Hei, koomikotkin itkee!

Kylläpä olen taas tässä miettinyt, että mikä ihme minua oikein väsyttää, vaikka elämä itse maistuu mukavalta. Edelleen elämän suolana toimii liikunta (FOR SURE), hymyilevät ihmiset, tavoitteet, unelmat, uudet tuttavuudet, ystävät, deittailu, matkustaminen, aurinko… ja näiden ohella päivätyökin on mukiin menevää.  

Näyttelijöilläkin on vapaa-aika 

Ja se on syy miksi ihmiset jotenkin jaksavat työntekoa. Olen itse kuitenkin ollut niin väsynyt, että minun oli pysähdyttävä. Muutamat päivät olen pyhittänyt enemmän aikaa itseni kanssa olemiseen ja ihmetellyt miten se on ollut niin antoisaa. Jumankauta kun olen hauskaa seuraa! Itsellenikin! Vielä viikko takaperin vietin aikaa täysin erilaisen ihmisen kanssa. Sellaisen nuoren naisen kanssa, joka oli koko ajan töissä. Tosi kiree ämmä.

   Nyt olen nostanut kädet ilmaan ja antanut itselleni vapaa-ajan ja ymmärtänyt, että eihän kukaan jaksa jos koko ajan painaa duunia. Päätyöni ei ole ollut pitkään aikaan enää asuntosihteerinä touhottaminen, vaan oman elämän näytelmän vetäminen. Kaikkien lasvasteiden ja repliikkien piti olla niin vakaalla pohjalla, ettei minkään pitänyt mennä pieleen! Olin niin sisäistänyt tämän sankari-roolin, etten muistanut enää miten aidolle Kristalle on tapana aina tapahtua. Yleensä kaikki eskaloituu tähän tiettyyn kommenttiin minkä itselleni surkuhupaisasti tokaisen: ”Ei menny taas ihan niiku piti…..”.  

   Tähän kommenttiin päättyi myös minun näyttelijän ura. Työttömäksi en ruvennut, vaan rupesin työstämään itseäni. Kaikki lähti myöntämisestä.  

kyynel kyyneleeltä taakka kevenee

Istuin sairaslomani ensimmäisenä päivänä yksin kahvipöydässä ja söin suklaarusinoita. Heti kun olin saanut imettyä sen ryppyisen rusinan päältä suklaakuorrutuksen kitaani, kuorin samalla myös kuorrutuksen yltäni. Vain siis sen päällimmäisen – minut on nimittäin kuorrutettu moneen kertaan, ja niitä kuoritaan pikkuhiljaa ajatuksella ja nautiskellen. Jos ahmimaan ruvetaan, niin tulee huono olo. Minulla tuli jo päällimmäisen kuoren jälkeen vähän paha olla. Tulin surulliseksi ja siihen ei auttanut mitkään ”älä itke ruma tyttö, ota rusina”-heitot, koska porasin jo.

    Ensin itkin vain sitä, että itken. Ei elämän kuulu olla niin surkeaa, että joutuu itkemään! Sitten itkin sitä, että mistä minä tyttö-raukka olen saanut päähäni yllättäen, että itkeminen on surkeaa. Sitten itkettiinkin sitä, kun ei saatu tähän kysymykseen vastausta. Sitten kyyneleet koostuivatkin vaan siitä pahan olon määrästä, mitä olen kannatellut jo pidempään. Ai että turhautti! Olen ollut itkulakossa ja kieltänyt pahaa oloa, koska roolissani kaikki tuo oli heikkoutta. 

miten itse haluat taakan tulkita 

Niinkuin sanonta kuuluu ”Ei sateenkaarta ilman sadetta” kolahtaa tähänkin teemaan niin hyvin. Nimittäin loputtomalta tuntuvan itkun jälkeen näin jotain niin aitoa. Ei taida olla aidompaa, kuin surun, pettymyksen, ikävän, väsymyksen ja kyynelillä puhdistetun mielen jälkeen kasvoille ilmestyvä vaimea hymy. Se hymy on niin lohduttava ja toivoa antava, että se jo itsessään kertoo sitä edeltävien tapahtumien olevan rohkeutta eikä heikkoutta. Minusta ei siis ole näyttelijäksi, ainakaan tuohon entiseen rooliin!  

 

mooodis.jpg

 

   

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *