Ladataan...
Näissä neliöissä

En Maria Nordinin typerien masennuslöpinöiden jälkeen kirjoittanut blogiin mitään aiheesta. Asiaan olen sen sijaan instassa ottanut kantaa ja varmaan arvaatkin, että pidän Marian höpinöitä aivan käsittämättöminä. Nainen elää jossain yksisarvismaassa ja elää huuhaasta. Ja senkus, kunhan ei yritä paskaansa muille kaupitella.

Lähetin yhden suosituimmista teksteistäni hänelle ja sain vastaukseksi sydämen (OHO), enkä neuvoja miten voisin ajatella itseni terveeksi. Yllättyin!

Itsellänihän ei ole masennusta, vaan yleinen ahdistuneisuushäiriö. Mutta mielenterveydestä kun puhutaan, ärsyynnyn aina, kun joku laukoo typeryyksiä. 

Laitan tähänkin nyt tuon vanhan kirjoitukseni, jonka Marialle lähetin:

 

Herkkä lapsi. Koulukiusaaminen. Serkun kuolema. Teiden eroaminen parhaan kaverin kanssa. Siinäpä pikainen listaus surkeiden sattumusten sarjasta, joiden peruja aika varmasti oma ahdistuneisuushäiriöni on. Lisänä isättömyys, joka on näkynyt varmasti hylkäämisen pelkona läpi tähän astisen elämäni.

Olen pienestä asti ollut kiltti tyttö. Kiva kaveri ja helppo kohde kiusaamiselle. Hirveän pahaksi kiusaaminen ei koskaan onneksi päässyt, mutta typerää nälvimistä, kommentointia ja jopa valehtelua minua koskevista asioista.

Sinä kesänä, kun täytin 12, meidän 6-vuotias serkkumme hukkui. Pieni tyttö katosi rannalla ja vaikka emme olleet lähimaillakaan, niin silti pienen mieli ajatteli, että jos jotenkin nyt vaan toivomalla saataisiin serkkutyttö kotiin. Ei saatu.

Samana syksynä ystäväni alkoi kallistua teatteriharrastuksen tuomien kavereidensa puolelle ja jäin hetkeksi yksin. Löysin silloin 6. luokalla uudet ystävät, joista toinen edelleen kuuluu ystäviini. Kuitenkin stressitasot olivat korkealla. Suru, ystäväkuviot, viimeinen ala-astevuosi. Menetin ruokahaluni ja laihduin. Ravasin äitini kanssa lääkärissä, eikä vikaa löydetty. "Tällaista tapahtuu välillä teinitytöille", sanoi ensimmäinen lääkäri. Siihen me uskottiin. Olihan minulta kysytty onko mielen päällä jotakin, mutta enhän minä tajunnut olevani surullinen. En minä osannut vieraalle ihmiselle tuosta vaan sanoittaa silloin missä on vika. Tajusimme sen äitinikin kanssa vasta kun nykyisellä terapeutillani aloin käydä!

Silloin ruokahaluni kuitenkin palasi hiljalleen ja elämä jatkui. Oireet, jotka nyt täysin sovitan ahdistuneisuushäiriöön kulkivat kuitenkin aina mukana. Stressitason noustessa (koulun koe-kaudet, ystäväkuviot, lopputyö, seurustelujutut) oireeni pahenivat. Ajattelin olevani hullu, vaikkakin ei hullu hulluuttaan tunnista -lause sai uskomaan, että en ole hullu, vain erilainen. En uskaltanut puhua olostani kenellekkään. Oli outoa tuntea järjetöntä ahdistusta, kun kaikki oli hyvin.

Kun vuonna 2013 oireet lävähtivät kaikella voimallaan päin naamaa, vuosien tauon jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa terapiaan. Kun muutto uudelle paikkakunnalle, pienen lapsen hoitoon vienti, paluu töihin, uusi työkaveri, kova työstressi jne. räjäyttivät pakan, oli pakko todeta, että en pysty tähän.

Nykyisen terapeuttini löysin 2,5 vuotta sitten. Hän on oikea aarre. Olemme edenneet valtavasti ja olen oppinut, että ei minun hitsit vieköön tarvitsekkaan hallita kaikkea! Ei tarvitse hoitaa jokaista asiaa itse, ei olla täydellinen vaimo, äiti, työntekijä ja ulkopuolisille kuuman kaunis seksipommi! Riittää kun olen minä, ja teen parhaani. Edelleen koen herkästi alemmuutta ja huonouden tunnetta joidenkin ihmisten seurassa. Vertaan itseäni muihin. Mutta hiljalleen mennään eteenpäin.

Kukaan ei ole luvannut, että pääsisin jonain päivänä lopullisesti ahdistuksestani eroon. Mutta voin oppia elämään sen kanssa ja hallitsemaan sitä. Opin tuntemaan sen aiheuttajat ja ottamaan rennommin!

Eli siis, mielenterveyshäiriöt eivät ole hulluutta, eivätkä valinta. Ne ovat surkeiden sattumusten summa.

 

 

 

Kukaan ei masennus siksi, että häneltä neuvolassa kysytään aina vointia. Kukaan ei masennu nähtyään aiheesta julisteen. Eikä masennuksesta parannuta ajattelemalla sateenkaaria ja iloisia ajatuksia! Paraneminen vaatii terapiaa ja joskus lääkkeitäkin. Ja kaikesta avusta huolimatta kaikki eivät parane koskaan täysin, mutta elämä, eikä ihminen, ei ole millään tavalla huono, vaikka näin olisikin.

 

 

Alkuperäiseen kirjoitukseen pääset tästä.

Ladataan...
Näissä neliöissä

Lokakuussa on tullut luettua paljon ja kirjoitettua paljon (niin blogia, kirjaa, kuin kolumnejakin). Tein instagramiinkin muutaman uuden videon ja sain vihdoin ne siirrettyä myös youtuben puolelle. Värjäsin hiukseni, tällä kertaa kuopuksen väritoiveen mukaan ja vihdoin löysin itselleni uudet silmälasitkin! Hiipivästä pimeydestä huolimatta lokakuu oli siis vallan kelpo kuukausi! 

 

Blogin puolella ilmestyneihin teksteihini pääset täältä:

Kirjat 2018, 3. osa

Kauppakassipalvelu vai leipäjono?

30 randomia.

Yhteiset vaatteet.

Manikyyreja.

Pelottaahan se.

Hallittua kaaosta.

Tekisin toisin.

Optikolla käynti kannattaa.

Yhy, yhy, yy, ei oo minun syy.

Kuinka haluaisin elättää itseni...

Karvaterapiaa.

Blogikommentointi.

Äitiys ei ole kevyt pesti.

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Näissä neliöissä
Ladataan...

Ladataan...
Näissä neliöissä
Ladataan...

Pages