Ladataan...
Mungolife

Mietin tuossa yksi päivä, mitä kaikkea blogini onkaan minulle opettanut ja millaisia opetuksia, niitä negatiivisiakin, se on tarjonnut elämästä, internetistä ja yrittäjyydestäkin. Ihan konkreettisia juttuja, joita teki mieleni hieman listailla :) 

1. Tietyistä käsitteistä ei oikein ole konsensusta, mutta bloggaaja ei saa niistä silti irtisanoutua. Olen irtisanoutunut feminismi-termistä ja kritisoinut kehopositiivisuutta. Molemmissa kuulin vaan kuinka en ymmärrä termiä tai sisäistä sitä oikein. Samaan aikaan kuitenkin kaksi eri selitystä termistölle löytyy molemmissa tapauksissa. Feminismin tapauksessa yksi ryhmä puhuu siitä, kuinka sillä oikeasti halutaan saavuttaa todellinen tasa-arvo ja toinen ryhmä mesoaa, siitä kuinka sillä edistetään nimenomaan naisten asemaa, onhan kyseessä naisten asioita ajava liike, jonka ymmärtää jo nimestäkin. Osan mielestä olisi jopa oikeutettua, että saisimme naisina kostaa miehille vuosien sorto. Hetken tässä feminismi-keskustelussa meinasin jo kallistua takas siihen, että hei, joo, kyllä mä oon siltikin feminismi. Se oli jonkin sellaisen fiksun kommentin kohdalla, jossa todettiin, että vaikka osa olisi ihan hukassa ja ymmärtäisi aatteen väärin, niin sitä tärkeämpää on se, että todellista tasa-arvoa ajavat ihmiset eivät irtisanoudu aatteesta, jotta se ei mene kokonaan ihan pilalle. Olin hetken samaa mieltä, kunnes totesin, että ei, tässä on menty jo niin pitkälle tuon nimityksen väärinymmärryksessä ja väärien mielleyhtymien nostamisessa, että en voi enää olla omasta mielestäni feminismi. Kun liian iso joukko ihmisiä sotkee sen miesvihaksi, feminismin brändi on niin hukassa, että en halua olla feministi. Kun on OK, että kaupassa on myynnissä pikkutyttöjen paitoja sloganilla "Future is female", tämä pikkupojan äiti haluaa olla 100 % aito tasaarvon kannattaja. Kehopositiivisuus-kohu on niin tuore, että jokainen muistanee mitä siinä kävi. Kirjoitin siitä, miten eri painoluokan ihmisillä on erioikeuksia toisten kommentoimiseen ja sain kuulla aika reippaasti väittämääni tukevia "hoikka nainen ei voi..." juttuja ja sitä, että kehopositiivisuus ei ole kehokuvansa kanssa taisteleville "laihoille" vaan ainoastaan ylipainoisille. 

Voisi kuvitella, että molemmat aiheet olisivat herättäneet myrskyn kautta mussa halun mukautua mielipiteeseen, mutta ei, nämä ovat itse asiassa vain vahvistaneet omia ajatuksiani. 

2. Osaan seistä todella vahvasti mielipiteeni takana, enkä murru toisten painostukseen missään tilanteessa. Jonkun mielestä saatan olla väärässä, mutta olen oppinut pitämään puoliani paremmin kuin koskaan ja osaan seistä mielipiteeni takana, koska se mielipide on aina perusteltu. Joku voi olla perusteluni ja mielipiteeni kanssa eri mieltä, mutta minulla on niihin perusteluni, ja se riittää minulle. Olen kiitollinen blogille siitä, kuinka se on vuosien aikana opettanut perustelemaan ja ajattelemaan kaikkien kannalta. Kun olen kulkenut erilaisten mielipidekohujen läpi, olen oppinut näkemään asian kuin asian eri perspektiiveistä paremmin. Jo ennen kuin kirjoitan, mietin, että mitenhän tämän voi väärinymmärtää ja miten tästä voi joku loukkaantua ja yritän muotoilla asian mahdollisimman paljon kaikkia puolia huomioiden. Toki ihan sekopäisiä loukkaantumissyitä en minäkään osaa ennustaa, joten hei, katotaan mitä kohuja tähän polun varrelle vielä mahtuu. Niitä kun en ole oppinut vielä välttämään. 

3. Monen lukijan mielestä "olen eri mieltä" = "olet väärässä". Mä voin hyvin usein ymmärtää vastapuolen mielipiteen ja ymmärtää hänen perustelunsa. Mä voin ymmärtää, että hän on eri mieltä ja minä eri mieltä. Mutta se, että minä pitäydyn mielipiteessäni ja olen edelleen samaa mieltä kuin alun alkaenkin, ei tarkoita, että olisin väärässä. "Miksei se vaan voi myöntää, että on väärässä..." yms. on sellaiset asiat, joita on kritisoijani kyllä ehtineet vuosien aikana hokemaan enemmän kuin tarpeeks. Koska en ole väärässä, olen eri mieltä. Jos sanoisin, että aurinko on kylmä, olisin väärässä. Jos olisin sitä mieltä, että auringon säteet tuntuvat ikävälle iholla, olisin eri mieltä kuin joku muu. As simple as that. 

4. Aina tulee olemaan ryhmä ihmisiä, joiden mielestä mä teen kaiken väärin. Ihan sama mitä teen, teen sen väärin. Se ryhmä ei ansaitse minkäänlaista huomiota, ja sen olen oppinut viime vuosina erityisen hyvin. Olen oikeasti sisäistänyt sen, enkä ole kertaakaan kiehunut. Jos olen vastannut, olen todennäköisesti unohtanut asian kokonaan heti sen jälkeen. En käy keskustelupalstoilla lukemassa itsestäni, koska sillä ei ole mitään väliä. Voisin olla taikova yksisarvinen ja silti mun sarvi olisi vääränvärinen. Jos minusta ei löytämällä löydetä virheitä kaikesta tekemisestäni, ne keksitään tyhjästä ja esitetään faktana. Kaikkia ei voi miellyttää. Sen tiesin aina. Olen vuosien aikana ymmärtänyt, että kaikki ei tarviikaan. Ja itse asiassa tää ajatus on terävöittynyt bloggaamisen myötä. Bloggaaminen on opettanut, että riittää, että vähentää pientä joukkoa. Niitä, joiden kanssa on oikeasti aidosti samalla aaltopituudella. 

5. Oon oppinut, että maailmassa on älyttömän paljon ihania pyyteettömiä ihmisiä, jotka auttavat. Mä oon saanut niin paljon apua ja vertaistukea, etten olisi voinut uskoakaan. Se on ollut älyttömän hieno tunne ja saanut kiintymään tähän tuntemattomille kirjoittamiseen. 

6. Mä oon oppinut valokuvaamaan ihan superhyvin. En verrattuna siihen ja tähän valokuvaajaan, vaan entiseen minääni verrattuna. Osaan käyttää kameraa aika suvereenisti ja osaan rajata kuvia ja valottaa sisäkuvia. Osaan käsitellä kuvia ja saada niistä enemmän irti niin. On ollut iso oppia valokuvausta tämän työn yhtenä osana, sillä siitä on käytännön hyötyä. En tosin tiedä, minne laitan 20 000 kuvaa lapsen ensimmäisestä elinvuodesta tai milloin ehdin karsimaan niitä :D Bloggaaminen opetti kantamaan kameraa kaikkialla mukana tai vähintäänkin hyvällä kameralla varustettua puhelinta. Kaikesta on jotain muistoja kuvamuodossa, sillä tästä on tullut tietynlainen elämäntapa. En toki elä kamera kädessä ja vaikka ottaisinkin jostakin hetkestä kuvan, en jaa sitä blogissani. Se on mulle vaan. Mutta kyllä mulla olisi hyvin erilaisia kuvia ja hyvin eri määrä kuvia, jos en olisi blogia aloittanut. 

7. Mun esteettinen silmä on kehittynyt bloggaamisen myötä. Mä katson työni puolesta niin paljon inspiskuvia ja kaikkia muiden ihmisten kuvia, että se vaikuttaa väkisinkin makuun. Nykyään teen kotona ja erilaisissa jutuissa luoviakin ratkaisuja, ja osaan nähdä paljon kaunista ihan yksinkertaisissakin asioissa. Saan itse asiassa mun läheisiltä paljon positiivista palautetta tästä. Jotenkin kun bloggaamisen kautta on ollut paljon kauneutta ympärillä, siitä on tullut arkipäivää ja siihen pyrkii tiedostamattaan jatkuvasti ja osaa löytää sitä vähän kaikkialta. 

8. Oon oppinut arvostamaan niitä asioita, jotka ei näy blogissa, enemmän kuin ikinä. Kun niin iso osa on julkista, ne yksityiset asiat on ihan pyhiä. Ja niistä nauttii ihan hirveästi. Ja ennen kaikkea kun on niiiin paljon asioita, joita ei yksinkertaisesti pysty näyttämään blogissa. Kahden tunnin kävely luonnossa mun poikien kanssa? Priceless. Siitä voi ottaa kuvan, siitä voi kirjoittaa. Mutta sitä auringonlaskua ei saa koskaan näkymään kuvassa samalla tavalla. Raikas kirpakka syysilma ja se miltä se tuntuu poskilla ei välity kameran läpi. Pienen pojan vähän punertavat posket ja kylmä nenänpää kun hän halaa katoavat lämpimässä kodissa. Vauvan tuoksu hänen huoneessaan ja hänen ihollaan? Sitä ei pysty kuvailemaan minnekään. Sitä ei voi tallentaa mihinkään. Rakastan halailla poikaani ja käyn aina ennen nukkumaanmenoa avaamassa hänen huoneen oven ja vedän keuhkot täyteen tuota ihanaa tuoksua. Se katoaa. Sitä ei kohta enää ole. Sitä ei voi pullottaa, sitä ei voi tallentaa. Se on niin merkillinen, niin tärkeä. Se kun pieni poikani soittaa ovikelloa ja seisoo terassilla käsissään nippu kedonkukkia, jotka on kerännyt mummin kanssa ja hän ojentaa ne minulle. Se kuinka mieheni katsoo poikaa, joka juoksee pellon reunaa pitkin ja hänen katseessaan on kaikki samat tunteet kuin minulla.

Koska niin paljon katson maailmaa linssin läpi tai vähintäänkin näen mielessäni rajauksen, on niin paljon hetkiä, joissa ymmärrän, että tämä, juuri tämä, ei tallennu mihinkään muistikorttiin, ei mihinkään, mistä saan sen palautettua. Jotenkin tämä koko elämän taltioiminen kuviin ja teksteihin on avannut ymmärryksen siitä, että on asioita, joita ei voi tallentaa ja niiden katoavaisuus saa paneutumaan niihin täysin. 

9. Mun ruoanlaitto ja leipominen on noussut uusiin sfääreihin. 100 % mun kaikki ruoka- ja leivontainspiraatiot tulee blogin kautta; Instasta, Pinterestistä ja toisista blogeista. Mä rakastan leipoa, rakastan koristella leipomuksia ja rakastan tehdä näyttäviä ruokia. En todellakaan ole mikään kokki tai leipuri, mutta oon ehkä keskivertoa parempi keittiössä ja ennen kaikkea rakastan puuhailla siellä. Musta on ihanaa tehdä kaunis näyttävä kakku ja tykkään leikkiä macaronsien kimpussa tai kokeilla tehdä lampaanpaistia. Iso iso osa tästä tulee blogista. Viimeisimpänä opettelin, miten marjoista saa huurteisen näköisiä, koska ne on musta niin söpöjä smoothiebowleissa. Kaikkea sitä oppiikin kun innostuu. Vähintään kerran viikossa kokeilen jotain uutta keittiössä, ja aina sen inspiraatio on blogin kautta löytynyt. 

10. Mä oon oppinut tosi paljon viineistä. Mä en ymmärtänyt viineistä mitään ennen kuin aloitin piiiiiitkän yhteistyön asian tiimoilta ja nyt oon itse asiassa aika haka niissä. En siis todellakaan mikään viinitietäjä, mutta kuluttajana melko valveutunut ja tiedän mistä tykkään ja mikä sopii mihinkin. Tää on oikeesti iso rikkaus. En käytä juuri ollenkaan alkoholia nykyään. Viimeksi olin humalassa 30-vuotis syntymäpäivieni baarireissulla, sitä ennen en edes muista milloin. Mun alkoholinkäyttö on nykyään rajautunut tasan viiniin ja kuivaan omenasiideriin. Mielellään siihen yhteen, mitä saa vaan Virosta, eikä ees laatikkoina :D Ja niitäkin juon ehkä korkeintaan 4 iltana viikossa yhden lasin tai pikkupullon. Viini täydentää ruoan niin täydellisesti ja viinin kautta olen myös löytänyt juustot, ja nykyisin lemppariasiani on takan tuoksu, oma mies ja hyvä viini. Varmasti tähän olisin päätynyt joskus ilman blogiakin, ja itse asiassa moni näistä olisi todennäköisesti tapahtunut muutenkin, mutta koska blogi on ollut niin iso osa elämääni kymmenen vuotta, nämä se on opettanut. 

+BONUS: Olen oppinut kuinka kaukana some ja arki on todellisuudessa toisistaan. En koe mitään paineita tai ahdistusta omasta elämästäni näiden perusteella, sillä tiedän tasan tarkkaan mitä niiden kauniiden kuvien ja juttujen takana on. Ja se on hyvin erilaista, hyvin samanlaista kuin kaikilla. Mä pyrin tuomaan blogiini mahdollisimman paljon aitoja hetkiä, enkä halua feikata mitään, mutta faktahan se on, että kaikki tänne tulevat kuvat on mietittyjä, lavastettuja ja kuratoituja ihan vähintäänkin. Kun tietää, miten taikatemppu tehdään, ei mene muidenkaan taikatemppujen lankaan, vaan voi elää hyvin mukavaa ja stressaamatonta elämää. 

Yllättikö mikään näistä? 

Ladataan...
Mungolife

En tiedä miksi, mutta asukuvien taltioiminen muistikortille tuntuu nykyään hirveän haastavalle. Aikaa ja mahdollisuuksia kyllä on, vaikka rehellisesti sanottuna to do -listani on aina kilometrejä pitkä ja koko ajan on jotain pikku projektia, joka pitäisi saada valmiiksi. Ja yleensä se projekti on vallannut meidän olohuoneen tai se liittyy töihin, joissa on deadlineja. Mutta kyllä sitä aikaa olisi. Tuntuu vaan, että sitä ei saa aikaiseksi, kun tekee koko ajan muuta eikä laita sitä prioriteetiksi. En toisaalta tiedä enää onko se tämän blogin prioriteetteja. 

Nyt kuitenkin saatiin yksi työasu tältä viikolta kameralle tallennettua. Tosin, nyt kun kuvaillaan niin vähän miehen kanssa, niin tuntuu, että tässäkin meni tuhat vuotta saada edes melkein tarkkoja kuvia. Mä en enää muista miten olla luontevasti kameran edessä ja mies ei muista miten tarkennetaan kameralla. Siinä sitten ollaan :D Ja jaloissa vipeltää yksi ihana, josta tekisi mieli ottaa kuvia meikäläisen sijaan. 

No, luotan kyllä siihen, että syysasut inspiroi ja varsinkin työhönpaluu inspiroi, joten enköhän saa näitä kuvia jatkossa hieman useammin kameran rullaan.

Työ tosiaan inspiroi, eikä todellakaan pelkästään pinnallisesti. Toki on kivaa, kun on kiva työpaikka, jonne "pitää" pukeutua jotenkin järkevästi. Meillä nyt ei ole mitään pukeutumiskoodia, mutta oon aina kokenut, että työpaikalle olisi hyvä pukeutua siististi. Mua ei itse asiassa vähääkään kiinnosta miten muut on pukeutuneet, vaan enemmänkin mulla on sellainen olo, että mä itse oon paremmassa mielentilassa siististi pukeutuneena. Siinä pääsee sellaiseen fiilikseen, mihin ei välttämättä pääse kotona verkkareissa pyöriessä. 

Mutta niin, inspiraatiota on kyllä tämä ensimmäinen työviikko sisältänyt. Oon päässyt uudessa duunissa hyppäämään heti oikeiden tekemisten äärelle ja paljon on kaikkea mielenkiintoiste tehtävänä. On tosi siistiä tehdä taas töitä mielenkiintoisessa tiimissä ja päästä toteuttamaan itseään. On kiva saada työstä palautetta ja nähdä konkreettista työn tulosta. Toki saan sitä bloggaamisestakin, mutta tää on ollut osa mun elämää jo kymmenen vuotta, eikä tätä nyt kuitenkaan ihan samalla tapaa voi verrata kuin tiimissä työskentelyä, vaikka paljon teenkin erilaisia yhteistöitä ja oon yhteyksissä blogikollegoihin. Ja bloggaan yhteisössä. Mutta niin. Jotenkin superkivaa mennä toimistolle, olla ihan eri maailmassa ja sitten palata kotioloihin. Niitä kotiolojakin arvostaa jotenkin eri tavalla. Vaikka rehellisesti oon joka päivä lähtenyt töistä vähän silleen "en malttaisi vielä". Kirjoittelen lähiaikoina Familylifen puolelle tästä työn ja äitiyden yhdistämisestä, mutta huomaan selkeästi näiden viimeisen kahden vuoden antaneen perspektiiviä tietyllä tapaa moneen eri äitiyden aspektiin. 

Mun työpukeutuminen tulee varmaan koko syksyn olemaan farkut + neule -linjaa ja ajoittain sekoitan pakkaa mekolla :D Wuhuu! Mä en oikein tunne itseäni kotoisaksi jakkupuvuissa ja onneksi meillä ei niitä kyllä kukaan oleta kenenkään pitävän. Tällä kertaa mulla oli tällainen maanläheisistä pehmeistä sävyistä oleva asu, jonka pääosana oli tuo ihana kashmirponcho Club Monacolta. Täydellinen eBay-löytö, jonka löysin viime syksyllä varmaan kahden vuoden etsinnän jälkeen. 

Toinen pidempään etsimäni juttu löytyy myös kuvasta. Jo 2016 alkuvuonna (herrajumala onko siitä niin kauan?!) pohdiskelin ekan kerran haluavani beigen Chanelin Deauvillen. Täältä löytyy tuo postaus. No, tiedän, että laukku jakaa mielipiteitä, mutta mä oon tykästynyt siihen. Halusin sen just tietyssä beigen sävyssä ja ajattelin haluavani sen Largena. No, pari vuotta enemmän tai vähemmän silmiä auki pitäen tämän varalta kirjoitin ostoilmoituksen Chanel-ryhmään, kun ei näitä tuntunut uutena mistään löytyvän. Montaa erilaista mulle tarjottiin, muttei ikinä juuri tätä beigeä, vaan vääriä värejä. Juuri kun allekirjoitin sopparini uudesta työstäni, ilmestyi pari päivää myöhemmin mulle viesti eräältä tamperelaiselta ihanalta tytöltä, että hän on vähän pohtinut omastaan luopumista ja vieläkö etsin omaani. Hän lähetti kuvan ja siinä se oli, se täydellinen beige. Mutta se olikin Medium. No, sovittiin kuitenkin treffit, että voisin mallailla laukkua. Täysin uudenveroinen laukku olikin täydellisen kokoinen Mediumina ja olisi ollut aivan liian iso jopa siinä isommassa koossa. Kokeilin, pohdin ja ostin. 

Tää on musta tosi monipuolinen. Sopii hyvin työlaukuksi Helsinki-päiviin, kun täytyy saada koko elämä mukaan, ja välillä se tullee sisältämään pari läppäriä ja kaiken muun olennaisen. Toisaalta se sopii myös erinomaisen hyvin kesälaukuksi ja reissulaukuksi vanhan valaean Neverfullini tilalle. Tässä on olkahihnat ja nuo lyhyet hihnat ja materiaali on tosi jämerää käsiteltyä canvasta, joka tietääkseni hieman hylkii vettä. Tiedän toki, että vaalea canvas on AINA riski, mutta en voi itselleni mitään. Tykkään juuri tästä beigestä väristä eniten. Nyt olenkin viikon verran käynyt töissä iloisesti tämän kanssa ja ai että, tykkääääään! 

Sain muuten työpuhelimeksi iPhonen ja ai että, en tykkää :D Näin btw. Sain itse valita, ja ajattelin, että voisi olla hyödyllistä, kun olisi Androidin lisäksi iPhone, kun kaikki asiat ei ole samanlaisia iosilla ja androidilla. So far, en todellakaan ymmärrä hypeä, jonka kelkasta hyppäsin vuosia sitten. Rakastan Macbookiani, työkoneena toimivaa Macbook Prota ja iMaciamme, mutta miksei se sama loistavuus vaan näy puhelimissa? Huawei-tyttönä pysyn henkeen ja vereen. Ainoa asia, missä iPhone on parempi; siihen saa kivempia kuoria. 

(Hali äitille kesken kuvauksen. Laiska hali, kun ei edes käsiä malttanut nostaa. No, pysähtyi edes hetkeksi, sekin on jo jotain)

Poncho - Club Monaco  /  Saappaat - Stuart Weitzman  /  Farkut - H&M  /  Korvikset  -  Zara  /  Laukku - Chanel

Täällä on ollut siis todella inspiroiva, innostunut ja hyvä viikko. Entäs teillä? Onko hyvä syysfiilis? Mä oon jotenkin kaiken muun lisäksi aivan innoissani sellaiseta kirpakasta syyssäästä, joka oli eilen. Tänään, not so much. Kävin ostaa Ideaparkista Dantelle vedenkestävät kengät eikä Benjikään halunnut edes mennä pihalle. Yngh. Mä toivon, että syksy yllättää yhtä positiivisesti kuin kesä ja saadaan nauttia ihanasta raikkaasta viileästä ilmasta kauniissa ruskassa ilman harmautta ja hulluja sateita. A girl can dream, can't she. No, toisaalta, kyllä aika monet unelmat toteutui tän kesän osalta. 

Mitäs te tykkäätte tästä asusta? 

Ja hei, mitä mieltä te ootte? Oon vähän seuraillut kävijämääriä, ja tuntuu, että yhtä paljon siellä on porukkaa ruutujen toisella puolen, vaikka asukuvia ei ole juuri nähty viime aikoina. Tiedän kuitenkin, että monet tykkää näistä postauksista, koska yleensä nää sisältää päämäärätöntä höpöttelyä ja kuulumisia. Onko ne asukuvat se juttu mistä tykkäätte vai kuulumiset, vaikka sitten vähän random otoksilla päivästäni? Vai onko kuitenkin asupostauksen kaiken suola ja sokeri ja niitä olisi hyvä olla enemmän? Kertokaa! :) 

Pssst! Jostain teknisestä ongelmasta johtuen en oo saanut ilmoituksia kommenteista viime päivinä, niin jotkut kommenttivastaamiset lagaa jäljessä. Vastaan niihin NYT!

 

Pages