Ystävänpäivänä

Ystävänpäivä on vaihtumassa jo yöksi täällä, mutta nyt sain avattua vielä koneen hetkeksi ennen nukkumaanmenoa. Lapset nukkuu, mies syöttää nukkuvaa Myttyä unen läpi ja mulla on hetki omaa aikaa. Chattailin juuri parin ystäväni kanssa Myttyskän makoillessa kainalossa ja mietin, mitä ajatuksia ystävyydestä mulla on. Oikeastaan ei mitään. Se tuntui hassulta. Miten näin tärkeä asia on niin jotenkin mielipiteitä minussa herättämätön? Ehkä sen takia, että ystävät on mulle kuin perhe, jotenkin asia, jota ei tule sinällään edes ajateltua, se vaan on. Ei niin, että pitäisin sitä itsestäänselvyytenä, vaan se on niin kiinteä osa arkeani ja elämääni, etten osaa ajatella sitä irrallisena ilmiönä tai asiana.

Ystävyyksiä on mahtunut elämään monia. Pitkiä ja lyhyitä, elintärkeitä ja myrkyllisiä. Kaikenlaisia. Vähän niin kuin parisuhteitakin. Ystävyydet ovat myös eläneet ja muuttuneet vuosien varrella. Symbioosiystävistä on etäännytty, vanhojen ystävien kanssa lähennytty. Elämäntilanne, erilaiset ja samanlaiset suhtautumiset tärkeisiin asioihin ja moni muu asia ovat vaikuttaneet ystävien kohdalla. On ikimuistoisen ihania hetkiä ja sitten on niitä, jotka ovat toki ikimuistoisia, muttei välttämättä sillä hyvällä tavalla.

Mä en tuo ystävyyttä hirveän vahvasti julki mun blogissa tai somessa. Toivon, että olen osannut välittää tärkeimmän, eli sen, että ystävät on tärkeitä ja että ystävyyssuhteiden eteen pitää tehdä työtä. Mutta muuten ystäväni, yksityishenkilöt, eivät kuulu mun medioihin. Mutta he kuuluvat erittäin tärkeänä osana mun elämään.

Mä koen, että oon aloittanut elämäni useammin kuin kerran kokonaan uudelleen. Ylioppilaslakkiin asti elämä kulki melko lailla suoraa viivaa jatkumoa jatkumon perään. Sitten alkoi tietynlainen poukkoilu. Haku oikikseen ei tuonut mulle oikiksen maisterin papereita, mutta se toi parhaan ystäväni. Ero lukioaikaisesta poikaystävästä aloitti ”uuden elämän”, johon kuului tietyt uudet ystävyyssuhteet. Muutto Australiaan nollasi ja aloitti uuden elämän, paluu kotiin Suomeen olikin monella tapaa ytävyyssuhteiden kannalta merkittävää aikaa. Muutto Lontooseen toi omat erityispiirteet ja sen jälkeen samaa on ollut ilmassa Kuopioon ja Lempäälään muuton myötä. Lasten saaminen on ollut seuraava iso muutos, joka on vaikuttanut merkittävästi myös ystävyyssuhteisiin.

Nyt kun mietin, niin olen onnekas siltä osin, että jokaisesta elämänvaiheesta koen saaneeni itselleni sydänystävän. Osa heistä on vahvemmin läsnä arjessa, osa vähemmän tällä hetkellä. Jokainen uusi alku on kuitenkin myös alku mahdollisille ystävyyksille ja olen ollut onnekas sikäli, että joka kerta jokaisesta elämän pätkästä on tarttunut mukaan jotakin pysyvää. Viimeisimpänä eräs ihana mahtava ystävä Lempäälässä, sellainen jolle uskoin esikoisemme kun lähdimme synnyttämään. En tiedä olisinko nähnyt sitä mahdolliseksi istuessani kaksi vuotta sitten Lempäälässä raivotessani miehelleni sitä, kuinka perseestä oli taas ”aloittaa alusta”. Koska tiedättekö, sitä mä oon joutunut useasti tekemään.

Monesti kuulee, kuinka tärkeitä on ne eliniän kestävät ystävyydet. Ne ystävät, joiden kanssa voi pitää yhteyttä kerran puolessa vuodessa ja kaikki jatkuu samalla tavalla. Joo, on nekin tärkeitä, ehdottomasti. Mutta niin on tärkeitä myös ne arjen symbioosiystävät. Tiedättekö ne, joita haluaa nähdä usein, vaikkei ois oikeen mitään asiaakaan? Ne joiden kanssa oli tiistaina lenkillä ja silti voi mennä keskiviikkona kahvittelemaan. Ne arjessa samassa elämäntilanteessa olevat ihanat tyypit, joiden kanssa on ihana höpöttää, mutta on helppo olla myös hiljaa. Ne joiden kanssa jakaa jo heti alkuun jotenkin liian paljon, mutta molemminpuolisesti eikä lainkaan vaivaannuttavasti. Ne joiden kanssa vaan jotenkin arki on kivempaa. Ne, jotka tulee pistäytyy iltapäiväkahville ja lähtee aamukahdelta kotiin. Tiedättekö? Ne arjen kumppanit, omalla tavallaan.

Mä liputan kämppiselämän puolesta. Mä oon asunut kämppiksenä kolmen mun ystävän kanssa ja se loi ehkä erilaisen ystävyyden tai erilaisen tavan olla ystävä. Kaikki kämppikseni ovat minulle edelleen kovin rakkaita. Jos kämppiksen kanssa on ystävä, on siinä tietyllä tapaa esimerkki symbioosiystävyydestä. Oon hypännyt kämppiselämästä toiseen ja siitä suoraan mieheni kanssa yhteen, joten en ole jäänyt tyhjän päälle kämppiselämän jälkeen. Mutta oon kokenut sen, kun ystävyyden päättyminen tuntuu erolta. Tai itse asiassa, ei niinkään ystävyyden päättyminen, vaan sen muuttuminen. Vaikka musta oli ihanaa muuttaa Tampereen kupeeseen ja lähemmäksi perhettäni, Kuopiosta lähteminen oli jollain tapaa mulle yksi raskaimpia muutoksia. Arkemme Annikan ja Jennin kanssa Lontoossa vaihtui jotenkin aika helposti, sillä sen tilalle tuli tuorehko parisuhde ja sen mukanaan tuoma vaaleanpunainen maailma. Mutta Kuopiosta lähdin perheellisenä, mieheni kanssa jo aloilleni asettuneena. En saanut tilalle jotain uutta ja mahtavaa, vaan jouduin vaan yksinkertaisesti luopumaan jostakin. Ei ollut selvää itelleni saati miehellenikään, kuinka raskasta oli muuttaa pois löydettyäni sydänystävän, sellaisen jonka kanssa elimme arkea joka päivä. Musta tuntui siltä, että olisin eronnut pitkästä parisuhteesta, ja vietin suruaikaa pitkään sen jälkeen. En edes tajunnut viettäväni mitään suruaikaa, mutten edes halunnut tutustua kehenkään tai kunnolla uppoutumaan uuteen elämäämme. Kuulostaa tyhmältä, eikö? Lähes kolmekymppisenä viettää jotain suruaikaa siitä, että lähiystävyys muuttuukin viestittelyksi, puheluiksi ja vierailuiksi. Eihän ystävyytemme päättynyt, se muutti muotoaan kaukosuhteeksi. Luulisi, että siihen on tottunut, kun rakkaimmat ystävät asuvat ympäri maailman, mutta ei.

Onneksi olen nyt ystävystynyt uudella asuinalueella ja löytänyt myös sieltä sydänystävän. Ja raskausryhmämme kautta olen tutustunut mahtaviin naisiin Pirkanmaan alueelta. Osan kanssa kemiat on käyneet yksiin, toisten kanssa olemme varmasti enemmän kavereita ryhmän osana ja kaksin meillä ei olisikaan mitään asiaa toisillemme. Tästäkin ryhmästä on kuitenkin tullut tärkeä osa arkea ja on ihanaa kasvattaa vauvojamme porukalla. Ja uskon, että tässä porukassa on varmasti yksi tai  En tiedä ketkä ovat läheisimpiä ystäviäni arjessani viiden vuoden päästä, mutta tiedän, että arjen ystävyyssuhteet on mielestäni aina ihan yhtä tärkeitä kuin ne pitkät ystävyyssuhteet vuosien takaa.

Ystävyyssuhteet päättyy ja muuttuu. Such is life. Joku tärkeä ystävä voi muutaman vuoden päästä olla sellainen, jonka kanssa laittaa ajoittain viestiä. Siihen ei välttämättä liity mitään draamaa, elämä ja ihmiset muuttuvat. Ystävyyssuhteet on kuin parisuhteita. Osa päättyy sopuisasti, osa ei. Sekin on ihan OK. Ystävyyden arvo ei liity mun mielestä siihen, kuinka kauan ystävyyttä on takana. Joissakin ystävyyssuhteissa tapahtuu vuodessa enemmän kuin toisissa kymmenessä. Ihan arkisia tapahtumia, mutta sellaisia, jotka luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja joskus ne tuoreetkin ystävyyssuhteet voivat tuntua arjessa pelastusrenkaalta, elintärkeältä.

Jos mietin ystävyyssuhteitani, ne on lähes kaikki alkaneet vahingossa. Yhden siiderin ”kahvittelusta” kämppikseksi. Valmennuskurssin ovelta kaksi myöhästyjää löysi toisesnsa. Vanhaan tuttuun törmäämällä bussipysäkillä vuosien päästä. Yhteistyökumppanin edustajasta ihanan tärkeäksi ystäväksi. Miehen vanhasta inttikaverista lapsitreffeille ja tärkeäksi ystäväksi. Blogin kommenttiboksista ja Instagramin viesteistä rakkaiksi ystäviksi. Eikä siinä ole edes kaikki. Kun ystävyydelle on avoin, se saattaa löytyä mistä vaan ja yllättää.

Ehkä se mitä yritän tällä kaikella sanoa, on tämä: Ystävänpäivä on usein monille vaikea päivä, sillä omat ystäväsuhteet eivät välttämättä ole sellaisella tolalla, millä niiden toivoisi olevan. Ehkä ei ole ystäviä tai on yksinäinen vaikka on ystäviä ja ”ystäviä”. Tällä pohdinnallani yritin vain sanoa, että se ei välttämättä tule aina olemaan niin ja uusille ihmissuhteille kannattaa vaan pitää mieli avoimena. Helmiä löytyy mitä kummallisimpien sattumien kautta ja välillä uudet alut voi tuntua vaikeilta, mutta kun ovi sulkeutuu, ikkuna avautuu. Kliseistä, mutta totta. Maailma on täynnä mahtavia tyyppejä ja toivon, että jokaiselle löytyy ne omat. Vaikka elämässä ei olisi vuosikausia mukana kulkeneita ystäviä, ei se tarkoita, etteikö pian voisi alkaa mahtavat ystävyyssuhteet, jotka tuovat arkeen iloa ja hyvää mieltä. Se voi vaatia aktiviisuutta, avointa mieltä, ja sitä, että pettymysten sattuessa kohdalle, on valmis jatkamaan yritystä. Mutta se on ehdottomasti sen arvoista.♥

Vaikka tämä päivä menikin mun poikien kanssa, niin on ollut ihanaa nähdä Jenniä ja kiva kun meillä on vielä kaksi viikkoa aikaa nähdä toisiamme hyvinkin arkisesti 🙂 On ihan sydämen sulattavaa nähdä miten ihastunut Jenniin Dante on aina ollut♥

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *