Ladataan...
Mungolife

*Kaupallisessa yhteistyössä: Huawei

Tossa yhessä vaiheessa käytin vaan crossbody-laukkuja ja pienempien laukkujeni kokoelma kasvoi kuin huomaamatta. Kun liikkui lähes kaikkialle rattaiden ja hoitolaukun kanssa, tuntui tarpettomalta kantaa mukana isoa laukkua. Sitten aloitin duunin ja huomasin, että joka viikko liikun Helsinkiin ja Tamperelle töihin ja tarviin jotain megalomaanisen isoa kassia roudatakseni koko omaisuuteni mukanani. Oon yrittänyt minimoida kannettavan roinan määrää, mutta niin vaan sitä edelleen riittää enemmän kuin tarpeeksi kannettavaki. Ostin vähän aikaa sitten Facebook-ryhmästä täydellisen työlaukun; Balenciagan Workin, joka on ajanut asiansa erinomaisen hyvin! Mulla oli ennen tää sama laukku siinä klassikkokoossa, mutta jotenkin se tuntui hieman vääränkokoiselta mulle siihen aikaan, mutta tää olalle helposti menevä isompi koko on ihan täydellinen mun työlaukuksi! 

Tänään purkaessani työkamoja päivän päätteeksi ajattelin pitkästä aikaa tehdä pienen esittelyn siitä, mitä mun laukusta löytyykään ja jakaa pari hyvää vinkkiä :) Mä oon ihan hirvee pussukka-alma. Mä rakastan, että kaikki pikkuhilu laukussa on siistisi pussukoissa, joten mulla on yleensä mukanani aina lompakon lisäksi useampi joku pussukka. 

Lompakkona mulla toimii mieheltäni viime jouluna joululahjaksi saamani YSL:n lompakko, joka on edelleen ihan supersuosikki! Täydellisen kokoinen, sisälle mahtuu hyvin kaikki päivittäin käytössä oleva ja kaunis kuin mikä! Mulla kulkee usein mukana myös toinen pikkulompakko, jossa on käyntikortit, harvinaisemmin käytössä olevat kortit ja kaikkea sellaista, mitä saatan tarvita päivän aikana, mutta harvemmin oikeasti tulee käyttöä. Pikkuisessa Louis Vuittonin pussukassa on avaimet, se on siis avainpussukka ihan tarkoitukseltaankin ja on itse asiassa tosi hyvä pikkulisä, sillä avaimet pysyy siinä siististi kasassa eikä naarmuta mitään laukussa, kuten vaikka lompakkoa, läppäriä tai laukun sisänahkaas. Asia, jonka oon oppinut kantapään kautta. Tämän lisäksi mulla kulkee usein mukana kaksi muuta pikku pussukkaa, eli Louis Vuittonin meikkipussi, jossa vaan olennaisimmat (dödö, huulipuna, ripsari ja puuteri) ja Kirigami-sarjan isoin clutch, jossa mulla on vähän kaikkea mahdollista. Läppärin laturi, mikä käy myös puhelimeen, pienet kuulokkeet, muistikortin lukija ja muistikortit, post it -lappuja yms. Se on sellainen pienen sälän kohtauspiste, joka on helppo napata lounaalle clutchiksi mukaan, eikä tarvii kantaa isoa kassia. Love it!

Elektroniikasta mulla kulkee aina mukana vähintään yksi läppäri. Mulla on erillinen läppäri päivätyölleni, ja useimmiten mulla on kaks läppäriä mukana. Onneksi kumpikaan ei ole kovinkaan painava, mulla on oma läppäri MacBook 12" ja työläppärinä uusi MacBook Pro 13". Tän lisäks kannan aina mukanani vastamelu-kuulokkeita. Mulla on ollu hetken käytössä Beatsin Studio 3 -kuulokkeet, joista oon tykännyt tosi paljon. Tosi mukavat ja hyvät päähän, ei paina eikä purista ja äänenlaatu on ollut loistava. Mulle tarjottiin joku aika sitten Huawein vastamelukuulokkeita testiin, mutta koska pyrin välttämään minkään turhan PR-tavaran ottamista vastaan ja tykkään mun Beatseista, kieltäydyin niistä ensin. Kun sitten kuitenkin niitä kovasti kehuttiin useammassa eri lähteessä, pyörsin mieleni kun niitä uudestaan tarjottiin. Jotenkin ajattelin, etten tykkäisiä langallisista kuulokkeista, kun oon tottunut langattomiin. Mutta voi terve! Nää on ihan mielettömät! Istuin viime viikolla pariin otteeseen ihan täpötäydessä junassa, enkä kuullut yhtään mitään. En yhtäkään kuulutusta, en mitään. Nää ihan totta pyyhkii kaiken muun äänen pois ja musiikin äänenlaatu on ihan super! Ja näissä on kolme eri vastamelu-modea, eli jos ei halua missata kuulutuksia, niin voi kuunnella vähän eri säädöin kuin jos haluaa unohtautua kokonaan tästä maailmasta. Nää kustantaa 100 €, joten hintalaatu on kyllä ehdottoman kohdillaan, varsinkin kun vertaa esim. Beatsien lähes kolminkertaiseen hintaan. 

Me tehdään töitä avokonttorissa ja vietän aika paljon aikaa junissa tai etätyötä kotona tehden ja välillä on vaan päästävä keskittymään ilman häiriötekijöitä. Siks mulla on AINA vastamelukuulokkeet mukana. Useimmiten mulla on itse asiassa nää molemmat mukana nykyisin, sillä pystyn vaihtelemaan päivän aikana, mikä on musta käyttöystävällistä korville.

Ja sit tietty toi puhelin! Voi että mä fiilaan tota kännykkää, eli Huawei Mate20 Prota! Oon saanut siitä nyt vajaan parin kuukauden aikana ihan tosi monta kommenttia liittyen siihen, miten nätti se on. Joo, sitä se todellakin on, katsokaa nyt mikä ihana valopilkku! Kirjoitinkin jo puhelimesta täällä ja täällä ja ei auta kuin toistaa itseäni. Ihan maailman paras puhelin! Toimii kuin unelma, akku kestää ja kestää ja kestää ja toi kamera muuttuu musta koko ajan vaan paremmaks ja paremmaks. Yleensä aina ennen mulla kulki mukana myös mikrojärkkäri, mutta ei kyllä todellakaan kulje enää. Just eilen mietittiin miehen kanssa kamerapolitiikkaa tonne meidän Aussi-reissuun ja pohdin mitä objektiiveja ottaa mukaan. Mies totes hyvin suoraan heti alkuun, että mitään pikkukameraa ei kyllä tarvia, kun "on toi sun puhelin". Jep, ei todellakaan tarvii. Edelleen ilahduttaa päivittäin tehokkuudellaan ja erityisesti kameran kuvanlaadulla. Rakastan tässä olevaa helppokäyttöisyystoimintoa, joka tekee kaikki mahdolliset napit täysin turhaksi ja tykkään tosta nopeesta kasvojentunnistuksesta ihan hurjasti! Tuntuu, että kännykän sisältö on täysin suojassa vain mulle ja puhelin toimii kuin käskystä. Odotan jo innolla, mitä kaikkea ihanaa kuvamateriaalia tulee taltioitua tuolla reissussa. On vaan jotekin aivan eri asia ottaa kuvia kännykällä kun kameralla. Kynnys ottaa puhelin laukusta tai taskusta on paljon matalampi kuin kameran kanssa säätäminen ja huomaan, että päivien aikana tulee napsittua kuvia sieltä sun täältä.

Jos ette oo vielä kirjoittaneet joulupukille kirjettä, niin mä suosittelisin tätä! Lukekaa ihmeessä mun edellinen postaus asiasta, niin ymmärrätte miksi :) 

Itse asiassa näistä kuvista puuttuu yks superhyvä juttu, mikä mulla on aina mukana! Sain Huawei Nova 3-tilaisuuden goodiebagissa mukaan Huawein 10000 mAh:sen varavirtalähteen, joka on ensimmäinen powerbank, joka herättää mussa oikeesti positiivisia tunteita. Noin pienen ulkoise kovalevyn kokoinen laite on todellakin järee, nimittäin sillä voi ladata reilu pari kertaa mun puhelin täyteen ja se tukee pikatausta. Sillä voin ladata niin mun kuulokkeet ku kännykän ja se on todella pieni, huomaamaton ja tyylikäs mukana kannettava laturi, joka ei tarvii pistorasiaa. Hintaa sellaisella on 59 € ja suosittelen lämpimästi, varsinkin jos reissaa paljon!

Kaiken elektroniikan rinnalla olen kuitenkin aika analoginen mitä tulee kalentereihin ja muistiinpanoihin, sillä mä rakastan paperikalenteria ja muistivihkoa. Parhaat oon löytänyt Ella Iconicilta ja Jo & Judylta. Kalenteri on Ella Iconicin ja nyt on jo toinen samanlainen saapunut. 2018 suosikkini on ollut tämä CEO-kalenteri ja tilasin samanlaisen vuodelle 2019. Jo & Judylta vuorostaan ihastuin tuollaiseen paksuun muistivihkoon, missä pystyy hyvin pitämään kirjaa to-do -listasta. Ja onpa muuten tyylikäs samalla! Saman merkin Dream, Create, Inspire on söpön lisäksi hyvä muistutus jokaiseen päivään sanomansa puolesta. Ja onpa kynällä itse asiassa hyvin kiva kirjoittaakin. Näiden lisäksi kanniskelen mukanani noin 14 ponnaria, joita en ikinä löytä kun tarvitsen, ainakin kolmea eri huulirasvaa (Madara Plum plum, MAC kosteuttava huulirasva ja Esse huulirasva parhaita!) ja yleensä myös ohuet kashmirhanskat ja käsivoide kulkee näin talvella mukanani. Inhoan kuivia käsiä, ne kutittaa. Niin, ja toi Essen Protect oil on yksi sellainen ihonhoitotuote, jota kannan aina mukana. Ihan paras jos iho tarvii hieman kosteutusta päivän aikana!

Ja parasta. Suklaata. Aina suklaata. Koska elämä ilman suklaata on tylsää elämää. 

Mitä teidän työlaukuista löytyy? 

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

Kirjoittelin joskus vuosia sitten blogini alkuaikaoina postauksen nimeltä From Russia with love. Siihen aikaan halusin kirjoittaa postauksen Venäjästä ja venäläisyydestä ja siitä, mitä kaikkea positiivista Venäjässä mielestäni on. Venäjää on mun mielestä aina Suomessa parjattu vähän turhankin paljon, vaikkakin ehkä historian tuntien se on ihan ymmärrettävää. En oo pitkään aikaan koskettanut aihetta blogissani, mutta se on kuitenkin sellainen asia, josta haluaisin kirjoittaa. 

Millaisia fiiliksiä mulla on Venäjää kohtaan? Vihaanko sitä, rakastanko sitä? Miksi luovun kaksoiskansalaisuudestani (lisää aiheesta täällä)? Liittyykö se tuntemuksiini Venäjää kohtaan? 

Mä oon ihan tarpeeksi tietoinen Suomen ja suomalaisten pääsääntöisestä suhtautumisesta itänaapuriimme, joten en lähde väittelemään blogissani Venäjä-politiikasta. En tiedä asiasta tarpeeksi voidakseni siitä kirjoittaa, enkä toisaalta halua tuoda politiikkaa blogini osaksi. Suomessa tuntuu nimittäin usein olevan sellainen konsensus, ettei mikään muu kuin yltiövihreä tai yltiövasemmistolainen ajatusmaailma ole tarpeeksi hyvä ja kaikki poliittinen keskustelu muuttuu aina hirveäksi ylemmyydentunnettaan korostavaksi riitelyksi. 

Mutta niin, Venäjä. Mä luulen, että mitä pidemmälle mennään vuosissa ja mitä vähemmän olen tekemisissä Venäjän tai venäläisten kanssa, sitä vähemmän mä koen mitään tunteita Venäjää kohtaan. Tiettyjä asioita venäläisyydessä rakastan, mutta näin kolmekymppisenä en enää koe mitään kuuluvuutta siihen suuntaan. Se tuntuu vieraalta, samalla tavalla kuin vaikkapa Ranska ja ranskalaisuus. Tajusin taannoin, että oon ollut viimeisen kuuden vuoden aikana kerran Venäjällä ja silloinkin Pietarissa, josta en tykännyt yhtään. Moskovassa olin viimeksi kuusi vuotta sitten. Moskovaa rakastin nuorempana, mutten oikein tiedä mitä mieltä olisin nykypäivänä, jos sinne menisin. Voi olla, että tunteet olisivat erilaisia tai sittei ei. Jotenkin kaiken tän reissaamisen keskellä en oo koskaan halunnut lähteä Venäjälle edes käymään. Se on oikeastaan hassua, ennen rakastin käydä Moskovassa. Nyt tuntuu, ettei sillä olisi enää mitään annettavaa, kaikki on jo nähty ja on mielenkiintoisempiakin paikkoja. 

Mutta rehellisesti mä luulen, että taustalla vaikuttaa sellainen asia, että oon vähän vieraantunut Venäjän kulttuurista ja mentaliteetista. Pietarin reissullamme oli useampi asiakaspalvelu-tilanne, jossa mun teki mieli vaan raivota. Jo matkalla sinne saatiin vähän erikoista kohtelua (nähtävästi kaksoiskansalaiset usein saa aikamoista v*%€&ilua osakseen) ja vuosien varrella oon törmännyt moneen venäläiseen, jotka ovat lähinnä raivostuttaneet ja ärsyttäneet mua. Uskokaa kun sanon, jos suomalaisia ärsyttää tietyntyyppisten venäläisten turistien käyttäytyminen, niin kelatkaa millaista on olla mentaliteetiltaan 100 % suomalainen, mutta ymmärtää jokainen sana, jonka nämä ärsyttävät ääliöt suustaan päästävät. 

Musta on tullut elämäni aikana liian suomalainen ymmärtääkseni venäläisyyttä enää samalla tapaa. En voi olla myöntämättä, että moni piirre venäläisyydessä ja venäläisissä ärsyttää mua suunnasttomasti. Mutta, samalla venäläisyydessä on todella paljon positiivisia puolia. En tosin tarkemmin ajatellen tykkää yhtään määritellä tiettyjä luonteenpiirteitä tiettyyn kansallisuuteen. On ihania vieraanvaraisia ja lämpimiä ihmisiä, eikä sillä ole väliä, minkä maan passi heillä on. Toki jos katsotaan maiden kulttuureja, niin niissä voi olla yhtäläisyyksiä, mutta en siltikään tykkää, että ulotetaan tiettyjä attribuutteja tiettyihin ihmisryhmiin. And who am I to say? Mä oon niin vieraantunut venäläisestä todellisuudesta, että en osaa sanoa siitä mitään. Mulla on hyvin vähäinen kosketus venäläisyyteen ja venäläisiin, ja ne venäläiset ihmiset joiden kanssa oon tekemisissä, on meidän perheen pitkäaikaisia ystäviä tai sukulaisia, joten totta kai he ovat ihania ihmisiä, kun ovat meille rakkaita ja läheisiä. Sen perusteella minkään linjanvedon vetäminen on ihan turhaa ja perusteetonta. Toisaalta en haluaisi tuomita koko kansaa erinäisten veemäisten virkamiesten ja asiakaspalvelijoiden perusteella. Todellisuus kun on jossakin niistä harmaista sävyistä näiden mustan ja valkoisen välissä. 

Onko mussa joku sellainen osa, jonka koen venäläiseksi? Ei. Mä en jotenkin osaa ajatella, että luonteenpiirre A on venäläistä ja B suomalaista. Mä oon mä, uniikki kokonaisuus, joka on syntynyt Uzbekistanissa inkerinsuomalaiselle ja venäläiselle, kasvanut suomenvenäläisessä perheessä Suomessa ja perustanut perheen suomenvirolaisen miehen kanssa Suomessa. Siinäpä soppa. En osaa alkaa miettimään, mikä osa musta on mitäkin. 

Mun mies nauraa välillä kun fiilaan kultaa ja marmoria, että tytön voi viedä Venäjältä, mutta Venäjää ei tytöstä. Nauran mukana, mutta välillä mietin asiaa enemmän. Miksi mä tykkään kalliinnäköisistä asioista ja mulla on tietynlainen maku? Voiko se olla, että oma lapsuuteni ei ollut mitenkään rikasta ja unelmoin joistakin tietynlaisista asioista ja ehkä jopa erilaisesta statuksesta. Marmori miellyttää mun esteettistä silmää, en välttämättä ajattele sen hintaa tai sitä, että sitä pidetään kalliina. En näe, että se on mitenkään kytköksissä mun venäläisyyteen vaan enemmänkin vaan yleiseen elämänhistoriaani, josta voi etsiä linkkejä nykyiseen makuun. Kontulan vuokra-asunnossa maailmalle lähtenyt lapsi on sellainen kuin on, välittämättä siitä onko venäläinen vai suomalainen. 

Nyt mä ajauduin vähän eri raiteille. Mutta niin, en koe, että jotkut osat minusta olisivat venäläisiä, koska en oikeastaan koe, että mussa on venäläisiä osia. Mä puhun venäjää melko puhtaasti joo. Se on mun perheen kesken mun tunnekieli ja popitan mielelläni venäläistä musiikkia. Mulla on venäläinen passi, josta oon hankkiutumassa eroon ja osaan nimetä ehkä kolme venäläistä ministeriä ja kymmenen viihdetähteä. Osaan tehdä venäläistä ruokaa (vähäisesti tosin) ja rakastan borshia. Mutta siinä se. 

Välillä vertaan omaa suhtautumistani Venäjään ja mietin, että olenko monia muita pehmeämpi, koska mulla on venäläistä taustaa. Oon aina ajatellut niin, mutta viime aikoina enemmän ja enemmän oon tullut siihen tulokseen, että ei se edes liity siihen. Esimerkiksi koko Suomi ja iso osa maailmaa tuntuu vihaavan Putinia, enkä ihan osaa ymmärtää sitä. Ei, hän ei ole utopistinen halailija, vaan hän on maataan raudanlujalla otteella hallitseva diktaattori. Toisaalta, voiko Venäjän kokoista korruptoitunutta valtiota hallita muulla kun valistuneella diktatuurilla? Saan aina osakseni hämmennystä kun kerron, että tavallaan pidän Putinista. Hän on tehnyt eurooppalaisittain ajatellen pahoja asioita, enkä voi hyväksyä niitä. Mutta samalla kun en voi hyväksyä asioita, mä ymmärrän niitä. Mä ymmärrän hänen tekojaan nimenomaan venäläisten ja Venäjän johtajana. Hän on päämäärätietoinen johtaja, joka tekee sen, minkä kokee tärkeäksi ja oikeaksi. Mä pidän siitä, että hän on älykäs. Hän on hyvä puhuja. Niin oli toisaalta Hitlerkin ja moni muu paha ihminen. Musta oli mielenkiintoista seurata Trumputinia. Kun ymmärtää jokaisen sanan molempien puheesta, ei jää epäselväksi kumpi on älykäs ihminen. On mielenkiintoista kuunnella Putinia, sillä hän on oikeasti todella älykäs ihminen. Mä itse asiassa huomaan koko ajan enemmän ja enemmän toivovani, että hän on vallassa mahdollisimman pitkään, sillä rehellisesti sanottuna ajattelen niin, että vihollinen, jonka tunnemme on paljon parempi kuin tuntematon vihollinen. Rajanaapurina mua huolestuttaa se, kuka tulee Putinin seuraajaksi. Olen toki itsekin sitä mieltä, että monelta kantilta arvioiden Putin on varmasti paha, mutta kuka isojen valtioiden johtajista ei ole? On hieman helpompaa olla Sale ja käydä Holidayssa bissellä yhden turvamiehen kanssa kuin olla 150 miljoonaa kulttuurillisesti hyvin jakautunutta venäläistä johtava Putin, joka on ehkäpä yksi maailman TOP3 vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ja todennäköisesti maailman vaikutusvaltaisin valtionpäämies. 

Suhtaudun Venäjään skeptisesti ja välillä hyvinkin negatiivisin fiiliksin, mutta samalla pyrin asettumaan niihin kenkiin ja ymmärtää asiaa eri kanteilta, ei vaan supisuomalaisesta näkökannasta. Välillä se onnistuu, välillä ei.

Miksi sitten näin negatiivisenkin tunneskaalan pohjalta olen halunnut opettaa pojalleni venäjää? Vaikka en osaa sanoa suoraan mikä osa minusta tai ajatusmaailmastani olisi venäläistä tai itse asiassa vaikka kokisin itseni täysin suomalaiseksi, koen silti valtavaksi rikkaudeksi sen, että olen saanut elää kahden kulttuurin keskellä. Se on sellainen rikkaus, jonka haluan myös poikani saavan. Tai itse asiassa hän saa kolme kulttuuria, joista ammentaa. Kun puhun lapselleni venäjää, se ei sinänsä liity siihen, että haluaisin hänen osaavan juuri venäjää. Se liittyy enemmänkin siihen, että haluan kasvattaa lapseni hyödyntäen kaksikielisyyden hyödyt, ja venäjä on mulle tunnekieli, jolloin kaksikielisyys onnistuu perheessämme. Toinen vaihtoehto olisi ollut viro, mutta koimme sen mieheni kanssa liian samanlaiseksi suomen kanssa ja helposti sekaisin meneväksi. Venäjä soljuu eri tavalla, siinä on aivan eri lauserekanteet ja lausumiset ja siinä on eri aakkosetkin. Se on musta jotenkin hyödyllisempi kaksikielisyyden hyötyjä ajatellen. Ja kieltämättä on musta ihanaa, että poikani osaa joskus venäjää. Hän saattaa haluta tutustua kulttuuriin, maahan ja kieleen enemmän kuin äitinsä. Haluan antaa hänelle sen mahdollisuuden. 

Mutta mikä on varsinainen mielipiteeni Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan? Ei sitä kai ole. En koe itseäni miksikään muuksi kuin suomalaiseksi, tunnen venäläistä kulttuuria ehkä keskiverto suomalaista paremmin ja puhun kieltä. Rakastan itse asiassa venäjän kieltä ihan valtavasti. Se on musta todella ilmaisuvoimainen kieli, jolla voi kertoa ja kuvailla niin paljon enemmän. Se on mun suosikkiasia Venäjässä. Kaikkea muuta kohtaan suhtaudun loppujen lopuksi nykyään aika yhdentekevästi. Maa siinä missä muutkin. 

Pages