Voihan väsymys!

jaksaminen-3-of-5.jpg

Eilen oli hurjan pitkä päivä, joka oli jatkumoa erittäin pitkälle viikolle. Pääsin keskiviikona nukkumaan vasta lähempänä 1 ja heräsin 4.20, sillä mun piti olla lentokentällä 5.30. Päästyäni Tukholmaan turvauduin jätti-isoon kahviin, mikä oli aamupäivän teema. Maailman paras keksintö on huonepalvelu, joka tuo kahvia huoneeseen. Vielä kun saisi samanlaisen palvelun kotiin 😀 Palasin kotiin vasta aamuyöllä yhden jälkeen, ja totesin väsyneenä sänkyyn tippuessani, että olin ollut melkein vuorokauden valveilla reilun kolmen tunnin yöunilla. Mielessäni käväisi joskus mieleeni jääneet uutiset siitä, miten hektisessä työssä olevat nuoret eurooppalaiset saavat nykyään sydänkohtauksia valvottuaan ja pitäen itseään väkisin hereillä tehdäkseen työtä ja luodakseen uraa. Minulla painoi jo tämä tavallista hieman vähemmillä yöunilla menty viikko ja sen kruunannut yksi huonosti nukuttu yö, aikainen herätys ja pitkä työpäivä. En osaisi kuvitellakaan, mitä pitkäaikainen väsymys tekisi minulle. Enkä ymmärrä, miten huonosti nukkuvien lasten vanhemmat selviävät.

Kun väsyttää, kaikki on paljon raskaampaa. Pieni kina läheisen kanssa, pukemista tai syömistä vastusteleva vauva tai vaikka mikä. Ihmiset ärsyttävät, kaikki ärsyttää. On mahdotonta päättää mitään pientä saati isoa, on vaikea keskittyä, turhauttaa ja kiukuttaa. Väsyneenä olen huonompi äiti, huonompi vaimo, huonompi kaikki. Ja kun väsymys on pitkäaikaista ja alkaa lipsahtamaan uupumuksen puolelle, kärjistyy kaikki. Ja se, mitä tilanteen paraneminen vaatii, on juuri sitä, mitä ei ole antaa. Kun on uupunut ei jaksa auttaa itseään pois uupumuksesta. Jämähtää vain siihen oravanpyörään ainoana tavoitteena selviytyminen. Ei tajua tai jaksa edes pyytää apua.

Jos olen jotain tässä lähes kolmenkymmenen vuoden aikana oppinut, on se itseni ja kroppani kuuntelu. Nuorena yhden viikon väsymys ei olisi tuntunut missään. Pari huonosti nukuttua yötä ei olisi ollut yhtään mitään. Itse asiassa, sitä kutsuttiin siihen aikaan viikonlopuksi. Nyt tahti on eri. Näen ja huomaan itsessäni väsymyksen heti. Pää painaa, ajatukset on synkkiä, kiukkuisia ja koko pää tuntuu räjähtävän hitaiden ajatusten pyörimisestä toisissaan solmussa. Silloin on aika ottaa aikalisä. Niin kuin tänään. Oli tarkoituksena käydä Danten putkituksen jälkitarkastuksessa, tulla kodin kautta ja suunnata Helsinkiin työasioissa. Päätin jo eilen yöllä, että tyhjentäisin kalenterin. Kävin siellä lääkärissä Danten ja äitini kanssa ja suuntasin siitä ex tempore lounaalle äitini kanssa. Danten päikkäreiden aikaan ei jostain syystä nukuttanut, mutta otin läppärin sänkyyn ja katsoin pari jaksoa Designated Survivoria. Jos olisin ollut tekemättä mitään, olisin miettinyt deadlineja, missattuja töitä ja kodin siivoomista. Nyt nollasin aivoni sukeltamalla hömppädraamaan. Ystäväni olisi ollut Tampereella käymässä, mutta en vaan yksinkertaisesti saanut itsestäni senkään vertaa sosiaalisuutta irti, että olisin saanut sovittua treffit. Sori N! Koomasin Netflixin kanssa, mieheni tuli töistä kotiin ja nähdessään mun väsymyksen, totesi hoitavansa Dn. Kaivoin itseni sängyn pohjalta parin tunnin päästä ja suuntasin pihalle potkimaan palloa poikien kanssa. En katsonut ympärilleni ja miettinyt kukkapenkkiä, voikukkien poistoa tai mitään muutakaan. Olin vaan, hengitin raitista ilmaa ja imin itseeni Danten kikatusta.

jaksaminen-4-of-5.jpg

On opittava hidastamaan, kun väsymys on alkutekijöissään. On opittava siihen, että haluaa hidastaa. Ei vaan tee sitä olosuhteiden pakosta, vaan sen takia, että oma henkinen jaksaminen on avain aivan kaikkeen. Musta tuntuu, että tosi moni ihminen huolehtii nykyään fyysisestä kunnosta muttei henkisestä. On sairaslomalla flunssasta, muttei väsymyksestä. Jos flunssan jälkitautina on sydänlihaksentulehdus, niin eikö jatkuva väsymys ole vain askeleen päässä kunnon loppuunpalamisesta? Oon läheisten ja kollegoiden joukossa saanut todistaa parikin loppuunpalamista, eikä se ole kovin heppoista. Virukset tuntuu olevan perusteltu syy olla menemättä töihin tai jättää sosiaalisia menoja vastaan, mutta kuinka moni ymmärtää saman asian taustalla henkisen kipeenä olon, väsymyksen? Eikä välttämättä siis univelkaa ja fyysistä väsymystä, vaan henkistä. Oon usein katsonut vieressä rakkaiden tekemisiä ja pyytänyt pitämään huolta itsestään. Enkä ole aina osannut itsekään tehdä niin.

Onni on aviopuoliso, joka ymmärtää. Joka tulee ja sanoo ne taianomaisimmat sanat. ”Kun Dante herää, me mennään puistoon, niin saat vaan olla ja levätä, nukkua jos haluat.” Joka ei pahastu, vaikken nuku. Joka ei pahastu, vaikka selailen nollat taulussa Instagramia tai katselen tv-sarjaa. Joka tuo ison lasin vettä ja pöyhii tyynyn. Joka ymmärtää, että välillä on vaan väsynyt. Se ei ole heikkoutta, se ei ole huonoutta. Se ei ole edes sitä, että olisi väsynyt pitkästä vuorokaudesta tai kiireisestä viikosta. Se voi olla väsymystä siitä, miten paljon elämässä on tapahtunut vuoden aikana tai kuinka harvoin on aikaa vaan olla. Se voi olla väsymystä siitä, että aivot käy koko ajan kierroksilla. Se voi olla väsymystä yksinkertaisesti vaan pienen oman hetken tarpeena. Ja pari tuntia voi olla se asia, joka muuttaa väsymyksen hyväksi oloksi. Pari tuntia voi olla kaikki mitä tarvii. Sen jälkeen säntää pihalle, halipusuttelee lastaan ja jaksaa leikkiä ja telmiä. Vapauttaa puolison treeneihin ja hoitaa iloisesti lukien ja leikkien perheen pienintä.

Ei tarvitse kuumetta, ollakseen hellyyden, huolenpidon tai ihan vaan pienen hetken tarpeessa.

Jos lähipiirissänne on äitejä tai isiä, joilla on pieniä lapsia, tarjotkaa heille rohkeasti apua. Ei epäselvää ”kerro jos voin jotenkin auttaa”, koska sitä ei kuitenkaan kerrota. Vaan konkreettista ”hei, mä voisin viedä X:n leikkipuistoon/HopLopiin/pihalle lauantaina, jos haluat nukkua vähän pidempään/käydä rauhassa lenkillä/hieronnassa/leffassa” tai mitä ikinä. ”Kerro jos tarviit mitä vaan, voin tuoda”. Sairastaessa ihanat ystävät laittavat tuollaista viestiä. Mutta kun sekin vaatii ihmiseltä jotakin. Se vaatii sen myöntämisen ja pyynnön. Sen, että on jollekin taakaksi. Siitä on helpompi kieltäytyä ja todeta pärjäävänsä. Toki se lämmittää mieltä, että joku haluaa auttaa.

Tarjoa tiettyä päivää, tarjoa aktiviteettia. Tai vie kotiovelle kanakeittoa tai paketin jäätelöä. Saa se kuulostamaan siltä, että oikeasti haluat viettää lapsen kanssa aikaa ja pärjäät varmasti. Tai että olit ohikulkumatkalla ja käväisit vaan. Että se toinen ihminen ei ole vaivaksi. Sillä kaikilla ei ole samanlaista tukiverkkoa tai ymmärtävää ja aidosti huolehtivaa kumppania. (En halua mitenkään pönkittää tällä, että mulla menisi jotenkin muka paremmin kuin monilla, vaan lähinnä ymmärrän, että verrattain mulla on todella helppoa.) Joku saattaa yrittää selviytyä arjen väsymyksestä itsekseen ilman keinoa hetkeksi hellittää. Tai muut tekijät vaikuttavat tilanteeseen. On hyvin helppo sanoa, että ”hei, mä autan kyllä jos tarvii”, mutta on niin helkkarin vaikea pyytää apua. Pyytää lapsenvahdiksi, kun itse haluaa nukkua. On helpompi kutsua kahville, hieman tehdä siinä pientä evästä ja viettää aikaa. Vaikka pää on väsynyt, eikä oikeastaan jaksaisi sitäkään. Mutta on vaikeaa oikeasti pyytää apua tilanteessa, jossa avuntarve ei ole kovin konkreettinen. Jos murran jalan, on helppo pyytää kaveria apuun siihen ja tähän. Jos väsyttää, tuntuu avuntarve epäonnistumiselta ja huonoudelta. Miksi kenenkään tarvitsisi auttaa minua, jos itse olen itseni väsyttänyt? Sitä paitsi itseään vertaa herkästi muihin, eikä koe, että on tarpeeksi väsynyt tai uupunut tai mitä ikinä. Ei muka voi olla väsynyt, kun kaikki on hyvin, lapsi nukkuu yönsä ja elämä on hunkydorya. Me naiset usein ollaan syyllistämisen mestareita ja erityisen hyviä me ollaan itsemme syyllistämisessä… ”Itsepähän loit väsyttävän tilanteen, itsepähän saat korjatakin sen.”

Avun pyytäminen on avainasiassa siinä, että väsymys ei vie voittoa. Moni ei vaan osaa sitä. Moni ei halua, pysty tai osaa myöntää, että pieni jeesi olisi paikallaan. Moni pelkää olevansa vaivaksi. Mutta kaverit ja tutut on sitä varten, että käydään kahvilla ja jutellaan niitä näitä. Ystävät on niitä, joilta saa ja voi pyytää. Tai ainakin niiden pitäisi olla.

Ja tiedättekö mitä? Pienten vanhempien lapsia väsyttää. Ihanien, iloisten ja helppojen vauvojen ja taaperoiden vanhempia väsyttää. Väsyttää se yhtäkkinen melun ja möykän kakofonia, entisen hiljaisuuden ja rauhallisuuden tilalla. Väsyttää se, että ei välttämättä juuri ikinä pääse heräämään ilman herätyskelloa (kapinetta tai muksua). Väsyttää se ajoittain uuvuttavakin todellisuus, jossa sinua tarvitaan koko ajan. Väsyttää kaikki muutokset mitä kroppa ja psyyke käyvät läpi, kun aina välillä vielä etsii itseään. Väsyttää viisi kertaa päivässä ruoanlaitto ja kaiken peseminen. Väsyttää se, että muksu heittää lusikan lattialle 34 kertaa yhden ruokailun aikana vaikka kuinka yrität kieltää. Väsyttää se, että AINA on tekemistä, eikä ne tekemällä lopu. Väsyttää vaan.

Apua tarjoava ystävä on kultaakin kalliimpi silloin. Ei se, joka tekee pyydettäessä jotakin vaan se, joka pyytämättä tarjoaa ja auttaa. Mä haluan yrittää aina olla se ystävä ja toivon, että mahdollisimman moni teistäkin pyrkii siihen.

Kommentit (20)
  1. Voi, melkein rupesi itkettämään kun luin tätä. Esikoiseni täytti juuri vuoden ja rankinta on ollut se, ettei oikeastaan ole ketään jolta pyytää apua. Kaikilla on omat elämänsä ja kiirensä, enkä halua häiritä. Olen välillä ollut todella yksinäinen ja uupunut, mutta en oikein pysty sitä kenellekään myöntämään, kun pelkään etteivät ymmärrä. Edes miehelleni, joka kuitenkin on hyvä ja läsnäoloa isä. En ole ikinä osannut pyytää apua, olen ehkä sellainen pitää pärjätä-tyyppi. Salaa sitä vain kaipaisi, että joku tarjoaisi sitä apua. Nämä tilanteet on kyllä hankalia, enkä usko olevani yksin ongelman kanssa. :/ Hyvä kirjoitus siis jälleen kerran Anna, osui ja upposi!

  2. Word.

    Avun pyytäminen ja (oikea) tarjoaminen on kyl liian harvinaista! Ite autan esim. siskonlasten kanssa kun pyydetään, mut harvemmin tosin tulee itse tarjottua tiettyä apua. Ja tää ois tärkeetä myös lapsettomille, stressaantuneille ja väsyneille tyypeille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *