Ladataan...
Mungolife

Jännä jotenkin, miten ensin vaikuttaa siltä, että joku vuodenaika olisi tosi rauhallinen ja sellainen vähän "uneventful", ja sit ykskaks havahtuu siihen, että se sama vuodenaika onkin ihan hirvittävän kiireinen ja vauhdikas. Tuo uuden työn aloittaminen tarkoittaa sitä, että koko syksyn suunnitelmat meni vähän uusiksi ja ollaankin aika lailla nenä kalenterissa järjestämässä päiviä ja tunteja jotenkin ruotuun. Lokakuu sisältää tänä vuonna pari työmatkaa ja paljon uusia kasvoja, ja huomenna suuntaankin ensimmäiselle työmatkalle uudessa työpaikassani. Jotenkin tuntuu tosi hauskalta, vähän kuin matkustaisi ihan ekaa kertaa työn puolesta, vaikka bloggaajana työmatkoja kertyykin aika paljon ja duunin puolesta oon muutenkin reissannut aina paljon. Eilen just naapureiden kanssa iltakävelyllä juteltiin lentopelosta, joka on mulle jotenkin absurdi ajatus aina. Ymmärrän kyllä, että pelot on epäloogisia, omat pelkonikin on täysin epäloogisia, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Kun itelle esim. lentäminen on jotenki niin arkista ja jokapäiväistä, että ei tule edes ajatelleeksi kuinka monelle se on itsensä ylittämistä tietyllä tapaa. 

Jotenkin kuitenkin alan ymmärtämään aina vaan paremmin lentopelkoa, joka on varmasti vahvassa kytköksessä kontrollinmenettämisen tunteisiin. Äitinä jännittää reissaaminen nykyään ihan eri tavalla ja ymmärrän paljon paremmin äitiäni, joka on entinen lentoemäntä, mutta joka aikuisiällä kärsi hieman lentopelosta. Nyt äiti on reissannut meidän kanssa niin paljon, että on voittanut pelkoaan selvästi, eikä enää oikeastaan jännitä koneessa ja uskaltaa jopa lähteä Australiaan meidän kanssa, mutta toista se oli vielä viisi-kymmenen vuotta sitten. Mua aina jotenkin ihmetytti, miten entinen lentoemäntä voi pelätä lentämistä niin paljon, mutta äiti vaan aina totesi, että ymmärrän sitten kun olen äiti. Ja tietyllä tapaa nyt ymmärränkin.

Ensinnäkin toisessa maassa olo on aika koettelemus omalla tavallaan. Toki nyt olen lähdössä Ruotsiin, jossa olen tunnin lennon päästä kotona ja lentoja menee monta kertaa päivässä. Mutta kun mulla oli passi hukuksissa Kappadokyassa ja mietin poispääsyäni Turkissa, menin pieneen paniikkiin. Jos olisin halunnut nähdä lapseni muutaman tunnin sisällä, ei se olisikaan käynyt ihan niin vaan sormia napsauttamalla. Nyt ku Dante on 1,5-vuotias, alkaa erossa oleminen päivän tai kaksi kerrallaan olla jo ihan sellaista helpohkosti kestettävää, mutta jotenkin se tuntuu ulkomailla pahemmalta kuin kotimaassa. Vaikka pakko mun on sanoa, että en mä vieläkään ole ilosta vinkuen päästämässä häntä yökylään yhtään minnekään, vaan haluan joka ikinen päivä päästä halailemaan ja olemaan lähellä. Mut ulkomailla jotenkin korostuu se etäisyys ja se, ettei pääse lähelle, vaikka poissaolo ei ole kovin pitkä. Ja sitä alkaakin maalaamaan mielessään kauhuskenaarioita, jotka eivät todennäköisesti toteudu. 

Mut ehkä se pelko, jonka äitiys on tuonut mukanaan, on enemmän jokin syvä sellainen huoli vähän kaikesta. Kun lennän lapseni kanssa, mietin, että jotakin saattaa käydä ja se on tietenkin hirveän pelottava ajatus. Kaikki mahdolliset pelottavat taudit ja tapahtumat vilisevät mielessä, ellei omia aivoja käske hiljenemään ja olemaan iisisti. Kun lennän ilman lasta, mietin, että minulle voi käydä jotain, jolloin lapseni jää elämään ilman mua ja eihän sekään nyt hirveen kiva juttu ole, ja miksi mä edes lähden minnekään kun paras paikka mulle olis olla hänen kanssaan, eikä jossain muualla. Mulle on tullut äitiyden myötä hyvin vahvasti tarve elää jokainen päivä ja tunti kuin se olisi viimeiseni ja tietenkin, jos nyt tietäisin eläväni viimeistä tuntia, niin halailisin vain poikaani, enkä kirjoittaisi postausta tai suunnittelisi työmatkaa. What a waste. Mut sit pitää aina vaan huokaista syvään ja muistaa, että mä en voi ikinä elää ajatellen, että elämä päättyy tähän, koska sittenhän en voisi ikinä tehdä mitään. Toisaalta pelkästään lapseni kanssa oleskellen vietetty elämä ei varmasti olisi huono sekään, mutta olishan se ihan hippasen sekopäistä. Joten ne äitiyden kontrollinmenetyspelot on pakko laittaa aisoihin ja luottaa, että elämä kantaa ja kaikki menee hyvin. Muuten sekoaa. Ja siis en ajattele näitä asioita jatkuvasti niissä velloen, vaan noin nanosekunteja aina silloin tälloin, kun aivoni pääsevät laukkaamaan omia ratojaan ennen kuin saan itseni vaiennettua. Mutta mun mielestä nää ajatukset kuuluu tietyllä tapaa äitiyteen. Siinä missä mä oon ymmärtänyt äitini lentopelkoa, oon ymmärtänyt myös uskontoa jotenkin ihan eri tavalla viime aikoina. Ainakin mulle äidiksi tulo on tuonut mukanaan tosi jyrkän sellaisen voimattomuuden tunteen, sen ymmärryksen, että asioita ei voi hallita, ihmisiä ei voi omistaa ja kohtaloita ei voi suunnitella. Siinä onkin paljon helpompi luottaa koko elämä jonkun korkeamman voiman haltuun, kun yrittää itse räpiköidä ja luottaa hyvään.

Joka tapauksessa, paljon erilaisia ajatuksia voi herättää niinkin yksinkertainen asia kuin työmatkat ja töihin paluu. Jotenkin tunnen, että tää työhön paluu tekee mulle itse asiassa tosi hyvää. Oon tosi inspiroitunut ja energinen ja oon saanut paljon enemmän aikaiseksi tässä muutaman viikon aikana kuin yleensä samassa ajassa. Lenkkeily maistuu, ulkoilu on ihanaa, perheen kanssa tekee suunnitelmia ja viettää aikaa milloin temppukerhossa milloin vauvakinossa. On jotenkin paljon intoa tehdä asioita yhdessä, kun ei olekaan 24/7 yhdessä. Kirjoittelin tästä eilen Familylifen puolelle enemmän itse asiassa, niin en rupea toistelemaan sanojani, käykää lukemassa sieltä :) Mutta niin, jotenkin mä oon superinnoissani lähdössä huomenna työmatkalle. Kun työ on inspiroivaa ja mielenkiintoista, on kiva lähteä tekemään sitä. Samalla tuntuu kivalta tehdä asioita yksin, tai ilman perhettä. Tiedän, että se kuulostaa kamalalta, mutta se on totuus. On ihanaa, kun on oma elämä, joka ei liity perheeseen. Vaikka jokin asia olisi maailman ihanin, jos koko elämä on pelkästään sitä, niin se ei enää tunnu niin kivalle. Mä en jaksaisi olla mun mieheni kanssa 24/7 joka päivä yhdessä, enkä haluaisi syödä joka päivä sushia, vaikka rakastankin sushia. Kaipaan vaihtelua. Työ, työmatkat ja itsenäisyys tuntuu niiiiin hyvältä,ja tuo todellakin sitä vaihtelua arkeen, mitä kaipaan. 

Mut voi herrajumala mä vihaan pakkaamista. Oon just mun vanhempien luona Vantaalla, oon heitellyt tänään kasaan pienen matkalaukun ja käsilaukun ja rehellisesti sanottuna en oo ihan varma, mitä kaikkea oon pakannut. En varmaan mitään kovin järkevää. No, passi on mukana ja lompakko, niillä pääsee pitkälle. Katotaan huomenna, mitä mä unohdin. Aivan varmasti jotain. 

Mites te lukijat? Ootteko lentokammoisia vai onko teistä lentäminen tosi rentouttavaa? Ja tunnistaako joku äiti siellä itsensä näistä mun sekopäisistä peloista? 

Ladataan...
Mungolife

*Yhteistyössä Turkish Airlines

Kirjoittelin juuri Familylifen puolelle ekasta reissustamme ilman Dantea. Voitte lukea siitä täältä. Tuli noita kuvia selatessa mieleen kirjoittaa myös Mungolifen puolelle tähän reissuun liittyen. Me nimittäin lennettiin tällä kertaa business-luokassa, vaikka yleensä mä aina valkkaan perus economy-lennot meille. Halusin juhlistaa synttäreitä vähän ylellisemmin lentäen, varsinkin kun olimme reissussa vain neljä päivää ja lennot Kappadokyaan on kuitenkin sen verran pitkät, että koneessa saa istua viitisen tuntia. Jotenkin nyt kun menimme kaksin mieheni kanssa, oli ihanaa matkustaa paremmin jalkatiloin, lounge-pääsyin ja muin mukavuuksin, varsinkin kun paluumatkalla meillä oli nelisen tuntia Istanbulissa. 

Myönnän rehellisesti, että ensimmäisen kerran kun vaihdoin lentoa Istanbulissa vuosia sitten, en fiilannut lentokenttää yhtään. Nyt tykkään siitä ihan hulluna! Silloin olin jotenkin ihan eksyksissä ja päädyin ihan tylsästi kotimaan terminaaliin pidemmäksi aikaa. Nyttemmin oon aivan ihastunut Istanbulin kenttään ja erityisesti tuohon loungeen! Istanbulin lentokentän business-lounge on valittu maailman parhaimmaksi business loungeksi ja uskon kyllä, että se on. Tuo lounge on aivan mieletön, kaikkine elokuvasaleineen ja simulaattoreineen, hierontatuoleineen ja kaikkine herkkuineen. Kirjaimellisesti herkkuineen, sillä loungessa on loputtomasti ruokaa, viinejä ja alkoholittomia juomia ja kokonainen oma buffetpöytä erilaisille baklaville. Kun tultiin vanhempieni luokse tuolta, äitini ihmettel, miten meillä ei ole nälkä, yleensä lentojen jälkeen aina on. No tässä ei pääse tulemaan nälkä, sillä loungessa tulee vedettyä maha aika täyteen. 

Ja kun vielä lennoilla on sikahyvät ruoat, niin ei nälkä edes ehdi tulemaan :) Me ollaan lenentty Turkishilla niin economy kuin business -luokassa, ja pakko sanoa, että siellä on safkat oikein kohdillaan molemmissa. Mutta onhan toi business-luokan ruokatarjoilu ihan hulppea! Varsinkin kun kyseessä ei ole kuin 3,5 tunnin lento Istanbuliin. 

Me ollaan nyt mietitty meidän Aussi-lentoja, kun lennetään Malesian kautta, sillä aiotaan pysähtyä Malesiassa, ja oon kyllä aika varma, että mennään Turkishilla. Nyt on vaan mietinnässä, pitäisikö helpottaa ekoja pitkän matkan lentoja Danten kanssa niin, että lentäisimme sinnekin bisnesluokassa. Turkishiin ollaan ihastuttu niin täysin viime matkojen perusteella, että todellakin ykkösvaihtoehto. Saa ottaa isot (30kg) laukut, kaikki toimii tosi sujuvasti ja palvelu on erinomaista.

 

Business-luokan edut korostuu musta jotenkin Turkishilla ton uskomattoman loungen takia erityisesti, mutta onhan tuo vaan niin paljon mukavampaa lentämistä kaikin puolin! Toki se on myös paljon kalliimpaa. Mä en näkisi, että reissattaisiin hinnan takia aina busineksessa, mutta aina välillä se on kyllä paikallaan. Ennen jotenkin pidin sitä ihan turhana, että määränpää ratkaisee eikä matka ja säästän rahani mieluummin määränpäässä tekemiseen, mutta on se jotenkin ihan erilainen kokemus kaikin puolin helppoutensa ja mukavuutensa takia. Ja mieskin mahtuu koneessa istumaan paremmin, eikä polvet leuassa. 

Oon aina vähän miettinyt, mitä ihmiset tykkää siitä, jos bisnesluokassa menee lapsen kanssa, ja vähän jännitin tota meidän maaliskuun matkaa. Se meni kuitenkin tosi hyvin, D on niin kultainen lapsi ja matkustaa tosi kiltisti, niin uskallan harkita tuota lentämistä pidemmälle reissulle bisneksessa. Kun lensimme Dubaihin yölennoilla business-luokassa sai tyyppi nukuttua koko lennon mun kainalossa makuuasennossa vaakatasoon menevien penkkien vuoksi, joten sekin kyllä houkuttelee tuossa pidemmän matkan lennossa business-luokassa. Oon aika 99 % varma, että Dante osaa olla kiltisti eikä pilata muiden matkustajien lentoja, joten alan enemmän ja enemmän kallistua tähä ratkaisuun. Jaips, kohta pitäisi jo ehkä alkaa miettimään matkan varaamista :) 

En vieläkään näkisi itseäni ostamassa junaan ykkösluokan lippua, mikä on musta vähän rahanhaaskausta, mutta jos lentää paljon tai haluaa lentomukavuudesta kaiken irti, niin kyllä mä lennoille sitä suosittelen lämpimästi. Ja varsinkin jos reissu on "for special occasion". Mut on pari kertaa joskus upgreidattu yksinmatkustavana, mm. Sydneystä Singaporeen ykkösluokaan, mut ei sitä oikeen sillon osannu ajatella samalla tavalla. Nyt ku on vanhempi ja mukavuudenhaluisempi, tuntuu toi business class paljon houkuttelevammalta. Voi niitä aikoja kun lensi halvimmalla lentoyhtiöllä ja yöpyi Balilla 10 €/yö hotelleissa. Ihanaa, huoletonta nuoruutta. Nyt on niin paljon vaativampi ja haluaa kaiken menevän sujuvasti, jouhevasti ja jonottamatta :D 

Hauskaa nyt ku oon käynyt muutaman kerran tuolla Istanbulin business loungessa, niin kattelen matkoja, joissa on vähintään joku 3-4 tunnin vaihtoaika. Se on niin kiva paikka, että siellä viihtyy pidempäänkin kuin pikavaihdon :D 

Miten te lennätte yleensä, economyssa vai busineksessa? 

Pages