Ladataan...
Mungolife

Onpas ollut ihana viikonloppu! Helsinki on ihan uskomattoman kauniissa ruskassa ja vietettiin koko viikonloppu perheen kanssa puuhaillen. Lauantaina sain vielä viimeiset asiat hoidettua Pirkanmaalla ja suuntasimme Helsinkiin poikieni kanssa. Olen päättänyt nyt uuden työn aloitettuani, että tämä työ rytmittää niin mukavasti arkea, että haluan oppia pitämään viikonloput vihdoin täysin vapaana työasioista. Se koskee blogiakin, joten jos en ehdi ajastamaan viikonlopulle postauksia, sitten en niitä myöskään tee viikonloppuisin. Oli tosi ihanaa viettää viikonloppu vaan meidän molempien perheiden kanssa ja lapsen ja miehen kanssa leikkien. Oli peli-iltaa siskoni ja tämän kumppanin luona, oli leikkipäivä anopin ja kälyn kanssa ja oikeastaan koko perhettä tuli nähtyä, ystävää tuli treffattua, Leikkiluolassa pyörittyä ja vähän nukuttua univelkojakin pois. 

Tästä on kivaa aloittaa taas viikko blogin puolella. Rehellisesti sanottuna viime viikkoon on mahtunut aika paljon mielipiteitä, mutta se ei haittaa, jatketaan silti Mielipidemaanantailla tänään, kun se on kerrankin ollut juttusarja, joka on kestänyt nyt jo aika hyvin.

Tänään halusin kirjoittaa hieman poikien syrjäytymisestä. En voi sanoa, että aihe kolmen tyttären perheessä olisi sinänsä mulle liian tuttu ja toivonkin, ettei se koskaan tule sitä olemaan. Mutta, pienen pojan äitinä aihe koskettaa ja se on aika hyvää jatkoa postauksilleni niin feminismistä kuin sukupuolettomasta kasvatuksesta, sillä omat ajatukseni liippaavat tätä asiaa. Tänään kun törmäsin tähän uutiseen poikien syrjäytymisestä, oli pakko tarttua aiheeseen. Monestakin eri lähteestä on löytynyt viime aikoina juttuja siitä, miten pojat ovat vaarassa syrjäytyä ja millaisia ongelmia nuorilla miehillä on. 

Henkilökohtaisesti olen peräänkuuluttanut nimenomaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, sillä vaikka suurin osa feministeistä ehkä sitä hakeekin, niin on vielä aivan liikaa heitä, jotka ajavat vain yhden sukupuolen asiaa, oli se sitten naisia solvaavaa sovinismia tai lähestulkoon miesvihaista naisten aseman etusijalle nostamista. Mä vaan toivoisin, että voisimme elää maailmassa, jossa sukupuolet ovat oikeasti samalla lähtöviivalla ja kaikkia kohdeltaisiin samalla tapaa. Ymmärrettäisiin, että tytöissäkin on voimaa, vahvuussa ja erityisosaamista vaikkapa tekniikan parissa, kuin myös, että pojatkin ovat herkkiä, tunteikkaita ja osaavat hoivata. 

Näistä tutkimuksista poikien ja tyttöjen elämään on havaittavissa selkeästi tietynlaista erilaista suhtautumista poikien ja tyttöjen välille ja musta on hirvittävän tärkeää puhua myös poikien ja miesten hyvinvoinnista, vaikka huomattavasti enemmän yhteiskunnassa on viime aikoina keskitytty naisten kohtaamiin epäkohtiin. Mua jotenkin hirveästi kosketti tässä tekstissä se, että pojat syrjäytyy helposti ja että he eivät saa asioihin yhtä paljon tukea ja apua kuin tytöt. Tämähän siis jo itsessään ruokkii sitä asennetta, että tytöt ovat heikompia ja heiveröisempiä ja tarvitsevat enemmän apua. Se myös luo kulttuuria, jossa miesten tulee olla vahvoja ja käsitellä omat juttunsa itse jo poikina, mikä osaltaan mun mielestä vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen. Jos on aina saanut apua ja tukea, on sitä helpompaa ja luontevampaa pyytää aikuisena, kuin jos on koko elämän pitänyt pärjätä itsekseen ja olla vahva. 

Mä hieman näen tässä myös tietynlaista feminismin leimaa. Kun paljon ollaan pidetty suurennuslasin alla tyttöjen ja naisien oikeuksia, niin tietyllä tapaa huomaamattakin paikoitellen poljetaan miehiä ja poikia. Esimerkiksi joidenkin kauppojen valikoimissa näkyneet ”Future is Female” -paidat ärsyttivät mua todella paljon. Mä olisin paljon mieluummin ostanut Lindexin ”Future is Equal”, joka oli sateenkaaren väreissä Priden kunniaksi, mutta sanoma mun mielestä ylsi seksuaalisuutta pidemmälle. Ei tulevaisuus ole tyttöjä tai poikia, tulevaisuus on tasa-arvoinen. Ainakin toivon niin. 

Näin paljon muuttavana naisena olen huomannut myös sen, kuinka haastavaa voi olla löytää uusia ystäviä uudessa asuinkaupungissa tai elämäntilanteessa. Naisena se on itse asiassa hieman helpompaa. Vaikka munkin aikataulut on tosi pahasti tukossa, niin ehdin silti käymään naapurin naisten kanssa lenkillä, käyn Danten kanssa kerhoissa ja perhetuvalla ja pikkuhiljaa olen tutustunut nyt Lempäälässäkin ihmisiin. Mieheni on toki käynyt myös niin muskarissa, perhekerhossa ja onhan meillä miespuolisia naapureitakin. Mutta jotenkin miesten maailma on usein kovin erilainen. Ja jos perhekerhossa on äitejä 9/10, ja yksi mies, niin se ei ole ehkä luontevin paikka aloittaa keskustelua. Mä oon vahva uskoja myös eri sukupuolten välisiin ystävyyssuhteisiin, mutta edelleenkään kovin moni ei ole. Jotenkin siinä on edelleen monilla tietynlaista stigmaa. Ja mun oma kokemus on se, että usein naiset ovat hieman avoimempia tutustumaan ja ystävystymään kuin miehet. 

Jos nyt ihan stereotyyppiselle linjalle mennään, niin miehet usein urheilevat yhdessä, pelailevat tai käyvät vaikka heittämässä biljardipelin ja pari bisseä -tyyppisen keikan äijäporukalla. Naiset puhuvat. Herrajumala, eihän me välillä muuta tehdäkään kuin puhutaan. Vaikka samalla tehdään jotain muuta, niin kyllä me puhutaan. Toki siinä voi olla jotain biologista, mutta tietyllä tapaa näkisin, että tässä on myös kasvatuksen ja yhteiskunnan tulos miehissä. He ovat tottuneet pärjäämään itse, hoitamaan kaiken itse ja kestämään kaiken itse. Se voi pitkällä tähtäimellä olla todella raskasta ja vaikeaa ja varsinkin jos mies on perheetön, voi hän hyvinkin helposti syrjäytyä. Minkä ikäisenä tahansa. 

Mikä erikoisinta, mun mielestä tämä kasvattaa myös sitä sukupuolten välistä kuilua entisestään. Mä kuulun siihen ihmisryhmään, joka ei oikein osta koko ajatusta miesten salaliittoisesta patriarkaatista naisia vastaan, vaan uskon siihen, että meillä on yhteiskunnallinen tilanne, jossa miehet saavat pärjätä alusta asti melko lailla itsekseen kun tyttöjä autetaan enemmän ja tietyllä tapaa se näkyy myöhemmässäkin iässä. Tunnen hyvin monta miestä, jotka kokevat, että heidän pitää olla se vahva taloudenkantaja ja perheen pää, jotta naisen ei tarvitse. Ei sen takia, ettei nainen pystyisi, vaan koska naisen ei tarvitse, sillä sehän on miehinen vahva tehtävä, ja miehen tehtävä on auttaa naista. En tunne yhtäkään miestä, jotka tarkoituksella painaisivat naisia alaspäin, mutta tunnen todella monta herrasmiestä, jotka toimillaan saattavat vahingossa vaikuttaa siltä, että kohtelisivat naisia jotenkin heikompana tai jopa huonompana. 

Musta olisi hirveän tärkeää, että lasten kasvatuksessa, kaikkien sukupuolten edustajien kohdalla korostettaisiin samoja asioita. Yksin ei tarvitse pärjätä, apua saa pyytää ja apua saa ottaa vastaan, kommunikaatio on tärkeää, on hyvä puhua tunteistaan, on hyvä osata ymmärtää omien tunteidensa juurisyyt. Jos olen rehellinen, niin mun läheisistä naisista ainakin tusina naista osaa mennä ongelmien taakse ja miettiä kuka tai mikä menneisyyden tapahtuma aiheuttaa heissä minkäkin reaktion. Ei ole pelkästään ärsytystä, liikutusta ja iloa, vaan on syitä niiden tunteiden takana. Miesten kohdalla aika harvoin oon nähnyt tällaista keittiöpsykologin kaltaista omien tunteiden tulkintaa. Oma lähikokemus on opettanut sen, että usein miehet eivät osaa tulkita mitään tunteita, vaikka niihin antaisi kuinka selkeän kartan naisen toimesta. Ja aivan liian usein kuullaan siitä, miten ”naisilla nyt on ihan erilainen työkalupakki tunteiden käsittelyyn”. Ei meidän sydämen ja pernan välissä ole vasaran mallista elintä, joka säätelee tunteiden tulkintaa. Se on se pakki, joka on syntynyt saamamme vastaanoton takia. Jos miehellä on työkalupakissa vain pari keinoa käsitellä tunteita, ei hän todennäköisesti ole kriittisessä vaiheessa niitä sinne saanut kerättyä. 

Mun mielestä kaiken feminismin ja tyttöjen aseman korostamisen joukossa on tärkeä muistaa myös seuraavat miessukupolvet, pienet ja vähän isommatkin pojat. En sano, että naisten ja tyttöjen asemaa ei pitäisi ajaa, vaan että on tärkeää myös muistaa se toinen puoli. Se miessukupolvi, joka tulee seuraavaksi ja millaisia heistä tulee. Ja jos ei kaiken naisasian keskellä sitä muuten muista tai koe tärkeäksi, niin jo vaikka sitten senkin takia, miten nämä pojat tulevat kohtelemaan seuraavien sukupolvien naisia, sillä kyllä yhä edelleen enemmistö parisuhteita on heterosuhteita. 

Ja kaiken kaikkiaan koko tämän erilaisen suhtautumisen lasten ongelmiin, tunteisiin, tunteidenkäsittelyy, apuun, ”pärjäämiseen” yms. liittyen olisi hyvä unohtaa koko hiton sukupuolierottelu ja kohdella lasta lapsena ja nuorta nuorena. 

Kyllä, naisten euro on edelleen miehiä pienempi. Ja kyllä, naisvaltaiset alat on alipalkattuja ja meillä on johtokunnissa enemmän miehiä. En kiistä ollenkaan lukuisia epäkohtia naisten arjessa. Mutta löytyy niitä myös poikien ja miesten arjessa. Enkä edes puhu meidän yhden sukupuolen asevelvollisuudesta, vaan esim. siitä, miten radikaaleja koulutus- ja oppimisongelmia on pojilla tyttöihin verrattuna. Jostain luin jonkun artikkelin myös siitä, kuinka paljon helpommin pojat saavat jälki-istuntoa ja kuinka miehet saavat pidempiä vankeusrangaistuksia. En nyt katketaksenikaan löydä tuota juttua mistään, mutta siinä oli aika raju tilasto siitä, kuinka paljon kovempia rangaistuksia pojat ja tytöt saavat. 

En mä nää pientä poikaa katsoessani jotain tulevaisuuden naisia vihaavaa Karjala-lippistä väheksymässä naisia. En näe patriarkaalisen yhteiskunnan hedelmää, joka käyttää elämänsä kieroillaakseen naisten elämästä pahempaa. Mä näen puhtaan kankaan, jolle maalaaminen on vasta alkanut ja se lopullinen kuva on todella riippuvainen vanhemmista, yhteiskunnasta, asenneilmapiiristä ja tietyllä tapaa jopa päättäjistä ja politikoista. Tämä on ihan yhtä vakava ongelma kuin mikä tahansa naisten ja tyttöjen kokema väheksyntä, mutta aihe ei ole yhtään niin mediaseksikäs. Se ei saa kuitenkaan jäädä unholaan.

Ladataan...
Mungolife

Kiusaaminen on yksi sellainen aihe, joka pyörii loputtomasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on niin tärkeä aihe, että on vaan hyvä, että aiheesta puhutaan jatkuvasti. Näin äidiksi tultuani tuo kiusaamisaihe on pyörinyt paljon mielessä. Lapseni ei ole vielä edes 1,5-vuotias, ja silti mietin tuota jatkuvasti. Viisi vuotta tuntuu vielä hyvin lyhyeltä ajalta opettaa kaikki mahdollinen ennen kuin poika menee sitten joskus eskariin ja kouluun. Miten opettaa välittämään toisista, ymmärtämään erilaisuutta, pitämään puoliaan itsevarmasti ja millaisia luonteenpiirteitä olisi hyvä tukea, että hän pärjäisi elämässä? Ja sitten se toinen puoli? Miten kasvattaa lapsi niin, ettei hänestä tule kiusaajaa? Ettei hän toimillaan tuhoa muiden elämää? Koulukiusaaminen kuulostaa niin pelottavalta, että se pyörii mielessä jo nyt, vaikka koulunpenkille on vielä vuosia. 

Koulukiusaaminen ei tee pelkästään kouluvuosista vaikeita, ehkä jopa helvetillisiä, vaan se vaikuttaa loppuelämän. Lapsena murrettu ihminen ei tule olemaan ehjä aikuisenakaan, vaan kantaa sen seurauksia loppuelämän. Vaikka joskus saisi palast liimattua paikalleen, niin ne arvet on aina olemassa. Ehjä maljakko kestää ihan eri tavalla kuin kerran särkynyt ja liimattu. Jokaisen oma nuoruus vaikuttaa tosi paljon siihen, millainen ihminen on aikuisena. Minkä roolin ottaa yhteiskunnassa ja työpaikalla, millaisista ihmissuhteista löytää itsensä ja kuinka kohtelee muita ihmisiä. 

Vaikka ollaan puhuttu vuosia kiusaamisesta ja sen kitkemisestä, silti on vielä paljon sellaisia lauseita ja lausahduksia, joilla kiusaamisen vika sälytetään uhrin harteille. "On niin hiljainen / rymyävä / ujo / vauhdikas / äänekäs..." Jopa oma äitini pohdiskeli taannoin sitä, että en saisi pukea poikaa merkkivaatteisiin kouluikäisenä, ettei sitten kiusata. "... ettei sitten kiusata" on sellainen lause, joka pyörii omassakin mielessä usein. Aloitinhan postauksenikin sillä. Sen sijaan, että mietitään sitä, mitä pitää tehdä ja opettaa, ettei lasta kiusata, pitäisi ehkä jokaisen miettiä, mitä tehdä, ettei se oma lapsi kiusaa. Vaikka oma pieni kulta vaikuttaisikin siltä, että eihän hän voi koskaan ketään kiusata, on osattava vanhempana asettua siihen mielentilaan, jossa näkee oman lapsensa kiusaajana. Vähän tosielämän Black Mirror, jossa yrittää nähdä maailman, jossa oma enkeli onkin koulukiusaaja. Jos ei muiden ihmisten hyväksi, niin oman lapsensa hyväksi, sillä kiusaajasta harvoin kasvaa mitään hirveän positiivista tai kivaa. 

Mä oon ollut koulussa sekä kiusaaja että kiusattu. En oo koskaan yksin omatoimisesti kiusannut jotakin tiettyä ihmistä, vaan mennyt mukaan kiusaajien joukon kanssa ja ollut mukana nälvimässä ja haukkumassa. Not my proudest moments, mutta en pelkää sanoa sitä ääneen. On tosi paljon vaadittu, että lapsena ja varhaisnuoruudessa osaa nähdä asiat uhrin silmin ja olla taipumatta ryhmäpaineessa mukaan johonkin tyhmään, ettei itseään kiusata. Haluan ajatella, etten tehnyt kellekään peruuttamatonta vahinkoa ja muistelen usein sitä pientä Annaa, joka välillä uskalsi mennä vastavirtaan ja olla kiusattujen tyttöjen kaverina. En kuitenkaan voi tietää, mitä omat tekoni lapsena aiheutti muissa, ja se on mun risti kannettavakseni, jos olen jotakin satuttanut. Olen siitä ikuisesti pahoillani. 

Mä olin venäläistaustaisen perheen lapsi Kontulassa, joka tykkäsi koulusta ja tykkäsi olla hyvä koulussa. Ja joka oli niin jumalattoman laiha ja "lauta", että ei tarvinnut hirveästi etsimällä etsiä heikkoja kohtia, joista kiusata. Olin otollinen uhri kiusaajille itsekin ja sain kokea oman osani kiusaamisesta. En ole koskaan joutunut brutaalin kiusaamisen kohteeksi, vaan omat kokemukseni ovat sanallisia. Vähättelyjä, haukkuja ja asennevammoja. Tietyllä tapaa koen, että niistä on ollut mun elämässä myös hyötyä. Mun kunnianhimo on kasvanut ehkä halusta näyttää, että mä oon parempi kuin mitä mun haukkujat ajatteli. Mun motivaatio ja tarve pärjätä on kummunnut siitä kaikesta. En tiedä olisinko tässä, vuosikymmen bloggaamista takanani, jos en olisi vielä aikuisuuden kynnyksellä kaivannut olla hyväksytty ja jopa ihailtu. Olisi naiivia sanoa, että vuosien jatkuva sanallinen alaspainaminen ei vaikuttaisi, vaikka omissa kullatuissa muistoissa se ei koskaan ollut hirveän pahaa. En halua väheksyä kiusaamista, en omaa kiusaamista tai kiusattuna oloa. Jotenkin mä vaan itse suhtaudun asioihin ylipäätään kevyemmin kuin moni muu. En koe olleeni ikinä #metoo-uhri, vaikka monen mielestä elämässäni varmasti olisi metoo-hetkiä. Vähän sama pätee tähän kiusaamiseen. Koen, että niin moni on kärsinyt niin paljon pahemmin, että mun kiusaamiskokemukset eivät todellakaan ole verrattavia. 

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, mä oon elämässäni kerännyt aika paljon kiusaamiskokemuksia. Lapsena ja nuorena koulussa, aikuisena bloggaajana. Mä oon joka ikinen päivä kiusaajien armoilla. Joitakin kanavia mä oon sulkenut siltä, mutta silti kuka tahansa voi milloin tahansa laittaa mulle viestiä, jonka ainoana tarkoitusperänä on satuttaa mua. Jos lähtisin keskustelupalstoille tai lataisin Jodelin puhelimeen, saisin varmaan taas hetkellisesti olla se pikkutyttö, jolta vietiin pipo ennen joka välituntia. Koska olin "vääränlainen". Olenhan nytkin koko ajan vääränlainen. 

Oon tehnyt sen päätöksen, etten lue itseeni liittyviä keskusteluja netissä, oman mielenterveyteni turvaamiseksi. Saan ihan tarpeeksi roskaa osakseni ihan sitä etsimättäkin. Näin äitinä mua ei edes satuta kommentit kropastani tai edes persoonastani vaan mua satuttaa se yleinen ilmapiiri, jossa on hyväksyttävää ja haluttavaa puida muiden elämää ja yksityisasioita ja luonteenpiirteitä ja vartalomalleja ja miesvalintoja ja kaikkea mahdollista ikävään sävyyn. Mua ei satuta pelkästään itseäni koskevat jutut, vaan koko tuo kiusaamisen maailma, joka velloo esimerkiksi bloggaajien ympärillä. Mua pelottaa äitinä se, millainen maailma poikaani odottaa. Jos nyt aikuisten maailma on täynnä kiusaajia, miten voidaan olettaa, että he osaisivat kasvattaa lapsia selalisiksi, jotka eivät kiusaa? Kun niin iso osa ihmisistä ei edes tajua kiusaavansa. Kun niin iso osa kuvittelee, että heidän sanomisissa ei ole mitään vikaa, että ne on "vaan mielipiteitä" ja että "itsepä aloitti, kun kirjoittaa blogia".

Jos meidän aikuisten perustelut kiusaamiselle eivät ole sen parempia kuin lastenkaan, miten me aikuiset osaisimme kasvattaa lapsista hyviä tyyppejä, jotka ei kiusaa? On yhtä tyhjän kanssa sanoa omalle Jani-Petterille, että äläpä sitten kiusaa samalla kun Jani-Petterin isälle käy juurta jaksain läpi mitä vikaa on naapurissa, kuinka tyhmiä juttuja suoltaa se bloggaaja ja kuinka ruma on se politiikkokin vielä. 

Mä uskon vahvasti siihen, että enemmistö ihmisistä on jo ymmärtänyt kiusaamisen vakavuuden ja sille annetaan painoarvoa. Mutta ollaan vielä hirveän kaukana siitä, että osattaisiin kitkeä kiusaamista. 

Myönnän, olen minäki vuosien saatossa eksynyt keskustelupalstoille ja olen nähnyt miltä Jodel näyttää. Enkä minäkään ole mikään hyvyyden esikuva, on minullakin inhokkeja. Inhokkibloggaajia, inhokkijulkkiksia, inhokki-ihmisiä. Olen törmännyt vuosien aikana monesti keskusteluun, jossa olisi tehnyt mieli oikoa jotain mielestäni liian positiivisia oletuksia ihmisistä, jotka ovat mielestäni kaikkeamuutakuin. On vaatinut tahdonvoimaa olla kommentoimatta, kun selkään puukottanut "ystävä" on keskustelupalstoilla anonyymisti jauhanut valheita musta ja heti perään korostanut omaa hyvyyttään. On tehnyt mieli huutaa talojen katoilta ja anonyymisti netissä totuuksia useammin kuin kerran. En koskaan ole tehnyt niin. Käsi sydämellä en ole ikinä haukkunut anonyymisti ketään netissä. Kaikki tekemiseni netissä on aina omalla nimellä ja kasvoilla. Olen joutunut mielipiteideni vuoksi henkilökohtaiseksi silmätikuksi ja vastinepostausten kohteeksi. Kun minut on revitty julkisesti, olisin voinut tehdä saman tekijöille. Käydä läpi mielestäni heidän kaikki mahdolliset vikansa ja virheensä. 

En ole tehnyt niin. Nykyään joka kerta ennen kuin painan enteriä, mietin, kahta asiaa. Miltä minusta tuntuisi sama asia? Haluanko olla tällainen esimerkki pojalleni? 

On niin paljon kipeitä asioita, joita voisin aiheuttaa. Ne eivät parantaisi omia haavoja, ne eivät tekisi mitään hyvää. Ne ruokkisivat vain pahuuden kierrettä. 

Toivon hiljaa mielessäni, että mahdollisimman moni ottaa tämän ajattelutavan. Vuosia olen tehnyt työtä omien ajatusmaailmojen ja tekemisten eteen ja voin rehellisesti sanoa nykyään olevani tilanteessa, jossa en edes osaa suhtautua negatiivisesti kehenkään, joka ei ole suoraan aiheuttanut minulle harmia tai surua. Jonkun persoona saattaa ärsyttää mua, mutta yleensä silloin välttelen häntä kaikin keinoin, enkä näin ollen ärsyynny. On itse asiassa hyvin helppoa jättää elämästään pois negatiiviset henkilöt. Pois somesta, pois yhteystiedoista, pois mielestä. 

Siksi mun onkin niin vaikea ymmärtää, miten moni loukkaantuu ja suuttuu jonkun tuntemattoman sanomisista ja näkee tarpeelliseksi kiusata tuntematonta ihmistä netissä. Nettikiusaaminen on vain kasvottomampi, pelkurimaisempi ja helpompi versio koulukiusaamisesta. Harva haluaisi olla koulukiusaaja, mutta moni on nettikiusaaja, eikä halua tehdä asialle mitään. 

Se, mikä mua huolestuttaa näin äitinä, on se, että nettikiusaajien sukupolvi on kykenemätön kasvattamaan koulukiusaamatonta sukupolvea. Mun omat havainnot koulukiusaamisesta on sellaiset, että fyysinen koulukiusaaminen on hyvin paljon harvinaisempaa kuin henkinen, ja netti antaa koulukiusaamisellekin vahvemmat ja pelottavammat kanavat. Somea ja nettiä pitkin koulukiusaaminen yltää koulun välkiltä kotiin, ympärivuorokautiseksi, viikonloppuihin arjen lisäsksi, sellaiseksi, jota ei voi paeta. Nettikiusaaminen voi olla kasvotonta ja anonyymiä, jolloin siitä ei välttämättä jää kiinni. Siitä ei joudu jälki-istuntoon, se jää huomaamatta helpommin. Se kätkee niin kiusatun kuin kiusaajan tarpeen saada apua. Se jättää aikuiset hampaattomaksi, sillä netti ja some kehittyy niin nopeasti, että vanhemmat eivät välttämättä pysy edes kärryillä kaikista kanavista. 

Lapsi ei synny kiusaajaksi tai kiusatuksi. Sellaiseksi kasvetaan kotona. Aikuiset eivät välttämättä edes huomaa, millaista esimerkkiä antavat. Oma leikki-ikäinen ei tietenkään tiedä, kirjoitteleeko äiti vihapäissään iltaisin keskustelupalstoille ja blogeihin ikävyyksiä, eikä osaa ymmärtää näiden viestien sisältöä. Mutta se äiti tai isä, joka näitä viestejä jättää, aivan varmasti henkii asennettaan myös netin ulkopuolella. Kasvattaa lapsensa kiusaamisen kulttuuriin. Haukkumisen, arvostelun ja ilkeämielisyyden kulttuuriin. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen varmasti ajattelee paljon negatiivista muista ihmisistä. On vaan opittava pitämään nämä ajatukset oman pään sisällä ja antaa lapselle avara näkökulma maailmaan. 

Mä haluaisin kasvattaa lapseni yhteiskunnassa, jossa kiusaamista ei olisi. Ensimmäinen askel kohti sitä, olisi saada aikuiset lopettamaan nettikiusaaminen. Antaa jokaisen olla sitä mitä on. Antaa jonkun olla tyhjäpäinen bloggaaja, jonkun olla tissit tiskiin -tyrkky, jonkun olla himouskovainen, jonkun olla jumalaton, jonkun olla vapaamielinen homo, jonkun olla konventionaalinen ja konservatiivinen hetero. 

Oman seuransa saa valita, toisten elämäntyylejä ei. Oman perhensä asenteen kiusaamiseen voi valita, ja vain sillä voi vaikuttaa yleiseen kiusaamisen kulttuuriin. 

Ladataan...

Pages