Ladataan...
Mungolife

*Sisältää kaupallisia yhteistyölinkkejä

Onpas ollut aivan uskomattoman ihana talvipäivä! Pikkaisen pakkasta, ohuenohuet valkoinen huurteinen kerros maassa ja fiilis ihan kuin keskitalvella. Mä ihan oikeasti inhoan pimeää syksyä, ja puhkean kukkaan ensilumen myötä. Tai siis viimeistään kun se lumi ensimmäistä kertaa oikeesti jää maahan ja ympärillä on valkoista ja kaunista! Vähän senkin takia me lähdetään joulukuuksi pois. Joulukuulla on tapana olla vielä se pimeä ja harmaa kuukausi, kun taas alkuvuosi on yleensä jo ihanan valkoista pakkastalvea. 

Mulla on hirveen monta asiaa, joista haluan kertoa näistä kuvista. Aloitetaan vaikka laukusta. Tein Lontoossa hyvin valikoivasti ostoja, mutta kolme mustaa nahkaista ostosta reissussa tuli tehtyä. Nahkatakki, nilkkurit ja laukku, ja kaikki vieläpä samasta paikasta. Mä rakastan Allsaintsia ja sieltä tein alepuolelta nahkatakki-löydön, jota en harmikseni oikein Suomessa ehtinyt vielä käyttämään. Mutta nilkkureita ja laukkua oon käyttänyt sitäkin enemmän. Tähän asuun keräsin tällä kertaa uuden laukun ja mun ikisuosikit vuosien varrelta; kelsiturkin, ylisuuren mohair-neuleen ja ylipolvensaappaat. Oon äärimmäisen rakastunut mustaan juuri nyt, joten päästä varpaisiin mentiin melko monotonisesti. Tai no, onhan toi neule nyt tummanharmaa, mut hyvin tummanpuhuvaa joka tapauksessa :) 

On itse asiassa aika pitkä aika siitä, kun oon ihastunut johonkin laukkuun, joka ei oo itkettänyt mun pankkitiliä. Furlan pari laukkua on viime vuosina tullut ostettua, mutta muuten laukkuhankintani ovat yleensä olleet hinnaltaan nelinumeroisia. Tämä reppulaukku* oli erittäin iloinen yllätys, sillä ihastuin laukussa aivan kaikkeen ja 300 punnan hinta oli itse mun laukkuhankintojen rinnalla aikamoisen mukava :) Varsinkin kun ollessamme Lontoossa oli Allsaintsilla joku alennuspäivä, kun kaikki oli -20%, joten laukku oli mukavan edullinen. Se, mikä tästä tekee ihan mielettömän kivan, on sen monikäyttöisyys. Ihastuin ensin sen ulkonäköön ja jäin tutkimaan tarkemmin. Mielettömän hyväntuntuinen ja kaunis nahka vahvisti kiinnostusta ja tarkempi tutkimus osoitti, että laukku on superkätevä. Tässä on kädessä kannettava hihna, pitkä olkalaukku-hihna ja kaksi ohuempaa hihnaa takana, sillä itse asiassa, laukku on reppu. Perfect! Saa helposi olalle paksulla ja pehmeällä hihnalla tai sitten heitettyä selkään, jolloin saa helposti kädet vapaaksi. Reissuihin ja työpäiviin ihan ykkönen! (Kiinnostuneille tiedoksi: MacBook 13 ei mahdu niin, että läpän neppari menee kiinni, 12 menee hyvin. Mutta, vaikka läpän nepparia ei saa kiinni, saa noi remmit kiinni, jolloin laukku pysyy kasassa hyvin, eli käy hyvin siis MacBook 13" kanssa työlaukuksi.) Huomasin muuten kun hain tähän linkkiä, että Allsaintsilla on kaikki -30% ja liike toimittaa Suomeen, joten tälle ei jää hinnaksi nyt 209 puntaa, eli n. 250 €, jos joku muukin innostuu. Laukku löytyy täältä*. 

Multa usein kysytään, miksi mä tykkään kalliista statuslaukuista niin paljon ja onko ne muka oikeesti satojen ja tuhansien eurojen arvosia. No eihän ne ole, jos ihan totta mietitään, onko joku 4000 € laukku sen verran parempi kuin esim. tämä. Mutta, mä tykkään joidenkin muotitalojen historiasta ja mun silmää miellyttää erittäin paljon myös tietyissä laukuissa se muotoilu ja yksityiskohdat. En kiistä, ettenkö olisi todennäköisesti aivopesty rakastumaan Chaneliin ja Hermesiin, sillä ne edustavat jotakin muuta kuin vain nahkaa ja metalliosia. En kuitenkaan koe, että mulle laukun kalleus on itseisarvo. Se, että laukku on aitoa nahkaa, vuorostaan on. Mä en osta yhtäkään tekonahkalaukkua, vaikka se olis kuinka nätti. En edes katso niitä. Koska itse asiassa mun mielestä tekonahkalaukku ei voi olla nätti. Mä tiedän, miten tekonahka käyttäytyy hyvin pian käytössä ja en tykkää siitä muovisesta tuntumasta tai ulkonäöstä edes ennen kuin se pääsee kulumaan. Kaunis nahkalaukku on ihan asia erikseen. Tässäkin mä ihastuin just tohon vahvaan grained -nahkaan, joka on todella kaunis. Mutta niin, alle 100 €:n on vaikea löytää hyvä ja laadukas nahkalaukku. 100 ja 1000 € väliin niitä mahtuukin jo varmasti vaikka kuinka paljon, mutta mua miellyttää harva malli. Furlan Metropolis on yksi niistä, ja siksi kyseistä laukkua multa löytyykin. Mutta sitten, kannattaako ostaa joku hieman tuntematon merkki hintaan 450 € vai vaikka Louis Vuitton tai Chanel paljon kalliimmalla? No, ensinnäkin mä tunnun ihastuvan noihin jälkimmäisiin, mutta tietyllä tapaa ne on myös parempia sijoituksia. Laukku kestää ja sen huolto käy melko helposti merkkihuollon kautta, mutta lisäksi laukku säilyttää käytettynäkin arvoaan aika hyvin. Jos siis laukkuun joskus vuosien varrella kyllästyy, saa siitä huomattavasti paremmin rahojaan takaisin kuin jostakin no-labelista, vaikka kyseinen vähemmän tunnetun merkin laukku olisi kuinka laadukas ja nätti. Niin se vaan on. En sanoisi, että merkki määrää mun ostospäätöstä laukkujen kohdalla, mutta kyllä se vaikuttaa. 

No labelista tuli mieleeni.. Tää takki! Voi että mä rakastan tätä rotsia! Pari vuotta Acne Studiosin Velocite-takkia himoittuani käänsin kivet ja kannot ja etsin itselleni järkevän hintaisen version siitä. Ajattelin silloin kolme vuotta sitten olleeni tässä asiassa ihan perässähiihtäjä löydettyäni tämän kelsiturkis-trendin pari vuotta myöhässä, mutta itse asiassa mähän olin ihan ajoissa. Viimeiset kolme vuotta näiden määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt ja joka kaupassa on oma versionsa tästä edelleen. Mä kallistuin aikanaan johonkin ihan random merkkiin, joka tuli Koreasta asti ja riemu oli rajaton, kun takki oli täydellinen. Mä itse asiassa aina jotenkin ajattelin, että mä hankin tän, ja jos ihastun takkiin ja oikeesti käytän tän tyyppistä takkia, niin sitten myyn tämän eteenpäin ja ostan Velociten tilalle. Jotenkin ajatus siitä, että ostaisin yli 2000 €:n takin tietämättä tulisiko sitä ikinä käytettyä kunnolla, tuntui vain liian pelottavalle. Mutta tiedättekö mitä? Törmäsin taannoin kirppiksellä Velociteen omassa koossani ja hyvinkin järkevässä hinnassa (mikäli siis yli 1000 € käytetystä takista pitää järkevänä millään muotoa :D) ja kokeilin sitä mielenkiinnosta. Noup, tykkään tästä paljon enemmän! On aina ilo pukea tää päälle! Rakastan tätä tyyliä ja mallia, tää sopii ja istuu mulle tosi hyvin ja tää on käsittämättömän lämmin! Tuo tekokarvavuori on itse asiassa ihan mielettömän ihana käytössä. Lämmin, ei hiosta ja on niin unelmanpehmeä, että vaikea oikeasti kuvailla. Velociten aito villa ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Kolme vuotta myöhemmin oon superonnellinen tästä mun löydöstä!

Jotenkin musta tuntuu, että usein oletetaan, että mun vaatteet on aina tosi uusia ja shoppailen tosi paljon. En nyt sano, ettenkö shoppailisi verrattain aika paljon, mutta mulla on myös paljon kestosuosikkeja vuosien takaa. Tää kyseinen takki on kolme vuotta vanha, päälläni oleva jättineule, jota pidän mekkona, on myös kolmen vuoden takaa. Mä rakastan tota mohair-neuletta, jonka löysin Dubaista (yep, of all the places, tää löyty Dubain kuumuudesta Henkkamaukan alesta. Ihana ihana malli, jossa on maailman mukavinta olla näin talvikeleillä. Meillä on toimistolla ilmastointi vähän turhan lujalla, niin mulla on töissä lähes aina joku mega-oversized-neule. Yleensä tämä. Säädyllisyyden vuoksi mä pidän tätä yleensä aina lyhyiden mustien shortsien kanssa ja hyvin tää toimii tunikana tai mekkona. Tää on muuten kokoa XS, mikä herättää kysymyksen siitä, minkähän kokoinen se mun oikea koko eli M-L olisi ollut? Tänne mahtuis nimittäin varmaan toinen minä alle samanaikaisesti :D Neulehan on näkynyt mun kuvissa vuosien varrella useita kertoja ja lähes samanlaisessa asussakin vielä pariin otteeseen. En voi sille mitään. Rakastan tän neuleen yhdistämistä ylipolvensaappaisiin ja isoon takkiin. Toimii aina, vaikkei ehkä ole kovin inspiroivaa.

Joko muuten äkkäsitte ton karmeen tyvikasvun? Arvatkaa kauan mun edellisestä kampaajakäynnistä on? 7,5 viikkoa! Teen hidasta kuolemaa, mut käytän hyväkseni pipokautta ja oon kulkenut varmaan kohta kaks viikkoa pipo päässä. Oikeesti toi ei ees oo niin paha livenä ku mitä se on kuvissa, joissa valo taittuu hiuksiin, mutta hei ihan totta. Kaksi kuukautta ilman kampaajaa, oon ihan helisemässä. Tosin, pakko sanoa, että tyvikasvua lukuunottamatta oon kyllä älyttömän tyytyväinen Nooran kätten jälkeen, sillä väri on edelleen ihan superhyvä ja nää mun uudet hiuspidennykset (B´Long Pro) on ihan mielettömät! Edelleen niin pehmeät ja erinomaisessa kunnossa vaikka oon hoitanut niitä vähän miten sattuu ja käytännössä asunut pipo päässä. Tiistaina onneksi pääsen jälleen Nooran tuoliin, alan varmaan huomenna laskemaan jo tunteja :D Mun piti mennä jo marraskuun alkupuolella kampaajalle, mut sit kun me vähän uudelleentyöstettiin noita meidän reissuaikatauluja, niin kaikki piti laittaa uusiksi ja perua mun joulukuun alun aika ja aikaistaa sitä. En viittinyt mennä kolmen viikon välein kampaajalle, joten siirrettiin mun aikaa ihan tähän lähtöä edeltävälle viikolle ja oon odottanut ensi viikkoa kuin lapsi joulua. Ollaan niin pitkään reissussa, että on pitänyt miettiä kaikki vähän uusiks, kampaajista ja ripsihuolloista lähtien. 

AMBER takki / ALLSAINTS laukku* / GUESS saappaat / H&M neule 

Mun piti tehdä vaikka mitä järkevää tänä viikonloppuna, alkaen siitä, että olisin aloittanut pakkaamisen, mutta aika jotenkin meni vaan hujahtaen ohi! Oli superkiva viikonloppu, mut nyt on vähän pelko persiissä, että miten tässä ehtii kaiken tekemään ennen lähtöä. Perjantaiaamulla otan nokan kohti Helsinkiä ja siitä sitten lähdetään viikonloppuna reissuun. En oo ees tehny vielä pakkauslistaa ja tässä olisi vielä tehtävä noin miljoona työasiaa ennen lähtöä, joten saapa nähdä mitäs jännää sinne Ausseihin tuleekaan pakattua mukaan :D

Onko blogini seuraajien joukossa muita, joiden toinen nimi vois olla Vitkastelija? Ainakin mitä tulee pakkaamiseen ja muihin epämiellyttäviin asioihin liittyen? Ja mitä tykkäätte tästä mun kokomustasta kokonaisuudesta? Jei or neij?  

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

Musta on jotenkin hassua, että siinä missä Black Fridayt ja Halloweenit on rantautunu Suomeen tosi tehokkaasti, Thanksgiving loistaa melko lailla poissaolollaan. Ehkä se on liian lähellä joulua ja ajaa liiaksi samaa asiaa, mutta musta ois ihanaa, jos nimenomaan Thanksgiving kaikista näistä perinteistä tulisi Suomeen. Ei, meidän ei ehkä tarvii juhlia samaa historiaa siinä, mutta päivä, jolloin ollaan kiitollisia, olisi hyvä suomalaisillekin. 

Mietin eilen katsellessani jotain kuvia Thanksgivingista, mistä minä olen kiitollinen? 

No ensisijaisesti terveydestä. Mä olen terve, mun kroppa ja mieli palvelee mua erittäin hyvin ja ajoittaisia flunssia lukuun ottamatta oon melko lailla 100 % terve. Jos jotain pientä kropan brekaamista ilmestyy, niin yleensä se on hoidettavissa melko pienin ponnisteluin. Lapseni on terve. Hänellä on kaikki hyvin ja hän kehittyy hyvin ja oikea-aikaisesti. Mieheni on terve ja koko biologinen perheeni on terve. Mulle on auennut vasta viime vuosina se, kuinka paljon on erilaisia terveydellisiä murheita, niin henkisiä kuin fyysisiä enkä voi olla liian kiitollinen, että meillä on tällä hetkellä kaikki niin hyvin. Kun koko perhe voi hyvin ja on terve, on kaikki elämän peruspalikat sen verran paikallaan, että niiden päälle on paljon helpompi rakentaa elämää ja onnea. 

Osoitan kiitollisuuttani kroppaani kohtaan kuuntelemalla sitä. Väsymystä lääkitään levolla, henkistä väsymystä jollain kivalla tekemisellä, kroppaa liikunnalla, unella, nesteytyksellä, ruoalla ja vitamiineilla. Yritän kiittää kroppaani pitämällä siitä hyvää huolta, koska muutakaan en voi. Tässä on annettava kiitos jonnekin muualle, sillä on sattumien summa, kuka on terve ja kuka ei. Tähän mennessä on jaettu voittavat kortit, niistä olen kiitollinen.

Mä olen kiitollinen meidän pojasta. Mä en ole mistään tässä maailmassa niin kiitollinen kuin hänestä. On aivan uskomaton tunne saada olla äiti jollekin. On ihan mieletöntä seurata joka päivä, nauttia jokaisesta pienestä asiasta ja ihmetellä jokaista pientä kehitystä. On mahdotonta sanoin kuvailla, millainen sekamelska tunteita jokainen päivä on. On iloa ja onnea, turhautumista ja väsymistä, ihmetystä ja hämmennystä ja valtavasti ylpeyttä. Mittaamattoman suuria iloja ja hyökyaallon lailla sisälleen sulkevia vahvoja pelkoja. Todellakin tuntee elävänsä ja tuntevansa jokaikinen hetki. Mä rakastan sitä, kuinka voin upottaa nenäni hänen hiuksiin ja hänen tuoksunsa täyttää kaiken tai kuinka hän käpertyy kainaloon ja sanoo mama ja jokaikinen kerta en tiedä itkettääkö mua liikutuksesta vai hymyilyttääkö onnesta. Hän on koko maailmani keskipiste ja olen niin äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan joka päivä kokea äitiyttä ja elää hänen kanssaan. 

Mä tiedän, että kaikki eivät koskaan saa tuntea tätä ja niin moni haluaisi tuntea tämän tunteen. Olen onnekas, olen oikeastaan tosielämän lottovoittaja. Olen saanut kokea raskauden, synnytyksen ja lapseni ensi hetket ihmisenä. Olen kiitollinen, mutten pidä itsestäänselvyytenä mitään. Jokainen onnen asia elämässä on haurasta ja aina kaikki voi särkyä. Nautin siis joka päivästä. Järjestän kaiken tekemisemme ja työni ja kaiken sen mukaan, että lapsellani olisi paras olla, mutta myös niin, että itse saan olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Hän on elämäni suurin lahja ja haluan ottaa siitä kaiken irti. Jokaisesta leikistä, jokaisesta halista ja jokaisesta ihanasta hetkestä hänen kanssaan. 



Mä olen kiitollinen mun perheestä, ja erityisesti mun äidistä. Olemme olleet äitini kanssa aina läheisiä, mutta raskaus ja äitiys sekä mummius teki meistä lähes erottamattomat. Hän on pojallemme kuin kolmas huoltaja, jonka kanssa poika rakastaa olla. Tämä luo mulle mahdollisuuden yhdistää elämässäni sekä työnteon ja uran, että perheen ja lapseni parhaan. Olen vasta vastikään ymmärtänyt millaista äitiys on ja olen ymmärtänyt mitä tunteita äitini on käynyt minun, esikoisensa, kanssa. Meidän välillämme on erottamaton side. Koen, että nykyään olemme äitini kanssa myös erottamattomia ystävyksiä. Tosin ei, en voi sanoa niin. Ystävyyssuhteet ovat tasapuolisia. Niissä pitäisi molempien saada yhtä paljon kuin antaa. Äitini kanssa emme koskaan pääse sellaiseen tasa-arvoisuuteen. Hän antaa meille aina enemmän kuin me pystymme antamaan. Ja hän tekee sen ilolla ja rakkaudella. En edes osaa potea huonoa omaatuntoa siitä, että äitini uhraa meidän takia paljon, koska hän ei saa sitä näyttämään mitenkään uhraavalta, vaan hän tekee sen ilolla. Hän on niin uskomaton apu arjessani, että elämäni olisi hyvin erilaista ilman. Eikä vain arkemme pyörimisen kannalta vaan koska äitini on mulle vahvin henkinen tuki, jonka voisin ikinä kuvitella. 

Mä toivon, että voin osoittaa kiitollisuuteni äidilleni. Joillakin tavoin se tulee kuin itsekseen. Uskon, että äitini on yhtä onnellinen ja kiitollinen läheisestä ja molemminpuolisesti kunnioittavasta suhteestamme. Hän on onnellinen siitä, kuinka paljon hän saa olla lapsenlapsensa kanssa ja kuinka läsnä hän voi olla meille. Mutta pyrin osoittamaan kiitollisuuttani monin eri tavoin; asioin ja teoin, jotka ilahduttavat äitiäni. En koskaan pysty antamaan hänelle yhtä paljon, mutta yritän. Mun rakas äidinäiti oli elämänsä viimeiset vuodet tosi fyysisesti heikossa tilassa. Alzheimer ja halvaantuminen ei ollut mitään lastenleikkiä ja hänen elämänsä loppupuoli ei ollut helppo. Äitini teki äitinsä eteen niin paljon ja sain seurata sitä vierestä koko nuoruuteni. Ja mä tiedän, että tästä rakkaudesta ja kiitollisuudestani äitiäni kohtaan tulen ammentamaan saman voiman kuin mitä äidilläni oli, jos minun joskus tarvitsee. Nyt hän auttaa meitä. Meidän vuoro on sitten joskus. Nykymaailmassa välillä tunnutaan pitävän jopa omituisena sitä, kuinka läheisiä äitini kanssa olemme. Mutta mun mielestä eri sukupolvia on ihan turha erottaa omiksi kokonaisuuksiksi, joita pitää kädenmitan päässä toisistaan. Mä elän edelleen siinä maailmassa, missä isovanhemmat osallistuvat lasten kasvatukseen ja lapset ja lapsenlapset pitävät vanhoista huolta. 

Mun äiti opettaa nyt poikaani pitämään lusikkaa kädessä. Mä toivon, että jos tilanne sitä vaatii, tulevaisuudessa poikani käyttää tätä taitoa syöttääkseen mummia, sitten jos tämä ei pysty. Äitini tulee luoksemme ja on läsnä lapselleni. Ei hänkään saa koskaan joutua olemaan yksin tai yksinäinen. Tämä on ehkä se osa, jossa mun on helpointa antaa takaisin siitä, mistä olen kiitollinen. Tää vaan on usein se osa, joka unohtuu usein ihmisillä helpoiten. 

Oon myös äärimmäisen kiitollinen mun isästä, joka on aina ollut niin rauhallinen ja turvallinen osa mun elämääni, että en osaisi edes kuvitella millaista elämäni olisi ilman niin vakaata isäsuhdetta. Emme ehkä juttele ja hengaa yhtä paljon kuin perheen naisten kanssa, mutta hän on aina apuna, tukena ja turvana ja aina ja ikuisesti häneen voi luottaa sataprosenttisesti. Ja siskoistani, jotka ovat mun parhaita ystäviä, enkä mä koskaan koe olevani yksin, koska mä olen osa kolmikkoa, vahvaa kolmikkoa, meidän joukkuetta. 

Mä olen kiitollinen meidän taloudellisesta tilanteesta. Se mahdollistaa niin paljon. Me voimme matkustaa ja käydä sosiaalisissa tapahtumissa ja järjestää asiat hieman helpommin ja mutkattomammin. Me emme ole rikkaita, me olemme keskiluokkaisia. Inhoan lokeroita ja asteikkoja, mutta jonnekin sinne keskiasteikolle asetumme. Me voimme elää mukavassa omakotitalossa ja ajaa isolla ja kivalla autolla ja käydä ulkomailla ja leikkipuistoissa ja kerhoissa ja syödä päivälliseksi mitä haluamme. Siitä on oltava äärimmäisen kiitollinen. Kaikki voisi olla hirveän paljon eri tavalla. Mä oon tosi kiitollinen siitä, että mä en oo koskaan joutunut laskemaan miten rahat riittää tässä kuussa tai seuraavassa ruokaan, enkä oo joutunut miettimään mihin kerhoihin voin viedä lapseni tai ostetaanko tänä vuonna hanskat vai lapaset. Että voin usein tehdä ratkaisuja, jotka ovat mukavampia, eivätkä taloudellisen tilanteen sanelemia. Mä en ole vieraantunut tästä maailmasta, mä tiedän, että kaikille se ei ole näin. Ja mä olen kiitollinen. 

Tässä pitää olla kiitollinen moneen suuntaan. Oon ollut onnekas. Oon ollut peräänantamattoman sinnikäs. Oon ollut oma-aloitteinen ja osa tästä on mun itseni rakentamaa. Osa on kuitenkin ollut monen sattuman summa. Saamani kasvatus. Saamani varhaiskasvatus. Tukevat opettajat ja valmentajat ja hyvät ystävät vuosien varrella. Elämän pienet sattumat. Kaikki ovat vaikuttaneet siihen, missä mä olen juuri nyt taloudellisesti. Yritän antaa takaisin. Hyväntekeväisyyslahjoituksin ja jouluavustuksin ja vastaavin. Mä olen kiitollinen vanhemmilleni heidän antamasta mallista, jossa työtä ei ole ikinä pelätty ja rahaa on säästetty seuraavalle sukupolvelle. Pyrin tekemään samaa itse. 

Olen kiitollinen tästä blogista. Tämä oli yksi niitä elämän pieniä sattumia, joista paisui valtava asia. Jotain upeeta ja tärkeetä. Tää on tuonu mahdollisuuksia vähän jokaisella elämän osa-alueella eteeni, mutta ennen kaikkea tää on tuonut mulle henkistä iloa ja pääomaa. Mä olen oppinut, mä olen keskustellut, mä olen jakanut, tuntenut, iloinnut ja ärsyyntynyt. Tää on ollu mulle intohimo ja harrastus ja työ ja vaikka mitä vuosien varrella. Nyt se on kuin satoja vanhoja ystäviä, joita pääsee näkemään vähän väliä. Tämä on ollut peili omaan itseeni ja moni asia on saanut tästä alkusysäyksen. Tulen olemaan aina kiitollinen tästä. 

Mä olen kiitollinen mun miehestä. Voi hän ajaa mut välillä hulluksi. Mutta voi että mä en olisi mä ilman häntä. Hän on lehmänhermoinen, hän on kiltti, hän on tsemppaava, hän on kultainen. Hän on paras kumppani, mitä voisin ikinä kuvitella. Hän on tuki ja turva, johon nojautua. Hän laittaa mulle aamulla pyytämättä kahvitermarin valmiiksi ja hän elää ja tekee kaikkensa perheelleen. Ja kaiken sen keskellä hän on myös uskomaton ilo silmälle. He had me at hello, enkä ole nähnyt ketään muuta sen jälkeen. Hän on kumppani. En voisi olla tarpeeksi kiitollinen siitä, että tässä hullussa maailmassa löysin rinnalleni jonkun. En toista puoliskoani, olin jo muutenkin ehjä. Vaan jonkun, joka otti mut kokonaisena, kaikkine paloineni, myös niine huonoine, ja joka kävelee vieressä, lähellä, käsi kädessä ja tarpeen vaatiessa vähän kantaa. Kauniisti ja lempeästi, kuin kukkaa kämmenellä. 

Tää on ehkä kaikesta siitä, mistä oon kiitollinen, se, missä en osaa osoittaa kiitollisuuttani tarpeeksi. Oon temperamenttinen ja vaativa vaimo, joka ei aina muista laittaa asioita perspektiiviin. Kehityksen paikka, sillä haluan, että mieheni voisi olla minusta yhtä kiitollinen kuin minä hänestä. Hän varmaan onkin, mutta haluan tietää ansaitsevani sen. 

Mä olen kiitollinen, että oon viime aikoina löytänyt tietynlaisen rauhan. Sitä on vaikeeta selittää, sillä en oo ehkä koskaan kipuillut kovin voimakkaasti, mutta siitäkin huolimatta tuntuu juuri nyt siltä, kuin olisi löytynyt jotakin syvempää, jotakin vahvempaa. Mä huomaan viihtyväni hyvin vähän somessa ja jopa blogissa, sillä oikea elämä tuntuu tapahtuvan juuri tässä ja nyt ja keskityn siihen. Oon lukenut viimeisen kahden viikon aikana kaksi kirjaa, leiponut ja järjestänyt yhden perhejoulun (etukäteen reissailujen vuoksi). Mä oon viettänyt rauhallista ja rentoa aikaa perheeni kanssa ja ottanut aikaa vaan itselleni. Se tuntuu itsestäänselvältä, mutta mulle se ei missään nimessä ole sitä. Oon siivonnut kodin ja tyhjentänyt paljon kaikkea turhaa materiaa. Oon tilannut 0 pakettia Black Fridayn aikana ja oon nauttinut kodista ja kodin tunnelmasta enemmän kuin ikinä. Oon jotenkin ollut hirveän tyytyväinen ihan kaikkeen enkä ole halunnut mitään uutta tai korjata mitään vanhaa. Tätä on hirveän vaikea selittää, mutta tuntuu hyvältä olla, ja siitä olen kiitollinen. 

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja juuri siitä olen erityisen kiitollinen. En pelkästään siitä, että mulla on miljoona asiaa, mistä olla kiitollinen vaan siitä, että osaan myös suhtautua elämääni ja elämäni pieniin asioihin kiitollisesti ja positiivista niistä löytäen. Se on ehkä se tärkein avain onneen mulle :)  

Mistä te olette kiitollisia? 

Ladataan...

Pages