Ladataan...
Mungolife

Ihan uskomatonta, että on jo helmikuu. Tammikuu meni niin nopeesti ohi, etten ehtinyt oikeen tajuumaankaan. Kirjoittelin edelleen vähän joka asiaan kuukauden paikalle 12 ja vuoden paikalle 18. Ja yks kaks onkin jo 2.2. ja kevät ihan nurkan takana vaikkei lumimääristä uskoisikaan. Ei oo paljoo ulkona tullut käytyä tässä viimeisen viikon aikana kaiken sairastamisen keskellä, mutta huomasinpa tuossa joku päivä, että mulla oli vielä nämä asukuvat julkaisematta koneellani. Jostain syystä kuvausvaiheessa en tykännyt näistä, mutta nyt ne ei enää haittaa. Tosin ärsyttää toi Australian jäljiltä lämpimäksi värjääntynyt tukka, joka on onneksi jo hetken ollut tuhkansävyinen. Mutta muutenhan tää on oikein kiva arkiasuni, jonka mielelläni jaan kanssanne! 

Tuo paita on itse asiassa sellainen, mikä mulla on ollut jo monta vuotta. Piti oikein kaivamalla kaivaa joku vanha asu tässä paidassa ja sellainen löytyi neljän vuoden takaa, tosin siinäkin nimitän paitaa jo "vanhaksi". En edes muista mistä asti tuo paita on ollut mulla, mutta tykkään siitä yhä edelleen. Sinänsä hassu sattuma, että olin täysin jo unohtanut tuon asun, mutta puin edelleen päälleni ihan samantyyppisen asun. Ylipolvensaappaat, musta hame ja pitkä takki yhdistettynä tuohon neuleeseen. Ei oo ihan hirveesti tyylini muuttunut tässä vuosien varrella :D Hiukset eläneet omaa elämäänsä värien vaihtelun keskellä, kiloja tullut jokunen lisää ja sormessa on pari sormusta muistuttamassa siitä, että 2015 neiti on 2019 rouva ja äiti. Mut silti sama tyyppi, jonka vaatekaapissa on edelleen samat vaatteet kuin vuosia sitten. Nimittäin katsellessani noita vanhoja kuvia, tajusin, että mulla on noi kaikki asusteet ja vaatteet edelleen käytössä. On edelleen ne Joien saappaat, tämä Bubbleroomin paita, tuo Chanelin Boy ja se Burberryn trenssi. 

Yksi juttu, mistä mä saan osakseni aina vähän väliä hieman ihmeellistäkin kommenttia, on se, että olen "jämähtänyt". En ihan ymmärrä sitä. Viisi vuotta sitten elin Lontoossa sinkkuna vuokrakämpässä kämppisten kanssa yliopistossa opiskellen ja vapaa-aaikanani baareillen, matkustellen, shoppaillen ja treenaten. Viisi vuotta myöhemmin asun omakotitalo-omistajana Lempäälässä aviomieheni ja lapsemme kanssa käyden töissä ja blogaten ja viettäen vapaa-aikani leikkitreffeillä, perheen kanssa hengaten ja ystäviä nähden. Mun mielestä mun elämässä on tapahtunut aivan hurjasti viidessä vuodessa! Ehkä se ei tunnu siltä, kun yhteen aikaan joka viikko tuntui tapahtuvan jotakin, oli se sitten joku seikkailu, matka tai muu. Nyt elämäni tuntuu paljon rauhallisemmalta, jopa tylsältä, mutta kun katsoo viiden vuoden muutosta, huomaa sen olevan aikamoinen. Ainoa asia, joka on samaa, on Mungolife-blogi, joka on edelleen arjessani vahvasti läsnä, edelleen yksi töistäni ja edelleen mulle tärkeä. Jos se on jämähtämistä, niin myönnän, guilty as charged! 

Mutta kun katson näitä vaatteitani neljän vuoden takaa en voi olla ajattelematta väitettä jämähtäneisyydestä. Olenko tyylillisesti jämähtänyt jonnekin vuosien taakse? Voi olla. En vaan itse näe siinä mitään pahaa. Mä tiedän olevani ääääääääärimmäisen ennalta-arvattava pukeutuja. Jos jonkun pitäisi veikata, mitä puen arkena päälle, veikkaan kaikkien ajattelevan "ylipolvensaappaat, mekko tai neule ja hame, pitkänmallinen takki, huivi ja merkkilaukku". Ja niinhän se on, 80 % mun ei-kesäasuista on tohon kuvaukseen sopivia. Mä tykkään tietynlaisista vaatteista, tietyistä asuista, tietyistä jutuista. Ne sopii mun nykyiselle kropalle ihan yhtä hyvin kuin sille 10 kiloa kevyemmälle kropalle viiden vuoden takaa. Mun leveälle lantiolle, pitkille jaloille ja jenkkakahvoilleni. Musta on hassua kuulla olevansa jämähtänyt tyyliin samaan aikaan kun koko ajan bloggaajia syytetään trendien perässä epäekologisesta juoksemisesta. En toki väitä, että olisin lopettanut shoppailun viisi vuotta sitten, mutta väitän, että voisin pukea esimerkiksi tuon neljä vuotta vanhan asuni juuri sellaisena päälleni juuri tänä päivänä. Se on mun mielestä omalla tavallaan kestävää kuluttamista. Se, että vaatteet pysyvät vuosia hyvänä ja käyttökelpoisena ja ennen kaikkea sellaisena, joita tykkään pitää. 

Mä tein tossa vuodenvaihteessa itselleni lupauksen ennestään pienentää mun vaatekaappia. Yritin tuossa joku viikonloppu repiä sieltä vaatteita ihan kunnolla pois. Sain muistaakseni viisi vaatekappaletta karsittua. Alko ärsyttämään luopumisen vaikeus. Sit alko itse asiassa hymyilyttämään se, että sovitettuani koko vaatevarastoni yhä edelleen tykkään niistä kaikista. Joistakin vielä vuosienkin jälkeen. Sama kävi tuossa asusteosastolla. Satuin löytämään hyvin lyhyen ajan sisään aivan liian monta unelmieni listalla ollutta Chanelia. Totesin, että en jätä tilaisuutta nyt käyttämättä, vaan hankin haluamani laukut ennen kuin niitä ei saisi mistään ja ennen kuin niiden hinnat jälleen nousisi. Lupasin itselleni pyhästi, että möisin pari laukkua uusien alta pois. Olen nyt pari viikkoa tehnyt pohdintaa tän tiimoilta ja en vaan osaa erota mistään jo olemassaolevasta. Joka kerta kun "otan itseäni niskasta kiinni" ja päätän myydä yhden mustan Chanelini, en haluakaan tehdä sitä. 

Mä en oo todellakaan mikään Konmari-ihminen, mutta samalla huomaan tekeväni sitä omalla tavallani aina vähän väliä. Tilasin Oura-sormuksen. Se ei vastannutkaan odotuksiani älykelloni rinnalla, sillä se ei mielestäni tarjonnut mulle ihan hirveesti eikä malli tuntunutkaan sellaiselta, jonka kanssa haluaisin nukkua. Laitoin kellon palautukseen. Siinä ei sinänsä ollut vikaa, mutta se ei ollut musta täydellinen. Sitä logiikkaa oon yrittänyt viime aikoina noudattaa hankintojeni kanssa. Toinen hyvä esimerkki on eräs Zaran bleiseri, jonka ostin ja palautin joskus syyskuussa. Nyt huomasin 79 euroa maksaneen bleiskan maksavan 15,95 € alessa kävellessäni Zaran ohi ja jatkoin silti matkaa. Jos se ei kelvannut mulle täyshintaisena, sitä ei ole syytä ostaa alennettunakaan. Oli syynsä, miksi palautin sen. 

Mut niin, eksyin vähän asiasta. Onko tyylini jämähtänyt? Oon pitänyt lyhyttä kokeilua lukuunottamatta hiuksiani samalla tavalla jo vuosia. Oon meikannut samalla tapaa, pukeutunut samoin ja tykästynyt samoihin vaatteisiin ja asusteisiin kuin 2010-luvun alkupuolellakin. Oonhan mä varmasti jämähtänyt, mutta en koe sitä mitenkään pahaksi asiaksi. Päinvastoin. Musta on ihanaa, kun tiedän, mitkä jutut sopii mulle, mitkä hankinnat on melko ajattomia ja mitkä tuotteet palvelevat pitkään. Musta on ihanaa, ettei mun tarvii miettiä mitä laittaa päälle ja miten laittaa tukka. Hiustenlaittoon menee vartti, meikki taittuu 10 minuutissa ja vaatteet löytyvät kaapista pimeällä puoliunessa. En pode tukkakriisejä tai vaatekriisejä tai itsetuntokriisejä. Ei ulkonäkökriisejä tai ikäkriisejä. Musta tuntuu, että mun tapauksessa jämähtäminen tarkoittaa itseni hyväksymistä, itsestäni pitämistä ja sitä, että olen kokeiluni kokeilut. Tiedän mistä tykkään, kenestä tykkään ja mitä haluan elämältäni. Ehkä senkin takia elämäni vaikuttaa seesteisen tylsältä. Isojenkin muutosten keskellä oon nimittäin kokenut aika isoa rauhallisuuden tunnetta, enkä oikein osaa stressata. Se on aika kivaa :) 

Asuna tällä kertaa: 

BUBBLEROOM neule / H&M STUDIO hame / GUESS saappaat / ZARA takki / CHANEL laukku / ACNE huivi

Mitäs te tykkäätte asustani? Ja samaistutteko ajatukseei jämähtämisestä tiettyyn tyyliin? 

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

Täällä ollaan vihdoin parempaan päin. Pikkuinen yskii edelleen ja on aika kipeen oloinen, mutta ei ole enää tänään ollut kuumeessa ja on ollut paljon paremmassa kunnossa. Onneksi. On ollut aivan raastavaa katsoa pikkumiestä kovin kipeenä, mutta samalla on ollut kyllä ihmettelemistä siinä, kuinka ihanan reipas hän onkaan. Siinä on saanut vähän perspektiiviä omaan flunssaan, jossa on halunnut vaan käpertyä neljän peiton väliin ja olla vaan siellä koko päivän. 

Äitiys on kyllä sellainen juttu, joka on 99 % ajasta ihanaa, mutta näin kipeenä ollessa se 1% tulee esiin. Ja se on rankka. Siinä missä ennen flunssa tarkotti sitä, että sai tehdä just mitä halusi, eli maata tuntitolkulla kattomassa Netflixii ja juoda teetä ja nukkua 18 tuntia vuorokaudessa, se ei tarkoita sitä enää. Äitiys on nimittäin hyvässä ja pahassa sitä, että sua tarvitaan ihan koko ajan. On ihanaa, kuinka paljon pikkuiseni haluaa olla mun kanssa, viettää aikaa ja leikkiä ja puuhailla. Mut sit kun hänelle kelpaa vain minä juuri niinä hetkinä, kun olen itsekin kuumeessa ja haluan vaan olla ja nukkua, sillon se on hetkellisesti vähän raskasta. Eikä siinä mitään, jokainen varmasti tiedostaa tämän lapsihaaveiden keskellä, eli se mikään yllätys ole. Onneksi on ihana mies ja äiti ja anoppi, jotka auttavat paljon arjessa. Esimerkiksi tänään sain nukkua aamulla pitkään ja iltapäivällä mies hoiti lasta kun ilmoitin, että just nyt en jaksa olla äiti. Tarvitsin hetken sille, että voisin vaan röhnöttää sängyssä, selailla puhelinta, levätä ja olla. Nostan kyllä hattua kaikille yksinhuoltajille, ei ole kyllä varmasti helppoa se. 

Mä niiiiin toivon, että tämä olis meidän talven eka ja ainoa kunnon flunssa. Tällä kertaa se oli nimittäin aika raju, eikä sellainen vähän tukkoinen ja yskivä olotila. Nytkin pää tuntuu painavan tuhat kiloa ja väsyttää jumalattomasti, vaikka kello on vasta 21, eikä ajatus kulje ollenkaan. Oon yrittänyt maksella tänään laskuja ja saada jotain pahiten roikkuvia töitä edistettyä, mutta aika tehottomaksi on jäänyt. Innostuin paristakin eri postausaiheesta, mutta heti ensimmäisen virkkeen kohdalla jo rupesi lyömään tyhjää. No, ehkä mä totean tässä välissä, että vielä ei ole mun päivä ja mun helmikuu alkaa vasta huomenna kunnolla. 

Kiitos kaikista ihanista viesteistänne IG:ssä ja kiitos, että jaksatte odotella mun paluut kirjoittamisen äärelle. Viime viikolla bloggaaminen jäi äitiyden ja sairastelun jalkoihin. 

Pages