Ladataan...
Mungolife

Mun mielestä yksi hankalimpia asioita bloggaamisessa on aina tietynlainen negatiivisuus, joka pyörii tän aiheen ympärillä. Tää asia tuli jotenkin mieleen, kun olin tänään junassa menossa Vantaalle ja törmäsin uutiseen yhden bloggaajan TV-dokumenttiin liittyen ja siihen, millaisia kommentteja hän on saanut. Aika järkyttävää settiä, jos joku kokee tarpeelliseksi kommentoida, että hänet pitäisi viedä ladon taakse ja ampua. Älytöntä, mutta ei toisaalta vaikeeta uskoa. Kaksi vuosien varrella eniten mun mieleen negatiivisina jäänyttä kommenttia on nimittäin olleet: "Toivottavasti sut raiskattiin. Ansaitsisit sen ku oot tollanen bimbo" (sen jälkeen kun sain tyrmäystippoja) ja "Toivottavasti sun sikiö kuolee kohtuun, että laskeutuisit vähän maan pinnalle" ollessani raskaana. 

Aika paljon ikäviä asioita mäkin olen ehkä vuosien aikana ajatellut ja sanonut ehkä ääneenkin, mutta kellekään en osaisi kyllä toivoa raiskausta tai kohtukuolemaa. Sinänsähän nämä kommentit eivät ole kovin olennaisia. Se on vähän sellainen "What Susan says about Sally, says more about Susan than Sally" -juttu. Ei nämä kommentit kerro mitään siitä ansaitsenko minä tosiaan tulla raiskatuksi tai pitäisikö jonkun elämääkin suuremman murheen kohdata minut, jotta ajattelisin elämästä eri tavalla. Kukaan ei ansaitse tällaisia asioita, ja niiden toivominen on vain jonkun ihmisen heikon mielenterveyden tuotos. Nää on kuitenkin melko marginaalisia, eikä tämäntyyppisiä kommentteja tule vuodessa tai kymmenessäkään merkittävää määrää. Onneksi. Ja koska nämä ovat marginaalisia, ne eivät sinänsä vaivaa bloggaajana aivan hirveitä määriä. Toki ne surettavat, säälittävät ja järkyttävät, mutta en minä osaa ottaa itseeni jostain juopon tai kylähullun huuteluistakaan kävellessäni heidän ohi. Eivät ne kerro minusta, ne kertovat hänestä. 

Se, mikä on kaikista omalla tavalla rankinta ainakin mulle, on huomata se, kuinka negatiivinen on ilmapiiri blogien ympärillä. Vaikka blogien lukijoista varmasti yli 90 % ovat niitä ihania seuraajia, jotka seuraavat, tsemppaavat (kommentein tai mielessään) ja toivovat hyvää, niin on se pieni marginaalinen joukko, joka pitää suuremman osan ajasta ääntä kovempaa kuin se 90+ %. Oon huomannut esim. hääuutisten ja vauvauutisten kohdalla kuinka paljon on tullut ihania ja positiivisia kommentteja, tykkäyksiä ja viestejä. Arjessa ne eivät samalla tapaa näy. Olisikin ehkä omituista, jos joku päivän perusasu keräisi 1000 positiivista kommenttia, eikä se oikein palvelisi ainakaan mun blogin tarkoitusta. Se onkin ihan ymmärrettävää. Ei aina ole tarve hehkuttaa ja fiilistellä. Tykkää tai kommentoi kun on erityisen kivaa tai mielenkiintoista tai haluaa kysyä jotakin. 

Se mikä on musta käsittämätöntä, on internetissä ja sitä kautta myös blogipiirissä vellova negatiivinen ilmapiiri. Miten voi kaiken kääntää negatiiviseksi? Miten haluaa jaksaa aina kaivaa ja etsimällä etsiä vikoja ja negatiivisia puolia ja pyörittää niitä jatkuvasti. Ja silloin kun niitä ei löydy, niin luoda ne tyhjästä, ymmärtää tarkoituksella väärin tai yksinkertaisesti vaan aloitetaan joku valheellinen juoru, joka otetaan totuutena. Sillä emmehän me voi puolustautua. Kuka tahansa voi sanoa netissä mitä tahansa ja asia otetaan vastaan totuutena ilman todisteita. Minusta voi sepittää minkä tahansa tarinan, jota ollaan heti komppaamassa pienellä joukolla. "Siis joo, se on just sellanan *vapaavalintainen ruma adjektiivi* et aivan varmasti on totta". Ja jos ja kun bloggaaja joskus kommentoi jotain ja todistaa toisin kuin väitetty, on hän valehtelija, koira-kalikka -vertaus otetaan heti hihasta tai vähintäänkin bloggaajaa syytetään photoshoppauksesta. 

Suurimman osan ajasta annan tän mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja välillä havahdun täysin siihen, kuinka kiusaamismentaliteetin ytimessä olemmekaan. Työpaikkakiusaamisen tai tuntemattoman ohikulkijan kiusaamisen. Miltä tuntuisi joka kerta aamukokoukseen tai työvuoroon mennessä miettiä, mitä ikävää sanottavaa asiakkaat tai työkaverit tai ohikulkijat keksivät tänään. Toisaalta, eivät lukijat ole bloggaajien asiakkaita. Miten voi olla asiakkaita, jos ei ole palvelua tai tuotetta, jota myydään?

Ajatellaan vaikka tilanne niin, että seisoisin kuukauden Senaatintorilla lukemassa Harry Potteria lapsille joka päivä parin tunnin ajan ja siihen alkaisi kertymään perheitä pikkuhiljaa kuulemaan sitä lukemista. Kuukauden lopussa monet olisivat jo tottuneet siihen, että siellä se Anna lukee Harry Potteria, vienpä tänäänkin lapseni kuuntelemaan. Kuukauden aikana ehkä jokunen äiti kysyy lukemisen lomassa, että valvoisinko hetken lasta samalla kun he käyvät vaikka vessassa tai nopeasti piipahtavat kaupassa. Juu, toki. Kuukauden päästä en tulisikaan paikalle. Olisivatko nämä lapset ja äidit asiakkaitani? Saisivatko he vaatia minua olemaan paikalla? Jos olisinkin jatkossa paikalla kolmena päivänä viikossa vähän siihen aikaan kun haluaisin? Ja lukisin ihan mitä haluaisin, en välttämättä aina Harry Potteria. Jos joku kirjakaupan edustaja maksaisi mulle siitä, että lukisinkin vaikka mieluummin Tarua Sormusten Herrasta. Olisivatko nämä kuulemaan tulleet perheet asiakkaitani? Saisivatko he purkaa minuun pahaa mieltään? Sanoa, että kun he niin toivoivat Pikku Prinssiä, mutta en sitä lukenut, niin heillä on oikeus solvata minua? Sanotaan, että minusta tulisi ilmiö. Tapahtumapaikat ja kirjajulkaisijat haluaisivat maksaa minulle siitä, että lukisin heidän kirjojaan tietyissä paikoissa. Kiertäisin omavalintaisesti missä haluaisin lukemassa ja lukisin aivan mitä haluaisin. Toki mulla olisi aina se riski, että kukaan ei tulisikaan kuuntelemaan, ellen lukisi joka päivä samaan aikaan samassa paikassa lukijoiden toiveita. Mikä olisi sinänsä mahdototonta muutenkin koska pikku-Emilia haluaa Nalle Puhia ja pikku-Risto Ryhmä Hauta ja aina jotain harmittaa, että kirja on väärä. Mutta saisiko joku vaatia minulta jotakin? Esimerkiksi saisiko äiti kiukutella, kun lapsensa ei pääsisikään kuulemaan Pikku-Prinssiä tai lukisin sitä väärällä temmolla? 

Analogia on ehkä hieman ontuva, mutta kahden kuukauden lukusessioiden jälkeen, olisiko nämä perheet minun asiakkaitani? No eivät olisi. En siis koskaan rinnasta seuraajiani asiakkaisiini. He ovat yleisö, jolle minä tarjoan viihdettä ja he saavat sitä vapaaehtoisesti seurata tai jättää seuraamatta. On siis hieman hankalaa rinnastaa tätä mihinkään tavalliseen asiakassuhde-ammattiin, sillä lukijat ovat enemmän kuin ohikulkijoita. Kuin päivittäin samassa bussissa kulkevia kanssaihmisiä, jotka istuvat viereen ja juttelevat hetken. 

Miltä tuntuisi istua joka aamu tunnin bussiin työpaikalle peläten sitä, mitä tänään sanotaan. Miten tänään kolmosrivin naismatkustaja kertoo koko bussin etupenkistölle, että mieheni pettää minua ja nelosrivin mies nyökyttelee vieressä, että "no kai nyt kun se pukeutuu noin ja leimaa matkakorttinsakin niin hitaasti!" Miten takarivin mummo huutaa kuinka paljon olet lihonnut/laihtunut ja tullessasi bussiin rattaiden kanssa keskipaikoilla toisten äitien ryhmä alkaa solvaamaan kaikkea siitä, missä asennossa lapsen tutti on siihen, millaiset rattaat sinulla on ja onko sinulla aivan liian seksikäs huulipuna äidiksi ja kuka oikein luulet ylipäätään olevasi samalla tiiraten vatsanseutuasi päivitellen ääneen, että joko nyt on rakkauskiloja tullut tai on pulla uunissa. Ja vierestä joku kovaan ääneen kailottaisi, että "ei niillä mitään rakkautta ole, pakottanut vaan miehensä naimisiin, läski se vaan on!"

Miltä tuntuisi kun jokainen kerta avatessasi suun, joutuisit miettimään miten tämä voidaan tulkita negatiivisesti ja kääntää sinua vastaan? Kun sinulla ei saisi olla mielipidettä etkä myöskään saisi olla mielipiteetön tylsimys? 

Miltä tuntuisi, kun näkisit sen, miten ystäviäsi ja työkavereitasi pahoinpidellään henkisesti päivittäin? Kuinka heistä valehdellaan, heidän yksityisasioita revitellään ja spekuloidaan valheiden kyllästämänä? Kuinka heille toivottaisiin kamalia asioita?

(Leveä tarakka vai kaunis maisema? Kumman valitset nähdä?)

Mä tykkään lukea ja katsoa Netflixistä erilaisia sarjoja dystopioista. Mä kuvittelen mielessäni sellaisen dystopian, jossa kaikenlainen kohteliaisuus ja kunnioitus toisiaan kohtaan on poissa ja kaikkia saa solvata miten haluaa ja jokaista saa kiusata. Ei kaihdeta kunnianloukkauksia, ei kaihdeta rasismia, ei kaihdeta valheellisen tiedon levitystä. Maailma, jossa naapuri saa kailottaa parvekkeelta, kuinka D-rapun Riinalla on varmasti klamydia ja E-rapun Sanna pieksee lapsiaan. Ihan vaan koska Riina ja Sanna ei huutelijaa miellyttäisi. Se ei ole maailma, jossa haluaisin elää. Tuskin kovin moni haluaisi sellaisessa maailmassa elää. Miksi siis niin moni haluaa tehdä meidän nettimaailmasta sellaisen?

Vaikka suurimmalti osin keskustelu blogien ympärillä on positiivista ja tukevaa, maalaa kaikkia viihdealoja, vaikuttamisaloja ja henkilöbrändiin perustuvia aloja sellainen ihmeellinen oikeutettu negatiivisuus, joka on mulle äärimmäisen vaikeaa ymmärtää. Mä käytin puolet junamatkastani tänään katsoen onnellisen koskettavia vauva- ja koiravideoita yhdeltä FB-tililtä. En miettinyt, kuinka joku äiti piti lastaan tai oliko tällä oikeankokoinen tutti ja söikö hän sitterissä vai oliko hän aivan liian nuori käyttämään pölynimuria. Eilen ennen nukkumaanmenoa katsoin hengästyttävän upeita tanssiesityksiä World of Dancesta ja olin aivan häkeltynyt siitä, miten taitavaa porukkaa on. En miettinyt kenenkään ulkonäköä tai sitä onko jollekin tehty jotain kauneusoperaatioita ja onkohan nyt jotkut keskenään pariskunta ja onko se sopivaa. Ei tullut mitään näistä edes mieleen. Nautin vaan kauniista ja iloisista asioista.

Netti on TÄYNNÄ positiivisia, kauniita, henkeäsalpaavan upeita ja mielenkiintoisia kuvia, tarinoita, videoita ja artikkeleita. Miksi käyttäisin kallisarvoista aikaani negatiiviseen, kun voin keskittyä positiiviseenkin? Yks mun suosikkilainauksia on Albert Einsteinin "Stay away from negative people. They have a problem to every solution." Se tuntuu olevan vaan äärimmäisen vaikeeta blogivaikuttajana Suomessa. Vaikka kuinka negatiivisuus on poistettu arjestani, se varjostaa tätä maailman ihaninta ja palkitsevaa ammattiani. Se muokkaa käyttäytymistäni ja halujani bloggaamisen suhteen. Se rajoittaa kirjoitusaiheita ja se värittää suhtautumistani. Ja se saa jopa tietyllä tapaa pelkäämään. Miettimään omaa tekemistä, sanomista ja ajatuksiakin niin, että kyseenalaistan sen, kuka olen ja miten ajattelen ja pelkään hetkittäin olla oma itseni. 

Oon myös huomannut, että herkästi koen tarpeelliseksi vastata kommentteihin, jotka eivät ansaitse vastauksia. Välillä multa kysytään miksi. Koska olen ihminen? Koska haluan puolustautua? Koska en suostu olemaan lyöty vaan lyön takaisin? Koska en ole tarpeeksi hyvä ihminen kääntääkseni toista poskea? Koska tiedän ihmiskunnasta tarpeeksi, että tiedän kääntäessäni toisen posken, saavani vaan mustelman molempiin? Koska minä provosoidun ja haluan edes omassa kommenttikentässäni saada vastata samalla mitalla? Koska musta on nautinnollista näpäyttää idiootteja? Koska voin alentaa heitä kommentillani ja kääntää minuun luodun hyökkäyksen heihin?  Kaikki helvetin huonoja syitä itse asiassa. 

Koska kenen mieltä mä oikein yritän kääntää? Niiden "Susaneiden", joiden kanssa keskustelu ja väittely on kuin yrittäisi tehdä pahvilaatikosta silkkihuivia. Ei se vaan jumalauta onnistu. Tai kenen mielipiteeltä haluan suojautua? Niiden "Susaneiden", joiden mielipiteellä on vähemmän väliä kuin muurahaisella automme tuuli-ikkunassa?  

Ihmiset haluavat parempia johtajia ja politiikkoja, jotka tekevät muutoksia. Ihmiset haluavat kitkeä rasismin ja kaikenmuotoisen kiusaamisen. Ihmiset haluavat muutosta, mutta eivät muutu itse.

Mä en ole ikinä koskaan jättänyt anonyymiä negakommenttia kellekään. Mä en ole koskaan solvannut syyttä suotta tuntematonta tai kirjoittanut mitään vihapostia kellekään. Mä en oo osallistunut netin vihakeskusteluun silloin kun olen sellaiseen törmännyt ja pyrkinyt omalta osaltani ilmiantamaan sen pois. Enkä tee sitä jatkossakaan.

Mut nyt ajattelin viedä sen seuraavalle ulottuvuudelle. Kuorrutan itseni vihapuheen teflonilla. Jatkossa kun saan ärsyttävän ja ääliömäisen kommentin, avaan YouTuben ja katson jonkun söpön eläinvideon. Lasken kymmeneen ja muistutan itseäni siitä kuinka paljon hyvää elämässä on ja kuinka merkityksettömiä internetin "Susanit" on. 

If you want change, be an agent of change. I intend to be. 

Ja haastan kaikki muutkin. Ohittakaa negatiivinen, keskittykää positiiviseen. Kaikessa, myös netissä.

Ladataan...
Mungolife

Lentomatkustaminen oli eilen blogissa aiheena, ja ei suinkaan yllättäen, kirvoitti se heti ensimmäisenä kommenttina kommentin siitä, millaista haittaa ilmastolle lentämisestä onkaan. Kun tässä on vahvasti ollut tapetilla tämä ilmastoraportti ja paljon on ollut bloggaajienkin joukossa keskustelua omasta hiilijalanjäljestä ja siitä, miten oma lentomatkustaminen vaikuttaa maailmaan. Monilta bloggaajilta ollu hienoja kannanottoja asiaan, ja ite olen pyöritellyt asiaa mielessä useasti, mutta koskaan en ole asiasta kirjoittanut. Mä en suoraan sanottuna ihan hirveästi näe järkeä kirjoittaa asiasta, koska tiedän sen palautteen olevan niin negatiivista, koska mä en jaksa kiillottaa omaa sädekehääni ja kirjoittaa jotain teeskenneltyä paskaa, mihin en itsekään usko.

Musta olisi ihanaa, jos voisin olla Kaukokaipuun Nellan kaltainen tyyppi, joka oikeasti osaa ottaa agendakseen paremman elämän ja muutoksen, mutta vielä mulla ei oo motivaatiota siihen tapreeksi.

Olen itsekäs hedonisti, joka on menettänyt toivon siihen, että omilla teoilla olisi tarpeeksi vahvaa vaikutusta maailmaan. Todellisuudessa voin kieltäytyä vähän kaikesta ihanasta ja mulle tärkeestä ja siltikin Pohjois-Korea saattaa lopettaa tän koko pallon tarun muutamassa sekunnissa. Ja vaikkei mitään näin radikaalia tapahtuisikaan, yhdenkään suomalaisen toimet eivät maailman vaakakupissa paina kovin kummoisesti, vaikka moni niin uskookin. Ja tiedän, että tää on unpopular view, mutta onpahan täysin rehellinen ajatukseni. 

Lentomatkustaminen on vain yksi isoimmista negatiivisesti ilmastoon vaikuttavista asioista ja ilmiöistä, mutta keskitytään nyt siihen. Mä lennän n. 10-20 lentoa vuodessa. Se on aika paljon. Se on kuitenkin murto-osa siitä, mitä todella monet liikemiehet ja -naiset lentävät työasioissa. Sellaisissa työasioissa, jotka voisivat hoitua videopuhelulla melko usein. Se on aika pieni määrä moneen moneen muuhun, joka matkustaa paljon enemmän. Mun lentomatkustamisen hiilijalanjälki on äärimmäisen pieni verrattuna esimerkiksi ykistyiskoneella lentelevien vastaavaan. 

Mua kiusaa tässä lentokeskustelussa se, että siinäkin on otettu hampaisiin bloggaajat, vaikka bloggaajat eivät edes lennä mitenkään poikkeuksellisen paljon verrattuna todella moniin muihin ammatinharjoittajiin ja työntekijöihin. Tää tuntuu ehkä olevan sellainen asia, missä kaikki bloggaajat niputetaan yhteen ja heidä kollektiivinen matkustusmäärä nähdään yhden bloggaajan määränä. Koko ajan joku seuraamistani bloggaajista on jossain, mutta se ei tarkoita, että koko ajan kaikki bloggaajat on jossain. Bloggaajan Bali-matkasta voidaan nostaa hirveä haloo, kun hän lentää reittilennolla tekemään työtään, mutta samalla intoillaan kuinka Helsinki on Trumputin-tapaamisen paikkana. Anteeksi, mutta mitä sellaista nää jehut kävi keskenään neuvottelussa, mitä ei olisi voinut tehdä vaikkapa videokonferenssina? Jos nyt ihan oikeesti ajatellaan asiaa, niin oliko Helsingissä saavutettu sellaisia tuloksia, jotka perustelevat sitä, että tänne lennätettiin konetolkulla kalustoa ja porukkaa, ja yhden tapaamisen aikana kulutettiin ilmastoa enemmän kuin kaikki suomalaiset bloggaajat koko elämänsä aikana yhteensä. Toki tarkoituksena asialistalla taisi olla hyvinkin tärkeät ilmastoasiat, vaikka ehkä ko. palaverista jäi vaan sellainen mielikuva, että se oli juupaseipäs -mittelö siitä, osallistuiko Venäjä USAn vaaleihin. Mun mielestä tän itsestäänselvän asian olisi voinut selvittää ihan puhelimessakin. Jos nyt niin huolissaan ollaan ilmastosta ja lentämisestä, missä oli silloin nää huolet? Suurin osa mun kohtaamasta suhtautumisesta asiaan oli joko näiden kahden päämiehen dissaamista tai iloa siitä, että Suomi on maailmankartalla, kun tänne saadaan niin paljon porukkaa. Niin, lentäenhän sekin porukka tänne tuli. Ja tätä tapahtuu maailmalla joka ikinen päivä ihan kaikkialla. Siinä ei paljon yhden Mungon lentely tunnu. 

Saan jatkuvasti äitiyden perusteluksi sen, että mun pitäisi miettiä, millaisen maailman jätän lapselleni. Mietinkin. Se maailma ei näytä kovin positiiviselta ja kun tulevaisuus näyttää olevan vähän kiikun kaakun olemassaolomme puolesta, niin taidan ottaa nykyisestä kaiken irti. Niin paljon kuin yksilön vastuuta peräänkuulutetaankin, niin valitettavasti tässä asiassa se ei auta ihan niin hirveän paljon, kuin haluaisi. Jos mä en enää koskaan matkusta, heittäydyn vegaaniksi, syön vain lähituotettua ruokaa, en osta mitään uutta ikinä enää ja elän aurinkokennoenergialla, mun panos on yks muurahaisen kyynel valtameressä.

Ilmastoasioita pitää hoitaa paljon ylemmältä taholta, pakotuksin, sanktioin ja houkuttelevin porkkanoin. Niihin pitää saada sitoutettua koko maailma, ei pelkästään Suomen kaltainen pikkukärpänen kartalla, samaan aikaan kun USA, Kiina, Venäjä ja Intia tekee mitä tekee. Think globally act locally on kaunis ajatus, mutta se jää tässä hyvin merkityksettömäksi. Niin pieni askel ihmiskunnalle, mutta niin iso myönnytys ihmiselle. Vaikka en reissaisi enää ikinä minnekään enkä hankkisi lisää lapsia, jengi tilais lentorahdilla Kiinasta muovista roskaa ja tupakoisi ja söisi lihaa ja reissaisi ja heittelisi muovia valtameriin ja tekisi loputtomasti tyhmiä juttuja. 

Ja itsekkäästi sanon, että se ei lisää motivaatiota.

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tekisi jotain asioita, jotka tukisivat sitä, että ilmastomme voisi hieman paremmin. Mutta, rehellisesti voin sanoa, että niissä asioissa on yleensä jokin toinen porkkana. Meillä on tällä hetkellä kaksi autoa, mutta toinen on myynnissä. Ollaan sitä ennen pärjätty useampi vuosi yhdellä autolla ja haluttais pärjätä jatkossakin. Joo, se on meikäläisten omaa viherpesua, vaikka todellisuudessa toinen auto on kallis ylläpitää ja auto on maailman surkein sijoitus. Tässä motivoi säästöt. Mä vaihoin just meidän perheet maitotuotteet lähes kokonaan kauratuotteisiin. Voisin vinguttaa sädekehääni siitä, kuinka vihreä ja hyvä olenkaan, mutta tosiasia on se, että oon huomannut maidon aiheuttavan itselleni viime aikoina pahaa oloa ja se saattaa hyvinkin vaikuttaa mun rautaongelmiin, minkä takia oon vetänyt kahvini kauramaidolla ja vaihtanut Danten korvikkeet kauramaitoon ja opetellut ettimään sieltä kaupan hyllystä kauravaihtoehtoja rahkaksi ja juguiksi. Mut ei mua tässäkään motivoi ilmasto tai maapallon hyvinvointi, vaan kirjaimellisesti oma napa ja sen takaa löytyvä vatsa, joka voi näin paljon paremmin. Meillä on maalämpö kotona, mut se oli plussa taloa ostettaessa, koska se on halpaa. Pyrin ostamaan suomalaista tai ainakin Suomesta, mut seki on itsekästä. Haluan pitää verorahat Suomessa ja mielellään omassa kaupungissa/kunnassa, ja sitä kautta hyötyä itse. En mä ajattele siinä säästettyjä päästöjä, kun ei tarvitse kuskata niitä juttuja. Syödään vähintään kaksi kertaa viikossa kasvisruoka, mut sekään ei liity oikein mihinkään muuhun kuin haluun kokeilla jotain uutta ruokarintamalle ja ehkä syödä vähän terveellisemmin eli hyöytyä asiasta itse. Ja mä käytän junaa enimmäkseen sen takia, että se on helpompi ja mukavempi, kun siellä voi keskittyä Danten kanssa pelleilyyn tai töiden tekemiseen. 

Näissä kaikissa on toki plussaa se, että ne on niitä vihreämpiä valintoja, mutta nää valinnast ei sinänsä johdu siitä, että haluaisin olla erittäin vihreä, vaan siitä, että ne on olleet mulle mieluisia ja vihreys on ollut niissä plussaa.

Mun roskien lajittelu on yksi hiton turhuus maailman isossa mittakaavassa, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, että sille en löydä mitään muuta porkkanaa, kuin se, että siitä tulee hyvä mieli. Roskien lajittelussa en kuitenkaan joudu luopumaan mistään maapallomme eteen, joten se on vähän eri asia ehkä, eli en voi sitäkään pitää minään hyvän ihmisen vihreänä tekona. 

Mä en tule lopettamaan matkustamista, koska en koe, että se, mitä minä tai maapallo saadaan takaisin siitä, on millään tapaa suhteessa mun “menetykseen”. Jos me ei hankita enempää lapsia, liittyy se päätös varmasti ihan vaan ja ainoastaan siihen, että se on meidän perhepoliittinen ratkaisu, eikä todellakaan ilmastoon liittyvä ratkaisu. Jos me hankitaan toinen auto tai jätetään hankkimatta, liittyy se varmaan enemmän taloudellisiin asioihin kuin ympäristöasioihin. 

Mä tiedän, että on lapsellista ajatella, että “miksi minä en enää saa kun muut kuitenkin jatkaa?” ja että muutoksen pitäisi lähteä itsestä. Ja siltikin peräänkuulutan vahvoja kansainvälisiä muutoksia, jotka pakottaisivat muutosta tai vähintäänkin tekisivät muutoksen suosiolliseksi. Kuten mun esimerkeistä huomaa, terveys, talous ja hyvä olo on konkreettisia tän päivän asioita, jotka saa muutoksen ihmisessä. Joidenkin vuosien tai vuosikymmenien päässä näkyvät uhkakuvat eivät nähtävästi ainakaan mun kaltaisen ihmisen kohdalla ole. Ja vaikka pitäisi ajatella, että meidän sivistyneiden ja älykkäiden ihmisten pitäisi olla esimerkkinä, en vaan jotenkin osaa nähdä hirveän isoa velvollisuutta omilla harteillani, kun tiedän kuinka paljon hallaa maailmassa tekee isommat maat ja kuinka mitätön on oma panokseni.  

Joten, jatkan tällä tiellä, jossa tiedän olevani omalta osaltani syyllinen ilmastokatastrofiin, mutta en aio tehdä radikaalia muutosta. Valitessani kahden itselleni yhtä merkityksellisen tai sopivan asian väliltä valitsen jatkossakin sen vaihtoehdon, missä on lisäbonuksena ympäristöystävällisyys. Valitsen luomuruoan, lähituotannon ja reilun kaupan aina kuin mahdollista, mutta syön silti lihaa ja kaukaa tuotuja kasviksia ja hedelmiä, joita ei Suomesta saa. Matkustan aina kun haluan ja tarvitsee, mutta yritän minimoida tarpeettoman lentomatkustamisen työasioissa ja valita junan tai kimppakyydin aina kuin mahdollista. 

Ja kerron tämän avoimesti, vaikka tiedän sen herättävän ikävän keskustelun. Koska en vaan jaksa kiillotella sädekehää yhtäällä ja kuitenkin tehdä ihan mitä haluan toisaalla. Seison edes rehellisesti tän ajatusmaailman taustalla. Ja toivon, että ihmiset ovat parempia.

Ehkä se inspiroi muakin sitten joskus paremmaksi. 

 

EDIT:// Kiitos kaikille kommenteista. Nyt laitan kommentoinnin kiinni tämän osalta. Eiköhän kaikki olennainen ole jo sanottu, mutta se ei tarkoita sitä, että mielipiteeni muuttuisi. Samoihin faktoihin mielipiteeni on perustunut tähänkin asti. 

Jokainen kerta kun olen blogissani kirjoittanut jostain vihreistä valinnoista, mua on palautettu maanpinnalle juuri näillä samoilla argumenteilla. Kuinka hyödyn siitä ja tästä, eli en oikeati tee mitään vihreää ja kuinka niillä millään ei ole merkitystä muutenkaan kun on niin pikkujuttuja. Tämä kaikki on muokannut omaa näkemystäni asiaan paljon negatiivisemmaksi ja juuri nyt koen asian kuten kirjoitin. Vaikka tämä onkin unpopular view, mulla on siihen oikeus ilman, että kenenkään täytyy mennä henkilökohtaisuuksiin. Jos mun blogin arvomaailma ei kohtaa omasi kanssa, löytyy sinulle varmasti parempaa luettavaa netistä. 
 
Mulle on tärkeää olla rehellinen ja siksi olen jättänyt asiasta kirjoittamisen. En halua kirjoittaa, että olen syvästi asiasta ajatteleva, joka kokee syyllisyyttä ja haluaa vaikuttaa enemmän ja heti seuraavaksi matkustaa ulkomaille lentäen muutamaksi päiväksi. Mä koen sen vaan merkitykettömänä viherpesuna ja haluan olla rehellinen näissä asioissa. Ymmärrän, että se harmittaa joitakin ja toivonkin heille hyvää jatkoa muiden blogien parissa. Mä jatkan omalla linjallani, jolla haluan pystyä seisomaan sanojeni takana oikeasti.
Jatketaan huomenna kevyemmillä aiheilla!

Pages