Onpahan taas reissu. Olemme uhranneet pitkästä aikaa viikonlopun sukuloinnille. Aikaa on lyhyesti, joten on tarkoitus olla anoppilassa ja käydä vain mieheni mummilla.

Mummi on minun ylivoimainen lempparini mieheni suvusta – me olemme aina tulleet juttuun poikkeuksellisen hyvin. Halaamme joka kerta lämpimästi ja nauramme samoille jutuille. Hän myös muistaa kuulumisemme aina täsmällisesti, vaikka rautarouvalla on ikää jo 94 vuotta.

Tulen minä hänen tyttärensäkin, eli anoppini, kanssa hyvin juttuun, mutta mummi vaan on spesiaali. Hän on meistä aina aidosti kiinnostunut, ilahtunut, aidosti saavutuksistamme niin ylpeä.

Mummilla on jälleen kystä kyllä. Keitän hänen puolestaan meille kahvia, kun ovikello soi, ja sisään saapuu yllättäen mieheni sisko perheineen.

Viime vierailustamme näillä main on niin kauan aikaa, ettemme kehtaa poistua vierailemaan monessa paikassa, joten emme ole ilmoittaneet heille olevamme vihdoin täällä päin. Sisko ei varsinaisesti ilahdu meidät nähdessään, ja olen kaksisataaprosenttisen varma, että hän olisi halunnut meidän jotenkin ilmoittautuvan hänelle.

Istahdamme pian puisille ruokapöydän tuoleille ja tarjoilemme ensi sijassa lapsille jäätelöä. Ehdin juuri kehumaan mummin uutta kattokruunua, ennen kuin anoppi ja sisko pääsevät vauhtiin.

Miten Aatoksen edellinen turnaus meni, kuinka hirveän monet harjoitukset sillä on viikossa, tekikö se silti läksyt?

Minä kysyn heidän syyslomastaan, mutta se ei näköjään ole keskustelun arvoista, vaan he palaavat samaan aiheeseen.

Mitenkäs se Aatoksen koulu menee vaikka harrastaakin noin tosissaan (not, heistä kukaan vain ei ole harrastanut mitään nuorena), voi kun oli uskomattoman mieletöntä että keitti itselleen oikein puuron aamusella!

Minä yritän istua vääntelehtimättä ja kiitän mielessäni mummin sisustusta. Järkeilen, että jos nyt vuotaa ohi niin loiskuen, kuin minusta nyt tuntuu, niin istun vaan viimeiseen saakka tässä puutuolillani ja sitten haen salaa rätin korjatessani astioita pöydästä.

Miten voikin olla, että minulla on menkat joka äitienpäivänä ja isänpäivänä? Ehkä universumi on ajatellut, ettei minua masenna tämä touhu muuten vielä riittävästi. Ja täällä minä nyt sitten olen lapsien keskellä pyytämättä ja yllättäen.

Havahdun tuntemuksistani todetakseni, että lastenlasten ylistyskertomukset jatkuvat. Otan väkisin suunvuoron kysyäkseni mummilta, onko hän käynyt viime aikoina torilla, mutta hänen vastauksensa jälkeen sama anopin ja siskon äimistely mielettömän etevistä ihmelapsista, jotka eivät siis ole tällä kertaa edes mukana matkassa, jatkuu.

Minä ja mieheni istumme mummin kanssa vastapuolilla pöytää, ja toljotamme kaikki tonninseteleinä pullalautasta. Onpa tosi mukavaa nähdä teitäkin, ja sillain.

Ne lapset ovat kivoja, mutta ei minua voisi vähempää kiinnostaa heidän edeltävän englanninkokeensa tulokset, varsinkaan vanhempiensa raportoimina. Keskityn nyppimään hymyssä suin murusia mummin pöytäliinalta, jossa on valkoisella pohjalla pieniä punaisia sydämiä ja vielä pienempiä punaisia pisteitä.

Kuule, kyllä tuo Ninni söi niin mahdottomasti silloin tiistaina. Mä ajattelin, että se tyttö halkeaa! Anoppi on ollut lapsenvahtina.

No on se kyllä kova syömään. Hei sä otit jo kaikkia pullia yhden, alkaisiko riittää, äitinsä ojentaa.

Yksi ilta mä olin lenkillä, niin Aatos [isoveli] oli tehnyt Niinalle vielä pari voileipää. Sit mä ihmettelin, että mitä se kukkuu vielä puoli yksitoista, kun ei meinannu nukahtaa millään…

…Niin sitten se kävi vääntämässä ihan hirveän kakan! Ja sitten nukutti hyvin.

No voi nyt jo vittu, ajattelen, ja otan suuhuni uuden palan pullaa etten vain möläytä vahingossa ääneen mitään törkeää.

Mitä järkeä teidän on keskustella keskenänne, kun te selvästi näette toisianne viidesti viikossa? Varsinkaan kenenkään kakkimisesta.

Siirryn kohta pöydästä keinutuoliin ja huomaan, että yhdelle siskontytöistä työnnetään tabletti kouraan. Selaan itse nopeasti somea, mutta sydämeni pomppaa kurkkuun kolmannen aviomieheni on upea isä-päivityksen kohdalla ja päätän olla avaamatta somea koko loppupäivänä. Isänpäivästä on tullut vähintään yhtä kamala päivä, kuin äitienpäivästä, mietin, ja harhaudun tuijottamaan sivusilmällä tytön tablettia.

Näytöllä vilisee Disney-prinsessoja: Belle, Jasmin ja Tuhkimo ainakin. Kaikki näyttävät vähän Bratzeilta ja animaatio on selvästi melko uusi. Prinsessat kävelevät kaupungilla ystävänsä, avokadon, kanssa. Avokado huomaa kosmetiikkakaupan ja viittoo ystäviään seuraamaan sisään.

Prinsessat eivät meikeistä innostu, vaan rynnivät vastapäiseen putiikkiin. En kuule ääniä, mutta havahdun katsomaan animaatiota tarkemmin, kun prinsessojen ajatuskuplaan ilmestyy tutteja. Avokado laahustaa pettyneenä sorjien, kuvankauniiden prinsessojen perään tuttihyllylle.

Tajuan, että kaikki prinsessat ovat paksusti raskaana ja avokadolta sen sijaan puuttuu kivi. Mitäs hiton animaatiota tuo lapsi oikein katsoo?

Shoppailureissu päättyy ja joukkio siirtyy viettämään leffailtaa. Illanvieton lopuksi prinsessat silittelevät vatsojaan ja avokadoparka siivoaa apeana kaikkien jäljet.

Fiilaan tuota avokadoa. Kateellinen avokado menee kotiin avokadomiehensä luokse, laittaa oveen do not disturb-kyltin ja mitä ilmeisimmin ryhtyy puuhiin. Rajua settiä nämä nykyiset piirretyt.

Seuraavaksi avokadolle ilmestyy kivi ja alkaa kilpavarustelu prinsessojen lastenhuoneiden ja avokadopariskunnan vaatimattomamman asumuksen välillä. Yritän kysyä mummin kuulumisia, mutta keskustelumme jää jälleen lapsishow’n varjoon.

Tällaista on olla kivetön avokado.

Mä käytin aika röyhkeästi lapsettomuuskorttia töissä tänään.

Aha? No mites se nyt niin?

Huvittaa jo nyt. Miehelläni on varmaan palanut käpy ihan totaalisesti, kun on päätynyt tuolla tavalla repäisemään.

No en mä jaksa lähteä sinne auditointikierrokselle, kun kyllä ne pärjää siellä ilman mua ihan hyvin. Se olisi sillon tiistaina kun mulla on vihdoin varattu se fyssari.

Mua vaan niin ärsytti se jankutus, että miksen mä menisi sinne, kun mä oon ravannut niitä meistä kaikista ylivoimaisesti eniten.

Niin sit mä sanoin, että mä en pääse… [hiljentää ääntä] kun on henkilökohtaista menoa.

Heh. Tarvitsiko ihan täsmentää?

Ei tarvinnu täsmentää… kun kyllä se tietää niistä hoidoista, niin se heti hiljeni ja sano vaan että [möreällä bassolla] aivan, mä ymmärrän kyllä.

Ja sitten meillä olikin tosi mukava jutustelutuokio ihan muista asioista sen jälkeen!

Me voisimme pian ilmoittautua uuteen alkionsiirtoon. Elämämme kolmanteen.

Vastoin alkuperäisiä odotuksiani, en ole varma, haluanko ilmoittautua enää tämän vuoden puolella.

Hoidoissa ravaaminen on nimittäin yhtä säätöä. Säätöä, kamalaa säätöä, kamalan säädön perään. Hoidoissa ja apteekissa ravaaminen, ja tietysti kaiken sen peittely, on kaikin puolin vaivalloinen harrastus.

Työkalenterikin on loppuvuodeksi melkein täynnä. Montakohan kertaa minä silloin viimeksi jouduin käymään lääkärissä? Pitää varmaan merkitä työkalenteriin eri värillä kaikki top-vip-must-tapaamiset, ja aprikoida sitten, että miten hoidot niihin sattuisivat.

Aina kun mietin hoitojen lykkäämistä työasioihin vedoten, päässäni minua soimaa disclaimer. Se muistuttaa, että kyllähän minä tarvittaessa perun töistä ihan mitä tahansa, jos sitten vaan saamme lapsen.

Eihän mikään, mikäään, työasia mene loppupeleissä tämän edelle… mutta tässä nyt olisi kaikenlaista muutakin elämää elettävänä.

Muuta elämää, kuten joulu. Jouluna eläisin piinapäiviä, ja jos olisimme olleet alkionsiirrossa, ainakin minun vanhempani kyllä tietäisivät siitä. Jos malttaisivat olla kysymättä tilannetta, niin vähintääkin vahtisivat, joisinko minä viiniä vai en.

Mieheni vanhemmat taasen eivät tietäisi alkionsiirrosta, mutta he kyttäävät viinilasiani ja vatsanseutuani ihan muuten vaan silmä kovana.

Se, että he tietävät lapsettomuudestamme, ei ole ainakaan vähentänyt kyttäämistä. Sinänsä kyttääminen on ymmärrettävää, sillä nythän he vasta tietävät, millaisilla panoksilla me tätä peliä pelaamme.

Olisi aika paljon rennompaa olla vaan ihan normaali itseni, nauttia sekä viinilasillinen että glühwein joulupöydässä ilman suurempia omantunnon tuskia ja välttyä siten suuremmilta spekulaatioilta.

Ja sitten on tietysti uuden vuoden bileet. Olemme kutsuneet meille kourallisen vieraita.

Tilastojen valossa tulisin alkionsiirrosta raskaaksi. Uutena vuotena olisin siis jopa todennäköisesti raskaana, ja meidän tapauksessamme se tarkoittaisi asiasta kertomista uuden vuoden vieraillemme.

No, kertominen olisi ihan fine, mutta ongelma on siinä, että sittenhän he onnittelisivat. Eihän minua, meitä, voi onnitella raskaudesta vielä sellaisilla viikoilla! Minusta sellaisen kuunteleminen olisi hirveää.

Niillä viikoilla en todellakaan uskoisi onnistumiseen vielä itse, enkä haluaisi jäädä muille mieleen naisena, joka on ahdistuneen ja surullisen oloinen kerrottuaan juuri olevansa raskaana. Tietysti minäkin haluaisin hehkua onnea, kun sellaisesta kerron.

Ja vaikka onnistuisinkin kertomaan siitä hyvin ja luottavaisin mielin, ikävin olisi edessä. Keskenmenostakin pitäisi sitten kertoa kaikille heille suunnilleen heti, kun uuden vuoden univelat ovat kuittaantuneet.

Nimittäin, tilastojen valossa, en olisi raskaana kovin pitkään.

Äh. Pitää nyt vielä miettiä.