Ladataan...
Mungolife

Kirjoitin tuossa edellisessä postauksessa hieman tuosta meidän järjestelystä äitini kanssa lastenhoidon suhteen ja siitä tuli mieleeni se, miten usein kohtaan hieman yllättyneitä reaktioita siitä, miten paljon aikaa vietämme perheenä ja miten paljon teemme asioita perheenä tai sisaruksina. Välillä saan myös kysymyksiä siihen liittyen, miten mieheni "kestää" kun anoppi tai kälynsä ovat usein kanssamme. Musta se on jotenkin ihan outoa, koska se kaikki kuulostaa tosi oudolta meidän ajatuksissa. 

Mä en ikinä koe, että perhe olisi jotenkin pakollinen ja ystävät on niitä, jotka on valittu perhe. Mulle myös mun perhe on ystäviä, mun parhaita ystäviä. Jos jonkun mielestä oli outoa kun parikymppisenä sanoin, että äitini on paras ystäväni, niin arvatkaa mitä? Se ei oo muuttunut yhtään. Se on sitä edelleen näin kolmekymppisenä. Tosin, myös mun siskot on mun parhaita ystäviä.

Me ollaan tosi läheinen perhe ja sen takia nää kaikki asiat on tosi luontevia meille ja ihan luonnollista on, että nähdään aina vähintään kerran viikossa. Jos ei nähdä kuukauteen, se on jo outoa. 

1. Meillä on hassu tapa laittaa viestiä toisillemme, jos ollaan reissussa. Joka päivä pitää laittaa jotain viestiä. Se on itse asiassa hassua lähinnä siksi, että jos meidän äiti on reissussa, hän käyttäytyy kuin yksi lapsista. Joka päivä tulee viestiä kotiin, että kaikki on hyvin ja he ovat puuhailleet sitä ja tätä. Koko päivän voi olla hiljaiseloa, mutta illalla tulee raportti, että kaikki on kunnossa. Äitini on aina jännittänyt meidän ulkomaan matkoja ja aina kovasti toivoo, että laitettaisiin viesti, että hän tietää meillä olevan kaiken hyvin. Niinpä hän itse tekee sitä aina myös. Se on jotenkin suloista. Meillä on tapana laittaa viesti kun ollaan perillä pitkän ajomakan jälkeen (Helsinki-Lempäälä on pitkä :D) ja jos vaikka siskoista jompikumpi lähtee meiltä illalla ajelemaan kotiin, pitää aina lähettää viesti, että on turvallisesti perillä. Musta tää on jotenkin tosi luonnollista ja sama sääntö on meillä miehen kanssa, jos toinen on pois kotoa. Se ei maksa mitään, on nopeaa ja helppoa ja toinen tietää, että kaikki on hyvin. 

2. Me juhlitaan kaikkien synttäreitä edelleen. Neljä kertaa vuodessa käydään ulkona kaikki yhdessä syömässä. Neljä, koska vanhemmillani on sama syntymäpäivä. Tosin, se neljä on nyt vähän ulottunut pidemmälle, kun on Dante ja puolisoja... No, joka tapauksessa, aina kun perheenjäsenellä on syntymäpäivä, mennään sankarin valitsemaan paikkaan syömään. Aina tän ei tarvii olla fiiniä. Siskoni syntymäpäivä osui hänen pelipäivälleen ja muutenkin oli paljon kaikkea sillä viikolla, niin siskon toive oli sushia kotioloissa. Ja sehän toteutettiin. Me ei ostella lahjoja, me ostetaan synttärisankarille illallinen perheensä kanssa :) 

3. Me reissataan aika paljon yhdessä. Nytkin kun suunnitellaan meidän Australian matkaa, niin näillä näkymi äitini ja siskoni tulevat osaksi matkaa mukaan ja toinen sisko poikaystävänsä kanssa ajattelivat mennä ehkä samoihin aikoihin samaan suuntaan maapalloa ja matkan varrella ehkä osuisi reittisuunnitelmat yhteen. Äiti reissaa paljon kanssamme, sillä me saamme silloin tehdä miehen kanssa kahdestaan asioita ja taaperon kanssa yksi lapsenvahti helpottaa elämää. Toisaalta musta on myös superkiva reissata mun siskojen kanssa! Oli hauskaa kun mä toivoin, että äiti ja sisko tulisivat pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi viikoksi meidän reissuun, ja ne taas vaikeili, että he sitten voivat olla vielä yhden viikon siellä keskenään, etteivät "häiritse" meitä. Pelkäsivät, että ahdistutaan, jos he haluaa tulla kolmeksi viikoksi. Todellisuudessa kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä, jos ovat pidempään, mutta ei haluttu "pyytää" sitä toisiltamme. Vaikka ollaan paljon yhdessä, osataan myös miettiä sitä, että ehkä joku haluaa olla vaan keskenäänkin välillä. 

4. Meidän isästä puhutaan aika vähän, tai ainakin mä puhun blogini puolella. Todellisuudessa isäni on ihan yhtä vahvasti läsnä kuin äitini, se vaan jotenkin on aina asia, joka ei näy. Isäni tekee todella paljon meidän lasten eteen ja on maailman ihanin ukki. Mun synttärihulinoissa hän oli auttamassa aamusta iltaan ja oli se ihminen, joka vei Danten iltapalalle, kylpyyn ja nukkumaan. Ja Dantehan rakastaa ukkia! Iskä on yleensä ne huoltojoukot, jotka kattoo koiria kun me reissataan (isäni ei ole matkustelevaa sorttia ja työkin estää usein), auttaa muutoissa ja on koko ajan muuten tukena ja turvana. Äitimme on sitten taas henkisesti räiskyvämpi persoona, josta ehkä tulee puhuttuakin enemmän. Meidän äiti on se, joka joi meidän kanssa skumppaa ja lauloi karaokea aamukolmelta Apollossa, kun taas isäni on se, joka vei Danten leikkipuistoon aamulla kaikkien muiden nukkuessa. Molemmat ihania! 

5. Meillä on sisaruschätti, joka ei koskaan ole hiljaa. Me laitetaan sinne ihan kaikki mahdollinen. Memet, kuvia, kuulumisia, jotain ihan turhia ajatuksia. Mun Whatsappissa aina ylimpinä viestiketjuina on meidän sisarusketju, äitin kanssa keskustelu ja mieheni kanssa keskustelu. Sitten kaikki muu. Me laitetaan nykyään itse asiassa harvoin mitään viestiä toisillemme suoraan, vaan oikeestaan aina vaan tuolla yhteisessä chatissa. Jos joku sanoo, että kolmas on aina kolmas pyörä sisarussuhteissa, mä olen jyrkästi eri mieltä, koska me ollaan ainakin tiimi. Vaikka meillä on pitkät ikäerot ja siskoilla taas lyhyt keskenään, en mä koskaan ajattele meitä jotenkin eriparisiksi tai niin, että joku ei kuuluisi kerhoon. Me ollaan meidän joukkue ja jokainen tietää vähän kaiken toisista. 

6. Mun mies oikeesti tykkää viettää aikaa mun perheen kanssa. Se tulee hirveän hyvin toimeen mun siskon puolison kanssa, ja se on jotenkin jo tottunut siihen, että me ollaan sellainen kolmikko. Aika usein viikonloppuna jompikumpi sisko tulee käymään tai sit me käydään Helsingissä. Anoppiaan hän rakastaa! Tiedän, että monille voi olla vaikeeta ymmärtää, miten mies jaksaa viikottain anoppiaan, mutta meillä mies on pikemminkin järkyttynyt, jos anoppi ei tule käymään :D Meidän äiti on niin iso apu ja myös henkinen tuki, myös mun miehelle. Äitini nimittäin ottaa aina mieheni puolen, jos tulee kränää :D Voin käsi sydämellä sanoa, ettei mieheni ole koskaan esittänyt toivetta, että mun äiti ei tulisi käymään, päinvastoin. Ja mä ymmärrän tän, koska mä itsekin tykkään todella paljon mun miehen perheestä! Harmittaa vaan se, että esim. kälyni tekee paljon töitä ja urheilee sitoutuneesti, emmekä ehdi näkemään niin usein kuin huvittaisi. 

7. Kun mitä tahansa tapahtuu, tiedotusjärjestys on 1. Mies, 2. Äiti ja siskot, 3. Kaikki muut. Tosin, mun raskaudesta tiesi ennen miestäkin mun sisko, en nimittäin itse meinannut uskoa hailakkaa viivaa raskaustestissä ja lähetin siskolle kuvan. Aina kun mitä tahansa tapahtuu, itketti tai nauratti, ekat puhelut on aina mun siskoille ja äidille. Asia ei ole merkityksellinen, ellen jaa sitä heidän kanssaan. 

8. Me tehdään tosi paljon toistemme eteen. Autetaan aina kaikessa, jaetaan pyytettömästi ja anteliaasti, tehdään palveluksia, jotka ei ees tunnu palveluksilta, koska ne tekee ihan mielellään. Me ollaan usein vähän kuin tosi iso perhe, joka asuu eri osoitteissa, mutta elää tietyllä tapaa yhteisesti. Mun sisko varasi mulle just vähän aikaa sit yllärinä hierontakäynnin, kun oli ollut vähän raskas viikko. Sellasia pieniä ja isoja juttuja, jotka kertoo siitä, että toinen välittää. 

9. Mun kaikki lähimmät ystävät tuntee tosi hyvin mun perheen. Mun siskot ja äiti on paljon mukana mun järjestämillä jutuilla, oli ne sitten leffailtoja, peli-iltoja, synttäreitä tai muita juhlia. Mun ystävät kyselee usein mitä mun siskoille kuuluu, ja välillä näkee tai vähintään viestittelee mun siskojen kanssa. Mä en koskaan ajattele, että nää on mun perhettä ja nää on mun ystäviä, vaan niin, että nää on kaikki mulle rakkaita. Ne menee siinä aika sujuvasti kaikki rinnakkain. 

10. Mulle kauhein ajatus olis, että jompikumpi siskoni päätyisi sellaiseen suhteeseen, jossa me muut ei tykättäisi puolisosta. Se olisi todella kauheeta. Mun siskot ja mun mies tulee superhyvin toimeen ja me kaikki rakastetaan mun siskon avopuolisoa. Mä todella toivon, että tulevaisuudessakin voidaan olla todella läheisiä me siskokset ja meidän puolisot, ja ainakin so far so very good :D 

Kellä muilla on superläheiset välit perheeseensä? 

Ladataan...
Mungolife

Lilyllä on ollut tässä viime aikoina hurjan hyvä kampanja #onkopakkojaksaa, joka on pureutunut työhyvinvointiin ja työuupumukseen. Mä ajattelin kirjoittaa tästä sinänsä hieman erilaisesta näkökulmasta, sillä mietin itsekseni tuota asiaa siltä kannalta, miten jaksetaan ehkäpä yhdessä maailman tärkeimmistä duuneista, vanhemmuudessa. Kotiäitiys voidaan rinnastaa työhön, ja ylipäätään mun mielestä vanhemmuus on omalla tavallaan työtä. Työtä, joka usein uuvuttaa, mutta jonka uuvuttavuudesta ei voi sanoa mitään. 

Lily on kerännyt tähän kampanjaan liittyen alan ammattilaisilta viisi vinkkiä, joista on apua työuupumuksen huomaamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Ne vinkit olivat: Edistä keskustelevaa ilmapiiriä, lisää hallinnan tunnetta, tee kehut näkyviksi, mahdollista maisemanvaihdos ja suhtaudu palkkaukseen vakavasti. Ne nauratti mua aika paljon kun mietin niitä tältä kantilta, sillä nää kaikki on ihan päin honkia niin kotiäitiydessä kuin vanhemmuudessa. 

Tuoreena vanhempana on todella vaikea edistää keskustelevaa ilmapiiriä. Naisen mielialat hyppivät hormonimyrskyssä yhdestä toiseen ja kaikki keskustelu on tunneladattua. Äärimmäisen tunneladattua, sillä onhan keskustelun aiheena oma pieni aarre, jolle haluaa vain parasta. Tässä on mukana niin paljon syyllisyyden tunteita ja muita monimutkaisia tunteita, että on oikeasti vaikeaa puhua vanhemmuuden kiemuroista. Joillekin pareille voi olla todella vaikea puhua asioista toisilleenkin. Ja hei, sillä tärkeimmälle työkaverille, omalle lapselle ei oikein voi sanoa, että "hei, äitiä nyt väsyttää, voisitko hei vähän nukkua?" Toki tässäkin on tärkeää pitää keskusteluyhteys auki niin puolisoon kuin vaikka ystäviin ja läheisiin, mutta se voi olla aika vaikeaa. Voi olla vaikeaa sanoa, että mä feilaan nyt tätä mutsiutta ihan jatkuvasti ja mun on paha olla, vaikka rakastan mun lasta. Tai ihan vaikka vaan vaikea sanoa, että hei, mä haluaisin nyt vaan olla yksin viikonlopun, vaikka rakastan mun perhettä. Vanhemmuuteen voi liittyä vaikka mitä tunteita, mutta syyllisyyden tunne on varmasti jokaisen vanhemmuuden vahvimpia tunnemaisemia. 

Sitten päästäänkin siihen hallinnan tunteeseen. Oikein naurattaa. Mikä hallinnan tunne?! Toimistotyössä voit päättää miten käytät aikasi seuraavana päivänä 9 ja 17 välillä. Kotona sä et tiedä yhtään herääkö auringonsäde vai mörrimöykky. Sä et voi pakottaa lasta nukkumaan minuutintarkkuudella ja ruokailuunkin voi mennä tunti tai vartti. You never know. Vanhemmuudessa ei ole mitään hallinnan tunnetta. Ja kun tähän vielä lisää sen pelon, joka on joka hetkessä läsnä, se vähäinenkin kontrolli katoaa kuin pieru Saharaan. Toki hallinnan tunnetta voi lisätä luomalla rutiineja ja sillä lailla pyrkiä helpottaa arkea, mut sen vaikutus voi olla kuin pisaralla valtameressä. 

No entäs sitten ne kehut? Kuinka usein edes maailman parhaalle puolisolle muistaa sanoa, että hei, sä oot erinomainen isä/äiti. Kehua vuolaasti malttia, osaamista, hellyyttä, pitkäjänteisyyttä, johdonmukaisuutta? Kehua sitä, että heiiii, sä sait hiukset pestyä ilman itkua ja sait pikkutyypin nukkumaan vartissa! Kyllä varmasti joskus lapsikin sanoo vanhemmalleen, että "sä oot maailman paras äiti/isä", mutta arjessa enemmänkin se pikkutyyppi vaan tekee just ne asiat, mitä ei saisi, kiljuu ja vinkuu ja huutaa ja sotkee ja tekee kaikkea mahdollista, mitä ei pitäisi. Siinä ei paljoa kehuta, että kuule mutsi, kivan puuron keitit aamulla, kun puurot lennätetään jonku kiukkukohtauksen iskiessä lattialle. Ihan vaan koska on väärä lusikka. 

No entäs se maisemanvaihdos? Hah! Arki lapsen kanssa. Olet kotona todella paljon. Käyt välillä perhekerhossa tai leikkipaikalla. Oot ulkona aina kun ei sada ja silloinkin kun vähän sataa. Käyt liukumäellisissä ja leikkipaikallisissa tavarataloissa ja ostareissa. Kuuntelet samoja hiton lastenlauluja ja vaikka kuinka vaihtelet leikkipaikkoja, on se silti aika lailla sitä samaa päivästä toiseen. Neljä-viisi ateriaa, leikkimistä, päikkäreitä ja loputonta siivousta. 

Enkä ees sano mitään palkasta. Henkisellä puolella maailman paras palkkaus; voi katsoa kuinka oma lapsi kasvaa, kehittyy ja miten hänen persoonansa koko ajan muodostuu. Taloudellisesti arvioiden? Maailman surkein palkkaus ja monessa taloudessa senttiä saa oikeasti venyttää aika kunnolla. Sitä paitsi tämä pikkuprojekti on myös aika kallis kaiken kaikkiaan. Palkkauksen tärkein puoli on tietenkin se, millaisia tyyppejä siinä ympärillä on työporukassa. No, ne tyypit on aika vähissä kun oot yksin lapsen kanssa kotona. 

Että ei paljoa noistakan oo sinänsä hyötyä tässä vanhemmuudessa. Mutta se mistä on apua, ja se mikä on musta olennaista jokaisessa työpaikassa ja varsinkin työuupumuksen tai muun uupumuksen uhatessa, on yksinkertainen asia. PYYDÄ APUA. Uskalla pyytää apua, äläkä pidä itseäsi huonona, kun näin teet. 

Ja se mikä mua niin kyrsii tässä yhteiskunnassa on syvälle juurtunut ajatus siitä, että "joku ei pärjää yksin" ja "se nyt tarttee apua". On jotenkin kunniakasta kun jaksetaan suunnilleen hautakuntoon asti, kunhan itse jaksetaan. Ei elämä se ärsyttää mua ajatuksena. Mäkin oon saanut lukuisia palautteita siitä, miten mä annan vääristynyttä kuvaa äitiydestä ja kuinka mä oon ihan sukka, kun mun äiti auttaa niin paljon. Ja nyt mä vielä palkkasin lapsenvahdin auttamaan! Mä kyllä pärjäisin yksin ja mä en varsinaisesti tarvitse apua, kyllä mä pärjäisin. Mutta ei mun tarvii elää elämääni pärjäten äärirajoillani, vaan mä voin elää täyttä elämää tehden valintoja, jotka eivät kuluta mua loppuun ja joista hyöytyy koko perhe.

Lapsenvahtien hyödyntäminen ei tarkoita, ettenkö mä pärjäisi yksinkin. Tää tarkoittaa, että olen tarpeeksi älykäs tietääkseni oman jaksamisen puitteet ja tiedän myös sen, että kun mä olen parhaimmillani, olen myös paras mahdollinen äiti. Mun äiti auttaa kahtena päivänä viikossa Danten kanssa. On auttanut siitä asti kun ollaan muutettu Lempäälään. Joka viikko äitini on apuna yhden yön ja kaksi päivää. Hän leikittää Dantea, syöttää Dantea, laittaa tämän nukkumaan ja herää yöllä, jos Dante herää. Hän antaa mun nukkua yhden aamun ja syöttää Dantelle aamupalan. Hän vie Dantea leikkimään ulos ja tiskaa päikkäreiden aikana tiskit. Hän pesee jopa pyykit. 

Mua ei nolota yhtään sanoa, että mä koskin tänään ekaa kertaa sappisaippuaan ehkä puoleen vuoteen. Meidän äiti pesee vaikeimmat tahrat. Tai mun mies, joka on meidän virallinen pyykkihuolto. Mä tosi harvoin ehdin sinne asti. Mua ei nolota myöntää tätä, koska mä oon ylpeä siitä. Mä olen ylpeä siitä, että mä oon osannut pyytää apua ja palkata apua. En tietenkään vaadi äitiäni tekemään tätä joka viikko korvauksetta. Hän ei tässä joudu mitenkään kyykytetyksi. Olemme sopineet meille sopivan järjestelyn ja sillä mennään. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Dantella on superläheinen suhde mummiinsa, mummi palvoo Dantea ja me saamme mieheni kanssa ajoittain hengähtää. Käydä salilla, käydä kahvilassa, käydä treffeillä, käydä vaikka yksin kävelemässä. Hetkeksi voimme irtaantua. 

Nyt kun palaan töihin, tarvitsemme apua vieläkin enemmän. Niinpä palkkasimme lastenhoitajan 15 h:ksi viikossa. Hän leikittää ja viihdyttää, me ehditään siivota ja tehdä ruokaa ennen kuin klo on 21, sillä saadaan työasiat työpäivän aikana tehtyä. Me ostamme lapsenhoitajalta aikaa itsellemme kun ostamme hoitoapua. 

On jotenkin surullista, että todella moni tuomitsee tällaiset valinnat ja koko ajan hoetaan jotain iänikuista mantraa siitä, miten pitäisi itse ja minä hoidin lapseni ihan itse ymsym. 

Uupunut työntekijä ei ole millään lailla hyödyksi yritykselle. Hän on vain haitaksi. Uupunut äiti ei ole hyväksi lapselleen tai perheelleen tai yhteiskunnalle. Ja koska yhä edelleen yhteiskunnassamme syyllistetään heitä, jotka "eivät jaksa", moni ei uskalla sanoa mitään. Ei uskalla sanoa pomolleen kaatuvansa työvuorensa alle tai sanoa puolisolleen, ettei jaksa hoitaa kaikkea yksin. Meillä erotaan, työpaikoilta ja parisuhteista, kun joka paikalta tulee sellainen info, että pitäisi olla kiireinen ja aina jaksaa. Eikä tämä ole mitään nykyajan hössötystä. Elämä on toki muuttunut. On paljon enemmän vapaa-ajan aktiviteetteja, joista voi nauttia. On paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen vanhaan. Mutta väitän, että näillä ei ole niin paljon tekemistä tämän asian kanssa. Harva vanhempi unelmoi maailmanympärimatkasta, jonka näki jossain blogissa tai skumppalounaasta sunnuntaina jääkiekkotreenien sijaan. Vanhemmat unelmoi yleensä siitä, että voi katsoa leffan rauhassa nukahtamatta väsyneenä kesken. Tai siitä, että saa siivota, ilman, että joku sotkee heti sen mitä juuri siivosit. Tai ihan vaan siitä, että saa olla yksin kotona, eikä kukaan tarvitse yhtään mitään. Ihan varmasti samoja haaveita ja samoja väsymyksiä on ollut niin kauan kuin on ollut vanhemmuutta. Ihan varmasti yhtä lailla vanhemmat väsyivät ennenkin. Nyt näistä asioista voi kuitenkin jo pikkuhiljaa puhua ääneen ja saada apua tai vähintäänkin sympatiaa. Vaikka silti vielä yhä edelleen tän asian ympärillä on ihan turhaa stigmaa. 

Suoraan sanottuna nimittäin moni uupuu turhaan. Moni vanhempi ja moni työntekijä. Vanhempana sen myöntäminen on vaan hieman vaikeampaa. Eikä siitä voi hakea sairaslomaa tai todeta, että nytpä vaihdan työpaikkaa. Siksi kannattaa sisäistää jo aikaisessa vaiheessa tämä. Ei, ei ole pakko jaksaa. Vaikka jaksaisikin, jos olisi pakko, niin ei ole pakko jaksaa silloin kun sitä pakkoa ei ole. Mä ainakin nautin siitä, että voin olla äiti ja työntekijä samanaikaisesti ja olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa, mutta samalla saan myös levätä ja nauttia elämästä. 

Mä en ymmärrä muutenkaan sitä mentaliteettia, että nyt on pakko jaksaa eläkepäiviin ja sitten saa nauttia. Menee elämän parhaat vuodet hukkaan.

Mitä mieltä te olette tästä? 

Pages