Ladataan...
Mungolife

Hellurei! Ei vitsi mitä juoksemista tää koko viikko, tuntuu, että ollaan oltu koko ajan liikkeellä. Maanantaina Helsingissä, tiistaina kotiin, eilen illalla Tuusulaan siskon luokse ja tänään Helsinkiin ja takaisin Lempäälään. Tämä kaikki 1,5-vuotiaan kanssa ja ehdoilla, niin on ollut aikamoista. 

Mutta, siihen on ollut syynsä, että Helsingissä on tullut rampattua, ja tänään on ihan superiloinen fiilis! Kuten tuossa jossain vaiheessa aikaisemmin kirjoittelin, niin olen paljon miettinyt sitä haluanko tehdä töitä vai opiskella vai jatkaa pelkästään yrittäjänä ja bloggaajana ja miten tätä kaikkea yhdistää lapsiperheen elämään. En tehnyt mitään varsinaisia päätöksiä, vaan itse asiassa koko ajan pidin silmiä auki kaikille mahdollisille vaihtoehdoille ja mietin asiaa niin, että päätän kun on päätöksenteko pakollista, jos sellaista tilannetta tulee vastaan. Pidin silmiä auki tiedoille erilaisista työmahdollisuuksista ja kartoitin hieman opiskelumahdollisuuksia. Kävin parissa haastattelussakin. Ja sitten vastaan tuli eräs sellainen työilmoitus, joka kiinnitti huomion muotoilullaan ja työn sisällöllä. Yrityksen nimi ei sanonut mitään, mutta kun tutustuin tarkemmin, huomasin, että kyseessä on superkiinnostava yritys ja tänään allekirjoitin työsopimuksen ihan unelmieni työpaikkaan! Mielenkiintoinen yritys, mielenkiintoista porukkaa ja mielenkiintoinen työtehtävä! Ainiin, ja kaikki yrityksen edustajat, jotka olen tavannut, ovat olleet ihan superkivoja! Niinpä mä aloitan ensi viikolla ihan uudenlaiset mielenkiintoiset haasteet. Jotenkin tästä duunista tuli heti alkuun sellaiset vibat, että nyt on muuten superkiva juttu ja ai että mua harmittaa, jos tästä ei tuu mun juttu. No, onneksi siitä tuli!

Vaikka bloggaaminen on mun mielestä älyttömän kivaa, oon kaivannut myös jotain uutta, jotain oman alan työtä, joka haastaisi, opettaisi ja inspiroisi. Ja sellainen mulle todellakin löytyi! 

Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa, varsinkin kun olen ajatellut, että Dantea emme laita päivähoitoon kovin nuorena? No, emme laitakaan. Yrityksellä on toimistot Helsingissä ja Tampereella ja moderni yritys suhtautui positiivisesti ajatukseen osittain etänä tehtävästä työstä. En tietenkään pysty tekemään täysipäiväisesti töitä ja hoitamaan Dantea samanaikaisesti, joten D:lle ollaan etsitty ja löydetty yksityinen hoitaja, joka tulee kolmena päivänä viikossa aamusta päikkäreihin leikittämään ja hoitamaan samaan aikaan kun minä tai mies työskennellään niinä päivinä etänä kotoa. Äitini vuorostaan auttelee kaksi päivää viikossa, joten saadaan tuo järjestely toimimaan hyvin, kun äiti huolehtii Dantesta ne päivät kun mä oon Helsingissä toimistopäiviä. Lastenhoitajan kanssa Dante käy perhekerhossa leikkimässä muiden lasten kanssa ja saatiin just aikatauluihin loistavasti sopiva muskarivuorokin. Mun työt mahdollistaa joustoa aikatauluissa ja voin aina olla kotona ja pitää kahvitauon Danten kanssa, syödä lounaan hänen kanssaan ja hän voi nukkua päikkärit kotona. Ei päiväkodeissakaan mitään vikaa ole, mutta jotenkin kun tuntuu, että hänellä on vielä vuosia aikaa olla erilaisissa kouluissa ja ryhmissä, niin on kivaa, että hän saa vielä olla kotioloissa niin, että aina on joko äiti, isi tai mummi läsnä ja kuitenkin samalla saa leikkiä paljon omanikäistensä kanssa, kun käydään kerhoissa ja harrastuksissa. Aikamoinen palapeli tuo mun kalenteri on, mutta mä oon jo tottunut sellaiseen ja on jotenkin todella ihanaa päästä toteuttamaan itseään hieman eri tavoin.

Blogiin tämä tulee vaikuttamaan niin kuin tulee. En osaa ennustaa, mutta varmasti jatkan vielä bloggaamistakin, sillä tää on niin iso pala mun elämää. Todennäköisesti asukuvien osalta tilanne tulee ainakin piristymään, kun on hyvä syy pukeutua muuhunkin kuin trikoisiin ja huppariin kerhoilemaan tai muuten vaan johonkin käytännöllisiin vaatteisiin lapsen kanssa pyörimiseen. Hah, tuntuu hauskalta, että ensin kerron miten tämä vaikuttaa mun lapseen ja heti perään, miten tämä vaikuttaa mun blogiin :D 

Oon ihan superonnellinen! On niin kivaa päästä aloittamaan inspiroivassa ja luovassa porukassa, ihan superkivassa työssä ja sellaisessa tehtävässä, jossa uskon olevani tosi hyvä. 

Ladataan...
Mungolife

Hieman myöhästynyt mielipidemaanantai tällä kertaa, mutta antakaahan se anteeksi minulle. Eilinen päivä meni oikeasti aika aamusta iltaan koko ajan juoksemassa, ja kun vihdoin illalla pääsin vanhempieni kotiin viettämään siskoni 20-vuotis synttäreitä, en mitenkään enää jaksanut kaivaa läppäriä esille maha täynnä sushia ja kakkua. No, toisaalta eilinen liittyi hyvin vahvasti tähän aiheeseen, jota olen pitkään miettinyt. 

Nykyihmiselle työelämä on aika sellainen itsestäänselvä asia aikuisiällä. Yhteiskunnallisesti suurimmaksi osin paheksutaan vapaaehtoisesti tai ns. ideologisesti työttömiä, mikä tässä hyvinvointivaltiossamme on hyvin ymmärrettävää. Korkea verotus ja verojen käyttö kaikkien yhteiseen hyvinvointiin luo vahvan yhteiskunnallisen ajatustavan siitä, että meidän kaikkien pitää kantaa omat kortemme kekoon. Jokaisen pitäisi ottaa se oma reppu selkään ja kantaa se maaliin, eli vähintäänkin eläkepäiviin. Työttömyys on tietyllä tapaa noloa ja nöyryyttävää, ellei sen takana seiso jotenkin ylpeästi, kuten aika ajoin iltapäivälehtien sivuilla näkyy joku tekevän. Mutta työstä on tullut niin paljon muutakin. Se ei ole läheskään kaikille sellainen asia, mitä pitää vaan suorittaa palkkansa eteen tiettyinä tuntiaikoina, vaan koko ajan enemmän ja enemmän näkyy sitä mentaliteettia, jossa pyritään yhdistämään arki ja työ, uittamaan ne yhteen, mittaamaan työpanosta enemmän panoksella kuin tunneilla ja ajatus työstä muuttuu koko ajan sellaiseksi, että työstä saa myös nauttia. Itse asiassa se on tavoitetaso. 

Tää on musta vähän kaksijakoinen juttu, sillä mä itse koen, että jokaisella työkykyisellä aikuisella ihmisellä on velvollisuus pyrkiä työllistymään, mihin tahansa työhön, jos ei sitä omaa työtä löydy. Mä suorastaan inhoan ja halveksun sellaista ideologiaa, mitä näki syksyllä ideologisesti työttömän Ossin haastatteluissa. Ajatusmaailma siitä, että ellei voi tehdä sitä, mikä on omasta mielestä "arvokasta", ei sitten tee mitään, on mulle täysin vieras. Mä näen työelämän jotenkin sellaisena asiana, että kyseessä on pitkän matkan juoksu. Siinä aloittaa vähän huonokuntoisena ja kehittyy koko ajan juostessa. Ensin tekee vähän hanttihommia, sitten lisää hanttihommia, sitten vähän jo merkityksellisempää hommaa. Sivussa kouluttautuu tai kerryttää lisää kokemusta ja osaamista ja koko ajan kehittyy. Kun sitten maileja ja vuosia alkaa olla takanapäin, niin alkaa se näkyä niin työn laadussa kuin palkassakin. Ja jos niitä maileja ei ole vielä vaikkapa 35-vuotiaana, niin sitten on vaan nöyrästi aloitettava sieltä alusta. 

En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni lauantaisista aamukuuden herätyksistä avaamaan kahvilaa enkä kyllä mitenkään fiilannut aamuvuoroja K-Supermarketin kassalla, kun piti inventoida röökiä ja yrittää pysyä hereillä. En voi sanoa, että lehtien jakaminen nuorena pitkin kerrostaloja juosten olisi ollut mun mielestä "arvokasta". Enkä nyt tiedä oliko kuukautissiteiden kerääminen roskiin Gina Tricotin sovituskopista mitenkään mieltä ylentävää hommaa. Mutta, lehtien jakelun, mansikanmyynnin, kahvilassa työskentelyn, toimistotyöskentelyn, henkilöstötyöskentelyn, vaatekauppatyöskentelyn ja lakitoimiston kautta ollaan tultu tähän, missä takana on kohta kahdeksan vuotta yrittäjyyttä ja monta vuotta täyspainoisesti itseni elättämistä mainos- ja markkinointialalla, bloggaajana ja konsulttina. Jokaikiseltä mun työltä vuosien varrelta on tarttunut mukaan jotain asioita, joista on hyötyä nyt. Nopeus ja tehokkuus, sinnikkyys, nopea päätöksenteko, täystehoinen toimiminen väsyneenäkin ja niin edelleen. Koko ajan on oppinut jotakin, on tutustunut ihmisiin, on oppinut palvelemaan asiakkaita, on oppinut olemaan työntekijä. Tuo jälkimmäinen vaati boldauksen, koska mun mielestä tietyllä tapaa meidän pitää jokaisen maksaa jotain omia maksuja siitä, että me opimme työelämään. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei tässäkään asiassa. 

Sanoin yllä kaksijakoinen, koska mun mielestä on oikeasti ihailtavaa ja tavoiteltavaa, että tekee töitä, joista tulee hyvä mieli, jotka on tärkeitä ja joissa viihtyy. Se on tärkeää oman hyvinvoinnin ja kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Mutta, mun mielestä tässä on ehkä pientä ymmärrysongelmaa, jos ajatellaan, että pitäisi heti päästä superkivaan duuniin ja vaan sitten seilata toiseen. Jokaisella on oppiläksyt tässä tehtävänä ja tärkeintä on pyrkiä löytämään positiivista jokaiseen työhön liittyen ja ymmärtää, että ne ei-niin-mahtavat jutut on vaan välietappeja siinä pitkässä matkassa. Ei voi tavoitella kuuta taivaalta, ellei ole valmis mönkimään tikkaita ylös yksi kerrallaan.

Ideologisesti työtön Ossi totesi syksyllä, että ”Aasian hikipajoissa tuotetun tavaran myyminen on työtä, joka ei ole ihmisarvoista". Tässä mä olen vähän eri mieltä. Mun mielestä ihmiskaupan uhrina bordellissa työskentely ei ole ihmisarvoista. Kaikki laillinen työ Suomessa on todellakin ihmisarvoista ja ainakin mun omaan kalloon on taottu lapsesta asti se, että meidän jokaisen velvollisuus on osallistua tähän meidän yhteiskuntaan ja että jos haluaa rahaa, on tehtävä sen eteen töitä. Siivoojana tai pankinjohtajana. Samaa rahaa sinne pankkitilille kolahtelee, eri määrissä vaan. Hengittää saa tässä maailmassa ilmatteeks, mutta lähes kaikki muu maksaa jotain. Ja on todella törkeää, hävytöntä ja noloa olettaa, että joku muu maksaa sen kaiken. Niinpä mun työura on alkanut jo 11-vuotiaana kesätöillä ja olen ollut yhtä soittoa ympäri vuoden töissä jo 15 vuotta. Olen oppinut valtavasti, ja ennen kaikkea itsestäni. 

Mun mielestä on tärkeää tehdä töitä todella monesta syystä, eikä vähiten sen takia, että oman työminän muodostuminen ja kehittyminen on tärkeä ja mielenkiintoinen kehittyminen ihmiselle vuosien varrella. Mä olen kantanut montaa eri työnkuvausta elämässäni ja jokainen niistä on hieman määritellyt minua lisää, opettanut mistä tykkään ja mikä on luontaista minulle. 

Nyt olen 30, ja olen ollut sen valinnan äärellä, että jatkanko pelkästään yrittäjänä ja päätoimisesti blogiyrittäjänä vai teenkö jotakin muutakin, teenkö enemmän töitä, jotka eivät keskity näin vahvasti omaan henkilöbrändiini vai opiskelenko lisää? Vai olenko kotona tekemässä yhtä työtehtävistäni tässä maailmassa, ja olen kotiäiti? Olen etsinyt yhdistelmiä, pitänyt silmiä auki mielenkiintoisille mahdollisuuksille ja tavannut mielenkiintoisia ihmisiä tähän kaikkeen liittyen. Nyt olen kotiäiti ja yrittäjä ja olen sitä jatkossakin vaikka siihenkin tulee koko ajan muutoksia. 

Kun minä jäin vauvan kanssa kodin seinien sisälle 28-vuotiaana, mulla oli koko ajan oma yritys. Mulla oli koko ajan mun työminä. Se työminä, joka tekee Exceleitä, suunnittelee kampanjoita, myy ja toteuttaa. On luova, on analyyttinen, pyörittelee kuvia ja numeroita. Mulla oli koko ajan aivan eri maailma, johon sukeltaa. Maailma, jossa viihdyn, maailma, jossa olen hyvä, maailma, jossa mä tiedän mitä mä teen. Kun olin vähän sormi suussa Danten tekemisten suhteen, se ei syönyt mun persoonaa. En koskaan miettinyt, että onko tää elämä nyt vaan rintapumppua ja harsoa, kun mulla oli aina odottamassa seuraava yhteistyöehdotus, seuraava Excel, seuraava postausidea. Mun työminä piti mun äitiminää järjissään niinäkin hetkinä, kun lapsella oli kuumetta ja korvatulehdusta. Kun mä heräsin maitolammikosta tai kun tuntui, että jonkun ihmisen suolen toiminta vie todella monta prosenttia mun valveillaoloajasta, mulla oli aina se toinen maailma tasapainottamassa arkea. 

Mun työminä on niin iso osa mun persoonaa, että mä koen sen helpottavan aina mun arkea ja mun erilaisia identiteettikriisejä. Kun täytin 30, ei mulla ollut mitään ikäkriisiä. Mietin kuka olen ja mitä teen, olin tyytyväinen siihen, mikä oli vastaus ja mulle oli aivan yhdentekevää paljonko vuosia täytin. Ei ollut kriisin paikka. Koen, että olen löytänyt itseni, tiedän mitä haluan tehdä, tiedän mitä haluan saavuttaa lähivuosina, tiedän millaisen uran haluan. Ja tiedän, että olen tehnyt sen uran eteen 15 vuotta pohjatyötä. 

Oon miettinyt viime aikoina paljon näitä asioita ja sain lisäpohdittavaa tässä taannoin asiaan. On mielenkiintoista, että toisten ystävieni työnkuvasta en oikein vieläkään ymmärrä mitään. Vaikka olisin asunut vuoden kämppiksenä ja asia olisi mulle selitetty juurta jaksain. Rehellisyyden nimissä en oo ihan kartalla siitä, mitä mun mies konkreettisesti tekee työpaikallaan päivisin, mutta se ei mulle kuulukaan. Toisten ystävien kohdalla tiedän tasan tarkkaan millaista heidän työ on ja puhutaan siitä paljon. Se ei varsinaisesti korreloidu siihen, että elääkö ja hengittääkö joku työtään, vaan siihen, että mua kiinnostaa heidän työ tai meidän mielenkiinto toistemme töihin on molemminpuolista. Silloin sitä tulee puhuttua asioista. Ja silloin näkee ihan uusia ulottuvuuksia ihmisistä, heidän ammattitaitoaan ja -tietoaan. Nyt kun olen kolmekymppinen ja suurin osa ystävistäni on samalla vuosikymmenellä, eletään jo arkea, jossa suurin osa tekee jollakin tapaa "merkittävää" työtä, tai tienaa hyvin ja on paljon vastuualueita. On paljon unelmatöitä, on väliaikaratkaisuja, joilla kiivetään sitä unelmaa kohti. On paljon epätietoutta ja paljon vakituisuutta. Huomaan myös, kuinka tärkeää työ on ystävilleni ja läheisilleni. Joillekin oman työn menetys tuntuisi ehkä jopa pahemmalle kuin vaikka ihmissuhteen hajoaminen. On niin paljon omistautumista, niin paljon intoa ja mielenkiintoa omia työtehtäviä kohtaan. 

Tässä jotenkin koko ajan hahmottaa sitä, kuinka tärkeää työ on myös itselle. Henkisen hyvinvoinnin takia, jos ei minkään muun. Toki mä saan bloggaajaana kuulla koko ajan siitä, miten turhaa työtä mä teen. Mä näen itseni enemmän sellaisena viihdetyöntekijänä kuin kuka tahansa laulaja tai näyttelijä tai kirjailija. Onko Jo Nesbo tai vaikka Poets of the Fall turhia? On ne ehkä joillekin, mutta mulle ne on hirveän tärkeitä. Ne on maailmoja ja hetkiä ja tunteita, joihin pääsen sukeltamaan näiden ihmisten avulla. Koen olevani sitä jollekin muulle. Ehkä olen yksinäisen ihmisen virtuaalikaveri, jonka elämää on kiva seurata. Ehkä olen erilaista elämää elävän ihmisen erilainen virtuaalitodellisuus, johon on hauska hypätä hetkeksi, vaikka viihtyisi siinä omassa elämässä. Ehkä olen jollekin vertaistuki ja jollekin olen puhtaasti sitä, mitä Grazia-lehti on mulle. Viihdettä. Tylsien hetkien täyttöä, jolloin niistä tulee parempia.

Mä koen valtavaa tyydytystä työstäni. En niinkään taloudellisesti, vaan sen puolesta, että koen konkreettisesti tuovani jotakin suoraan ihmisille. Mä tykkään siitä, että saan olla suosittelija ja mielipidevaikuttaja. Mä tykkään siitä, että saan kirjoittaa ja ehkä vaikuttaa ihmisen ajatuksiin, elämään, elämänkuvaan. Mä tykkään siitä kaikesta. Mä tykkään myös siitä, että saan haastaa itseäni päivittäin. Mitä mä voin tänään kirjoittaa tai kuvata, jota joku muu sadasta bloggaajasta ei ole jo tehnyt tai tee koko aikaa tai mitä en ole itse tehnyt kymmenen vuoden aikana? Mitä mä voin tänään antaa itsestäni, joka tuntuu tärkeältä, muttei liian tärkeältä poisannettavaksi? Mitä voin tänään pohtia, kirjoittaa tai luonnostella, joka on erilaista kuin eilen? Ja mä tykkään mun työn tuomasta onnistumisen tunteesta. Positiivisista kommenteista ja ihanista yhteydenotoista. Voi että mun mieltä lämmitti viime mielipidemaanantain jälkeen, kun joku tägäsi mut Maria Veitolan kuvaan IG:ssa saatesanoina jotakin tyyliin "jos haluatte joskus haastatella asiassa oikeasti tietävää" tms. Musta oli ihanaa, että siinä hetkessä minä olin jollekin se ihminen, joka tietää tästä alasta jotain! Se imarteli mun työminää, sitä tyyppiä, joka on ylpeästi ammattibloggaaja. Sitä tyyppiä, joka seuraa mielenkiinnolla alaa ja sen käänteitä ja sitä, joka pyrkii saavuttamaan ei vaan bloggaajana vaan myös haluaa, että tämä ala saavuttaa. Positiivisten palautteiden lisäksi saan onnistumisen tunnetta myös ihan numeerisista saavutuksista. Ensimmäinen 100 000 € vuosiliikevaihto aiheutti todella ylpeitä fiiliksiä. Seuraava tavoite on nostaa se 200 000:een. Ensimmäinen virallinen työsopimus, jolla palkkasin jonkun, ensimmäinen viisinumeroinen kampanja, jonka suunnittelin ja möin. Ne on kaikki tietynlaisia saavutuksia, jotka työminä saavuttaa. 

Työtä ei pidä mun mielestä koskaan halveksua. Se tuo AINA lisäarvoa elämään. Opettaen vähän kaikesta. Mä en sano, että sen pitää olla maailman tärkein asia, mutta se ei ole noloa tai tyhmää, vaikka niinkin olisi. Mä saavutan joka päivä jotakin. Kun saan Danten syömään jotakin uutta. Kun saan Danten nukahtamaan oikeaan aikaan. Kun kysyn hellästi mieheltä jotakin tai muistan kysyä ystävältä vointia flunssan keskellä. Samalla tavalla mä saavutan jotain myös työminänä päivittäin. Nää kaikki saavutukset, onnistumiset, hyvät hetket, ovat kokonaisuutta, joka on minä. Kun minä mietin itseäni äitinä ja mietin millainen lapsi Dante on vaikka viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä, mietin millainen ihminen haluan olla hänen silmissään. Hyvin vahvana osana sitä kaikkea on myös se, kuka olen työelämässä. Minun työminäni tulee aina olemaan osa minun äitiyttäni ja persoonaani ja haluan olla hyvä, voimakas, vahva ja osaava esimerkki Dantelle. Sellainen esimerkki, joka saa lapseni haluamaan olla intohimoinen ja innokas kaikessa mitä tekee, myös työelämässä. 

Kyllä mulle varmaan yksi hirveimpiä asioita olisi se, että menettäisin työni tai kykyni tehdä työtäni. Ei hirvein, mutta siellä kärkipäässä. Ei sen takia, että menettäisin toimeentuloni. Eiköhän Ossin kaltaiset ihmiset ole näyttäneet vähän turhankin tehokasta esimerkkiä, että hei, kyllä Suomessa pärjää. Se olisi henkisesti rankkaa. Se on niin iso osa minua, että toivon voivani toteuttaa itseäni tässä niin kauan, että joskus jään eläkkeelle. Sitten voin nauttia työni hedelmistä ja tehdä ihan mitä haluan.

Sinänsä tilanne ei ihan hirveästi muutu, sillä tälläkin hetkellä mä nimittäin teen mitä haluan. Mä haluan tehdä töitä. Ja niin mä teenkin. 

Pages