Valintojen maailma // Lempäälä

Mungolife

Siis tiedättekö mikä mua on ärsyttänyt viime vuodet? Se, miten turhaksi välikausitakit on käyny Suomessa. Joo joo cry me a river ja on jo niin ensimmäisen maailman ongelma ettei tosikaan, mutta eikö sitä varten oo blogi, että siellä voi valittaa pinnallisista jutuista? Mulla on tosi kivoja välikausitakkeja, ja koska mulla on pieni "takkiongelma", niin niitä ei oo ihan yks tai kaks. Mutta nyt on jo pari vuotta tuntunut siltä, että niitä ei saa koskaan pidettyä. Syksyllä viilenee viikossa niin, että täytyy kaivaa villakangastakit varastosta ja kevät tulee yhdessä yössä niin, että pärjää bleiskalla tai nahkatakilla. Ja joo, välikausitakilla tarkoitan esim. ohuita villakangastakkeja tms. Nahkatakkihan kulkee Suomen kesässä ihan helposti. Jotenkin ärsyttää kun Suomesta puhutaan aina neljän vuodenajan maana ja onhan se sitä, harmi vaan, että kevät ja syksy on todella paljon lyhyempiä kuin hallitseva vuodenaika talvi. No, lohduttaudun tässä todella vakavassa ja synkässä ongelmassani sillä, että onneks mulla on paljon kivoja kesävaatteita, jos noi sääennusteet lähipäiville pitää paikkansa. Tässä vaiheessa vuotta +15 tuntuu jo nimittäin ihan kesälle.

Ollaan nyt asuttu jo yli puoli vuotta tässä meidän talossa ja pakko sanoa, että rakastan tätä taloa ja varsinkin meidän pihaa. Ihana näköala on kirsikka kakun päällä, mutta ennen kaikkea rakastan sitä, miten meidän takapiha kylpee auringossa keskipäivästä iltaan asti. Meillä on varmaan aika monen lämpöasteen ero etu- ja takapihalla aina, nimittäin takapihalla on voinut hyvin olla muutaman päivän T-paita päällä. Saatiin vihdoin puutarhahuonekalut paikalleen ja toi terassi on nyt niin viihtyisä, että odotan ainoastaan sitä, että kelit lämpenee, nurtsi vihertyy ja pihalla voi olla aamusta iltaan. Varsinkin kun meidän pikkuapina roikkuu koko päivän aina ovessa kiinni, sillä terassia ja pihaa on niin mielenkiintoista tutkia. Ollaan ulkoiltu varmaan kolme tuntia päivässä ja silti tulee aina kiukku kun pitää tulla sisälle. No, onneksi alkaa olla sen verran keväistä, että aion myllertää lähiaikoina kukkapenkit uuteen uskoon meidän makuun enemmän sopivaksi, joten eiköhän pikkumies saa vietettyä ihan tarpeeksi aikaa pihalla. 

Mä oon paininut tässä viime päivät hirveän dilemman äärellä. (Kyllä, jonkun hieman todellisemman ja olennaisemman kuin välikausitakkien lyhyt käyttöikä). Mä tykkään hurjasti olla yrittäjä ja bloggaaminen on mun mielestä superkiva ammatti. Blogin kirjoittamisen lisäksi teen mainoskonsultaatioita ja viestintähommia, ja on tosi mielenkiintoista miten erilaisia hommia tässä voikaan olla. Strateginen markkinointi on mun mielestä tosi mielenkiintoista ja yliopistossakin mua kiinnosti kuluttajakäyttäytyminen kaikista eniten, joten oon tässä vuosien varrella aika lailla vakuuttunut, että alana tämä on juuri se, mikä mua kiinnostaa. Tavallaan haluan elää hetkessä ja olla yrittäjä niin kauan kuin se hyvältä tuntuu, mutta samalla jännittää tulevaisuus. Toisaalta ollaan järjestetty meidän talous niin, että vaikka jäisin täysin työttömäksi, ei se aiheuttaisi mitään kamalaa. Toisaalta, vaikka elämämme tuntuu melko turvalliselta nyt, enkä ole mitenkään älyttömän uraorientoitunut, on mulla silti urahaaveita. Periaatteessa mä voisin mennä vaikka Cittarin kassalle tarvittaessa, elättääkseni perheeni, mutta toki toivon, että pääsen toteuttamaan itseäni alalla, joka on minulle mielekäs.

Tää ajatusprosessi lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun törmäsin ihan mielettömään työilmoitukseen kaverin linkkaamana. Se kuulosti aivan mielettömälle duunille, ja mulle tuli ekaa kertaa pitkään aikaan sellainen fiilis, että onpa harmi, kun ei tuota voi hakea. Siitä lähti vähän isompi sysäys liikkelle. Oon kesällä 30 ja viimeiset vuodet mun tärkein työllistäjä on minä itse. Toki iso osa työnantajista varmasti näkee tämän positiiviset puolet ja mulla on onneksi suosituksia vaikka millä mitalla ja kokemusta myös muista töistä ja työnantajista. Samalla kuitenkin tuntuu, että ura ei ole kehittynyt mihinkään ja jos olen samassa tilanteessa viiden vuoden päästä, olenko ollut jämähtäneenä paikalleen? Toisaalta jo ihan viimeisen vuoden aikana on tuttavapiiristäni tarjottu mulle kahta makeeta työpaikkaa, eli ei pitäisi olettaa liiaksi pelätä.

Ei liene mikään salaisuus, että meidän toiveissamme lapsilukumme ei ole vielä täynnä. Me haluttais ainakin yksi lapsi vielä, ehkä jopa kolmaskin sitten vielä. En tiedä, riippuu fiiliksestä siinä elämäntilanteessa sitten. Lapsiasioita ei voi suunnitella, mutta aina voi haaveilla. Samalla kun haluan toisen lapsen, haluan olla vielä vähän aikaa ihan vaan Danten kanssa, antaa hänelle kaikkeni ja antaa hänen olla ainoa. En halua laittaa häntä hoitoon ja menettää kaikki päivät hänen kanssaan, enkä toisaalta luota hirveästi mihinkään päiväkotiin tässä vaiheessa vielä. Hirvittää ajatuskin siitä, että joskus mun on vaan luotettava hänet "järjestelmän" käsiin, viimeistään kun hän menee kouluun. Mutta niin, nyt kun hän on vuoden vanha, tuntuu että kaikki olettavat hänen olevan hoidossa. Ei ole, ihan kotosalla on. Se duuni, jota "en voinut hakea" aiheutti mussa aika laajan pohdinnan, joka on kuin kaksiteräinen miekka. Yhdessä vaihtoehdossa on lapsiluvun täyttäminen mahdollisimman nopeasti, että sitten kun molemmat laittaa hoitoon, voi alkaa rakentamaan uraa, silläkin uhalla, että se on optimistisimmin arvioiden joskus kun olen jo 33-vuotias. Vaikka mulla on pitkä ja laaja kokemus alalta, en oleta käveleväni suoraan ison jehun paikalle ja tekeväni unelmaduunia heti. Ensin pitäisi käydä läpi jokin entry level paikka, sitten keskitaso positioita ja siitä sitten edetä kohti unelmia. Tuntuu jotenkin pelottavalta ajatukselta, että n. 35-vuotiaana alkaisi hakemaan jotain paikkoja, jotka on suunniteltu itseäni kymmenen vuotta nuoremmille siinä vaiheessa. Toisessa vaihtoehdossa taas alettais miettimään Dantelle nyt hoitojärjestelyä ja minä alkaisin metsästämään itselleni töitä. Ja suoraan sanottuna kun 90 % alani töistä on Helsingissä, olisi todennäköistä, että työpäivät venyisivät aika pitkäksi matkoineen, enkä näkisi mun pikkuista hirveän paljoa, mikä ei myöskään ole optio. Ja jos hyvä työpaikka löytyisi, pitäisi haaveet toisesta lapsesta telakoida siksi aikaa, että pääsisin kehittämään osaamista ja ansioluetteloakin.

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta kivalta. En haluaisi olla pois Danten päivistä, mutten haluaisi myöskään huomata olevani ykskaks 35 ja tilanteessa, jossa työllistyminen omiin unelmahommiin olisi hirveän vaikeaa. No, tämänhetkinen päätös on pitää silmät ja korvat auki, muttei aktiivisesti miettiä muita töitä. Kuitenkin mulle tärkeimpänä tulee perhe ja Dante, joten se sanelee paljon. Jos löytäisin jonkin ihan superkivan työn, jota voi tehdä etänä tai Tampereen alueella, palkkaisimme todennäköisesti yksityisen hoitajan ja pyrkisin järjestämään työaikani niin, että näkisin Dantea mahdollisimman paljon. Ja jos mun kokemus, osaaminen tai ansioluettelo ei tästä lähivuosina kovin kummoisesti muutu, niin ei sekään ole niin vaarallista. Loppujen lopuksi tärkein työni on olla äiti, ja sen haluan tehdä kunnialla. Osa työnkuvaa taitaa olla jonkin sortin uhraukset, ja urauhraus on pieni hinta siitä. Varsinkin tällaiselle ihmiselle, joka ei ole edes kovin uraorientoitunut. Jotenkin tässä vaan konkretisoitui se, miten haluaa eri asioita, joita ei voi yhdistää. Työpaikkaa, joka on todella mielekäs ja haastava, mutta myös mahdollisimman monta tuntia päivässä Danten kanssa. Valintojen maailma.

H&M mekko (tämä)
STUART WEITZMAN saappaat
SAINT LAURENT laukku
MISS SELFRIDGE jakku
CHANEL rintaneula
ZARA korvikset

Toi on itse asiassa mun lempisanonta tällä hetkellä. Valintojen maailma. Se pätee niin moneen asiaan, ajatukseen ja ilmiöön. Huomaan käyttäväni sitä tosi paljon. Se on helppo ja kattavakin perustelu monelle asialle, jotka on vaikeita. Esimerkiksi tässä asiassa on helppo todeta itselleen, että valintojen maailma, ja mä valitsen näin. Silloin tuntee pientä kontrollia tästä elämästä, koska kokee tekevänsä itse valinnan ja sen takana on helpompi seistä. Tai jos tuskailee jenkkakahvoja, niin aina voi todeta, että valintojen maailma. Mä valitsen viinin ja juuston paljon useammin kuin kuntosalin. Tai kun on aamulla väsynyt valvottuaan leffaa katsoen pikkutunneille tai kun muksu kiukuttelee ruoka-aikaan ja olet yltä päältä porkkanassa sen sijaan, että olisit piña colada kädessä rannalla. Valintojen maailma. On kiva ajatella, että itse seisoo päätöstensä takana, eikä ole vain virran vietävänä. Että on vapaa valitsemaan. Mulle valintojen maailma on vapautta. Sitä, että vaikka ajoittain jotkut asiat tuntuu ärsyttävältä tai turhauttavalta, tiedän, että oli mun oma vapaa valinta, mun oma henkilökohtainen päätös, että olen siinä tilanteessa. Se vaientaa aina aika tehokkaasti negatiiviset ajatukset. Olen vapaa päättämään, olen kontrollissa ja olen myös vastuussa. Kaikki, mistä kannan vastuun on mun omaa valintaa, joten minä valitsin myös sen vastuun.

Onkohan nää vaan kolmekymppisyyden kasvukipuja? Jotain pientä ikäkriisiä siitä, että kuka on ja mitä haluaa? Onko tällainen pieni eksistentialismikriisi kolmenkympin partaalla tuttua? 

Ja ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei, en vaihtaisi mitään. En asu Helsingissä, missä alani työpaikkoja on, mutta omasta halustani. Mieheni urassa on paljon positiivisia puolia, turvallisuuden tunne yksi vahvimmista. En itse asiassa haluaisi asua Helsingissä vaan jos joskus tiemme sinne käy, haluan elää pienemmällä paikkakunnalla tarpeeksi lähellä mutta samalla tarpeeksi kaukana. En vaihtaisi äitiyttä sekunniksikaan. Minä tulin äidiksi juuri oikeaan aikaan, juuri oikealle lapselle. Mikään muu tässä elämässä ei olisi ollut oikeampaa ja luonnollisempaa. En ole pomppinut työpaikasta toiseen kerryttäen kokemusta, mutta olen luonut itselleni menestyvän ja vahvan yrityksen, joka on opettanut rajattoman paljon vuosien varrella. Olen onnellinen ja iloinen, että tämä on mulle mun työ ja teen sitä ylpeydellä. Valintojen maailma, ja mä oon todella tyytyväinen valintoihini. Nykymaailman yksi ongelma vaan on ehkä juuri siinä, että mahdollisuuksia on niin paljon, että tiedämme myös niiden toisten valintojen potentiaalit ja positiiviset puolet. Jokainen valinta tuntuu myös hieman luopumiselta, sillä luovumme jostakin muusta valitessamme mitä ikinä valitsemmekaan.

Kommentit

Kia (Ei varmistettu)

Mä ymmärrän täysin tuon takkiongelman. Kaapissa roikkuu monia takkeja, jotka saa ehkä pari hassua käyttökertaa vuodessa. Oon kevätihminen ja harmittaa kun se on useasti niin lyhyt nykyään :/

Marikak (Ei varmistettu)

Lipsahtaa nyt ehkä hieman sivuraiteille tää kommentti, mutta tästä pohdiskelusta tuli vaan mieleeni aina välillä pohdituttava äitiys ja ura yhdistäminen, mikä ei tosiaan oo helppoa. Itse siis vasta opiskelen ja olen nuorikin joten ei ole mitenkään ajankohtaista, mutta varsin urakeskeisellä ja kilpailullisella alalla opiskellessa sitä aina välillä miettii, mitä kaikkee on mahdollista saavuttaa ja missä vaiheessa..

Harmittavaa, mutta totta, että esimerkiksi lapsen saamista on oikeesti pakko miettiä ajoituksellisesti melko tarkkaan, jos se vaan on muilta sekoin mahdollista sitä yhtään suunnitella. Kun oot 25v ja ei lapsia, on vakituisen työn saaminen naisena huomattavasti vaikeempaa. Jos taas lapsia toivoisi opiskelun jälkeen, on opiskellessa opittu vanhentunutta tietoo. Opiskeluaikana rahatilanne harvoin on maailman parhain ja myöhemmällä iällä tietysti kaikenlaiset riskit ainakin hiukan nousee..

Ei kai näihin oo oikeesti olemassa ratkaisua :D eiköhän se elämä jotain selkiytä, mutta onhan se harmi, että sen takia, että on nainen tämmösiä joutuu pohtimaan usein huomattavasti enemmän

Henriikka (Ei varmistettu)

Mulla ainakin vahvasti liittyy nää ajatukset kesällä lähestyvään isoon kolmenollaan. Työkuviot aiheuttaneet tänä keväänä järjetöntä stressiä, vakipaikka ois kiva perheen perustamisen kannalta, mutta jos sitä ei saa niin mistä ottaa määräaikainen paikka.. siten on onnellinen asema, että on tarjottu muutamaakin pestiä, mutta tää open kevään hakurumba on super stressaavaa aikaa. Valintojen maailma tosiaan, mutta voi kun joku näkis mua pidemmälle ja tekis ne valinnat mun puolesta..

Nea (Ei varmistettu)

Ihana kuulla, että haluat pitää Danten mahdollisimman kauan kotona ️ Monilla tuntuu olevan niin kovin kiire viedä se lapsi hoitoon, vaikka se ei ihan välttämätöntä olisikaan vielä. Minä päätin jo raskausaikana tai jopa ennen sitä järjestää asiat niin, että voin hoitaa lasta kotona melko pitkään. Opiskelen samalla ja tämä on meille ihan mahtava juttu. Toki en voi kieltää, etteikö se olisi joskus helpompaa viedä lapsi muiden vastuulle ja opiskella kotona rauhassa. Mutta kuten sanoit, valintojen maailma Lapseni on nyt 2,5 vuotta ja aika on mennyt tosi nopeasti, melkein jopa vähän haikea olo. On tärkeää saada kehittää itseään, mutta aivan ihanaa on saada hoitaa lasta itse. Kehitys on kovaa ja nämä ajat eivät enää koskaan palaa.

Kaikkea hyvää sinne! ️

E (Ei varmistettu)

Elämä on valintoja täynnä, oli exälläni tapana sanoa. Jestas kuinka ärsyttävää, mutta niiiin totta, et tänä päivänä huomaan myös itse käyttäväni ko. fraasia! :D

Petra (Ei varmistettu)

Kuulostaa kolmekymppisen kasvukivuilta. Tiedän siitä että kärsin samasta. 30 on jo nurkan takana, eikä mulla ole lapsia, eikä kunnon uraa. Okei, sekin on vähän karsittu totuus, koska olen kyllä korkeakoulun käynyt ja töissä oman alan töissä, mutta tuntuu että olen hieman jämähtänyt tekemään samaa hommaa. Oon oman alani suurimmassa yrityksessä töissä, joten vaihto kilpalijallekaan ei tunnu järkevältä. Mutta en tiedä mitä muutakaan haluaisin tehdä, vaikka yrityksen sisällä olisi mahdollista vaihtaa.
Mutta sitten tulee tää valintojen maailma. Valitako oma ura etusijalle ja vaihtaa yrityksen sisällä, mutta se tuo mukana myös matkustelun tai Helsinkiin muuton. Jäädäänkö tänne, missä avomiehellä on hyvä paikka, hyvä ura ja hienot mahdollisuudet. Entä mitä tekee lasten kanssa kun niitä kuitenkin haluaisi? Uran ja lasten yhdistäminen ei varmasti ole mahdotonta kun sen on moni ennenkin tehnyt. Sen oman kombinaation löytäminen sitten onkin vaikeampaa! Kaikkea ei välttämättä voi saada, mutta mikä on tärkeintä?

Sohvi (Ei varmistettu)

Tsekkaapa Mothers in Business -järjestön toiminta (Tampereella). Saattaisi löytyä luentojen, yritysvierailujen yms tapahtumien lisäksi vaikkapa "töitä" viestinnän parissa :)

Nipsu (Ei varmistettu)

Itse vedin perheenperustamisen ihan viime hetkiin (lähelle neljääkymppiä), koska opiskelin monta ammattia, tein uraa, matkustelin, halusin kokea asioita vapaana (ilman lapsia). Nyt jos aikaa katsoo taaksepäin, oli tämä minulle oikea ratkaisu. Ehkä se mitä kaipaan, olisi se, että ystävillä olisi samanikäisiä lapsia, mutta heillä ne on jo isompia, koska perustivat perheet siinä kolmenkympin kohdilla. Parasta tässä on se, etten tunne jääväni mistään paitsi, koska paljon on tullut koettua, asunnot hankittuna ja vakipaikka odottaa kun palaan töihin. Kaikissa ajoituksissa siis puolensa :)

arkeniestetiikkaa

Itsekin olen pohtinut samantyylisiä asioita, mutta toisaaltaan sinulla blogin pitäminen on juuri sitä uran luomista, olet koko ajan tehnyt kovalla panostuksella sitä ja menestyksekkäästi! en siis ajattelisi, että blogivuodet menisivät hukkaan, vaikka joskus muita töitä hakisitkin ja jos nautit bloggaamisesta ja sillä tienaakin ihan hyvin, niin go for it niin kauan kuin haluat! :) olet nimenomaan sisällöntuotannon ammattilainen ja kannattaa olla siitä ylpeä :) tai varmaan oletkin.

p (Ei varmistettu)

Nipsun kuvailema tilanne on oma unelmani, jos vain uskaltaisin venyttäisin lapsien tekoa sinne 40 hujakoille.

En kuitenkaan uskalla koska pelkään kestänkö sitä jos en enää 40v voikaan saada lasta... enhän välttämättä voi saada sitä lasta nyt nippa nappa alle 30v, mutta haluan ainakin yrittää ennen kuin tilastollisesti alkaa laskea mahdollisuudet kuin lehmän häntä jne.

Tällä hetkellä elämä on ihanaa, ura ja opiskelu, vapaa-ajan harrastus joka vie kaiken ajan ja rahan. Vaihdamme itseasiassa asuinmaata tällä hetkellä vuoden välein ja siihen päälle miehen kanssa matkustelu. Lapsen myötä tinkisin kaikista näistä ja varmasti ätiyshormooneissani tekisin sen mielelläni, en muuta väitä. Tosiaan vaikka luopuisin lähes kaikesta ja tulisi uudenlainen elämä tilalle, haaveilen silti lapsesta. Lapsen saaminen ja kasvattaminen on asia jonka toivon saavani elämässäni kokea.

Mutta silti olen kateellinen miehille, jotka periaatteessa voivat halutessaan venyttää turvallisin mielin lasten tekoa. Miesten ei myöskään tarvitse miettiä lasten saannin vaikutusta uraansa niin paljon kuin naisten. Itseasiassa miehistä taisi olla jopa tutkimus että lasten saanti vaikuttaa uraan positiivisesti. Toisin naisilla.

Marine (Ei varmistettu)

Elämä on todella valintoja täynnä. Itse kipuilen kanssa parhaillaan 30 kynnyksellä. Opiskelin itselleni ammatin johon olen aina haaveillut mutta yrittäjyys ei ollutkaan minun juttuni. Viime kesänä palasin vanhaan työpaikkaan jonka piti nuoruusvuosina jo olla väliaikainen. Tällä hetkellä haaveissa olisi kuitenkin ensimmäinen lapsi. Joten se on valinta numero yksi itsellä tällä hetkellä. Työasioita ehdin toivottavasti miettiä myöhemmin.

Mintsu (Ei varmistettu)

Onko miehellesi mahdollista jäädä hoitovapaalle nyt kun Dante on +1 vuotta? Itse menin esikoisen täyttäessä 1v takaisin töihin mutta mieheni jäi lapsen kanssa kotiin eli saimme esikoiselle kotihoidon JA itselleni hankittua töihin paluuni ansiosta mieluisen vakityön (aluksi määräaikainen, mutta vakituisen sain juuri ennen kuopuksen syntymää) tuon järjestelyn ansiosta. Sitten syntyikin jo kuopus kun esikoinen oli 1,5v ja jäin takaisin kotiin ja lapset meni päikkyyn yhdessä vasta 2,5v ja 4v. Mies muistelee tuota puolta vuotta upeana aikana ja mukavana paussina työelämästä :)

Tai voivatko isovanhemmat teillä jakaa Danten hoidon sillä aikaa kun kävisit töissä? Ystäväni meni nimittäin lapsen ollessa pieni töihin 3pv/vko jolloin mies oli lapsen kanssa yhden päivän, toinen isovanhempi yhden päivän ja toinen isovanhempi yhden päivän. Ei kokenut mitenkään asiaa hankalana kun isovanhemmat niin läheisiä ja jatkuvasti läsnä arjessa muutenkin, kotihoito kuitenkin onnistui tuon järjestelyn ansiosta. Toki kirjoitit ettet halua olla pois Danten päivistä, vaikeita valintoja kyllä!

Hej (Ei varmistettu)

No on mielestäni just ikään liittyviä pohdintoja. 20-30 -vuotiaana miettii hirveesti just noita et pitää olla tiettyjä juttuja tietyn ikäisenä ja että jos nyt teen näin niin sit oonkin jo x ja x ikänen. Mut kun ei tää ihmiselämä oo koskaan valmis. Ite oon jo kohta 35 ja nyt ruvennu tajumaan ettei tässä oo mihinkään kiire tai pakko suorittaa tiettyjä asioita tietyssä iässä. Mä oon JO 35 ja silti voisin ihan hyvin mennä opiskelemaan vielä jotain jne... Ja monet ikätoverit miettii uusia alkuja.. ei se mitä ne sillon parikymppisenä tai edes hieman alle kolmekymppisenä päätti, ollutkaan sit oikein tai pysyvää... Ainut pysyvä on muutos! Ja sä oot hienosti hoitanut jo ton biologisen ”velvollisuuden” eli perustanut jo perheen, se kun nyt on semmonen asia mihin naisihminen ei sit voi enää vaikuttaa kun tietty aika mennyt ohi.

Mulla oli pitkä parisuhde äijän kanssa millä sama turvallinen ja suht rahakas virka samalla työnantajalla ku sun miehellä, mut kun se homma alko tuntua pahalta, pistin sen kiertoon enkä miettinyt et hitto ei tällasta kuulu tehdä 33-vuotiaana ja nyt menee pilalle kaikki suunnitelmat et tietyn ikäsenä pitää olla tiettyjä asioita. Nuorempana en todellakaan olis uskaltanut ”koska liian myöhästä erota tän ikäsenä” Ikä tuo varmuutta et asiat kyllä järjestyy ️

Kms (Ei varmistettu)

Täällä kans juuri 30- vuotta täyttäneellä samoja pohdintoja. Tosin mulla on vakityö mihin palata kun maltan hoitovapaalta töihin taas lähteä. Toisaalta tekisi niin mieli hoitaa tyttö kotona kolmevuotiaaksi mutta kyllä mulla jo vähän polttelisi lähtee katsomaan työelämääkin. Ja siihen soppaan vielä haaveilut toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta. Huh! Ja mikä siinä on, että kun se esikoinen täyttää vuoden niin jokainen tuttu ja tuntematon alkaa sen toisen lapsen perään kyselemään?! Mun pikkuinen on vasta 1v 2kk mutta ilmeisesti jos on jo se työpaikka, talo ja auto niin lapset tulee tehdä nopeasti ja sitten taas uraputkeen kiinni. Mulla kuitenkin olisi toiveissa käydä töissä ennen toista lasta. 5-6 vuotta kokonaan pois työelämästä on kuitenkin aika pitkä aika urakehityksen kannalta. Toki sun yrittäjyys on tässä suhteessa ihan eri juttu!

Heidi.ahlsell.84@gmail.com (Ei varmistettu)

Aika highlifeä elät, jos et uskalla poikaasi päiväkotiin laittaa ja aiemmassa postauksessa ylpeilit laukuilla joiden yhteishinta on monen ihmisen vuosiansiot. Onneksi et tosissasi tuota takkiasiaa pitänyt ongelmana

Mutta haluan sanoa, että Suomen päiväkodit on ihan hyviä ne kunnallisetkin. Harmi, että päiväkodintätejä ei arvosteta ja heidän palkkansa tuota laukkujesi luokkaa. Harva päiväkodintäti saa ostettua itselleen kolmen tonnin käsilaukkua.

Olet todella kaunis ja elämäsi vaikuttaa upealta. Toivottavasti muistat ja ymmärrät ajatella myös meitä matalapalkkaisia, joilla ei ole varaa lapsia pukea muodin mukaan tai palkata heille yksityistä lapsenvahtia.

Anna (Ei varmistettu)

Mitenhän mun postauksesta sait sellaisen kuvan, että ajattelisin matalapalkkaisia jotenkin huonosti tai ylpeilisin? Pitäisikö sun ehkä hieman tarkistaa sun ennakkoluulot?

Ensinnäkin, en ylpeile laukuillani. Minä pidän niistä, olen säästänyt niihin ja ansainnut omat rahani niihin. Niinpä pidän niitä toki arvossaan, mutten ylpeile niillä. Postaus oli toivottu postaus laukkuoppaaksi, ei mikään ylpeily.

Toiseksi, anoppini on lastentarhan sijaistaja julkisissa päiväkodeissa ja aika laajan kirjon päiväkoteja läpikäyneenä on hänellä aika monta tarinaa, jotka ei lämmitä mieltäni julkista päiväkotia kohtaan. Myöskään ystävien kokemukset kunnallisista päiväkodeista eivät ole kovin hyviä. Tätä suurempi syy on kuitenkin se, että päiväkodissa on n. 7 lasta per hoitaja, ja vikkelän lapsen perässä ei siinä välttämättä aina millään ehdi ja siinä voi käydä jotain, vaikka opettajat tekisi parhaansa. Siksi kun on mahdollisuus, mieluummin yksityinen hoitaja alkuun, joka hoitaa vain Dantea, samalla kun minä teen töitä kotoa, kun sitten on mahdollisuus nähdä häntä töiden lomassa. Samalla Dante saa jakamattoman huomion, kehittäviä leikkejä ja tärkeän hoitajan, johon luottaa ja jonka tuntee hyvin. Sijaispyöritys tarhoissa on nimittäin aikamoista. Ja tämä kaikkihan on ajankohtaista vasta jos aloitan jotkut muut työt hyvin pian, sillä tarkoituksena on laittaa Dante kolmen vuoden hollilla perhepäivähoitoon muiden lasten seuraan.

Minä en missään dissannut "päiväkotitätejä". Anoppini on moinen ja arvostan työtä valtavasti. En arvosta päättäjiä, jotka ovat luoneet tämän tilanteen, jossa päiväkodeissa on liikaa lapsia per yksi hoitaja. Mä oon itse asiassa seurannut hyvinkin tarkkaan tätä päiväkotihoitajien palkka-asiaa ja olen osallistumassa itsekin "eileikkirahaa"-tempaukseen somessa. Laukkujen ostaminen ei tee kestään toista parempaa, enkä todellakaan kuvittele sellaista itsestäni. En ymmärrä miten päivähoitoon ylipäätään vaikuttaa se, saako hoitaja ostettua kolmen tonnin laukkua vai ei.

Kiitos, olen omastakin mielestäni ihan kivan näköinen ja mulla on kieltämättä upea elämä. Kumpikaan asia ei poissulje sitä, ettenkö osaisi kokea sympatiaa, ymmärrystä ja positiivisia ajatuksia matalapalkkaisia ihmisiä kohtaan. En itse asiassa ikinä ajattele ihmistä tämän taloudellisen tilanteen kautta, toisin kuin sinä nyt teet. Mulle on aivan sama mitä vaatteita kukakin pukee lapselleen (likaiseksi ne menee kuitenkin) eikä sillä ole mitään väliä haluaako joku vai voiko joku tai onko varaa palkata lapsenvahtia.

Nyt pää pois perseestä ja herätys. Itse teet johtopäätöksiä ihmisistä taloudellisen tilanteen mukaan ja sen perusteella teilaat. Ennemmin peräänkuuluttaisin tässä tapauksessa sinulta ymmärrystä meitä "keskituloisia" ja hyväpalkkaisiakin kohtaan :o

Hej (Ei varmistettu)

Mitä tää kommentti nyt liittyy yhtään mihinkään? Pakko oli saivarella jtn negatiivista ja tahallaan väärin ymmärtää.

Hej (Ei varmistettu)

Siis Heidi Ahllselin kommenttia tarkoitin.

Emma (Ei varmistettu)

Hyvää pohdintaa vanhemmuuden ja uran yhdistämisestä, mikä tuntuu olevan hankala kombo enimmäkseen kaikille. Tämän suhteen tasa-arvoa taitaa olla hyvin hankala saavuttaa, kun biologiakin siihen niin merkittävästi vaikuttaa. On kuitenkin väärin, että vaikka lisääntymistä tässä maailmassa edellytetään (nyt puhun Suomen mittakaavassa), ei sitä välttämättä työelämässä katsota hyvällä.

Itse pohdiskelen samankaltaisia asioita hieman. Olen päättänyt aloittaa pitkät opinnot ns. myöhemmällä iällä edellisen ammattini päälle, eli hyvällä vauhdilla pääsen unelmieni työelämään aikaisintaan 30-vuotiaana. Haaveenani on aina ollut saada perhe ja lapsia, ja mieluiten elämänvaiheessa, joka on mm. taloudellisesti vakaa. Eli haluaisin mieluusti tehdä valmistuttuani töitä muutaman vuoden ennen lasten hankkimista, samalla en halua venyttää ensimmäisen lapsen yrittämistä reilusti päälle kolmekymppiseksi. Eli perheen perustaminen on tarkoitus toivoa onnistuvaksi kesken opintojeni, mikä ei ole uran kannalta helpoin tapa. Olen kyllä työllistymässä alalle, jolla töitä riittänee ja ammattiyhdistelmällä, joka on kilpailukykyinen, eli uskon pääseväni uraan kiinni myös myöhemminkin. Silti vähän jännittää tämä elämän keskeneräisyys. Mikäli olisin jatkanut työelämässä pelkällä aiemmalla tutkinnollani, olisin voinut "edetä toiveideni mukaan", mutta olisin jossain vaiheessa kyllästynyt ja halunnut myöhemmin opiskella lisää. Silloin se ei ehkä enää olisi ollut yhtä helppoa.

Samalla tiedän, että nämä nyt ovat turhia asioita spekuloida, elämä menee miten menee, eikä kaikkia asioita voi suunnitella tarkkaan. Se kai on sekä onni että vitsaus. Keskityn siihen, että olen tyytyväinen hetkessä ja tsemppaan ajatuksiani niin, että meni miten meni, olen tyytyväinen. Hyvä tästä tulee

Heidi.ahlsell.84@gmail.com (Ei varmistettu)

Keskituloista et ole kyllä nähnytkään, kyllä kuulut tuonne palkkaeliittiin. Myönnät suoraa että sinua ei kiinnosta, jos jollain ei ole varaa lapsenvahtiin. Et halua edes ajatella, millaista on elämä kun ruokakaupassa pitää miettiä että raaskiiko ostaa juustoa leivälle tai lapselle parempia vaippoja.

Harmittaa vain kun dissaat julkisia palveluita ja tulee sellainen olo että me keillä ei ole varaa palkata lapselle sitä yksityistä hoitajaa tai viedä lasta aina yksityiselle lääkäriin olemme b-luokan kansalaisia.

Julkisessa päiväkodissa ei mitään pahaa lapsille tapahdu ja sieltäkin lapsi saa ihan hyvää kasvatusta. Tietenkin noita kauhutarinoita liikkuu, mutta useasti ne saavat alkunsa pumpulissa kasvattavien vanhempien suusta.

Lisäksi julkinen terveydenhuoltokin on mahtavaa meillä täälä Suomessa, meillä on mieletön määrä ihania hoitajia jotka paskoilla paikoillaan huolehtivat meistä ja meidän lapsista tulevaisuudessa. Tiedoksi tämä, jos joskus sinun tuleekin asioida julkisessa terveydenhuollossa. Siellä se erikoissairaanhoidon osaaminen on.

Anna (Ei varmistettu)

Nyt ihan totta, mene itseesi ja hieman vähennä tota ennakkoluuloasi minua kohtaan. Mitään ongelmaa ei ole missään muualla kuin korviesi välissä. Voitko olla näin ennakkoluuloinen minun ajatuksistani, koska olet itse epävarma itsestäsi ja taloudellisesta tilanteesta? Minä en ole ketään pitänyt b-luokan kansalaisena, sinä tunnut itse vertailussasi pääsevän sellaiseen tulokseen.

Minä käytän yksityisiä lääkäripalveluja koska ne ovat helpompia ja niihin saa ajan paremmin, ja minulla on varaa maksaa vakuutus niistä. Tämänhän pitäisi olla sinulle siis vain hyvä asia, sillä en tuki julkista puolta asioillani turhaan. Ja tilanteen sellaiseksi muuttuessa, haluan yksityisen hoitajan, koska haluan hoitajan joka hoitaa vain Dantea, en halua että hän on yksi monista saman hoitajan vastuulla näin pienenä. Jos nämä valinnat aiheuttavat sinussa alemmuuskompleksia, niin se on sinun ongelmasi. Ja jos sinusta raha ratkaisee kaiken, siihenhän on yksinkertainen ongelma. Tee enemmän töitä ja tienaa enemmän. Saattaa vaan olla, että hyvin pian huomaat, että epävarmuutesi ja alemmuudentunteesi ei mitenkään liity rahaan vaan johonkin aivan muuhun.
Minä en kuulu palkkaeliittiin, vaan keskituloisten yläpäähän todennäköisesti. Tunnen paljon "palkkaeliittiä", enkä ole koskaan törmännyt ajatukseen siitä, että matalapalkkaisia pidetään jotenkin huonompana. Päinvastoin paljon toivotaan myös parempia palkkoja monille sektoreille. Hyvin tienaavat eivät arvostele huonommin tienaavia, vaikka nähtävästi toisinpäin saa arvostella niin paljon kuin haluaa. Vaikka arvostelut perustuisivatkin omaan vääristyneeseen oletukseen.

Virtahepo (Ei varmistettu)

Minä en kyllä yhtään ymmärrä tätä kommentoijaa. Eihän Anna ole missään kirjoituksensa vaiheessa dissannut julkisia palveluita? Postauksessahan oli kysymys uran ja perheen yhdistämisestä. En ainakaan itse löytänyt kohtaa, jossa olisi arvosteltu julkisia palveluita. Löysin kyllä kohdan, jossa Anna sanoi palkkaavansa Dantelle yksityisen hoitajan, jos löytää mukavan työpaikan. En ymmärrä sinun mielesi pahoittamista.

Työskentelen itse julkisella puolella sairaanhoitajana, mutta käytän silti itse yksityispuolen palveluita. Syynä on muun muassa se, että yksityiselle pääsee nopeammin. En minä silti koe asiaa niin, että julkisen puolen ongelmat ovat minun aiheuttamiani tai jos joku niistä valittaa, niin tämä pitäisi ottaa jotenkin henkilökohtaisena arvosteluna. Voi sitä mielensäpahoittamisen määrää, jos näin tekisi.

Toisena asiana: en voi ymmärtää näitä ainaisia keskusteluja jonkun varallisuustasoista. Kyllä meillä kaikilla on ihan yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja sitä kautta nostaa elintasoa. Kun itse olen kouluttautunut sairaanhoitajaksi, niin olen siinä samalla hyväksynyt, että työni voi olla vuorotyötä, mutta toisaalta saan siitä noin 1000 euroa palkkaan lisää. Voin myös hakeutua päivätöihin, jolloin työajat ovat mukavat, mutta palkkani on tonnin pienempi. Jos haluan perustaa perheen ja jäädä töistä pois, tuloni laskevat, mutta varmaan sitten saan jotakin sellaista arvokasta, jota ei voida rahassa mitata. Voin myös alkaa opiskella juristiksi, jolloin todennäköisesti palkkatuloni nousevat sairaanhoitajan palkasta. Vai enkö voi alkaa opiskella, koska minulla on asuntolaina maksettavana? Valintojen maailma, mutta ei kukaan ole asuntolainaa minun puolestani ottanut.

Heidi.ahlsell.84@gmail.com (Ei varmistettu)

Että oot itsekäs.

Anna (Ei varmistettu)

Ja sinä ennakkoluuloinen.

NiinaK (Ei varmistettu)

Heidi rakas, kommenteistasi paistaa liian vahvasti läpi tyytymättömyys omaan elämääsi jotta ne voisi ottaa minään muuna kuin katkeroituneen ihmisen kirjoitteluna. Oma palkkatasoni on varmasti roimasti Annan alapuolella, silti ajattelen ihan samoin kuin hän yksityisestä terveydenhoidosta ja päivähoidosta. Se ei tee minusta tai Annasta elitistiä.

Kommentoi