”Yksinhuoltajaviikonloppu”. Yngh.

Hyvin meni se mun ajatus, että kirjoitan ees jotain joka päivä. Meillä meni ihan koko viikonlopun suunnitelmat uusiksi, kun meidän äiti joutui vähän akuutisti leikkaukseen ja mun suunnitelmat vapaaillasta kesken miehen pitkän työviikon meni ihan uusiks. Eilen olin siis koko päivän liimattuna kahteen lapseen ja tänään käytännössä koko päivän vähintään jompikumpi oli käsi kädessä tai sylissä, joten ei ollut ihan sellainen unta&lepoa -vkl kuin mitä ajattelin.

Siitä tuli mieleen itse asiassa tän postauksen aihe. Kun eilen ajelin takapenkki nukkuen Helsinkiin, soitin ystävälle ja puhelimen loppumetreillä käytin sanoja ”tällainen yksinhuoltaja-viikonloppu” ja vihasin itseäni heti sen termin käytöstä. Nimittäin ihan sama kuinka monta päivää mä oon aamusta iltaan yksin lasten kanssa miehen ollessa töissä, mä en osaa edes alkaa ymmärtää yksinhuoltajien vanhemmuustaakkaa. Oon nyt ollut aika paljon tänä syksynä lasten kanssa aamusta iltaan yksin, kun miehellä on ollut paljon töitä, ja hän on saattanut tulla kotiin niin, että vähintäänkin toinen lapsista on ollut jo unilla. Tai mies on ollut työmatkoilla. Mytty kelpuuttaa aika heikosti hoitajia, nimittäin mun ja mun vanhempien lisäksi ei ihan kaikki käy. Isikään ei käy yleensä öisin, joten välillä on menty vuorokauden ympäri niin, että lapsi on mussa kiinni ja pitkän päivän päätteksi menen nukkumaan tietäen, että minua tarvitaan taas kohta. Kuten esim. viime yönä koko yön, vaikka mun piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla ystävän sohvalla nukkumassa univelkaa pois.

Mutta se yh. Oon miettinyt sitä paljon tällä viikolla, tai lähinnä sitä kuinka korkealle hattu nouseekaan. Meillä on onnekas tilanne, jossa molemmat vanhemmat ovat yhtä sitoutuneita lapsiin. Aina se ei ole mahdollista tai hyväksi lapsille tai kellekään muullekaan kyseisessä perheessä tai ihmissuhteessa, ja mun kunnioitus jokaikistä yksinhuoltajaa kohtaan on noussut ihan pilviin tässä viime aikoina. Mulla on uskomattoman hyvä tukiverkko (ja siltikin yhden auttajan, eli äitini, puuttuminen tuntuu lähes musertavasti) ja silti on ollut ajoittain raskasta. Kun öisin kelpaa vain äiti ja herätyksiä voi olla vaikka 20, kun rokotukset ja hampaat kiusaa, niin on aika nollilla energia päivällä yhtään mihinkään. Siinä on välillä ollut oikeesti aika väsynyttä äitiä täällä päässä viihdyttämässä lapsia tai sanomassa tuhannetta kertaa ”Syö!” esikoiselle. Silloin on oikeesti ollut se tärkein henkireikä kun on voinut antaa lapset toiselle vanhemmalle ja todeta, että ”tuun kohta takaisin”. Kun ei ole tarvinnut väsyneenä estää sadatta kertaa kuopusta kiipeämästä pesukoneeseen, vaan on voinut hetkeksi mennä vaikka kävelylle ja kuunnella musiikkia.

Vaikka olen ollut paljon yksin lasten kanssa tänä syksynä, en voi edes kuvitella ymmärtäväni yksinhuoltajien kuormitusta. Nimittäin kaiken tän keskellä mä tiedän, että jos en oikeesti jaksaisi, niin voisin soittaa miehelleni ja todeta, että ihan sama vaikka mitä muuta tapahtuisi, häntä tarvitaan nyt vanhempana kotona. Ja se olisi OK, koska kyseessä ovat myös hänen lapset ja hänen vastuunsa. Vaikka tädit, kummitädit, mummit ja ukit auttaisivat vaikka kuinka paljon, on vanhempien rooli kuitenkin eri. Me hoidamme ja kasvatamme meidän lapsemme. Itkemme ja nauramme, onnistumme ja epäonnistumme. Jaksamme ja aina välillä emme jaksa. Mutta vaikka kuinka joku auttaa, se on aina juuri sitä. Apua, venymistä ja osallistumista, vaikka siihen ei ole velvollisuutta. Loppuviimein kuitenkin päätökset, valinnat ja vaikeat tilanteet ovat meidän vanhempien vastuulla. Ja ehkä juuri siksi vanhemmuus on biologisesti tarkoitettu jaettavaksi. Kuten sanottua, vanhemmuuden jakaminen ei aina ole niin yksiselitteistä ja on erilaisia elämiä ja ratkaisuja. Usein myös ne ei-biologiset vanhemmat ovat samassa asemassa. ”Äidin miesystävä” ja ”isäpuoli” ovat eri asioita. Toinen on vanhempi, toinen ei. Vanhemmuus ei sikäli ole vain biologista vaan myös tietyllä tapaa sopimus, sitoutuminen ja henkinen velvollisuus ja ilo kannettavaksi. Ja jotkut kantavat sen yksin. En voi kuin nostaa hattua jaksamiselle, koska pikkulapsiarki on vaihetta vaiheen perään eikä ne vaiheet ole kaikki helppoja.

Musta tuntuu, että välillä murisen miehelle, kuinka joudun yksin päättämään lasten asioista ja hoitamaan niitä. Metatyö -sana on ikisuosikkini 😀 Mutta samalla tiedän, että puhun loppujen lopuksi kapeista puista isossa metsässä ja siinä vaiheessa en aina näe sitä metsää niiltä puilta. Koska vaikka mä kannankin ison osan lapsiimme liittyvästä metatyöstä harteillani, yhdessä me kasvatamme lapsemme ja teemme oikeasti olennaiset päätökset lapsiimme liittyen. Tällaisinakin viikkoina, kun tuntuu ajoittain raskaalta iltaisin kun on koko päivän kuunnellut yhtä energistä papupataa ja hoitanut yhtä rämäpäätä eikä ole ehtinyt ottamaan happea lainkaan, voi jakaa sitä jonkun kanssa. Tietää, että tarvittaessa on se joku toinen. Se joku, joka ei tee yli sen, mitä häneltä odotetaan, vaan juuri sen, mikä on hänen oikeus ja velvollisuus. Ei tarvitse olla kiitollinen, ei tarvitse pyytää, kuuluu toimenkuvaan, eli vanhemmuuteen.

Oli kyse lapsen hyvinvoinnista, kasvatuksesta, taloudesta tai mistä tahansa, lastemme yhteishuoltajina kannamme vastuun heistä yhdessä. Kaiken keskellä se on aika vapauttava ajatus. Tietää, että voi kaatua, jos ei jaksa ja tietää, että ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta yksin. Oon joskus ennenkin koskettanut aihetta yksinhuoltajuus, ja silloin sain monta kommenttia, jossa oman elämän tilannetta kiiteltiin. Oli paljon osallistuvia ihmisiä elämässä. Se on mielettömän hienoa. Ehkä ajattelen myös jotenkin liian jaollisesti kun jaan lapsen sellaisen arkisen hoidon, viihdyttämisen ja hengissä pitämisen ruoalla ja lämpimillä vaatteilla ja sitten sen henkisen puolen, jossa on se vastuu siitä lapsesta. Tänään illalla kun mies tuli kotiin, lapset juoksivat kiljuen vastaan. Nuorempi oli just nukahtanut, mutta heräsi isin ääneen ja juoksi riemuiten syliin. Puin neuleen ja ensimmäisen käsiini osuneen hameen, nappasin kahvitermarin ja autonavaimet ja pussasin hyvätyöt. Ajoin muutaman minuutin matkan ystävän sohvalle hengähtämään. Koska se toinen vanhempi tuli ja otti kopin meidän yhteisestä arjesta. Ja just sen takia ärsyttää itseänikin, että käytin ”vitsillä” tota sanaa. Koska mä en todellakaan ansaitse sitä. Enkä ole kyllä ainoa, joka termiä käyttää. Vähän kuin aikanaan ”inttileski”-sanaa viljeltiin paljon, oon kuullut lukemattomia kertoja käytettävän yh-sanaa kuvaamaan niitä viikkoja, kun toinen vanhemmista on pois arjen pyörityksestä. Ärsyttää yhtä paljon kuin se, että joku käyttää sanaa ”masennus” kuvaamaan jotain ihan muuta kuin masennusta. Jollakin tapaa se vähättelee tilannetta mun mielestä.

Fyysinen ja käytännön arki voi olla monilla yksinhuoltaja-tyyppinen työmatkoineen ja erilaisine elämäntilanteine, mutta kuitenkin yksinhuoltajuus on ihan eri asia. Se on henkistä vastuuta ja sen yksin kantamista. Silloinkin kun ei jaksaisi. Ja vaikka niissä hetkissä saisi tukiverkon avun arjen pyöritykseen, on siinä kuitenkin ainoana vanhempana. Yksihuoltaja-sanaan liittyy jollakin tapaa tosi moninaisia ajatuksia ja tunteita, erilaisia eri ihmisillä. Ite oon oppinut tässä kahden pienen lapsen kanssa näkemään sen aika sankarillisena tittelinä suorastaan. Riippumatta miten tilanteeseen on päädytty ja siitä, onko arki itse asiassa silkkisen pehmeää ja erittäin helppoa. Nimittäin kahden ihmisen työn yksin tekeminen on kaiken kaikkiaan ihan mieletön suoritus, missä tahansa tehtävässä tai roolissa, oli se täydellisen mukavaa tai ei. Niinpä taidan ensi kerralla purra itseäni huuleen ennen kuin lipsautan jotain muuta niin typerää suustani. Koska mieheni pitkän työrupeaman jälkeen seuraa vapaapäiviä, joiden aikana voin lyödä lapset hänelle ja tuntea hetkellisesti täyttä vapautta vanhemmuudesta.

Vanhemmuus on muuttanut ainakin omaa ymmärrystäni tosi paljon monissa asioissa ja joka päivä asioita katsoo vähän eri tavoin. Omat vanhemmat on esimerkiksi hirveän tärkeitä ja jos jotakin hirveää tapahtuisi, joutuisi käymään läpi varmaan ihan järjettömän surun. Jotenkin kuitenkin tiedostaa aina sen, että joskus se päivä on edessä kun edellinen sukupolvi lähtee, eikä se ole sinänsä koskaan pelottanut. Sitä ei ole oikein koskaan miettinyt, mutta kun 3-vuotias esikoiseni harmitteli itku silmässä, ettei päässytkään viettämään viikonloppua mummin kanssa lähdettyämme sairaalan pihasta, jysähti jotenkin tajuntaani ihan eri tavalla vanhempieni merkitys. Ei vain minulle vaan tuolle pienelle ihmiselle, joka rakastaa heitä. Kuinka pieni, hento, viaton ja ymmärtämätön hän on ja kuinka en toivottavasti joudu ikinä lapsekkaasti selittämään mitään menetystä hänelle vaan hän saa kasvaa aikuiseksi ilman suuria ihmismenetyksiä elämässään.

En koskaan oikein ymmärtänyt äitini hinkua mummiksi ennen kuin lapseni syntyivät ja rakastuivat mummiin. Se on vanhemmuuden iloa ilman samanlaista vanhemmuuden taakkaa. Se on silmitöntä rakkautta ilman kasvatuksellista painetta. Se on molemminpuolinen erityinen suhde. Nimittäin jos oma lapsi, itseni ja rakastamani miehen yhteinen jaettu kultakimpale on näin rakas, kuinka rakas onkaan joskus oman lapseni jälkeläinen, pieni muistutus siitä omasta lapsesta vauvana ja seuraava sukupolvi, joka on lapseni luoma? Ymmärrän äitiäni ihan eri tavalla nyt, sillä aina ajatellessani meidän lapsilukua, huomaan jo nyt toivovani, että joskus sitten saan elää tämän vaiheen uudelleen, eri roolissa toki. Siinä roolissa, joka auttaa välillä öitä valvomalla, mutta pääsääntöisesti saa nukkua 😀

Lapset oikeasti muuttavat koko elämän merkityksen. Kodin ja juurien, ystävien ja omien vanhempien ja ihan kaiken. Unen. Ajan. Lapset muuttavat kaikista eniten huolettomuuden merkityksen. En tiedä olenko nykyisin koskaan oikeastaan huoleton. Ehkä ajoittain. Ehkä silloin, kun lapseni ovat isänsä kanssa. Kun minua ei akuutisti tarvita, kun lapseni ovat vanhempansa kanssa.

Mulle on hirveän tärkeää useimmiten tieto siitä, että voin feilata, voin kaatua, voin epäonnistua. Ihan jo jossain Flowparkissa haluan tietää mitä tapahtuu, jos en pystykään. Uskallan heti paremmin. Mulle antaa hirveästi jotenkin voimaa ja energiaa se tieto, että voin epäonnistua, ettei se ole fiasko. Se on ollut aina mulle vanhemmuudessakin se asia, jolla jaksaa aina. Tarvittaessa voin olla heikko ja jo tieto siitä auttaa mua olemaan vahva. Tämä on toki ainoa sielunmaisema, jonka minä tunnen, kun ei kokemusta muusta ole. Voi olla, että yksinhuoltajat ammentavat valtavaa voimavaraa siitä, että he yksin ovat vastuussa ja saatan olla tässä ajatuksessani täysin väärässä. Olenhan itsekin sellainen tyyppi, joka venyy parhaaseensa silloin kun on pakko. Mutta fyysinen väsymys ei sinänsä tunne sitä ajatusmaailmaa. Jos vauva valvottaa ja univelkaa kertyy, tuskin kukaan tuntee olevansa voimiensa tunnossa, vaikka olisi kuinka voimaannuttavaa pärjätä itse. En tosiaan tiedä, jokaisessa vanhemmuuden muodossa on omat juttunsa. Mutta tulipahan mieleeni kun tuo sana lipsahti suustani, sillä yleensä aina välttelen sen käyttämistä. Kunnioituksesta, jos ei muusta. Vanhemmuuden merkitys ei nimittäin ole läsnäolossa vaan jossain ihan muualla. On liian paljon perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta vain toinen kantaa koko taakan eikä asiat ole aina niin mustavalkoisia. Miellän sanan huoltaja = huolehtija. Mulla on välillä viikkoja, kun olen yksinhoitaja, mutta niitäkin helpottaa tieto siitä, että mun ei yksin tarvitse huolehtia tästä päivästä, huomisesta ja tulevasta.

Toivottavasti sain asiani kerrottua jotakuinkin ymmärrettävästi, nimittäin just huomasin, että kello on miljoona, ja mä käytin just hyvää uniaikaa. Toivottavasti Mytty on armollinen yöllä ja aamulla 😀

Mielenkiintoista olisi kuulla yksinhuoltajien näkemyksiä arjesta, olenko ihan väärässä tässä ajatuksessani? 

Kommentit (33)
  1. Et saa yksinhuoltajan näkemystä, mutta sellaisen nuoren äidin kommentin vain, joka pyrkii nauttimaan pikkuvauvan äitiydestä samalla kun valmistautuu omasta äidistä luopumiseen. Olisi ihanaa, jos lapsellani ja minun äidilläni olisi pitkä ja rikas suhde, mutta toivottavasti tässä tilanteessa se voisi olla edes lyhyt ja rikas. Tosin korona ja pitkä välimatka luovat suurta kuilua. Sairaan mummin luokse ei voi mennä tällä hetkellä.
    Ihanaa kun osaat arvostaa vanhempiasi ja tukea hyvää suhdetta heidän ja lastesi välillä ❤️

  2. Mä oon paljon pohtinut tota yh-termin käyttöä myös niillä viikoilla kun olen yksin lasten kanssa ja mies kaivoksilla töissä, ja pois arjesta. Suomeksi sille ei oikein löydy hyvää termiä, kaivosleski ei enää sekään oikein istu suuhun. Tykkään englannin solo parent/parenting-termistä, se kuvaa musta meidän elämää melko hyvin. En ole yh missään vaiheessa, mutta emme myöskään aina kahden vanhemman perhe, kun töissäoloviikoilla toisen vanhemman rooli on pahimmillaan sitä, ettei voi edes puhua puhelimessa lasten/mun kanssa.

    1. Olin tulossa kommentoimaan että onneksi sanaa leski ei näkynyt tekstissä 🙂
      Älkää pliis käyttäkökään näitä inttileski, viikonloppuleski jne. Sellainen ei ole oikeaa leskeyttä lähelläkään. Olen itse leski ja sellainen joka ei ole, ei tiedä tästä hevonveetä. Paitsi käytännön asioiden suhteen, henkisellä puolella tämä on karmeudessaan todella ainutlaatuista eikä voi verrata mihinkään, ei varsinkaan siihen että puoliso on joskus pois. Minun puolisoni on pois ikuisesti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *