Ladataan...
Mungolife

Kiusaaminen on yksi sellainen aihe, joka pyörii loputtomasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on niin tärkeä aihe, että on vaan hyvä, että aiheesta puhutaan jatkuvasti. Näin äidiksi tultuani tuo kiusaamisaihe on pyörinyt paljon mielessä. Lapseni ei ole vielä edes 1,5-vuotias, ja silti mietin tuota jatkuvasti. Viisi vuotta tuntuu vielä hyvin lyhyeltä ajalta opettaa kaikki mahdollinen ennen kuin poika menee sitten joskus eskariin ja kouluun. Miten opettaa välittämään toisista, ymmärtämään erilaisuutta, pitämään puoliaan itsevarmasti ja millaisia luonteenpiirteitä olisi hyvä tukea, että hän pärjäisi elämässä? Ja sitten se toinen puoli? Miten kasvattaa lapsi niin, ettei hänestä tule kiusaajaa? Ettei hän toimillaan tuhoa muiden elämää? Koulukiusaaminen kuulostaa niin pelottavalta, että se pyörii mielessä jo nyt, vaikka koulunpenkille on vielä vuosia. 

Koulukiusaaminen ei tee pelkästään kouluvuosista vaikeita, ehkä jopa helvetillisiä, vaan se vaikuttaa loppuelämän. Lapsena murrettu ihminen ei tule olemaan ehjä aikuisenakaan, vaan kantaa sen seurauksia loppuelämän. Vaikka joskus saisi palast liimattua paikalleen, niin ne arvet on aina olemassa. Ehjä maljakko kestää ihan eri tavalla kuin kerran särkynyt ja liimattu. Jokaisen oma nuoruus vaikuttaa tosi paljon siihen, millainen ihminen on aikuisena. Minkä roolin ottaa yhteiskunnassa ja työpaikalla, millaisista ihmissuhteista löytää itsensä ja kuinka kohtelee muita ihmisiä. 

Vaikka ollaan puhuttu vuosia kiusaamisesta ja sen kitkemisestä, silti on vielä paljon sellaisia lauseita ja lausahduksia, joilla kiusaamisen vika sälytetään uhrin harteille. "On niin hiljainen / rymyävä / ujo / vauhdikas / äänekäs..." Jopa oma äitini pohdiskeli taannoin sitä, että en saisi pukea poikaa merkkivaatteisiin kouluikäisenä, ettei sitten kiusata. "... ettei sitten kiusata" on sellainen lause, joka pyörii omassakin mielessä usein. Aloitinhan postauksenikin sillä. Sen sijaan, että mietitään sitä, mitä pitää tehdä ja opettaa, ettei lasta kiusata, pitäisi ehkä jokaisen miettiä, mitä tehdä, ettei se oma lapsi kiusaa. Vaikka oma pieni kulta vaikuttaisikin siltä, että eihän hän voi koskaan ketään kiusata, on osattava vanhempana asettua siihen mielentilaan, jossa näkee oman lapsensa kiusaajana. Vähän tosielämän Black Mirror, jossa yrittää nähdä maailman, jossa oma enkeli onkin koulukiusaaja. Jos ei muiden ihmisten hyväksi, niin oman lapsensa hyväksi, sillä kiusaajasta harvoin kasvaa mitään hirveän positiivista tai kivaa. 

Mä oon ollut koulussa sekä kiusaaja että kiusattu. En oo koskaan yksin omatoimisesti kiusannut jotakin tiettyä ihmistä, vaan mennyt mukaan kiusaajien joukon kanssa ja ollut mukana nälvimässä ja haukkumassa. Not my proudest moments, mutta en pelkää sanoa sitä ääneen. On tosi paljon vaadittu, että lapsena ja varhaisnuoruudessa osaa nähdä asiat uhrin silmin ja olla taipumatta ryhmäpaineessa mukaan johonkin tyhmään, ettei itseään kiusata. Haluan ajatella, etten tehnyt kellekään peruuttamatonta vahinkoa ja muistelen usein sitä pientä Annaa, joka välillä uskalsi mennä vastavirtaan ja olla kiusattujen tyttöjen kaverina. En kuitenkaan voi tietää, mitä omat tekoni lapsena aiheutti muissa, ja se on mun risti kannettavakseni, jos olen jotakin satuttanut. Olen siitä ikuisesti pahoillani. 

Mä olin venäläistaustaisen perheen lapsi Kontulassa, joka tykkäsi koulusta ja tykkäsi olla hyvä koulussa. Ja joka oli niin jumalattoman laiha ja "lauta", että ei tarvinnut hirveästi etsimällä etsiä heikkoja kohtia, joista kiusata. Olin otollinen uhri kiusaajille itsekin ja sain kokea oman osani kiusaamisesta. En ole koskaan joutunut brutaalin kiusaamisen kohteeksi, vaan omat kokemukseni ovat sanallisia. Vähättelyjä, haukkuja ja asennevammoja. Tietyllä tapaa koen, että niistä on ollut mun elämässä myös hyötyä. Mun kunnianhimo on kasvanut ehkä halusta näyttää, että mä oon parempi kuin mitä mun haukkujat ajatteli. Mun motivaatio ja tarve pärjätä on kummunnut siitä kaikesta. En tiedä olisinko tässä, vuosikymmen bloggaamista takanani, jos en olisi vielä aikuisuuden kynnyksellä kaivannut olla hyväksytty ja jopa ihailtu. Olisi naiivia sanoa, että vuosien jatkuva sanallinen alaspainaminen ei vaikuttaisi, vaikka omissa kullatuissa muistoissa se ei koskaan ollut hirveän pahaa. En halua väheksyä kiusaamista, en omaa kiusaamista tai kiusattuna oloa. Jotenkin mä vaan itse suhtaudun asioihin ylipäätään kevyemmin kuin moni muu. En koe olleeni ikinä #metoo-uhri, vaikka monen mielestä elämässäni varmasti olisi metoo-hetkiä. Vähän sama pätee tähän kiusaamiseen. Koen, että niin moni on kärsinyt niin paljon pahemmin, että mun kiusaamiskokemukset eivät todellakaan ole verrattavia. 

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, mä oon elämässäni kerännyt aika paljon kiusaamiskokemuksia. Lapsena ja nuorena koulussa, aikuisena bloggaajana. Mä oon joka ikinen päivä kiusaajien armoilla. Joitakin kanavia mä oon sulkenut siltä, mutta silti kuka tahansa voi milloin tahansa laittaa mulle viestiä, jonka ainoana tarkoitusperänä on satuttaa mua. Jos lähtisin keskustelupalstoille tai lataisin Jodelin puhelimeen, saisin varmaan taas hetkellisesti olla se pikkutyttö, jolta vietiin pipo ennen joka välituntia. Koska olin "vääränlainen". Olenhan nytkin koko ajan vääränlainen. 

Oon tehnyt sen päätöksen, etten lue itseeni liittyviä keskusteluja netissä, oman mielenterveyteni turvaamiseksi. Saan ihan tarpeeksi roskaa osakseni ihan sitä etsimättäkin. Näin äitinä mua ei edes satuta kommentit kropastani tai edes persoonastani vaan mua satuttaa se yleinen ilmapiiri, jossa on hyväksyttävää ja haluttavaa puida muiden elämää ja yksityisasioita ja luonteenpiirteitä ja vartalomalleja ja miesvalintoja ja kaikkea mahdollista ikävään sävyyn. Mua ei satuta pelkästään itseäni koskevat jutut, vaan koko tuo kiusaamisen maailma, joka velloo esimerkiksi bloggaajien ympärillä. Mua pelottaa äitinä se, millainen maailma poikaani odottaa. Jos nyt aikuisten maailma on täynnä kiusaajia, miten voidaan olettaa, että he osaisivat kasvattaa lapsia selalisiksi, jotka eivät kiusaa? Kun niin iso osa ihmisistä ei edes tajua kiusaavansa. Kun niin iso osa kuvittelee, että heidän sanomisissa ei ole mitään vikaa, että ne on "vaan mielipiteitä" ja että "itsepä aloitti, kun kirjoittaa blogia".

Jos meidän aikuisten perustelut kiusaamiselle eivät ole sen parempia kuin lastenkaan, miten me aikuiset osaisimme kasvattaa lapsista hyviä tyyppejä, jotka ei kiusaa? On yhtä tyhjän kanssa sanoa omalle Jani-Petterille, että äläpä sitten kiusaa samalla kun Jani-Petterin isälle käy juurta jaksain läpi mitä vikaa on naapurissa, kuinka tyhmiä juttuja suoltaa se bloggaaja ja kuinka ruma on se politiikkokin vielä. 

Mä uskon vahvasti siihen, että enemmistö ihmisistä on jo ymmärtänyt kiusaamisen vakavuuden ja sille annetaan painoarvoa. Mutta ollaan vielä hirveän kaukana siitä, että osattaisiin kitkeä kiusaamista. 

Myönnän, olen minäki vuosien saatossa eksynyt keskustelupalstoille ja olen nähnyt miltä Jodel näyttää. Enkä minäkään ole mikään hyvyyden esikuva, on minullakin inhokkeja. Inhokkibloggaajia, inhokkijulkkiksia, inhokki-ihmisiä. Olen törmännyt vuosien aikana monesti keskusteluun, jossa olisi tehnyt mieli oikoa jotain mielestäni liian positiivisia oletuksia ihmisistä, jotka ovat mielestäni kaikkeamuutakuin. On vaatinut tahdonvoimaa olla kommentoimatta, kun selkään puukottanut "ystävä" on keskustelupalstoilla anonyymisti jauhanut valheita musta ja heti perään korostanut omaa hyvyyttään. On tehnyt mieli huutaa talojen katoilta ja anonyymisti netissä totuuksia useammin kuin kerran. En koskaan ole tehnyt niin. Käsi sydämellä en ole ikinä haukkunut anonyymisti ketään netissä. Kaikki tekemiseni netissä on aina omalla nimellä ja kasvoilla. Olen joutunut mielipiteideni vuoksi henkilökohtaiseksi silmätikuksi ja vastinepostausten kohteeksi. Kun minut on revitty julkisesti, olisin voinut tehdä saman tekijöille. Käydä läpi mielestäni heidän kaikki mahdolliset vikansa ja virheensä. 

En ole tehnyt niin. Nykyään joka kerta ennen kuin painan enteriä, mietin, kahta asiaa. Miltä minusta tuntuisi sama asia? Haluanko olla tällainen esimerkki pojalleni? 

On niin paljon kipeitä asioita, joita voisin aiheuttaa. Ne eivät parantaisi omia haavoja, ne eivät tekisi mitään hyvää. Ne ruokkisivat vain pahuuden kierrettä. 

Toivon hiljaa mielessäni, että mahdollisimman moni ottaa tämän ajattelutavan. Vuosia olen tehnyt työtä omien ajatusmaailmojen ja tekemisten eteen ja voin rehellisesti sanoa nykyään olevani tilanteessa, jossa en edes osaa suhtautua negatiivisesti kehenkään, joka ei ole suoraan aiheuttanut minulle harmia tai surua. Jonkun persoona saattaa ärsyttää mua, mutta yleensä silloin välttelen häntä kaikin keinoin, enkä näin ollen ärsyynny. On itse asiassa hyvin helppoa jättää elämästään pois negatiiviset henkilöt. Pois somesta, pois yhteystiedoista, pois mielestä. 

Siksi mun onkin niin vaikea ymmärtää, miten moni loukkaantuu ja suuttuu jonkun tuntemattoman sanomisista ja näkee tarpeelliseksi kiusata tuntematonta ihmistä netissä. Nettikiusaaminen on vain kasvottomampi, pelkurimaisempi ja helpompi versio koulukiusaamisesta. Harva haluaisi olla koulukiusaaja, mutta moni on nettikiusaaja, eikä halua tehdä asialle mitään. 

Se, mikä mua huolestuttaa näin äitinä, on se, että nettikiusaajien sukupolvi on kykenemätön kasvattamaan koulukiusaamatonta sukupolvea. Mun omat havainnot koulukiusaamisesta on sellaiset, että fyysinen koulukiusaaminen on hyvin paljon harvinaisempaa kuin henkinen, ja netti antaa koulukiusaamisellekin vahvemmat ja pelottavammat kanavat. Somea ja nettiä pitkin koulukiusaaminen yltää koulun välkiltä kotiin, ympärivuorokautiseksi, viikonloppuihin arjen lisäsksi, sellaiseksi, jota ei voi paeta. Nettikiusaaminen voi olla kasvotonta ja anonyymiä, jolloin siitä ei välttämättä jää kiinni. Siitä ei joudu jälki-istuntoon, se jää huomaamatta helpommin. Se kätkee niin kiusatun kuin kiusaajan tarpeen saada apua. Se jättää aikuiset hampaattomaksi, sillä netti ja some kehittyy niin nopeasti, että vanhemmat eivät välttämättä pysy edes kärryillä kaikista kanavista. 

Lapsi ei synny kiusaajaksi tai kiusatuksi. Sellaiseksi kasvetaan kotona. Aikuiset eivät välttämättä edes huomaa, millaista esimerkkiä antavat. Oma leikki-ikäinen ei tietenkään tiedä, kirjoitteleeko äiti vihapäissään iltaisin keskustelupalstoille ja blogeihin ikävyyksiä, eikä osaa ymmärtää näiden viestien sisältöä. Mutta se äiti tai isä, joka näitä viestejä jättää, aivan varmasti henkii asennettaan myös netin ulkopuolella. Kasvattaa lapsensa kiusaamisen kulttuuriin. Haukkumisen, arvostelun ja ilkeämielisyyden kulttuuriin. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen varmasti ajattelee paljon negatiivista muista ihmisistä. On vaan opittava pitämään nämä ajatukset oman pään sisällä ja antaa lapselle avara näkökulma maailmaan. 

Mä haluaisin kasvattaa lapseni yhteiskunnassa, jossa kiusaamista ei olisi. Ensimmäinen askel kohti sitä, olisi saada aikuiset lopettamaan nettikiusaaminen. Antaa jokaisen olla sitä mitä on. Antaa jonkun olla tyhjäpäinen bloggaaja, jonkun olla tissit tiskiin -tyrkky, jonkun olla himouskovainen, jonkun olla jumalaton, jonkun olla vapaamielinen homo, jonkun olla konventionaalinen ja konservatiivinen hetero. 

Oman seuransa saa valita, toisten elämäntyylejä ei. Oman perhensä asenteen kiusaamiseen voi valita, ja vain sillä voi vaikuttaa yleiseen kiusaamisen kulttuuriin. 

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

Hieman myöhästynyt mielipidemaanantai tällä kertaa, mutta antakaahan se anteeksi minulle. Eilinen päivä meni oikeasti aika aamusta iltaan koko ajan juoksemassa, ja kun vihdoin illalla pääsin vanhempieni kotiin viettämään siskoni 20-vuotis synttäreitä, en mitenkään enää jaksanut kaivaa läppäriä esille maha täynnä sushia ja kakkua. No, toisaalta eilinen liittyi hyvin vahvasti tähän aiheeseen, jota olen pitkään miettinyt. 

Nykyihmiselle työelämä on aika sellainen itsestäänselvä asia aikuisiällä. Yhteiskunnallisesti suurimmaksi osin paheksutaan vapaaehtoisesti tai ns. ideologisesti työttömiä, mikä tässä hyvinvointivaltiossamme on hyvin ymmärrettävää. Korkea verotus ja verojen käyttö kaikkien yhteiseen hyvinvointiin luo vahvan yhteiskunnallisen ajatustavan siitä, että meidän kaikkien pitää kantaa omat kortemme kekoon. Jokaisen pitäisi ottaa se oma reppu selkään ja kantaa se maaliin, eli vähintäänkin eläkepäiviin. Työttömyys on tietyllä tapaa noloa ja nöyryyttävää, ellei sen takana seiso jotenkin ylpeästi, kuten aika ajoin iltapäivälehtien sivuilla näkyy joku tekevän. Mutta työstä on tullut niin paljon muutakin. Se ei ole läheskään kaikille sellainen asia, mitä pitää vaan suorittaa palkkansa eteen tiettyinä tuntiaikoina, vaan koko ajan enemmän ja enemmän näkyy sitä mentaliteettia, jossa pyritään yhdistämään arki ja työ, uittamaan ne yhteen, mittaamaan työpanosta enemmän panoksella kuin tunneilla ja ajatus työstä muuttuu koko ajan sellaiseksi, että työstä saa myös nauttia. Itse asiassa se on tavoitetaso. 

Tää on musta vähän kaksijakoinen juttu, sillä mä itse koen, että jokaisella työkykyisellä aikuisella ihmisellä on velvollisuus pyrkiä työllistymään, mihin tahansa työhön, jos ei sitä omaa työtä löydy. Mä suorastaan inhoan ja halveksun sellaista ideologiaa, mitä näki syksyllä ideologisesti työttömän Ossin haastatteluissa. Ajatusmaailma siitä, että ellei voi tehdä sitä, mikä on omasta mielestä "arvokasta", ei sitten tee mitään, on mulle täysin vieras. Mä näen työelämän jotenkin sellaisena asiana, että kyseessä on pitkän matkan juoksu. Siinä aloittaa vähän huonokuntoisena ja kehittyy koko ajan juostessa. Ensin tekee vähän hanttihommia, sitten lisää hanttihommia, sitten vähän jo merkityksellisempää hommaa. Sivussa kouluttautuu tai kerryttää lisää kokemusta ja osaamista ja koko ajan kehittyy. Kun sitten maileja ja vuosia alkaa olla takanapäin, niin alkaa se näkyä niin työn laadussa kuin palkassakin. Ja jos niitä maileja ei ole vielä vaikkapa 35-vuotiaana, niin sitten on vaan nöyrästi aloitettava sieltä alusta. 

En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni lauantaisista aamukuuden herätyksistä avaamaan kahvilaa enkä kyllä mitenkään fiilannut aamuvuoroja K-Supermarketin kassalla, kun piti inventoida röökiä ja yrittää pysyä hereillä. En voi sanoa, että lehtien jakaminen nuorena pitkin kerrostaloja juosten olisi ollut mun mielestä "arvokasta". Enkä nyt tiedä oliko kuukautissiteiden kerääminen roskiin Gina Tricotin sovituskopista mitenkään mieltä ylentävää hommaa. Mutta, lehtien jakelun, mansikanmyynnin, kahvilassa työskentelyn, toimistotyöskentelyn, henkilöstötyöskentelyn, vaatekauppatyöskentelyn ja lakitoimiston kautta ollaan tultu tähän, missä takana on kohta kahdeksan vuotta yrittäjyyttä ja monta vuotta täyspainoisesti itseni elättämistä mainos- ja markkinointialalla, bloggaajana ja konsulttina. Jokaikiseltä mun työltä vuosien varrelta on tarttunut mukaan jotain asioita, joista on hyötyä nyt. Nopeus ja tehokkuus, sinnikkyys, nopea päätöksenteko, täystehoinen toimiminen väsyneenäkin ja niin edelleen. Koko ajan on oppinut jotakin, on tutustunut ihmisiin, on oppinut palvelemaan asiakkaita, on oppinut olemaan työntekijä. Tuo jälkimmäinen vaati boldauksen, koska mun mielestä tietyllä tapaa meidän pitää jokaisen maksaa jotain omia maksuja siitä, että me opimme työelämään. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei tässäkään asiassa. 

Sanoin yllä kaksijakoinen, koska mun mielestä on oikeasti ihailtavaa ja tavoiteltavaa, että tekee töitä, joista tulee hyvä mieli, jotka on tärkeitä ja joissa viihtyy. Se on tärkeää oman hyvinvoinnin ja kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Mutta, mun mielestä tässä on ehkä pientä ymmärrysongelmaa, jos ajatellaan, että pitäisi heti päästä superkivaan duuniin ja vaan sitten seilata toiseen. Jokaisella on oppiläksyt tässä tehtävänä ja tärkeintä on pyrkiä löytämään positiivista jokaiseen työhön liittyen ja ymmärtää, että ne ei-niin-mahtavat jutut on vaan välietappeja siinä pitkässä matkassa. Ei voi tavoitella kuuta taivaalta, ellei ole valmis mönkimään tikkaita ylös yksi kerrallaan.

Ideologisesti työtön Ossi totesi syksyllä, että ”Aasian hikipajoissa tuotetun tavaran myyminen on työtä, joka ei ole ihmisarvoista". Tässä mä olen vähän eri mieltä. Mun mielestä ihmiskaupan uhrina bordellissa työskentely ei ole ihmisarvoista. Kaikki laillinen työ Suomessa on todellakin ihmisarvoista ja ainakin mun omaan kalloon on taottu lapsesta asti se, että meidän jokaisen velvollisuus on osallistua tähän meidän yhteiskuntaan ja että jos haluaa rahaa, on tehtävä sen eteen töitä. Siivoojana tai pankinjohtajana. Samaa rahaa sinne pankkitilille kolahtelee, eri määrissä vaan. Hengittää saa tässä maailmassa ilmatteeks, mutta lähes kaikki muu maksaa jotain. Ja on todella törkeää, hävytöntä ja noloa olettaa, että joku muu maksaa sen kaiken. Niinpä mun työura on alkanut jo 11-vuotiaana kesätöillä ja olen ollut yhtä soittoa ympäri vuoden töissä jo 15 vuotta. Olen oppinut valtavasti, ja ennen kaikkea itsestäni. 

Mun mielestä on tärkeää tehdä töitä todella monesta syystä, eikä vähiten sen takia, että oman työminän muodostuminen ja kehittyminen on tärkeä ja mielenkiintoinen kehittyminen ihmiselle vuosien varrella. Mä olen kantanut montaa eri työnkuvausta elämässäni ja jokainen niistä on hieman määritellyt minua lisää, opettanut mistä tykkään ja mikä on luontaista minulle. 

Nyt olen 30, ja olen ollut sen valinnan äärellä, että jatkanko pelkästään yrittäjänä ja päätoimisesti blogiyrittäjänä vai teenkö jotakin muutakin, teenkö enemmän töitä, jotka eivät keskity näin vahvasti omaan henkilöbrändiini vai opiskelenko lisää? Vai olenko kotona tekemässä yhtä työtehtävistäni tässä maailmassa, ja olen kotiäiti? Olen etsinyt yhdistelmiä, pitänyt silmiä auki mielenkiintoisille mahdollisuuksille ja tavannut mielenkiintoisia ihmisiä tähän kaikkeen liittyen. Nyt olen kotiäiti ja yrittäjä ja olen sitä jatkossakin vaikka siihenkin tulee koko ajan muutoksia. 

Kun minä jäin vauvan kanssa kodin seinien sisälle 28-vuotiaana, mulla oli koko ajan oma yritys. Mulla oli koko ajan mun työminä. Se työminä, joka tekee Exceleitä, suunnittelee kampanjoita, myy ja toteuttaa. On luova, on analyyttinen, pyörittelee kuvia ja numeroita. Mulla oli koko ajan aivan eri maailma, johon sukeltaa. Maailma, jossa viihdyn, maailma, jossa olen hyvä, maailma, jossa mä tiedän mitä mä teen. Kun olin vähän sormi suussa Danten tekemisten suhteen, se ei syönyt mun persoonaa. En koskaan miettinyt, että onko tää elämä nyt vaan rintapumppua ja harsoa, kun mulla oli aina odottamassa seuraava yhteistyöehdotus, seuraava Excel, seuraava postausidea. Mun työminä piti mun äitiminää järjissään niinäkin hetkinä, kun lapsella oli kuumetta ja korvatulehdusta. Kun mä heräsin maitolammikosta tai kun tuntui, että jonkun ihmisen suolen toiminta vie todella monta prosenttia mun valveillaoloajasta, mulla oli aina se toinen maailma tasapainottamassa arkea. 

Mun työminä on niin iso osa mun persoonaa, että mä koen sen helpottavan aina mun arkea ja mun erilaisia identiteettikriisejä. Kun täytin 30, ei mulla ollut mitään ikäkriisiä. Mietin kuka olen ja mitä teen, olin tyytyväinen siihen, mikä oli vastaus ja mulle oli aivan yhdentekevää paljonko vuosia täytin. Ei ollut kriisin paikka. Koen, että olen löytänyt itseni, tiedän mitä haluan tehdä, tiedän mitä haluan saavuttaa lähivuosina, tiedän millaisen uran haluan. Ja tiedän, että olen tehnyt sen uran eteen 15 vuotta pohjatyötä. 

Oon miettinyt viime aikoina paljon näitä asioita ja sain lisäpohdittavaa tässä taannoin asiaan. On mielenkiintoista, että toisten ystävieni työnkuvasta en oikein vieläkään ymmärrä mitään. Vaikka olisin asunut vuoden kämppiksenä ja asia olisi mulle selitetty juurta jaksain. Rehellisyyden nimissä en oo ihan kartalla siitä, mitä mun mies konkreettisesti tekee työpaikallaan päivisin, mutta se ei mulle kuulukaan. Toisten ystävien kohdalla tiedän tasan tarkkaan millaista heidän työ on ja puhutaan siitä paljon. Se ei varsinaisesti korreloidu siihen, että elääkö ja hengittääkö joku työtään, vaan siihen, että mua kiinnostaa heidän työ tai meidän mielenkiinto toistemme töihin on molemminpuolista. Silloin sitä tulee puhuttua asioista. Ja silloin näkee ihan uusia ulottuvuuksia ihmisistä, heidän ammattitaitoaan ja -tietoaan. Nyt kun olen kolmekymppinen ja suurin osa ystävistäni on samalla vuosikymmenellä, eletään jo arkea, jossa suurin osa tekee jollakin tapaa "merkittävää" työtä, tai tienaa hyvin ja on paljon vastuualueita. On paljon unelmatöitä, on väliaikaratkaisuja, joilla kiivetään sitä unelmaa kohti. On paljon epätietoutta ja paljon vakituisuutta. Huomaan myös, kuinka tärkeää työ on ystävilleni ja läheisilleni. Joillekin oman työn menetys tuntuisi ehkä jopa pahemmalle kuin vaikka ihmissuhteen hajoaminen. On niin paljon omistautumista, niin paljon intoa ja mielenkiintoa omia työtehtäviä kohtaan. 

Tässä jotenkin koko ajan hahmottaa sitä, kuinka tärkeää työ on myös itselle. Henkisen hyvinvoinnin takia, jos ei minkään muun. Toki mä saan bloggaajaana kuulla koko ajan siitä, miten turhaa työtä mä teen. Mä näen itseni enemmän sellaisena viihdetyöntekijänä kuin kuka tahansa laulaja tai näyttelijä tai kirjailija. Onko Jo Nesbo tai vaikka Poets of the Fall turhia? On ne ehkä joillekin, mutta mulle ne on hirveän tärkeitä. Ne on maailmoja ja hetkiä ja tunteita, joihin pääsen sukeltamaan näiden ihmisten avulla. Koen olevani sitä jollekin muulle. Ehkä olen yksinäisen ihmisen virtuaalikaveri, jonka elämää on kiva seurata. Ehkä olen erilaista elämää elävän ihmisen erilainen virtuaalitodellisuus, johon on hauska hypätä hetkeksi, vaikka viihtyisi siinä omassa elämässä. Ehkä olen jollekin vertaistuki ja jollekin olen puhtaasti sitä, mitä Grazia-lehti on mulle. Viihdettä. Tylsien hetkien täyttöä, jolloin niistä tulee parempia.

Mä koen valtavaa tyydytystä työstäni. En niinkään taloudellisesti, vaan sen puolesta, että koen konkreettisesti tuovani jotakin suoraan ihmisille. Mä tykkään siitä, että saan olla suosittelija ja mielipidevaikuttaja. Mä tykkään siitä, että saan kirjoittaa ja ehkä vaikuttaa ihmisen ajatuksiin, elämään, elämänkuvaan. Mä tykkään siitä kaikesta. Mä tykkään myös siitä, että saan haastaa itseäni päivittäin. Mitä mä voin tänään kirjoittaa tai kuvata, jota joku muu sadasta bloggaajasta ei ole jo tehnyt tai tee koko aikaa tai mitä en ole itse tehnyt kymmenen vuoden aikana? Mitä mä voin tänään antaa itsestäni, joka tuntuu tärkeältä, muttei liian tärkeältä poisannettavaksi? Mitä voin tänään pohtia, kirjoittaa tai luonnostella, joka on erilaista kuin eilen? Ja mä tykkään mun työn tuomasta onnistumisen tunteesta. Positiivisista kommenteista ja ihanista yhteydenotoista. Voi että mun mieltä lämmitti viime mielipidemaanantain jälkeen, kun joku tägäsi mut Maria Veitolan kuvaan IG:ssa saatesanoina jotakin tyyliin "jos haluatte joskus haastatella asiassa oikeasti tietävää" tms. Musta oli ihanaa, että siinä hetkessä minä olin jollekin se ihminen, joka tietää tästä alasta jotain! Se imarteli mun työminää, sitä tyyppiä, joka on ylpeästi ammattibloggaaja. Sitä tyyppiä, joka seuraa mielenkiinnolla alaa ja sen käänteitä ja sitä, joka pyrkii saavuttamaan ei vaan bloggaajana vaan myös haluaa, että tämä ala saavuttaa. Positiivisten palautteiden lisäksi saan onnistumisen tunnetta myös ihan numeerisista saavutuksista. Ensimmäinen 100 000 € vuosiliikevaihto aiheutti todella ylpeitä fiiliksiä. Seuraava tavoite on nostaa se 200 000:een. Ensimmäinen virallinen työsopimus, jolla palkkasin jonkun, ensimmäinen viisinumeroinen kampanja, jonka suunnittelin ja möin. Ne on kaikki tietynlaisia saavutuksia, jotka työminä saavuttaa. 

Työtä ei pidä mun mielestä koskaan halveksua. Se tuo AINA lisäarvoa elämään. Opettaen vähän kaikesta. Mä en sano, että sen pitää olla maailman tärkein asia, mutta se ei ole noloa tai tyhmää, vaikka niinkin olisi. Mä saavutan joka päivä jotakin. Kun saan Danten syömään jotakin uutta. Kun saan Danten nukahtamaan oikeaan aikaan. Kun kysyn hellästi mieheltä jotakin tai muistan kysyä ystävältä vointia flunssan keskellä. Samalla tavalla mä saavutan jotain myös työminänä päivittäin. Nää kaikki saavutukset, onnistumiset, hyvät hetket, ovat kokonaisuutta, joka on minä. Kun minä mietin itseäni äitinä ja mietin millainen lapsi Dante on vaikka viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä, mietin millainen ihminen haluan olla hänen silmissään. Hyvin vahvana osana sitä kaikkea on myös se, kuka olen työelämässä. Minun työminäni tulee aina olemaan osa minun äitiyttäni ja persoonaani ja haluan olla hyvä, voimakas, vahva ja osaava esimerkki Dantelle. Sellainen esimerkki, joka saa lapseni haluamaan olla intohimoinen ja innokas kaikessa mitä tekee, myös työelämässä. 

Kyllä mulle varmaan yksi hirveimpiä asioita olisi se, että menettäisin työni tai kykyni tehdä työtäni. Ei hirvein, mutta siellä kärkipäässä. Ei sen takia, että menettäisin toimeentuloni. Eiköhän Ossin kaltaiset ihmiset ole näyttäneet vähän turhankin tehokasta esimerkkiä, että hei, kyllä Suomessa pärjää. Se olisi henkisesti rankkaa. Se on niin iso osa minua, että toivon voivani toteuttaa itseäni tässä niin kauan, että joskus jään eläkkeelle. Sitten voin nauttia työni hedelmistä ja tehdä ihan mitä haluan.

Sinänsä tilanne ei ihan hirveästi muutu, sillä tälläkin hetkellä mä nimittäin teen mitä haluan. Mä haluan tehdä töitä. Ja niin mä teenkin. 

Pages