Ladataan...
Mungolife

Mä rakastan Lontoota. Mulla on vuosia ollut siihen erityinen suhde ja olen vuosien aikana vaan rakastunut syvemmin ja syvemmin tuohon ihanaan, erikoiseen kaupunkiin, joka hurmasi minut 16 vuotta sitten. Voi olla monen sattuman summa, että juuri Lontoo on mulle niin rakas. Olen ollut Lontoossa onnellisena, olen ollut siellä rakastuneena. Olen rakastunut siellä ja olen löytänyt tietyllä tapaa itseni siellä. Olin ensimmäistä kertaa matkalla ilman vanhempiani Lontoossa, ja ehkä Lontoo on mulle jotenkin pala mun aikuistumista, nostalgista itsenäisyyden löytymisen tunnetta. Äitini paras ystävä, Lontoo-äitini, asuu Lontoossa ja on mulle todella tärkeä ihminen. Suhteemme tietenkin on sitonut mua Lontooseen, sillä siellä on tärkeitä ihmisiä. 

Kun nyt palasin lähes parin vuoden tauon jälkeen Lontooseen, koin jotenkin ihan valtavasti tunteita kaupungissa ollessani. Nostalgisia ihania muistoja. Onnellisia muistoja. Vaikka kaipasinkin loppumetreillä pois Lontoosta ja Lontoossa asumisessa oli suuria miinuksia, en koskaan katunut lähtemistäni Lontooseen ja elämääni siellä. En ikinä inhonnut Lontoota. Mutta, jos halusin olla rakastamani miehen kanssa ja elää hänen kanssaan arkea, Lontoo ei ollut meille mahdollinen asuinkaupunki. Ei silloin, eikä nytkään. Ja en tiedä osaisinko olla lomaa pidempään Lontoossa juuri tässä elämäntilanteessa. Olen aina jotenkin pitänyt Lontoota hankalana kaupunkina perheelliselle, mutta hengailtuamme tunteja Hyde Parkissa syöttämässä oraville pähkinöitä taaperoni kanssa, olen sittenkin eri mieltä. Kaikkine puistoineen ja aktiviteetteineen Lontoo olisi todennäköisesti oikein hyvä kaupunki perheellisellekin. Mutta siitäkin huolimatta, en näkisi itseäni asumassa siellä. Muistoni Lontoossa pyörivät hyvin erilaisten tunteiden ympärillä. 

Tiedättekö kun koko nuoruuden pitää itseään hyvin valmiina ja aikuisen? Ja vihaa sitä, kun joku sanoo, että on vielä nuori ja asiat tulevat vielä muuttumaan? Mä oon aina ollut sellainen. Kuvitellut olevani jotenkin valmis, muuttumaton ihminen, joka tietää mitä tekee. Jälkeenpäin ajattelee vähän eri tavalla. 

Lontoo on mulle sellainen muistojen paikka, jossa moni katu, moni paikka, moni rakennus, moni puistonpenkki tuo mieleen erilaisia asioita. Nuoruuden muistoja. Ajalta kun olin 15 ja ajalta kun olin 20 ja viimeisenä koko siltä ajalta kun asuin siellä. On jotenkin erikoista, että se ei tuo mulle mitään negatiivisia muistoja mieleen. Sillä negatiivistakin oli. Mutta ehkä aika kultaa muistot tai mun tapani suhtautua elämään ja maailmaan haluaa keskittyä ja muistaa valikoidusti. En tiedä. 

Mun muutto Lontooseen oli riski. Se alkoi riskillä. Neljän päivän Bali-bailaamisen jälkeen piti maanantaina tehdä päätös meneekö perjantaiksi Lontooseen (muistaakseni päivät meni näin..) Muistan sen epätoivon pienen pilkahduksen. Olin maailmanympärimatkalla, Balilla ystävän kanssa ja vaihtoehtona oli passata mahdollisuus tai hassata 1500 euroa lentoihin ja vähän päälle, jotta pääsisin pääsykokeeseen. Lähdin. Vanhempien siunauksella ja pienellä raha-avustuksellakin silloin. Jännitin sitä matikan koetta, jolla määriteltiin se, pääseekö haastatteluun kuin hullu. 20 kysymystä määritteli sen, oliko matkani täysin turhaa rahan polttamista. Otin riskin ja lähdin. 18 tunnin lennot suuntaansa. Perillä kävelin ulos Victorian asemalta ja istuuduin isoille portaille katsomaan ympäristöäni ja syömään täytettyä patonkia. Se oli maailman paras patonki. Mä omistin sille joskus postauksenkin. Eihän se ollut mikään erityinen patonki. Brietä, karpaloita, pekonia ja pinaattia. Mut se hetki, se oli täydellinen. Mä olin täydellisen rauhallinen ja onnellinen siinä hetkessä. 

Lensin takaisin alle neljän vuorokauden päästä lähdöstä. Blogiani pitkään seuranneet tietävät ja muistavat, että mulla oli elämä Australiassa. Mulla oli ihana ja komea poikaystävä ja kaikki mahdollisuudet jatkaa sitä elämää, jonka sinne vuodessa rakensin. Oli työpaikka, oli miehen ystäväporukka ja oma tuore kaveriporukka. Oli kiva koti ja kaikki mahdollisuudet uskomattomaan tulevaisuuteen. Mä en vaan ollut 23-vuotiaana varma oikein mistään ja halusin vielä kokea maailmaa ja miettiä mitä haluan. Kun lähdin maailmanympärimatkallemme, laitoimme suhteemme jäihin silloisen poikaystäväni kanssa. Minun toiveestani, sillä halusin meidän molempien miettivän elämää omillamme hetken ja miettiä mitä haluamme. Tai no okei, mitä minä haluan. Minua kauhistutti jollakin tapaa ajatus siitä, että asuisin niin kaukana perheestäni, eri aikavyöhykkeellä toisella puolella maailmaa. Mun piti saada miettiä asiaa paineetta. Muistan yhden hetken seitsemän vuoden takaa. Kun rakas ystäväni meni kihloihin ja oli hirveän onnellinen. Olin onnellinen hänen puolestaan ja mietin hetken, miltä se mahtaisi tuntua jos poikaystäväni kosisi. Hetkellisesti mua ahdisti.

En halunnut ottaa riskiä Australian suhteen, en ainakaan heti. Halusin aikalisän ja miettiä, mitä haluan. Ei siihen kai mitään varsinaisia syitä ollut. Etäisyys kotiin ja tuo pieni hetkellinen tunne. Vasta ollessamme tauolla hain Lontooseen kouluun. Viime hetkillä ennen hakuajan päättymistä. Se ei maksanut mitään tai ainakaan paljoa ja ajattelin, että tuleepahan kokeiltua. Rehellisesti sanottuna silloin vaihtoehtoina oli yhtä lailla Helsingin kauppis ja opinnot Australiassa, eikä oikein mikään tuntunut omalta. Ja mua odotti maailman ihmeellisin ja paras pakoreissu. 100 päivää tien päällä. 100 päivää kun ei tarvinnut päättää mitään. 

Tulimme Balille maailmanympärimatkaltamme Vietnamista, jossa olin potenut hirveän noroviruksen. Halusin vain nukkua, mutta Meri, mun ystävä reissussa, suostutteli mukaansa rauhalliseen illanviettoon ja minähän lähdin. Meikkaamatta, ryysymekossa ja tukka takussa. Ja illan aikana katsoin mielenkiintoisimpiin silmiin, mitä olin ikinä kohdannut. Ja kohtasin niiden omistajassa yhden niistä ihmisistä, joita todella jollakin tapaa rakastin hetken ja rakastan yhä, kaverina ja ihmisenä. Me olimme molemmat vähän rikki, me olimme molemmat vähän hukassa. Mutta me kohtasimme. Merin halutessa olla Gold Coastilla pidempään minä matkustin Perthiin. Ja rakastuin. Vähän häneen, vielä enemmän Perthiin. Ja sain rakkaan ystävän eräästä tytöstä, joka seurasi blogiani ja tarjosi majapaikkaa luonaan, johtaen meidän tutustumiseen. Mä jollakin tapaa uskon kohtaloon ja istuessani yltiöpäisen rakastuneena (mieheen, kaupunkiin, ystävään, elämään) Perthin keskustassa piknikillä, näin delfiinin hyppivän vedessä. Pilvenpiirtäjien edustalla. Ihanimmassa kaupungissa maan päällä. Ja minähän rakastan delfiinejä. 

Se oli kummallisten sattumien sarja. Olin elämäni siihen asti ihanimmilla treffeillä, kun sain sähköpostissa kutsun opiskelemaan Lontooseen. Mun lähes parin tonnin reissu ei ollut turha, mutta alati kiihtyvä Perth-rakkauteni koki kolauksen, sillä Lontoo veti puoleensa. Niin lähellä kotia. Niin oikeantuntuinen paikka. Tiedättekö mä oon välillä miettinyt, mitä jos mä en olisi lähtenyt Lontooseen kokeilemaan sitä koulupaikan hakua? Mitä jos mikään ei olisi jarruttanut ja olisin yltiöpäisesti rakastunut Perthiin ja kaikkeen sekä kaikkiin siellä. Olisinko hakenut sinne opiskelemaan? Mikä minusta olisi tullut? Kuka olisin ollut? Olisinko yhä rakastunut samaan mieheen? Olisiko tunteeni lopahtaneet kuten lomaromansseihin kuuluu? Missä minä olisin nyt? Ja ennen kaikkea kuka? 

Mä luulen, että jos mä en olisi kokenut sitä patonkihetkeä siellä Lontoossa, kaikki ois voinut mennä toisin. Ilman sitä täydellisen kuuluvuuden, rauhan ja onnen tunnetta, jonka Lontoo mulle niin helposti tekee, mä olisin jossain todella ja joku muu just nyt. Mulla oli kaksi valintaa, molemmat riskejä. Valitsin vähän osumaa ottaneen sydämen ja Lontoon. 

Oon miettinyt mun valintoja näin kolmekymppisenä. Tarkistellut menneisyyttä isommallakin suurennuslasilla. Seitsemän vuotta myöhemmin on helppo nähdä ongelmakohdat entisessä parisuhteessa. Olisiko niitä nähnyt silloin heti? Olisinko muuttanut takaisin Gold Coastille ja jatkanut sitä samaa suhdetta? Jostakin syystä uskon, että se valinta olisi ollut onneton. Tielleni tuli niin paljon muuta ja minun ja Gold Coastin välille kasvoi muuri. Maailmanympärysmatkamme Gold Coastin osuus tiivistyi osaltani reilusta kahdesta viikosta vajaaseen vuorokauteen. Hain tavaroita, sanoin hyvästit. Meidän lento seuraavaan kohteeseen oli aikaisin aamulla ja vielä keskiyön tienoilla odotin taksia pihassa ja halauksessa, joka tuntui vuoden kodilta. Se halaus, ja vähän se pihakin. Itkin ehkä enemmän kuin ikinä siihen mennessä. Olin ehtinyt matkallani rakastumaan ja se sai mut sulkemaan oven sille, mitä mulla oli Gold Coastilla. Hyvästelin ja itkin. Vielä seuraavana päivänä lähtiessämme eteenpäin. Suljet oven, ikkuna aukeaa. Niin elämällä on tapana toimia. Jotenkin musta on aina hyvin vahvasti tuntunut siltä, että mun tielle tiputeltiin yhtä sun toista, jotta mä ymmärtäisin, että tie, jolla olin, ei ollut oikeesti mua varten.

Kolme vuotta myöhemmin otin seuraavan ison riskin. Rehellisesti sanottuna, tielleni oli osunut riskimahdollisuuksia monesti sitä ennenkin. Osaan tartuin, osaan en. En kadu yhtäkään, johon tartuin. Tavallaan kadun paria, joihin en tarttunut. Sitä yhtä työpaikkaa, joka olisi voinut olla mieletön kokemus. Sitä yhtä poikaa, jota pelkäsin liikaa, koska se tuntui liian hyvältä. Nimittäin Australiasta lähtöä seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana välttelin tilanteita, joissa oli suuria tunteita. Jollakin tapaa pelkäsin niitä, ne olivat päättyneet mun osalta itkuun ja suruun ennenkin. Ja vieläpä omalla päätökselläni. Kunnes yksi ihana kultainen poika ihastui jääkylmään minuun. Mä en vaan valitettavasti rakastanut häntä takaisin. Ja mä muistan sen hetken kun kävelin Oxford Streetillä jouluvalojen alla viestitellen tälle ihmiselle. Minä tykkäsin, että hän tykkäsi minusta enkä minä hänestä. Se oli mulle hyvin turvallista. Ja se oli häntä kohtaan hyvin inhottavaa. Vaikka hän tiesi koko ajan tunteeni, enkä vedättänyt häntä. Hän vaan tykkäsi itsekin olla niin ihastunut. Mutta se herätti mut takas siihen ajatukseen, kuinka ihanaa olisikaan, jos itse tykkäisi niin lujasti kuin mitä hän tykkäsi. Reilu puoli vuotta myöhemmin se hetki koitti. Enkä mä pelännyt yhtään. 

Mä en pelännyt muuttaa Helsinkiin kesken vikan opintovuoden. Mä en pelännyt muuttaa Kuopioon ensisuudelmamme vuosipäivänä. Mä en pelännyt sitoutua, tulla äidiksi ja muuttaa Lempäälään. Mä en oo oikeen pelännyt mitään. En omasta puolestani.

Mä oon ottanut isoja riskejä elämässäni. Taloudellisia. Tunteellisia. Kaikenlaisia. En oo koskaan ottanut tyhmiä tai turhia riskejä. En oo koskaan kokeillut huumeita tai harrastanut suojaamatonta seksiä tuntemattomien ihmisten kanssa. En oo koskaan uhkapelannut tai ajanut hullua ylinopeutta. Mutta sellaisia elämän riskejä, joissa ei mene järjellä vaan tunteella. Sillä, että jokin, joku, jossakin vetää puoleensa. Sellaisia riskejä mä oon harrastanut aika paljonkin. 

Kaikki niistä ei oo kannattanut. Mutta jokainen riski on mun mielestä siunaus tai opetus. Onneksi mun tielle on osunut enemmän siunauksia kuin opetuksia isojen riskien kohdalla. 

On jotenkin hassua, miten vahvasti mä oon halunnut palata sekä Lontooseen että Gold Coastille just nyt, peräjälkeen. Kävelen ikään kuin seitsemän vuoden takaisissa jalanjäljissäni uudelleen, mutta vierelläni kulkee kahdet muut askeleet. Yhdet jumalattoman isot ja toiset aivan pikkuruiset. Eihän mun perhe pääse koskaan pääni sisälle ja ymmärtämään kaikkia niitä suuria tunteita, onnen ja surun hetkiä ja kaikkea sitä, mikä teki minusta mut. Sitä huolettomuutta, joka laittoi tanssimaan kesäsateessa rannalla juopuneena elämän ihanuudesta. Niitä onnen kyyneliä umpirakastuneena Helsingin sateessa ratikoiden melskeessä. Niitä kaikkia pieniä hetkiä.

On ehkä jopa outoa, että haluaa kulkea samoja polkuja uudestaan. Maailmassa on aika paljon uuttakin nähtävää. Ja silti me asuimme Lontoossa Lontoon ensikotini naapurissa olevassa hotellissa. Ja tulemme asumaan Gold Coastilla vanhalla kotikadullani. Miksi mennä samaa tietä, jonka on jo kulkenut? Ehkä samasta syystä, miksi mä luen usein kirjoja kahdesti ja aina löydän niistä jotain uutta toisella lukukerralla. Ensimmäisellä kerralla on niin tunteiden ja jännityksen ja mielikuvituksen vallassa, ettei huomaa kaikkia yksityskohtia. Tai ehkä sen takia, että koko tuo mutkikas tie johti tähän nykyhetkeen. Pisteeseen, jota en niin monessa kohdassa matkaani ajatellut edes mahdolliseksi. Olen kuin pieni lapsi, joka haluaa ottaa rakkaitaan kädestä kiinni ja viedä heidät mun tarinoihin. Mutta tämä ei ole mikään oman elämäni Narnia, eiväkä he koskaan tule osaksi niitä tarinoita. Mutta minä voin tuoda heidät osaksi jokaista muistoani ja jokaista valintaani omassa mielessäni. 

Sillä ne kaikki valinnat. Ne loivat tämän hetken, tämän elämän, tämän perheen ja nykyisyyden mulle. 

On niin jännittävää seisoa samassa kohtaa, nähdä saman rakennuksen ja rantaviivan ja kadun, mutta kokea ne aivan eri tavalla. Konkreettisesti tuntea ja ymmärtää, miten paljon on muuttunut ja samalla tiedostaa, kuinka paljon vielä tulee muuttumaan. On uskomatonta, että on mennyt jo seitsemän vuotta. On uskomatonta, että on mennyt vasta seitsemän vuotta. Jotkut muistot on niin tuoreita. Voin melkein maistaa lemppariravintolani fish 'n chipsit Gold Coastilla. Muistan edelleen Aussi-kotini tuoksun ja tasan tarkkaan miltä naapurimme kissa näytti. Kissa, jonka nimi oli Ruth, mutta jonka me nimesimme Frankieksi. Muistan yhä millainen oli Aussi-toimistomme pohjapiirros ja kuka istui missä ja muistan millainen oli yhden ihmisen nauru ja toisen ihmisen tuoksu. Eihän siitä nyt voi olla seitsemää vuotta? Eihän siitä voi olla vasta seitsemän vuotta, kun väliin mahtuu niin paljon?! 

En tiedä mikä reissu on jännittänyt ja innostanut mua yhtä paljon kuin tämä tuleva. Lontoossa ollessani nautin joka hetkestä. Olin lomaromanssilla rakkaimman kaupunkini kanssa viikon ajan. Miltähän tuntuu palata Coastille? Nähdä Dante leikkimässä rantaviivassa. Nähdä äitini siellä, missä itkin koti-ikävääni kun ikävöin äitiä. Näyttää kaikki lempipaikkani miehelleni ja kokea se paikka seitsemän vuoden jälkeen. 

Lupaan kertoa sen tammikuussa. 

TED BAKER takki 

OFFICE korkkarit 

FURLA laukku 

SUUNTO kello (saatu)

ASOS mekko 

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

 

Mä tunnen jo, kuinka näppäimistö kuumenee jollain jo valmiiksi otsikon nähtyään. Että nyt se Munkkeli kertoo kuinka ei enää jaksa sekstailla, jes, sosiaalipornoa parhaimmillaan. 

Sori, että joudun jälleen tuottamaan pettymyksen, tämä postaus ei nyt koske sitä. Ei, en ole kyllästynyt itse seksiin, vaan mä olen täysin kyllästynyt jatkuvaan seksin ylitulvaan, joka on rantautunut mun mielestä jotenkin tavallista vahvemmin vaikuttajamaailmaan, tai sitten vaan huomaan sen jotenkin nyt enemmän kuin ennen. Siis ei siinä, onhan pylly pystyssä poseeraukset ja tissit tiskissä keimailut somessa ihan jo vuosia jatkunut ilmiö. Olen saattanut itsekin välillä erehtyä osallistumaan tähän. Mitään uutta somen seksuaalisuudessa ei toki ole, mut tiedättekö mä oon jotenki viime aikoina kyllästynyt. Mut jotenkin noi on ollut sellaista seksin vihjailua, ei suoraa puhetta siitä. 

Mua kiinnostais lukea muiden ihmisten ajatuksia politiikasta ja sisustuksesta ja lasten kasvatuksesta ja mielipiteitä ja pohdintoja ja vaikka leffa-arvosteluja. Mut sit tajuan ykskaks, että mä tiedän enemmän erinäisten bloggaajien ja vaikuttajien seksielämästä kuin heidän lempimusasta tai lempileffasta. Kuka tykkää mistäkin asennosta, mikä värisevä väkkärä on paras dildo kenenkin mielestä ja onhan somessa pyörähtänyt joku kuva jonkun ei-niin-puhtaista seksilakanoista. Jaha. No ei siinä. 

Mulla ei siis ole mitään seksuaalisuutta tai seksiä vastaan. Mun mielestä seksin ei pidä olla tabu, mut mä en jaksa sitä, kun se tuntuu olevan nyt vähän pääuutinen. Mulle ainakin tää koko sexual revolution on vähän old news. Itse oon elänyt melko lailla sellaisen elämän, että miesseikkailut ovat kuuluneet nuoruuteen, eikä niitä ole kukaan mitenkään paheksunut. Mä oon puhunut seksistä niin kavereiden kuin äitini ja mieheni kanssa avoimesti ilman mitään ongelmaa. En mä koe, että meidän pitäisi edelleen naisina jotenkin piilotella seksuaalisuuttamme. Aina toki löytyy joku, joka saa hernarin siitä, että jollain on pitsialusvaatteet raskausvatsan esittelykuvassa ja aina on niitä, joiden mielestä miehet saavat kerätä sulkia hattuun vaikka inkkaripäähineellisen verran, mutta naisen olisi hyvä olla neitsyt naimisiin mennessään. Mut ne nyt alkaa olla niin jyrkkä vähemmistö, että ei niiden takia enää tarvii mitään seksivallankumousta. 

Eikä siinä, seksissähän ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kivaa ja mukavaa puuhaa. Sinkuille ja seurusteleville. Jopa, yhteiskunta kavahda toki, äideille. Mut siis se on vaan musta jotenkin niin... banaalia. (Hah hah, ihan tarkoituksella käytin tässä tylsän sijaan banaali-sanaa, hih hih, olenpa veikeän viksu. Mitä tuli mieleen? :D) Ei mut oikeesti, niin tylsää. Jotakuinkin lähes kaikki harrastaa seksiä. Suomessa pannaan, Sudanissa pannaan. Ihan sama missä päin maailmaa ollaan ja ketä siellä asuu ja mitä kulttuuria edustetaan, seksi kuuluu todennäköisesti jossakin muodossa asiaan. Vähän kaikki harrastaa sitä. Se ei oo mikään vuorikiipeily tai vatsatanssi. Se on sellainen laji, jota harrastaa suurin osa aikuisista ihmisistä ja aika moni nuorempikin. Villiä tai vaniljaa. Usein tai harvoin. Siinä ei tarvii olla mitenkään erityisen taitava tai lahjakas (ellei nyt jotain tosi radikaalia tantraa harrasta) ja perustaidoilla pääsee pitkälle. Mikä siinä nyt on niin jumalattoman jännää? 

Ja siis, palatakseni tähän, etten tiedä vaikuttajien lempileffoja mut tiedän niiden lempiseksiasentoja, niin okei, myönnän. En hirveesti seuraa blogeja, mut kuulen aina välillä jotain "parhaita paloja" tai sitten kerran kuussa otan aikaa ja tsekkailen kollegojeni juttuja. Ja siis tosiasiahan on se, että lempileffa voidaan mainita kymmenen kertaa, eikä se jää kenenkään mieleen eikä herätä mitään radikaaleja tunteita (ellei se nyt oo jotain vähän tosi erikoista), mut kaikki seksijutut nostaa hirveen haloon. Eli vaikka bloggaaja ei tarkoittaiskaan mitään sivulauseen maininnallaan, niin silti se saattaa nousta isoon merkitykseen. Onhan meillä toki vaikuttajia, joiden koko vaikuttaminen keskittyy aika vahvasti siihen itseensä. Eikä siinä mitään, en seuraa sellaisia vaikuttajia, koska se ei kiinnosta minua. Mun mielestä sukupuolitautienkaan ei pitäisi olla mikään tabu, mut en mä välttistä haluais törmätä kuvaan, jossa on lähikuvassa asiaan liittyvää materiaalia. Ei mun mielestä seksinkään tarvii olla mikään tabu, mut ei mua jotenki kiinnosta tietää. Mulla on niin vilkas mielikuvitus, että onnistun luomaan hyvin nopeasti hyvin lähtemättömän mielikuvan henkilöstä tai tämän kumppanista silmieni eteen, eikä se sieltä ihan hevillä heti poistu. 

Jotenki mä oon vaan kyllästynyt. Aina ku nään auto/alkoholi/pesuaine/huonekalu -mainoksen, joka hyödyntää seksiä, totean, että siinä ei paljoa mielikuvitusta ole ehditty käyttämään. Alaston nainen ja autojen ostaminen kun harvemmin liittyy toisiinsa loppujen lopuksi. 

Nykyään takuuvarma keino saada huomiota tai päästä julkkikseksi on seksi. Jotenkin niin yksinkertaista, niin tylsää. 

Joojoo, lihavat harrastaa sekisä, laihat harrastaa seksiä, vanhat harrastaa seksiä, nuoret, sinkut, seurustelevat, vastasynnyttäneet... kaikki harrastaa seksiä. Ei kiinnosta! Ei siitä tarvii nostaa älämölöä. Vähän ku jauhaisi siitä, että flunssaisena yskii ja ylipäätään hengittää. Eipä siinä nyt hirveästi mitään uutta ole. Ketäs meinasitte käydä äänestää ja miksi ja kelasitteko? Ja mitä mieltä ootte tästä sote-uudistuksesta? Ja onko teillä ajatuksia siitä, että kannattaako eskari tehdä kaksivuotiseksi vai ei ja miten se vaikuttaa erilaisiin ihmisryhmiin? Onko naiskiintiöille sijaa yhteiskunnassamme ja mitä muutoksia toivotte Suomen lähitulevaisuudessa? Mikä on teidän lempparikirja ja ootteko kokeilleet seinäkiipeilyä? Kertokaa mulle jotain muuta. Mua kiinnostaa paljon enemmän hauskin lautapeli ku lempi seksiasento. Mut ehkä se oon vaan minä. Joku syksy kyllästyin lihaan ja söin tosi kasvispitoisesti monta kuukautta. Tänä vuonna oon kyllästynyt näkemään ja kuulemaan seksistä kaikkialla. 

Mun ei tarvii tietää kaikista ihmisistä ihan kaikkea. 

Mitä te ootte mieltä? 

Pages