Valintojen maailma // Lempäälä

Siis tiedättekö mikä mua on ärsyttänyt viime vuodet? Se, miten turhaksi välikausitakit on käyny Suomessa. Joo joo cry me a river ja on jo niin ensimmäisen maailman ongelma ettei tosikaan, mutta eikö sitä varten oo blogi, että siellä voi valittaa pinnallisista jutuista? Mulla on tosi kivoja välikausitakkeja, ja koska mulla on pieni ”takkiongelma”, niin niitä ei oo ihan yks tai kaks. Mutta nyt on jo pari vuotta tuntunut siltä, että niitä ei saa koskaan pidettyä. Syksyllä viilenee viikossa niin, että täytyy kaivaa villakangastakit varastosta ja kevät tulee yhdessä yössä niin, että pärjää bleiskalla tai nahkatakilla. Ja joo, välikausitakilla tarkoitan esim. ohuita villakangastakkeja tms. Nahkatakkihan kulkee Suomen kesässä ihan helposti. Jotenkin ärsyttää kun Suomesta puhutaan aina neljän vuodenajan maana ja onhan se sitä, harmi vaan, että kevät ja syksy on todella paljon lyhyempiä kuin hallitseva vuodenaika talvi. No, lohduttaudun tässä todella vakavassa ja synkässä ongelmassani sillä, että onneks mulla on paljon kivoja kesävaatteita, jos noi sääennusteet lähipäiville pitää paikkansa. Tässä vaiheessa vuotta +15 tuntuu jo nimittäin ihan kesälle.

Ollaan nyt asuttu jo yli puoli vuotta tässä meidän talossa ja pakko sanoa, että rakastan tätä taloa ja varsinkin meidän pihaa. Ihana näköala on kirsikka kakun päällä, mutta ennen kaikkea rakastan sitä, miten meidän takapiha kylpee auringossa keskipäivästä iltaan asti. Meillä on varmaan aika monen lämpöasteen ero etu- ja takapihalla aina, nimittäin takapihalla on voinut hyvin olla muutaman päivän T-paita päällä. Saatiin vihdoin puutarhahuonekalut paikalleen ja toi terassi on nyt niin viihtyisä, että odotan ainoastaan sitä, että kelit lämpenee, nurtsi vihertyy ja pihalla voi olla aamusta iltaan. Varsinkin kun meidän pikkuapina roikkuu koko päivän aina ovessa kiinni, sillä terassia ja pihaa on niin mielenkiintoista tutkia. Ollaan ulkoiltu varmaan kolme tuntia päivässä ja silti tulee aina kiukku kun pitää tulla sisälle. No, onneksi alkaa olla sen verran keväistä, että aion myllertää lähiaikoina kukkapenkit uuteen uskoon meidän makuun enemmän sopivaksi, joten eiköhän pikkumies saa vietettyä ihan tarpeeksi aikaa pihalla. 

Mä oon paininut tässä viime päivät hirveän dilemman äärellä. (Kyllä, jonkun hieman todellisemman ja olennaisemman kuin välikausitakkien lyhyt käyttöikä). Mä tykkään hurjasti olla yrittäjä ja bloggaaminen on mun mielestä superkiva ammatti. Blogin kirjoittamisen lisäksi teen mainoskonsultaatioita ja viestintähommia, ja on tosi mielenkiintoista miten erilaisia hommia tässä voikaan olla. Strateginen markkinointi on mun mielestä tosi mielenkiintoista ja yliopistossakin mua kiinnosti kuluttajakäyttäytyminen kaikista eniten, joten oon tässä vuosien varrella aika lailla vakuuttunut, että alana tämä on juuri se, mikä mua kiinnostaa. Tavallaan haluan elää hetkessä ja olla yrittäjä niin kauan kuin se hyvältä tuntuu, mutta samalla jännittää tulevaisuus. Toisaalta ollaan järjestetty meidän talous niin, että vaikka jäisin täysin työttömäksi, ei se aiheuttaisi mitään kamalaa. Toisaalta, vaikka elämämme tuntuu melko turvalliselta nyt, enkä ole mitenkään älyttömän uraorientoitunut, on mulla silti urahaaveita. Periaatteessa mä voisin mennä vaikka Cittarin kassalle tarvittaessa, elättääkseni perheeni, mutta toki toivon, että pääsen toteuttamaan itseäni alalla, joka on minulle mielekäs.

Tää ajatusprosessi lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun törmäsin ihan mielettömään työilmoitukseen kaverin linkkaamana. Se kuulosti aivan mielettömälle duunille, ja mulle tuli ekaa kertaa pitkään aikaan sellainen fiilis, että onpa harmi, kun ei tuota voi hakea. Siitä lähti vähän isompi sysäys liikkelle. Oon kesällä 30 ja viimeiset vuodet mun tärkein työllistäjä on minä itse. Toki iso osa työnantajista varmasti näkee tämän positiiviset puolet ja mulla on onneksi suosituksia vaikka millä mitalla ja kokemusta myös muista töistä ja työnantajista. Samalla kuitenkin tuntuu, että ura ei ole kehittynyt mihinkään ja jos olen samassa tilanteessa viiden vuoden päästä, olenko ollut jämähtäneenä paikalleen? Toisaalta jo ihan viimeisen vuoden aikana on tuttavapiiristäni tarjottu mulle kahta makeeta työpaikkaa, eli ei pitäisi olettaa liiaksi pelätä.

Ei liene mikään salaisuus, että meidän toiveissamme lapsilukumme ei ole vielä täynnä. Me haluttais ainakin yksi lapsi vielä, ehkä jopa kolmaskin sitten vielä. En tiedä, riippuu fiiliksestä siinä elämäntilanteessa sitten. Lapsiasioita ei voi suunnitella, mutta aina voi haaveilla. Samalla kun haluan toisen lapsen, haluan olla vielä vähän aikaa ihan vaan Danten kanssa, antaa hänelle kaikkeni ja antaa hänen olla ainoa. En halua laittaa häntä hoitoon ja menettää kaikki päivät hänen kanssaan, enkä toisaalta luota hirveästi mihinkään päiväkotiin tässä vaiheessa vielä. Hirvittää ajatuskin siitä, että joskus mun on vaan luotettava hänet ”järjestelmän” käsiin, viimeistään kun hän menee kouluun. Mutta niin, nyt kun hän on vuoden vanha, tuntuu että kaikki olettavat hänen olevan hoidossa. Ei ole, ihan kotosalla on. Se duuni, jota ”en voinut hakea” aiheutti mussa aika laajan pohdinnan, joka on kuin kaksiteräinen miekka. Yhdessä vaihtoehdossa on lapsiluvun täyttäminen mahdollisimman nopeasti, että sitten kun molemmat laittaa hoitoon, voi alkaa rakentamaan uraa, silläkin uhalla, että se on optimistisimmin arvioiden joskus kun olen jo 33-vuotias. Vaikka mulla on pitkä ja laaja kokemus alalta, en oleta käveleväni suoraan ison jehun paikalle ja tekeväni unelmaduunia heti. Ensin pitäisi käydä läpi jokin entry level paikka, sitten keskitaso positioita ja siitä sitten edetä kohti unelmia. Tuntuu jotenkin pelottavalta ajatukselta, että n. 35-vuotiaana alkaisi hakemaan jotain paikkoja, jotka on suunniteltu itseäni kymmenen vuotta nuoremmille siinä vaiheessa. Toisessa vaihtoehdossa taas alettais miettimään Dantelle nyt hoitojärjestelyä ja minä alkaisin metsästämään itselleni töitä. Ja suoraan sanottuna kun 90 % alani töistä on Helsingissä, olisi todennäköistä, että työpäivät venyisivät aika pitkäksi matkoineen, enkä näkisi mun pikkuista hirveän paljoa, mikä ei myöskään ole optio. Ja jos hyvä työpaikka löytyisi, pitäisi haaveet toisesta lapsesta telakoida siksi aikaa, että pääsisin kehittämään osaamista ja ansioluetteloakin.

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta kivalta. En haluaisi olla pois Danten päivistä, mutten haluaisi myöskään huomata olevani ykskaks 35 ja tilanteessa, jossa työllistyminen omiin unelmahommiin olisi hirveän vaikeaa. No, tämänhetkinen päätös on pitää silmät ja korvat auki, muttei aktiivisesti miettiä muita töitä. Kuitenkin mulle tärkeimpänä tulee perhe ja Dante, joten se sanelee paljon. Jos löytäisin jonkin ihan superkivan työn, jota voi tehdä etänä tai Tampereen alueella, palkkaisimme todennäköisesti yksityisen hoitajan ja pyrkisin järjestämään työaikani niin, että näkisin Dantea mahdollisimman paljon. Ja jos mun kokemus, osaaminen tai ansioluettelo ei tästä lähivuosina kovin kummoisesti muutu, niin ei sekään ole niin vaarallista. Loppujen lopuksi tärkein työni on olla äiti, ja sen haluan tehdä kunnialla. Osa työnkuvaa taitaa olla jonkin sortin uhraukset, ja urauhraus on pieni hinta siitä. Varsinkin tällaiselle ihmiselle, joka ei ole edes kovin uraorientoitunut. Jotenkin tässä vaan konkretisoitui se, miten haluaa eri asioita, joita ei voi yhdistää. Työpaikkaa, joka on todella mielekäs ja haastava, mutta myös mahdollisimman monta tuntia päivässä Danten kanssa. Valintojen maailma.

H&M mekko (tämä)
STUART WEITZMAN saappaat
SAINT LAURENT laukku
MISS SELFRIDGE jakku
CHANEL rintaneula
ZARA korvikset

Toi on itse asiassa mun lempisanonta tällä hetkellä. Valintojen maailma. Se pätee niin moneen asiaan, ajatukseen ja ilmiöön. Huomaan käyttäväni sitä tosi paljon. Se on helppo ja kattavakin perustelu monelle asialle, jotka on vaikeita. Esimerkiksi tässä asiassa on helppo todeta itselleen, että valintojen maailma, ja mä valitsen näin. Silloin tuntee pientä kontrollia tästä elämästä, koska kokee tekevänsä itse valinnan ja sen takana on helpompi seistä. Tai jos tuskailee jenkkakahvoja, niin aina voi todeta, että valintojen maailma. Mä valitsen viinin ja juuston paljon useammin kuin kuntosalin. Tai kun on aamulla väsynyt valvottuaan leffaa katsoen pikkutunneille tai kun muksu kiukuttelee ruoka-aikaan ja olet yltä päältä porkkanassa sen sijaan, että olisit piña colada kädessä rannalla. Valintojen maailma. On kiva ajatella, että itse seisoo päätöstensä takana, eikä ole vain virran vietävänä. Että on vapaa valitsemaan. Mulle valintojen maailma on vapautta. Sitä, että vaikka ajoittain jotkut asiat tuntuu ärsyttävältä tai turhauttavalta, tiedän, että oli mun oma vapaa valinta, mun oma henkilökohtainen päätös, että olen siinä tilanteessa. Se vaientaa aina aika tehokkaasti negatiiviset ajatukset. Olen vapaa päättämään, olen kontrollissa ja olen myös vastuussa. Kaikki, mistä kannan vastuun on mun omaa valintaa, joten minä valitsin myös sen vastuun.

Onkohan nää vaan kolmekymppisyyden kasvukipuja? Jotain pientä ikäkriisiä siitä, että kuka on ja mitä haluaa? Onko tällainen pieni eksistentialismikriisi kolmenkympin partaalla tuttua? 

Ja ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei, en vaihtaisi mitään. En asu Helsingissä, missä alani työpaikkoja on, mutta omasta halustani. Mieheni urassa on paljon positiivisia puolia, turvallisuuden tunne yksi vahvimmista. En itse asiassa haluaisi asua Helsingissä vaan jos joskus tiemme sinne käy, haluan elää pienemmällä paikkakunnalla tarpeeksi lähellä mutta samalla tarpeeksi kaukana. En vaihtaisi äitiyttä sekunniksikaan. Minä tulin äidiksi juuri oikeaan aikaan, juuri oikealle lapselle. Mikään muu tässä elämässä ei olisi ollut oikeampaa ja luonnollisempaa. En ole pomppinut työpaikasta toiseen kerryttäen kokemusta, mutta olen luonut itselleni menestyvän ja vahvan yrityksen, joka on opettanut rajattoman paljon vuosien varrella. Olen onnellinen ja iloinen, että tämä on mulle mun työ ja teen sitä ylpeydellä. Valintojen maailma, ja mä oon todella tyytyväinen valintoihini. Nykymaailman yksi ongelma vaan on ehkä juuri siinä, että mahdollisuuksia on niin paljon, että tiedämme myös niiden toisten valintojen potentiaalit ja positiiviset puolet. Jokainen valinta tuntuu myös hieman luopumiselta, sillä luovumme jostakin muusta valitessamme mitä ikinä valitsemmekaan.

Kommentit (25)
  1. Mä ymmärrän täysin tuon takkiongelman. Kaapissa roikkuu monia takkeja, jotka saa ehkä pari hassua käyttökertaa vuodessa. Oon kevätihminen ja harmittaa kun se on useasti niin lyhyt nykyään :/

  2. Lipsahtaa nyt ehkä hieman sivuraiteille tää kommentti, mutta tästä pohdiskelusta tuli vaan mieleeni aina välillä pohdituttava äitiys ja ura yhdistäminen, mikä ei tosiaan oo helppoa. Itse siis vasta opiskelen ja olen nuorikin joten ei ole mitenkään ajankohtaista, mutta varsin urakeskeisellä ja kilpailullisella alalla opiskellessa sitä aina välillä miettii, mitä kaikkee on mahdollista saavuttaa ja missä vaiheessa..

    Harmittavaa, mutta totta, että esimerkiksi lapsen saamista on oikeesti pakko miettiä ajoituksellisesti melko tarkkaan, jos se vaan on muilta sekoin mahdollista sitä yhtään suunnitella. Kun oot 25v ja ei lapsia, on vakituisen työn saaminen naisena huomattavasti vaikeempaa. Jos taas lapsia toivoisi opiskelun jälkeen, on opiskellessa opittu vanhentunutta tietoo. Opiskeluaikana rahatilanne harvoin on maailman parhain ja myöhemmällä iällä tietysti kaikenlaiset riskit ainakin hiukan nousee..

    Ei kai näihin oo oikeesti olemassa ratkaisua 😀 eiköhän se elämä jotain selkiytä, mutta onhan se harmi, että sen takia, että on nainen tämmösiä joutuu pohtimaan usein huomattavasti enemmän

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *