Saako koronan aikaan olla onnellinen?

Saako koronan aikaan olla onnellinen?

Olen huomannut koronarajoitusten alettua, siis viimeisten viikkojen ajan, miten olemme alkaneet elämään ”koronasta huolimatta”-elämää. Itse olen ainakin. Instagramiin, facebookiin ja blogeihin on julkaisujen yhteyteen vakiintunut lause ”koronasta huolimatta…”. Esimerkiksi: ”Koronasta huolimatta kiva vappu.” ”koronasta huolimatta, lähdettiin koko perhe metsään ja piknikille.” ”Koronasta huolimatta vietettiin oikein ihanat lapsen synttärit. ”

Mutta käytämmekö tuota lausetta siksi, että korona oikeasti ahdisti ja pelotti meitä juuri tuossa tilanteessa, vai siksi, että meitä hävettää sanoa, että oikeastaan olin tosi onnellinen. Itsessäni ainakin huomaan tuon ajattelutavan: koronan aikaisen ”onnellisuushäpeän”. Jos laitan vaikka instagramiin kuvan koko perheestä metsässä, mietin, että ei kai se vaikuta liian iloiselta. En kai vaikuta välinpitämättömältä koronaa kohtaan. Ei kai joku loukkaannu tai provosoidu siitä, että meidän arki ei ole muuttunut huonommaksi, päinvastoin: poikkeustilan myötä vaikutamme onnellisemmilta.

No niin, tietenkään kukaan (terve) ihminen ei iloitse koko maailmaa koskettavasta pandemiasta. En siis tietenkään minäkään. Kuitenkin, me asumme Porissa, maakunnassa, jossa on  todettu yhteensä 53 koronatapausta ja usean  viime viikon aikana ilmeisesti vain  3 tapausta. Koska en myöskään  tunne ketään, joka olisi sairastunut, pandemia ei tunnu konkreetiselta. Toistaiseksi Koronan vaikutukset ovatkin olleet meidän perheelle lähinnä materialistiset. Tietenkään emme pääse tapaamaan läheisiä, mutta arjessa olemme muutenkin pääasiassa oman perheen kesken.

Ahdistava pelon tunne tulee nykyään oikeastaan vain kun käyn kaupassa, jossa on paljon ihmisiä. Silloin  tuntuu heti inhottavalta jos joku tulee liian lähelle. Toisaalta,  Porissa ihmiset harvoin tulevat kovin lähelle muutenkaan. Ja nyt, kun Pandemian alussa kokemani pelko ja kokonaisvaltainen lamaantuminen  on muuttunut pikku hiljaa tilanteeseen mukautumiseksi, alkaa arvostamaan myös niitä hopeareunuksia, joita tämä järkyttävä tilanne on omaan elämään tuonut.

Olen siis suoraan sanottuna ollut viime viikkojen ajan tosi onnellinen. Mieheni, joka on normaalisti esityksissä tai harjoituksissa 4-6 iltaa viikossa, onkin yhtäkkiä kotona. Elämää ei määritä teatterin aikatulut, eikä arki ole jatkuvaa kelloon ja kalenteriin katsomista.

Niille, jotka ei tiedä mitään teatterilaisten arjesta selvennän: harjoituspäivänä näyttelijöiden työpäivä on 10-14 päivällä ja 18-21.30 illalla. Silloin töiden väliin jää neljä tuntia perhe-aikaa, mikä sentään on ihan hyvä. Esityspäivinä kuitenkin Peterille jää aikaa lasten kanssa vain pari tuntia. Lauantaisin hän sen sijaan saattaa päästä esitysten välissä kotiin vain tunniksi. Eli silloin hän juoksee kotiin, syö nopeasti, käyttää ehkä koiran ulkona ja lähtee takaisin. Sanomattakin lienee siis selvää, ettei häntä voi juuri laskea mukaan lauantaipäivien leffailtoihin lasten kanssa, puistoretkille tai kyläilyille.

Nyt koronan aikaan sen sijaan, on ihanaa ihan yllättäen olla kotona vaan, voidaan nukkua pitkään ja syödä myöhäinen aamiainen. Etäkoulun välitunneilla isosisko ehtii välipalalle ja katsomaan pikkuveljen duplorakennelmia. Yleensä ehditään saman päivän aikana vaikka kaksikin kertaaa puistoon tai metsään. Mäyräkoiramme Murmur osaa jo odottaa jokapäiväistä pallon heittelyä puitossa. Mihinkään ei ole kiire. Ja toisin kuin kesälomalla, mihinkään ei tarvitse mennä. Ei ole reissaamista huvipuistoihin. Ei tarvitse lähteä uimaan vain koska on niin kaunis ilma”. Ei ”elä kuin viimeistä kesäpäivää”-oloa. Saa vaan olla ja lukea vaikka kirjaa. Itse asiassa, tämä muistuttaa jopa omia lapsuuden loputtoman pitkiltä tuntuneita kesälomia.

Erityisen onnellinen olen siitä miten paljon enemmän Peter saa nyt leikkiä lasten kanssa. Tobia on juuri tullut siihen ikään, että tajua kuuluvansa isin kanssa poikien heimoon ja isi onkin tällä hetkellä huomattavasti suositumpaa leikkiseuraa kuin minä. Tämän takia olen itse pitkästä aikaa ehtinyt jopa lukea kirjoja koira sylissä kahvia siemaillen.

Tiedän kyllä, että korona voi iskeä tännekin hetkenä minä hyvänsä. Silti uskon, että jos joku perheestäni tai läheisistäni sairastuu, on se ihan yhtä järkyttävää, olin sitten aiemmin ollut onnellinen perheen kanssa vietetystä ajasta tai peloissani lukenut korona-uutisia. Tuntuu siltä, että ainakin juuri uutisten mukaan meidän pitäisi pelätä koko ajan ja ihan kaikkea. Ei vain koronaa, vaan myös sen vaikutuksia taloudelle. Panikoida etukäteen kaikkea mahdollista, vaikka asiantuntijatkaan eivät pysty yksimielisesti kertomaan mitkä ne vaikutukset ovat. Pelätä pitäisi silti.

Olenkin päättänyt, että en suostu hysteeriseen pelkoon, vaan olen rauhassa onnellinen, jos siltä tuntuu. Ja kiitän  joka päivä  niistä hyvistä asioista, joita tämä poikkeusaika on meidän perheelle  suonut. En kuitenkaan riskeeraa sen enempää arjessa kuin mitä valtavan peloissani tekisin. Ehkä on jopa parempi nauttia siitä hyvästä mitä on, koska emmehän yhtään tiedä miten kauan tämä hyvä tilanne Satakunnassa ja omassa lähipiirissäni kestää.

Joten myönnän: olen nyt onnellinen, että saan olla perheeni kanssa enemmän. ( #koronasta huolimatta)

<3 Hanna L

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *