Ladataan...
Mungolife

Oon pyöritellyt tätä postausta mielessäni monta päivää, mutta tuntuu, etten oikein itsekään saa kiinni ajatuksestani ihan täysin. Ehkä se muotoutuu tässä suoraan vaan kirjoittaessa paremmin. Viime päivinä on tullut aika paljon mielenkiintoisia ja hienoja postauksia hedelmällisyydestä, iän vaikutuksesta vauvahaaveisiin, lapsettomuudesta ja keskenmenoista. Hanna, Elisa ja Jenni ovat muun muuassa kirjoittaneet hirveän mielenkiintoiset postaukset omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. 

Ajattelin minäkin hieman raottaa tätä aihetta nyt kun tuntuu olevan vähän “teemaviikko”. 

Tiedättekö mitä? Mä olin tosi varma koko nuoruuteni, etten tule saamaan lapsia. Jostakin syystä ajattelin aina, että mä tuun olemaan se Sinkkuelämään Charlotte, ilman sitä onnellista loppua. En tiedä miksi mulla oli todella vahva usko siitä, että lasten saaminen tulisi olemaan mulle tosi vaikeeta. Monta kertaa suljin koko ajatuksen kokonaan pois ja mietin aina, että olisi tärkeämpää löytää loppuelämän sielunkumppani kuin potentiaalinen lasteni isä. 

Hyvin onnekkaasti tulin raskaaksi kertayrittämällä kun päätimme, että elämäämme olisi hyvin tervetullut lapsi. Samaan aikaan kun aloin syömään foolihappoa, suunnittelin meille reissua Etelä-Afrikkaan seuraavaksi talveksi aikomuksena kiertää viinitiloja. Olin AIVAN varma siitä, että mitään ei tapahdu ainakaan kuuteen kuukauteen. Ja ykskaks, ei kovin monen viikon päästä istuin Cittarin parkkipaikalla positiivinen raskaustesti kädessäni. Olin jollakin tapaa hämmentynyt ja järkyttynyt. 

Voisi luulla, että ensimmäinen lapsi olisi ollut omiaan viemään kaikki pelot raskaaksi tulosta. Mutta ei suinkaan. Suhtaudun asiaan edelleen erittäin äärimmäisen pelonsekaisella kunnioituksella. Aina kun ollaan vitsillä suunniteltu toista lasta, olen aina joka lauseessa korostanut sitä, että emme voi suunnitella, ja täytyy muistaa, ettei toinen lapsi välttämättä tulisi yhtä helposti ja mitä vielä. Koko ajan mulla on tarve muistuttaa tästä asiasta itseäni, miestäni ja läheisiäni. Ettei kukaan, varsinkaan minä itse, kuvittele, että se olisi takuuvarman helppoa. Sekundäärinen lapsettomuus (vihaan termiä, vaikka itse ilmiö on totta) on kuitenkin sen verran yleistä ja se laittaa mut nöyräksi, kun mietin asiaa. Vähän kuin valtameri, johon suhtaudun aina todella pelonsekaisella kunnioituksella. Vaikka osaan uida, ei se tarkoita, ettenkö voisi hukkua.

Olen ollut hyvin avoin siitä, että tulimme raskaaksi ensiyrittämällä. Jotkut tuomitsevat tämän, sillä sitä pidetään ikään kuin suolana lapsettomien haavoihin ja asiana, joka aiheuttaa paineita muille lapsihaaveisille. 

Meidän oli tarkoitus jättää ehkäisy pois itse asiassa kuukautta myöhemmin kuin mitä jätimme. Mutta, unohdin uuden ehkäisyrenkaan Kuopioon lähtiessäni Helsinkiin ja sen sijaan, että olisin hakenut apteekista uuden, päätimme, että annetaan vaan olla. Olimme lähdössä reissuun enkä olisi halunnut ottaa aurinkolomalla riskiä epäsäännöllisen epäselvistä kuukautisista ja vain siksi alkuperäinen suunnitelmamme noudatteli tiettyä aikataulua. Mitäpä väliä kuukaudella? Varsinkin kun olin varma, että siinä raskautumisessa kestää. Oli sillä väliä, ja ihan hirveästi. Aina välillä kun katson poikaani ja muistan tämän sattumien summan, ajattelen sitä, että hänen piti syntyä. Hänen oli tarkoitus tulla tähän maailmaan ja siksi kaikki pienet asiat johtivat siihen, että me saimme ensimmäisen lapsemme silloin kuin saimme. Hänen kuului syntyä. En sinänsä ole hirveän uskonnollinen tai hengellinenkään, mutta uskon johonkin. En oikein osaa sanoa itsekään mihin. Uskon kuitenkin, että minun kuului tavata mieheni monen sattuman kautta ja että meidän kuului saada juuri tämä lapsi juuri silloin huhtikuussa 2017. 

No entä jos emme saa toista lasta? Emme vuoden, emme kahden vuoden yrityksen jälkeen? En todellakaan osaa kuvitella tuota tilannetta. Mitä jos haluamamme toinen lapsemme ei tulisikaan helpolla? Entä jos hän tulisikin aivan yhtä helposti? Pelkäisinkö silti vielä senkin jälkeen, etten saisikaan kolmatta halutessani? Ehkäpä. Minuun on juurtunut vahva pelko siitä, että tämä on sellainen asia, johon minä en oikein pysty vaikuttamaan. Vaikka osaan uida, saatan silti hukkua.

Se voi kuulostaa hassulta jonkun sellaisen sanomana, joka on kertonut avoimesti sen, kuinka helppoa raskaaksi tuleminen oli.

En missään nimessä voi ikinä sanoa, että mä tietäisin yhtään miltä tuntuu kärsiä lapsettomuudesta. En todellakaan osaa ymmärtää tai aavistaa sitä. En osaa edes kuvitella. Se on varmasti todella raadollista ja repivää. Mä oon joka ikisessä käänteessä, hurjinkin sanakääntein, toitottanut, ettei keneltäkään saa udella mitään lapsiin liittyvää. Ikinä. Koskaan ei tiedä, kuinka pahasti se voi satuttaa. Olen hokenut ja hokenut tätä sen takia, että vaikken tiedäkään miten pahalta tuo voi tuntua, osaan sen verran käyttää asiassa empatiaa. Ja samalla kun oon hokenut, että asiasta ei saa kysyä, oon toivonut, että asiasta puhuttais enemmän. Ei uteliaan ehdoilla, vaan asiaa kokevan ehdoilla.

Olen seurannut pitkään, läheltä ja kaukaa, keskusteluja ja ajatuksia lapsettomuudesta ja vaikeuksista tulla raskaaksi. Jotkut ovat avoimempia, toiset eivät halua kertoa mitään. Kaikilla on täysin perusteltu oikeus toimia juuri niin kuin haluaa. Oon saanut paljon kritiikkiäkin siitä, että olen kertonut avoimesti meidän saaneen toiveemme täytetyksi hyvin nopeasti. Se kuulemma aiheuttaa paineita ja on ikävää heille, joilla ei käy yhtä hyvin. Se on kuulemma asia, jota ei pitäisi heilutella kenenkään nenän edessä, sillä lapsettomuutta on niin paljon. 

Se, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on kuinka myöhään yritysvaikeuksista ja lapsettomuudesta puhutaan. Yleensä asia tuodaan ilmi vasta kun on saatu lapsi aluille (piiiiitkän yrittämisen jälkeen) tai kun asiasta on luovuttu. Ja silloinkin usein verhoudutaan lauseeseen “ei me haluta lapsia” vaikkei se olisikaan totta. Ymmärrän, että se on helpompaa varmasti monille niin. On liian raskasta kertoa muille, että lapsihaaveet eivät toteutuneet. Mutta tietyllä tapaa mua harmittaa nyky-yhteiskunnan tietyllä tapaa syyllistävä suhtautuminen lapsettomuuteen. Ei yhteiskunta syyllistä, mutta me itse. Hyvin usein lapsettomuutta leimaa häpeä ja syyllisyyden tunne ja epäonnistumisen tunne ja moni muu tunne. Todellisuudessa näihin ei ole mitään syytä. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi hedelmällisyyden perusteella. Joku tulee raskaaksi ekasta kierrosta, joku viidennestä, joku 25:sta ja joku ei ikinä. Se ei määrittele ihmistä millään lailla. Kuitenkin yrittämisen ja lapsettomuuden ympärillä on hyvin vahva stigma. 

Ja sama pätee keskenmenoihin. Lapsiuutiset kerrotaan yleensä 12 viikon kohdalla tai jälkeen. Jopa hyvin läheisille. Itsekin tein niin. Ai miksi? No koska siihen mennessä on selvinnyt, että nt-ultrassa on kaikki hyvin ja että sikiö on ja voi hyvin, eikä raskaus ole mennyt kesken ensiviikoilla, jolloin keskenmenon riski pienenee merkittävästi. Pienenee, muttei poistu. Olen miettinyt tätä. Harva haluaa jakaa iloisia uutisia ennen kuin tämä rajapyykki on saavutettu. Koska harva haluaa kertoa keskenmenostaan, jos sellainen tulee. En nyt sano, että se olisi asia, jota kailottaisi katoilta, mutta moni salaa sen jopa läheisiltään ja ystäviltään. Jotenkin siinäkin on hyvin vahva epäonnistumisen stigma. 

Mä oon monella tapaa hyvin avoin ihminen. Kerron asioistani aika avoimesti, enkä pidä asioita kovin pitkään salassa läheisiltäni. Kerron mennessäni työhaastatteluun, en silloin kun paikka on mulle tarjottu. Kerron haaveistani ennen kuin alan toteuttamaan niitä, en vasta onnistuttuani. Olenkin miettinyt, miksi mua jännitti niin paljon kertoa raskaudestamme. Meinasin pitää asian salassa jopa vanhemmiltamme ensimmäiset 12 viikkoa. En enää muista syitä sille, sillä en enää ajattele samalla tavalla. 

Nyt, kun toinen lapsi on haaveissamme joskus lähitulevaisuudessa, uskon vahvasti, että kerromme potentiaalisesta raskaudesta hyvin aikaisessa vaiheessa perheillemme ja todennäköisesti kerron siitä hyvin aikaisin myös blogissani. Olen nimittäin miettinyt tätä asiaa paljon. Yksi painava syy sille on se, etten pelkää jakaa myöskään negatiivisia kokemuksia, jos sellaisia kohdallemme osuisi. En näe asiassa mitään hävettävää tai sellaista, minkä takia en kehtaisi kertoa. Surullista ja raskasta se voisi olla, mutta kokisin sen velvollisuudekseni. Sen jälkeen kun olen pitkään kertonut kuinka helppoa meillä on ollut, mulla olisi mun mielestäni velvollisuus myös jakaa se toinen puoli, jos sellainen kohtaisi meitä.

Koska se mikä tässä keskustelussa on hämmentävintä, on se kovin vääristynyt kuva siitä, kuinka yleistä on keskenmeno ja vaikeudet tulla raskaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan jopa 40 % raskauksista päätyy keskenmenoon. Aika moni nainen elämänsä aikana kokee keskenmenon. Usein siitä puhutaan vasta vuosien päästä, vasta kun on saanut jo lapsen tai lapsia. Musta se on ymmärrettävää. Olenkin usein miettinyt, miten itse reagoisin sellaisessa tilanteessa. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, kun tämä on pelkkää aavistelua. Mutta uskoisin, että haluaisin käsitellä asiaa läheisteni kanssa ja kertoa niin töissä lähikollegoille kuin blogissa lukijoilleni, että olen kohdannut tällaisen vaikean ja surullisen asian. Tuntuisi vaikealta olla kertomatta ja jakamatta asiaa, sillä se veisi niin paljon tilaa mielestäni. Toki ymmärrän, että moni on hyvin erilainen, eikä halua puhua asioista ja saa ne pois mielestään niin. 

Olen kuitenkin keskustellut asiasta lukuisia kertoja ihmisten kanssa ja olen usein huomannut saman asian. Keskenmeno- ja hedelmällisyyskeskustelujen prosenttiluvuista ja yleisyydestä huolimatta hyvin moni kokee samanlaista yksinäisyyden tunnetta kohdatessaan tuollaista surua. Selvää on se, että jokaisella on omat tunteet ja ajatukset ja ne ovat uniikkeja. Mutta tosi moni kokee olevansa yksin ja kokee tietynlaista epäonnistumisen tunnetta. Sillä nopeita tärppejä ja helppoja raskauksia kerrotaan melko hyvillä mielin ja ongelmia tai vaikeuksia pidetään kätköissä. Ainakin vähintään siihen asti, että on jotakin positiivista kerrottavaa. Voi olla vaikeaa samaistua vuosien vastoinkäymisiin, kun ne kerrotaan suuren onnen keskellä. Varsinkin sellaiselle, joka on vielä niiden vastoinkäymisten kovimmassa virrassa. 

Oon miettinyt, että voi olla aika vaikeaa laittaa kasvoja niille ongelmille. On vaikeaa ajatella, että tämä ja tuo kaksi- tai kolmekymppinen tuttu tai ystävä käy läpi ihan samoja turhautumisen ja surun tunteita. Usein avautumista seuraa kielto kertoa kenellekään ja asiat pidetään visusti kahdenkeskisinä vain luottoystävien kanssa. Ja vaikka samaan aikaan ongelma olisi ajankohtainen kahdelle ystävykselle, saattavat he olla täysin tietämättömiä asiasta. Oon miettinyt, olisiko helpompaa, jos tietäisi omasta ystäväpiiristä enemmän näitä “negatiivisia” tarinoita. Tuntisiko silloin olevansa vähemmän yksin jos asiat eivät menekään kuten toivottua? On varmasti äärimmäisen tuskallista katsoa negatiivista raskaustestiä tai taas alkaneita kuukautisia, eikä sitä tuskaa välttämättä halua jakaa muille. Mutta oon usein miettinyt, että onko asiassa kuitenkin liian positiivinen oletus ihmisillä? Onko hieman yksipuolinen avoimuus (positiivisista puhutaan, negatiivisista usein vaietaan) omiaan luomaan virheellisiä mielikuvia ja oletuksia ja lisäämään paineita? Vaikka kuinka lukee lukuja ja prosentteja, on vaikeaa olla lannistumatta vuoden yrittämisestä jos lähipiirissä suurin osa tuntuu vaan poksahtavan paksuksi puoliyrittämällä. Kun katsoo IG feediä, näkee ne kymmenet vauvauutiset, muttei näe yhtäkään “taas alkoi kuukautiset” -päivitystä. Vääristääkö se sen kuvan kokonaan? 

Musta on ollut aivan ihanaa ja voimaannuttavaa lukea näitä viime aikoina nähtyjä postauksia näiden aiheiden tiimoilta. On hirveän hienoa, että tuodaan enemmän perspektiiviä tähän asiaan. Että nuoret naiset puhuvat elämän aikataulujen aiheuttamista peloista, että onnelliset perheenäidit kertovat vaikeista ajoista. Ei voida vaatia, että kukaan kertoisi enemmän itsestään ja kohtaamistaan asioista, kuin mihin on valmis. Nää on niin henkilökohtaisia ja kipeitäkin juttuja. Mutta samalla musta on hienoa, että tuota verhoa raotetaan monien rohkeiden ja voimakkaiden naisten osalta niin, että koko ajan lisätään ymmärrystä siitä, että se päällimmäisin mielikuva ei ole koko totuus.

Ladataan...
Mungolife

Tänpäiväinen mielipidemaanantai on itse asiassa vähän erilainen, sillä mulla ei ole päivän aiheesta mitenkään vahvaa mielipidettä vaan seilaan viikon, tunnin ja vartinkin välein eri mielipiteiden välillä. 

Ollessani raskaana ja jo ennen sitä, ajattelin aina, että lapsen saaminen tarkoittaa mulle ainakin 2-3 vuoden sitoutumista lapsen kotihoitoon. Halusin olla päävastuussa siitä, mitä kaikkea lapsi oppii, mitä syö, milloin nukkuu yms. Olen lähipiriissä olevan päiväkodissa hoitajana toimivan ihmisen ajatuksista saanut usein varsin negatiivisen mielikuvan ja lisäksi vielä kuullessani monien päiväkotien sisäilmaongelmasta, en oikein ole osannut kuvitella lastani hirveän pienenä hoitoon. Nyt kun lapsi on vuoden ja yhdeksän kuukautta, olen kahden vaiheilla asian suhteen ja se pohdituttaa edelleen. 

Saako lapseni hyvää kotihoitoa vai ryöstänkö häneltä mahdollisuuden päikkykavereihin ja ikäistensä seuraan? Kasvatanko itsevarmaa ja itsenäistä lasta vai kasvatanko minäminäminä-tyyppiä, josta tulee hankala ja inhottava tyyppi isompana? Ja miten iso painoarvo koko ratkaisulla on ylipäätään hänen kehittymisensä kannalta? 

Tällä hetkellä poikamme on kotihoidossa ja hänellä olisi tiedossa hoitopaikka syksyllä hyvältä vaikuttavassa paikassa. Vai onko sekään sitten hyvä? En tiedä. 

Juuri nyt Dante on siis kotihoidossa. Se on palapeli, jossa molemmat mummit osallistuvat ja kolmena päivänä viikossa jompikumpi vanhemmista on etäpäivää, jolloin meillä on sama lastenhoitaja aina kotona. Hoitaja on superihana ja Dante tykkää hänestä. Mummien kanssa poika tulee hirveän hyvin toimeen ja viihtyy kotona. Lasten seuraakin tuntuu saavan ihan sopivasti. Maanantaisin on yleensä pari tuntia perhekerhossa, tiistaisin muskarissa, missä muskarin jälkeen leikkii lasten kanssa. Torstaisin on taas perhekerhoa ja perjantaisin on oman ikäisten temppukerho. Välillä nähdään samanikäisiä lapsia, käydään puuhaamassa leikkipaikoilla ja kerran viikossa käydään kolmen tunnin reppupäivässä, jossa on hoidossa noin kahdeksan lapsen joukossa 2-3 hoitajan valvonnassa. Hyvin on mennyt. Palapelin palasten järjestäminen mun kahden kaupungin välissä tapahtuvan työn, miehen työn ja muualla asuvien mummien kanssa on aina välillä vaatinut multa aika isoa panostusta, mutta kuitenkin yllättävän hyvin tämä menee. Lapsi on kiintynyt niin mummeihin kuin lastenhoitajaan, jonka kanssa oli aivan riemuissaan kuukauden tauon jälkeen. 

Mutta. Samalla mietityttää, että pitäisikö tämänikäisen mennä jo päiväkotiin? Tämä ajatus on alkanut heräilemään viime aikoina. Ei niinkään sen vuoksi, että me aikuiset haluaisimme lapsen laittaa päiväkotiin, vaan positiivisten kokemusten kautta kun lapsi on ollut hoidossa. Reppupäivästä poikaa hakiessa kolmen tunnin kohdalla saa häntä jahdata pitkin kerhotilaa, eikä kotiin ole kiire. Ja sinne yleensä myös jäädään kovin positiivisin mielin. Tulee väkisinkin mieleen, että onko lapsen oma tarve nyt enemmän sille sosiaaliselle kanssakäymiselle lasten kanssa vai ei? Samaan aikaan jokainen soluni huutaa, että hänellä on vuosia vielä eri instituutioissa, joten mikäs kiire tässä on? 

Meillä olisi tiedossa paikka ensi syksystä pienpäiväkodissa, jossa on alle 10 lasta kahdella hoitajalla. Hoito tapahtuu kodinomaisessa ympäristössä. Paperilla kuulostaa superhyvältä, mutta tuttujen kokemuksia kuunnellessa tulee väkisin ajatelleeksi, onko isompi ryhmä kuitenkin parempi. Enemmän kavereita? Enemmän erilaista sosiaalista kanssakäymistä? Vai onko parempi, jos on vähemmän lapsia per hoitaja ja lapsi saa yksilöidymmin hoitoa? 

Aina kun mietin, että laittaisimme lapsen jo aiemmin hoitoon, mietin miten pahalta tuntuisi luopua ihanasta lastenhoitajastamme ja kunnan perhekerhosta ja reppupäivistä tuttujen ihanien hoitajien kanssa. Toki lapsi varmasti kiintyisi uusiinkin hoitajiin, mutta kannattaako alkaa korjaamaan jotakin, mikä ei ole rikki? Dantehan on siitä ihmeellin nukkuja, että vetää edelleen 2-3 tunnin päiväunia päivittäin ja nukkuu 12 h yöunia. Ja on vähän aamu-uninen. Onko vielä mitään järkeä alkaa laittamaan lapsen kelloa uusiksi, kun hän itse viihtyy näin? Toki jos lapsi alkaisi heräämään aiemmin, menisi hän myös nukkumaan aiemmin, mutta tämä vain tarkoittaisi sitä, että lapsi näkisi työssä olevaa vanhempaa aina iltaisin lyhyemmän aikaa. Tällä hetkellä Dante menee nukkumaan 20 ja 21 välillä ja herää 8-9 välillä. Päikkärit nukkuu 13-16 välillä ja se sopii hirveän hyvin siihen, että isi tai äiti tulee kotiin 16 ja 17 välillä yleensä. 

Jotenkin tuntuu ihanalta, että hän saa nukkua päikkärit omassa sängyssä, omassa huoneessa. Syödä omaa kotiruokaa, puuhailla omassa aikataulussa. Edessä on vuosien koulutaival, jossa joutuu elämään herätyskellon ja muiden tekemien aikataulujen kanssa. Eskariin ei ole kuin neljä-viisi vuotta ja siitä alkaakin ainakin 10 vuoden mittainen kouluelämä. 

Ja miten haave toisesta lapseta vaikuttaa tähän kaikkeen? Jos haluaisimme lapselle pikkusisaruksen, niin missä vaiheessa lapsi kannattaisi laittaa päivähoitoon? Ennen vauvan saapumista? Onko siinäkään sitten järkeä, jos itse on kuitenkin vauvan kanssa kotona? Tunteeko lapsi itsensä hylätyksi, jos hänet laitetaan hoitoon ja sitten tulee vielä toinen lapsi perheeseen? 

Välillä mietin osa-aikaista päivähoitoa, jossa lapsi olisi vain puoli päivää hoidossa. Best of both worlds eli rusinat pullasta, vai ei kummankaan hyödyt? Toisaalta mietin, miten ihanaa olisi, jos lapsi viihtyisi ikäistensä kanssa hoitopaikassa ja toisaalta mietin, kuinka kamalaa olisi, jos hän ikävöisi ja tämä jotenkin vaikuttaisi kiintymyssuhteeseen. 

Ja sitten mietin, että kaikki ihanat täysijärkiset ja tunneälyltään osaavat ystäväni ovat kaikki eri lähtökohdista. Osa on ollut kotihoidossa 5-vuotiaaksi asti, toiset menneet tarhaan 9-kuisena. Ei se heissä aikuisena näy. Loppujen lopuksi moni asia tässä on sattumien summa, johon en voi vaikuttaa ja lapsen kehitykseen todennäköisesti vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Mutta silti käyn tätä vertailua ja pohdintaa mielessäni jatkuvasti. Enkä ole yhtään viisaampi tänään kuin eilenkään.

Haluaisinkin kysyä teiltä lukijat, mihin ratkaisuun te olette päättäneet, ja miksi? Kuten ehkä huomata saattaa, näen molemmissa vaihtoehdoissa miinukset ja plussat, enkä koe kumpaakaan huonona ratkaisuna. En siksi halua keskustelua, jossa väitellään aiheesta jyrkästi toinen vaihtoehto teilaten, vaan lähinnä mua kiinnostaa minkä ikäisenä lapsi meni hoitoon, miksi ja miten se meni? Ja jos olisi voinut toimia toisin, olisiko? 

Tässäkin koen, että lapsen luonne vaikuttaa asiaan paljon, mutta samalla mietin, että niin paljoa ei voi sälyttää pienen lapsen harteille. Vaikka poikamme on aktiivinen, energinen, leikkisä ja aika rohkeakin, en silti koe, että se olisi tae siitä, että varhaiskasvatus kodin ulkopuolella olisi oikea vastaus. Se voisi ruokkia näitä piirteitä ja palvella niitä, tai sitten se tekisi päinvastoin. Asiat on niin yksilöllisiä. 

Meillä on sikäli onnellinen tilanne, että taloudellisesti meillä ei ole pakottavaa tilannetta tehdä ratkaisua suuntaan eikä toiseen. Voimme pitää lapsen kotona vielä pidempään tai voimme laittaa hänet yksityiseen päivähoitoon. Mutta kun vielä osaisi päättää mikä olisi lapselle parhaaksi? 

Pages