tein, koska siihen on mahdollisuus enkä koe sitä huonoksi asiaksi. Toki myös toivon, että esimerkillä myös muutkin tekisivät niin. Mutta niin. Tulipa mieleeni, että enpä saisi käyttäytyä samalla tapaa kuin muut, koska olen vaikuttaja eli minulta odotetaan… kaikessa just eikä melkein tekemistä.

Ja tietyllä tapaa tähän kiteytyy mun henkinen väsymys vaikuttamiseen viime aikoina. Monesti tuntuu, että osa seuraajista vaatii täydellisyyttä tai vähintäänkin sitä, että on muita parempi. Jos kerta minä kuvittelen olevani niin mielenkiintoinen, että elämääni joku seuraa ja mulle siitä vielä maksetaan, niin tokihan mun pitäisi olla ”peruspirkkoa parempi”? (Huom. termi suoraan yhdestä kommentista) Jos keskityn vain positiiviseen, kauniiseen ja täydelliseen, olen feikki ja esitän ja oikeesti en ole ketään sen parempi, ja koko mun elämä on vaan teeskenneltyä. Hellimmissä kritiikeissä muhun ei saa kosketuspintaa kun kaikki on liian hienosti. Jos taas tuon elämän todellisuutta, epätäydellisyyttä tai harmeja esiin, joko olen liian kotikutoinen ja en ketään kiinnosta, valitan syyttä kun mulla on niin upeeta ja parempaa kuin monella muulla tai sitten yksinkertaisesti kuka mä kuvittelen olevani kun en ole sitä peruspirkkoa parempi niin miksi mä nyt tässä rikastun tällä vaikuttamisellani. Tää on ihan oikeasti loputon suo. Ja nyt kun varmasti monelle tuli mieleen lause ”Ei tarvii olla täydellinen, pitäisi vaan olla asiassa X enemmän sitäjatätä”, niin tämä asia X on kaikilla vähän eri, eli kyllä, vaikuttajalle tulee helposti olo, ettei koskaan ole riittävän hyvä, vaan pitäisi olla suorastaan täydellinen, että voisi olla hyvä. Ja silloinkin on todennäköisesti liian täydellinen ja sekin ärsyttää. Kyllä, tällaistakin kritiikkiä on, ei tosin minusta sentään 😀

Eikä se ole vain yhdessä asiassa, kuten vaikka kirjoittamisessa tai kuvien laadussa. Yhden mielestä pitäisi olla täydellisen hyvä vanhempi, joka tekee niin ja näin. Toisen mielestä prioriteettina on ilmasto. Kolmannen mielestä taas yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yksi kauhistelee lapsen kenkiä, toinen mun työtapoja, kolmas mun matkailua, neljäs mun vanhemmuutta, viides sitä, kuinka usein syön ulkona, kuudes sitä, etten tue paikallisia yrittäjiä tarpeeksi, jos mainostan jotain isompaa yritystä. Joka ikisessä asiassa minä epäonnistun jonkun silmissä. Toki mä myös onnistun joka ikisessä asiassa jonkun silmissä. Jos kirjoitan mielestäni tsemppaavan jutun, niin 9/10 pitää sitä tsemppaavana, saa siitä energiaa ja hyvää mieltä, ja 1/10 kokee sen ahdistavana, painostavana ja peräti syyllistävänä. Välillä näppiksen äärellä on sellainen olo, että ei vaan ikinä koskaan voi tehdä asiaa oikein. Ja jos vaikuttajaa harrastuksenaan vihaavalla ei muuten ole sanottavaa, takerrutaan johonkin epäolennaiseen, väännetään se omaan haluttuun tarinaan sopivaksi ja syytetään siitä. Vaikuttajan äitiys on suorastaan perseestä välillä. Äitiysasioissa vaikuttaminen on mielestäni tärkeää ja siitä saa paljon tärkeää kosketuspintaa ja konkreettista apuakin jaettua ja saatua. Siinä missä monet varmaan itkee tyynyliinaan kun ilkeä anoppi napisee siitä ja tästä, meillä äitivaikuttajilla on ilkeitä anoppeja tuhatkaupalla. Joka asiassa menee pieleen. Ja mikään ei ole niin pyhää ja arvokasta itselle kuin se oma lapsi ja sitä kautta onnistuminen omassa äitiydessään ja kun koko ajan kuulee sitä, miten paska on siinä, niin vähemmästäkin tulee paha olla.

Ja edelleen, tämä negatiivisuus on marginaalista yleisössä. MUTTA se on kuuluvaa ja jatkuvaa. Epäonnistun aivan jatkuvasti. Ja se ei liity pelkästään työhöni, vaan minuun. Minuun ihmisenä, ystävänä, siskona, lapsena, kaikissa elämäni rooleissa. Jos kaupan kassa laittaa ostokset hihnalle 100 kertaa päivässä samalla tapaa ja 90 ihmistä pitää sitä hyvänä ja 10 huonona ja yksi niistä kymmenestä sanoo siitä hänelle, se palaute ei mene kuitenkaan hänen henkilöön. Hän, Kassa Kassanen ei ole epäonnistunut ihmisenä ja yksilönä. Minä, Anna Pastak, olen jatkuvasti epäonnistunut jossakin. Ja kuten Nata hyvin totesi, tähän tulee sitten ne ”lohdutukset”. ”Älä alennu niiden tasolle” jos vastaat jotain. ”Älä anna noiden lannistaa, älä välitä”. Miten ite ajattelisitte, että onnistuisitte tilanteessa, jossa blogiin tulee raskausaikana kommentti, jossa toivotaan sikiön kuolemaa, koska olen niin huono ihminen, etten ansaitse lasta? Noin niinkuin jos yleisesti ottaen joku teille tollaista sanoisi, niin pystyisittekö ihan totta olla välittämättä? Ja sit tulee ne lähes hyväksyvät lohdutukset ”Noo, sellaista se on, ääliöt huutelee, ei niille mitään voi, älä välitä, keskity hyvään”. Noooo, sellaista se vaan on? Onko kiusaaminen oikein? Koulussa, työpaikoilla, netissä? Ei, ei se ole. Yet se hyväksytään. Hyväksyykö sama jengi junassa tupakoimisen? Kännissä toisten ihmisten mätkimisen? Samat ihmiset, jotka tuomitsee catcallingin, nettikiusaa bloggaajia netissä. Siis miten se eroaa? Iso massa tuomitsee kyllä kiusaamisen, mutta samalla kuitenkin asenne on sellainen ”älä välitä”. Jos joku tarraa baarissa kii kaverin tisseistä, sanotaanko sillekin, että ”Älä välitä”? Vai onko vaikuttajan äitiyden henkinen pahoinpitely siis selkeästi eri asia kuin toisen ihmisen fyysinen pahoinpitely?

Aika kädetön fiilis tulee. Ei vain siinä, mitä itse saa kuulla vaan kun näkee miten ystäviä ja kavereita ja kollegoita ryöpytetään. Aika myös nurkkaan ahdistettu fiilis tulee. Kun kirjoitan siitä, että musta olis kiva et ois lapsettomia ravintoloita, pieni ääni takaraivossani pohtii onko hiljainen uutisviikonloppu ja nostaako joku kiva iltapäivälehti tän raflaavalla otsikolla ”Äitibloggaajaa ärsyttää muiden lapset ravintolassa?!”Mietin, minkä verran sitä postausta viilaan, ettei siitä ihan hirveesti saa otettua irti asiayhteydestä lauseita. Musta välillä tuntuu, että mä tiedän millaista on olla jääkiekkomaalivahti. Kun jokaikisen sun virheen kohdalla syttyy takana punainen lamppu ja koko kansa huutaa kuorossa. Ja koko pelin ideahan on se, että se punainen lamppu syttyy. Eikä se aina syty virheen takia, vaan sen takia, että joku toinen nyt vaan oli vielä parempi ku sä. Hauskaa sinänsä, että mä oon aina ajatellut, että mä en pystyis olemaan lätkämolari just ton takia, mutta se sama asia on osana mun työtä joka päivä. Eikä siis tarvii tehdä virhettä. Riittää, että se on virhe jonkun muun mielestä. Joku voi olla Suomen suurin huumeparoni ja silti saada tuhatpäin ihailevia kommentteja, mutta auta armias jos bloggaaja käyttää maitoa kauramaidon sijaan. Ai mut se kauramaitokin on väärin, koska taustalla on joku kyseenalainen sijoitusyhtiö. Oishan sun pitäny se tietää, jos mainostit sitä yritystä kaks vuotta ennen sitä sijoitusta 😀 Hieman ehkä kärjistän, mutta ymmärtänette pointin. Rikollinen toiminta tuntuu olevan tässä maassa vähemmän paheksuttua kuin vaikuttaminen.

Ja tässä päästään ehkä siihen, mikä mua on väsyttänyt tässä vaikuttamisessa viime aikoina. Iso osa ihmisistä kokee tämän ”turhaksi”. Mä olen ennenkin kirjoittanut siitä, että on inhottavaa kun joutuu taistelemaan oman työn ”oikeudesta” ja siitä, että ammatit on eriarvoisia. Esimerkiksi lääkärit tuntuvat nauttivan arvostusta aika sellaisella yleisellä tasolla. Koska he opiskelevat pitkään ja auttavat ihmisiä ja pelastavat henkiä. Hienoa, minäkin arvostan lääkäreitä ja käytän heitän palvelujaan oikein iloisesti. He myös tienaavat sillä auttamisella, eivätkä tee sitä pelkästä tekemisen ilosta yleensä. He ovat yleensä opiskelleet ammattiin verorahoilla yliopistossa. No. Bloggaajat eivät ehkä konkreettisesti pelasta henkiä, mutta aika paljon me tuodaan hyvää mieltä, apua ja ihan konkreettisesti vaikutamme ihmisten elämään. Samalla maksamme aika paljon veroja ja välillisesti ja välittömästi työllistämme ihmisiä. Verorahoja verorahoja. Emme ehkä kouluttautuneet kuutta vuotta, mutta olemme itseoppineet tässä vuosia ja vuosia koko ajan omalla panoksella ja rahalla ja luoneet tämän alan ja koko ajan kehitämme sitä. Silti suurin osa on sitä mieltä, että olemme vähintäänkin turhia ja pahimmassa tapauksessa myötähäpeää aiheuttavia kaikkeen sopivia syntipukkeja. Kun lapseni kasvavat, kuka minä haluan olla heidän silmissään? Musta tuntuu jotenkin oikeesti uuvuttavalta miettiä välillä sitä, miten osaan kertoa lapselleni mitä äiti tekee työkseen ja joutua taistelemaan kaikkia ennakko-olettamia vastaan. Jos äiti olisi hammaslääkäri, kellään ei olisi asiaan mitään sanomista, muuta kuin ehkä ”jaha” tai ”pelkään hammaslääkäreitä”.

Tietyllä tapaa tää on tuonut mulle sellaisen tietynlaisen uupumuksen siihen, että haluan kirjoittaa ja kertoa, haluan tuottaa sisältöä ja ottaa kantaa. Mutta mun on oltava täydellinen. Jos teen jotakin hyvää, muistetaan jokin asia, mikä ei ole hyvä. Viime viikolta tai vuosikymmenen takaa. On oikeasti uuvuttavaa olla oma henkilöbrändi. Siksi mä olen tehnyt aikoja sitten linjanvedon, että ainoa ihminen, jota mun tulee miellyttää, on minä itse. Olen aidosti sitä mitä olen, ja jos se ei jotain miellytä, niin antipa olla, ei kiinnosta. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa huomaan pehmentäväni tiettyjä sanomisia ja tekemisiä, koska mulla on perhe ja henkilöbrändini vaikuttaa myös heihin. Niinpä huomaan aina välillä ilmaisevani itseäni ihan tietoisesti pehmennetysti ja niin, ettei kukaan provosoituisi. Ja olen silti liian provosoiva. Joko vanhoista ”rikkeistä” tai sitten koska en ajattele asiasta yhtä lailla kuin joku muu. Ja toki on siis sulaa itsekkyyttä ja kusipäisyyttä olla vaihtamatta mieltäni muiden tahdon mukaan. Eli minä en sopeudu kaikkien muiden tahtoon, koska se on mahdotonta, mutta samalla huomaan välillä himmaavani omia ajatuksiani, koska en jaksa taistella. Koska asioiden kohdalla ei enää puhutakaan asioista, vaan minusta kokonaisuutena ja henkilönä. Esimerkiksi yksi seuraajani pyysi minua kirjoittamaan pizzagatesta, joka oli häntä järkyttänyt ja mä vastasin, että kiitos, musta se on mielenkiintoinen aihe ja kirjoittaisin mielelläni, mutten jaksa sitten joutua puolustelemaan ja selittämään mun valintoja lasten näkymisestä mun medioissa, koska se vedettäisiin asiaan aivan välittömästi. Se kun on yksi lemppareikeppejä koirieni hylkäämisen ja maapallon pilaamisen lisäksi.

Tämän kaiken takia huomaan melko usein haluavani irtaantua tästä henkilöbrändistä ja edes välillä tehdä sellaisia juttuja, joissa mun työ tai teko on arvostelun kohteena, ei minä itse. Ja sitten muistan sen ihanan joukon teitä siellä, jotka välitätte ja joille minä olen tärkeä. Ja josta on tullut mulle erittäin tärkeä osa.

Marginaalinen vähemmistö on äänekästä ja se rauhallinen enemmistö ei pidä meteliä kaikesta. Ja vaikka tiedän näiden kahden porukan mittasuhteet erinomaisen hyvin, silti välillä tulee juuri se bloggaajan lukko, kun ei ihan totta jaksaisi taas epäonnistua jossakin asiassa ja antaa yhtään lisää siihen kääntämiseen ja vääntämiseen, mistä keksitään miten kaikki on taas minun vikani niin ja näin ja noin.

Toinen osa tätä omaa vaikuttajan uupumusta on tietyllä tapaa sisältöni muoto. Mä aloitin vaatteisiin keskittyvällä blogilla, se muuttui matkailun ja muodin yhdistelmäksi ja sittemmin se on hyvin pitkälti ollut perheorientoitunutta sisältöä. Elämä muuttuu, minä sen mukana, ja niin myös blogi. Osa kulkee samaa polkua ja nauttii valtavasti siitä, että voi seurata samassa tilanteessa elävää. Osaa harmittaa, kun merkkilaukuista on menty vaippoihin. Olen istunut monta kertaa koneen äärellä yrittäen kirjoittaa siitä, mikä on sillä hetkellä mielessä. Ja samalla oon miettinyt, että ei, en nyt kirjoita perheestä ja lapsista kun siitä on ollut niin paljon. Ja sit on ollut edessä tyhjä paperi, sillä mä en vaan yksinkertaisesti ole saanut mieleeni mitään muuta kun koko mun elämä on pyörinyt pari päivää tässä arjessa. Mulla on luonnoksissa kolme ADHD:hen liittyvää postausta. En ole halunnut julkaista, koska ”tulee liikaa siihen liittyvää sisältöä”. Olen jättänyt kirjoittamatta loppuun kymmeniä vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvää postausta, koska a) ”liikaa perhesisältöä” ja b) käyn jatkuvaa arviota itseni kanssa siitä, paljonko haluan jakaa perhe-elämästäni.

Tässä istuessani edessäni on hylly, jossa on ihania merkkilaukkuja. Edelleen rakastan merkkilaukkuja, mutta niistä kirjoittaminen ei just nyt yleensä tunnu omalta. Ostin juuri tosi ihanan mekon ja mulla on ollut tosi kiva asu just päällä. En oo ehtinyt siitä pyytämään miestä ottamaan kuvia ja ylipäätään asukuvissa poseeraaminen on tuntunut hirveän vieraalta. Ihme lukko senkin suhteen. Koko aika sisältöä tuottaessa tiedän, että osalle se sisältö on pettymys. A haluaa asukuvia, B haluaa perhejuttuja, C haluaa ADHD-juttuja, D haluaa sisustusta. A ei todellakaan halua lukea perheestä ja ADHD:sta ja C:tä ei vois vähempää kiinnostaa sisustus. B ei todellakaan jaksa lukea merkkilaukuista. Siinä sitä ollaan. Tein niin tai näin, väärinpäin.

Olen aina pettymys, niin tai näin. Kirjoitan väärästä aiheesta, teen vääriä elämänvalintoja ja koko ajan joku on tyytymätön. Sitähän tämä on. Ei se sinänsä häiritse, koska mä oon aina ajatellut, että tämä on nimenomaan henkilöbrändi, minuun perustuva päiväkirjamainen sisältö, joka keskittyy sillä hetkellä aina siihen, mikä on mulle tärkeää ja päällimmäisenä mielessä. Jotenkin kuitenkin COVID kärjisti tässä mielessä omaa vaikuttajan uupumustani. Tuntuu, että ihmisillä on tällä hetkellä elämänsä hankalin vuosi menossa ja se näkyy yleisessä ilmapiirissä. Jotenkin tuntuu vieläkin raskaammalta kirjoittaa yhtään mistään, ettei sillä satuta ja ahdista muita tai pahenna jonkun pahaa mieltä ja samalla joudu itsekin hirveään myllyyn kun sanoo jotakin, josta joku ei välitä. Jos sanon haluavani lasteni olevan kotona 2-vuotiaaksi asti, joku alle 1-vuotiaana lapsensa hoitoon vienyt kokee mun pitävän häntä huonompana vanhempana ja nostavani itseni jalustalle samalla kun joku toinen on vahvasti sitä mieltä, että päivähoidolla ei ole mitään annettavaa alle 3-vuotiaalle ja olen huono äiti kun laitan lapseni päiväkotiin ennen sitä, vaikkei olisi pakko. Ja että olen itsekäs, kun mun 3,5-vuotias on päikyssä samalla kun mä oon ”vaan kotona”. Ja kaiken tämän lisäksi kaikessa pitäisi miettiä millaisen esimerkin antaa muille ja miten käyttää vaikuttajan valtaansa.

Hannan linkkaama Marmain juttu on itse asiassa ihan älyttömän osuva, allekirjoitan sen täysin. ”Varjopuoli on erityisesti se, että jos nostaa arempia aiheita esiin, niistä ei tietyllä tavalla pääse koskaan eroon. Jos on kirjoittanut omista rankoista kokemuksista, haavat revitään aina uudelleen auki, kun uudet seuraajat löytävät sen sisällön pariin.”  Tämä ei päde vaikuttamisessa pelkästään arempiin aiheisiin vaan ihan kaikkeen. Jos muuttaa mieltään 10 vuoden takaisesta, se on väärin. Jos ei muuta mieltään, sekin on väärin. Jos kirjoittaa pinnallisista jutuista, on pinnallinen. Jos kirjoittaa mielipiteitään, on ne aina jonkun mielestä vääriä. Äitiydessä on kaikki väärin.

Uupumus ei aina tarkoita leikkaussalista poistuvaa 12 tuntia leikkauksia tehnyttä kirurgia. Uupumus ei aina tarkoita päiväkotiopettajaa, jolla on iso ryhmä ja kova meteli työympäristössään. Uupumus ei aina tarkoita tulosvastuuta tai äärirajoilla fyysesti työn tekemistä. Uupumus ei aina tarkoita matalapalkka-aloilla pitkien päivien tekemistä kahdessakin eri työssä, että perheelle riittäisi rahat. Uupumus ei aina tarkoita koliikkikaksosten yksinhuoltaja-arkea. Oikeaa työtä on jokainen työ, josta maksetaan veroa tai jossa hoitaa toista ihmistä esim. kotiäitinä. Ja jokaisessa työssä, myös unelmatyössään, voi uupua. Henkisesti tai fyysisesti. Jopa kaikessa täydellisen onnistunut vaikuttaja voi uupua. Siihen paineeseen olla täydellinen ja esimerkillinen aina. Joku toinen voi uupua jatkuvaan ivaan ja nälvimiseen ja arvosteluun.

Omassa arjessani olen pystynyt aika hyvin työstämään ajatuksiani tämän suhteen ja miettiä, miten tilanteessa voisin toimia ja olen pitänyt mielen avoinna kaikelle lähtien siitä, että lopetan bloggaamisen. Tieto siitä, että valitsen jatkaa tätä on vapauttavaa. Tämä ei ole vankeusrangaistus ja voin pitää tästä lomaa. Voin kirjoittaa siitä, mikä tuntuu itselle oikealta ja toimia sen mukaan, mikä on omien periaatteiden ja moraalien mukaista. Mutta on se silti uuvuttavaa pyrkiä tuottamaan positiivista sisältöä, luovaa sisältöä, tiedostaen kaiken tämän, mitä tämä ihana ja kamala alamme on. Ja ennen kuin kukaan tulee muistuttamaan, kellä kaikilla on raskaampaa ja uuvuttavampaa, niin disclaimer. En ole väittänyt, että vaikuttajilla on uuvuttavinta tai edes päästään kärkikahinoihin. Jos olit kommentoimassa tähän liittyen, lue uudelleen tai jätä väliin, koska se ei ollut tämän postauksen pointti.

Kommentit (38)
  1. Hyvää pohdintaa. Tsemppiä Anna 😊

  2. Tämä on isoin syy siihen, miksi en ole perustanut itse blogia, vaikka sanottavaa kyllä riittäisi. En halua sitä julkisuutta ja julkisuuden tuomia paineita. Iät ja ajat on puhuttu Marilyn Monroesta ja prinsessa Dianasta ja siitä, mitä julkisuus heille teki, mutta kyllä se oikeastaan kenelle tahansa omalla persoonallaan esillä olevalle on kammottava asia. Koko ajan tunnistetaan, koko ajan on luupin alla, kaikilla on mielipide, koskaan ei saa olla rauhassa, ainakaan ihmisten keskellä.

    Moni bloggaaja on lähtenyt hommaan niin nuorena, että ei välttämättä ole tullut ollenkaan ajatelleeksi tätä asiaa.

    Tietyllä tavalla olen itsekin sitä mieltä, että joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön, ja jos on siinä asemassa että tuhannet ihmiset kuuntelevat mitä sanoo, kannattaa sanat valita huolella ja erityisesti miettiä, minkälaisia arvoja haluaa välittää. Mutta ymmärrän tilanteen raskauden. Hieno esimerkki hyvästä tavasta käyttää tämä annettu vaikutusareena on muuten mun mielestä Michelle Obaman elämänkerta. Sitä lukiessa oli koko ajan mielessä, että hän on varmasti ihan joka hetki kirjoittaessaan miettinyt, että mitä hän haluaa maailman kaikille naisille erityisesti sanoa.

    1. Hauskaa, että toit tässä yhteydessä esiin juuri Michelle Obaman, sillä hän on myös puhunut paljon siitä, kuinka raskasta erityisesti vuodet Valkoisessa Talossa oli kun piti olla niin täydellinen. Hän koki, että ei saanut tehdä mitään tavallisen ihmisen mokia sillä erityisesti ensimmäisenä tummaihoisena presidenttiparina oli silmätikkuna suurennuslasin alla. Ja kyllähän hänkin on saanut osakseen aikamoista lokaa ihan suotta. Hän on kyllä upeasti käyttänyt, ja yhä käyttää, asemaansa vaikuttajana 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *