Ladataan...

Opin kirpeimmän kautta.

1. Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. *

2. Vaikka kuinka olisit itse onnellinen, tasapainoinen ja valmis kaikkien aikojen parhaaseen vuoteen, et ole saari. Kukaan ei ole. Muut ihmiset vaikuttavat elämäsi kulkuun myös, ja he voivat heitellä rattaisiisi niin paljon kapuloita, että lopulta vuodesta tuleekin kaikkien aikojen kamalin.

Vaikka kuinka itse olit ajatellut vain elellä rauhassa, tehdä työtä ja kasvatella lapsia joka hetkestä nauttien.

En olisi ikinä uskonut, että näin voi olla, mutta näköjään se on mahdollista. Olin aliarvioinut muiden ihmisten vaikutuksen omaan elämääni. Kaikki tilanteet elämässä eivät olekaan aina vain asennekysymyksiä. Tai ehkä lopulta ovatkin, mutta joskus sitä voi väsyä olemaan asennemuija. Onko se ylipäänsä kenenkään velvollisuus? Olla asennemuija aina vain? 

3. Pystyt kokoamaan itsesi pahan kriisin jäljiltä kerran oikein reippaasti, mutta toinen kerta voi lyödä sinut maan rakoon.

4. Eteisvärinä ei välttämättä ole hengenvaarallista.

5. Hermokipu voi kestää puoli vuotta ja mennä silti lopulta itsestään ohi.

6. Paljon hankintalaista.

7. Et lakkaa pelkäämästä lapsesi puolesta, kun tämä hyppää hevosilla esteitä. Kauhukuvat pyörivät mielessäsi joka ikinen kerta aina siihen saakka kunnes lapsi on jälleen jalat maan kamaralla. Kauhukuvat pohjautuvat jossain määrin realismiin; olet istunut jälkikasvusi kanssa turhan usein ensiapupäivystyksessä.

8. Voit herätä yli kuukauden ajan joka yö kahden ja neljän välillä.

9. Oikeasti isot ongelmat eivät katoa sillä että ulkoilet, että ostat kukkia tai lepäät. Oikeasti isot ongelmat eivät katoa myöskään joogalla eivätkä mindfulnes-harjoitteilla. Mieltään voi kyllä harhauttaa erilaisin vippaskonstein, mutta onko se sinun tapasi elää? Eipä taida olla. Oikeasti isot ongelmat täytyy tavalla tai toisella aina käsitellä ja ratkaista.

10. Joskus tarvitaan unilääkkeitä, jotta selviäminen voisi ylipäänsä alkaa.

11. Opit rakastamaan koiraa.

12. Oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avoimuus eivät aina takaa hyvää ja kaunista lopputulosta. Tämä on ollut ehkä kovin oppi. Oletteko te muut todella tienneet tämän aina?! Olenko maailman ainoa ihminen, joka tajuaa vasta pikkuista vajaa nelikymppisenä, ettei hyvä aina voitakaan?!

13. Pelastaudu palavasta talosta. Muuten voit kuolla. Tämä on sekä oppi elävästä elämästä että metafora. Tiedän erään, joka löydettiin hiiltyneenä kotinsa keittiöstä vaahtosammutin vielä käsissään. Joskus kannattaa lakata yrittämästä ja juosta.

14. Älä anna kenenkään kohdella itseäsi huonosti sillä verukkeella, että "sinähän olet niin vahva". Et ole vahva, et. Tai jos oletkin, niin se on oma asiasi, ei piirre, jolla muut ihmiset voivat pelailla.

15. Perikunta, omaiset, kuolinpesä. Paljon erilaisia käytännön asioita hoidettavana vielä kauan sen jälkeen kun vainajalle on nakattu kebiet mullat.

16. Puolisosi on timantti ja puhdasta kultaa silloin kun hätä on suurin.

Nämä asiat nyt ainakin olen oppinut. Kenties oli vielä jotain muutakin, mutta tässä päällimmäiset. Oli aivan kamala vuosi. Hyvällä fiiliksellä, ilolla ja innolla lähdettiin koitokseen - lopputulos oli täysi fiasko. Toivottavasti vuosi 2017 on radikaalisti erilainen. Ja toivottavasti kaikki ne kliseet vaikeuksien jalostavasta ja vahvistavasta vaikutuksesta pitävät paikkansa.

 

* "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla."

(Kahlil Gibran, Profeetta, 1923)

Ladataan...

Jalankulkuonnettomuus-blogin upea Kukkis muisti minua blogitunnustuksella ja haasteella. Kiitos! Ja pahoittelut, että palaan tähän vasta nyt. On ollut ns. vähän kaikkea. Syksyn päätteeksi jouduin puskista hieman pidemmälle sairaslomalle. Shokista toivuttuani ajattelin, että nyt olisi aikaa vaikkapa kirjoittaa enemmän. Jäsennellä ajatuksia. Miettiä elämän suuntaa.

Mutta mitä vielä. Lapset aloittivat lähes saman tien vatsatautiputken, jolle ei tätä kirjoittaessani näy loppua. Suunnitelmat valuivat ns. vessanpöntöstä alas, ja eteeristen, rauhallisten päivien sijaan olen huoltanut ns. kädet savessa katrastani päivin ja öin. Viikot ovat ns. valuneet käsistä ja kirjoitushaaveet ovat muuttuneet ns. tahroiksi paperille. You get the picture...

No mutta. Haasteisiin täytyy aina vastata, ja tämä joulukuinen farssi on oikeastaan ihan osuva anekdootti siitä, millainen filosofia ohjaa omaa bloggaamistani. Nimittäin: fiilispohjalta ja tilanteen mukaan -tyyppinen filosofia. Elämä vie ja blogi seurailee perässä - ei toisin päin. Olen monesti todennutkin, että blogin kirjoittaminen on minulle ennen muuta sanailua ja kynäilyä, kirjoitusvireen ylläpitoa, tekstityöläisen vapaa-ajan harrastus. Ei ole koskaan käynyt mielessäkään ottaa tästä mitään paineita, saati suunnitella kaupallisia yhteistyökuvioita. Vuorovaikutuksesta ja hyvistä keskusteluista iloitsen, ne ovat bloggaamisen suola ja hunaja.

Haasteen säännöt kuuluivat siis näin: 

1. Kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen.
2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi.

Minun täytyi käydä oikein vanhasta blogistani tarkistamassa, koska olen aloittanut bloggaamisen. Näköjään tasan kolme vuotta sitten. Aika myöhään siihen nähden, että olen lukenut blogeja aktiivisesti aivan 2000-luvun alusta saakka ja kirjoittanut sekä työkseni että harrastuksekseni jo ennen sitä.

Olin toki pohtinut blogin perustamista pitkään ja aprikoinut, mistä näkökulmasta haluaisin sitä kirjoittaa. Tuolloin, kolme vuotta sitten, tuntui olevan sopiva sauma ja sopivaa sanottavaa. Olin juuri palaamassa töihin viimeiseltä perhevapaaltani. Edessä oleva ruuhkavuosien suma tuntui melko sakealta keitokselta, vaikken vielä (onneksi) tiennyt, miten tiheä soppa siitä tulisikaan. 

Samaan aikaan tietyt elämän palaset tuntuivat olevan ensimmäistä kertaa jokseenkin pysyvästi paikoillaan. Lapset tehtynä, työelämän kuviot aiempaa selkeämmät, vaiheilut takana päin ja ensimmäistä kertaa aikuisiällä aikaa pysähtyä vähän hengähtämään. Katsella ympärilleen ja todeta, minkälainen elämä olikaan tullut rakennettua...

Karuselli-blogia oli ihana kirjoittaa, ja erityisen ihania olivat kommenttiosastoissa käydyt keskustelut muun muassa vanhemmuudesta ja erilaisista elämän valinnoista. Olen kuitenkin aina halunnut suojella perhettäni ja lapsiani, joten siinä vaiheessa kun aloitin Neljäntienristeys-blogin ja lätkäisin oman kuvani tuonne sivupalkkiin, poistin vanhasta blogista ison kasan kirjoituksia kommentteineen. Vähän haikeaa, mutta minulle itsestään selvää.

Aloitteleville bloggaajille haluaisinkin sanoa aivan ensimmäiseksi, että kannattaa pitää blogin kanssa sellainen linja, jonka takana voit seisoa ilman unettomia öitä ja katumuksen tunteita. Siinä vaiheessa, kun sinut ja läheisesi on mahdollista tunnistaa blogista, tulee teksteistäsi ja kuvistasi julkinen käyntikorttisi. Millaisen haluat siitä tehdä? Kuinka perheenjäsenesi näkyvät blogissa? Onko se heille ok? Onko se ok myös lapsillesi - myös sitten kun he ovat koululaisia, teinejä tai aikuisia? Jos lapsesi ovat pieniä, etkä voi vielä keskustella asiasta heidän kanssaan, teet valinnan heidän puolestaan. Onko se sellainen, jonka he voivat myöhemmin hyväksyä?

Toiseksi haluaisin sanoa, että hyvää kieltä on aina ilo lukea. 

Ja kolmanneksi sanoisin, että jos et kirjoita blogia työksesi vaan harrastuspohjalta, niin älä ota paineita. (Blogi ansaintamuotona ja tavoitteellinen bloggaaminen työkseen ovat vähän eri juttuja, en mene niihin nyt.) Ole oma itsesi. Kirjoita kun siltä tuntuu. Joskus kannattaa antaa vaan näppiksen laulaa, sieltä saattaa syntyä yllättäen jotakin hienoa. Vastaa kommentteihin. Osallistu keskusteluihin myös muissa blogeissa, blogeissa muutetaan maailmaa!

En nyt lähde haastamaan ketään, mutta listaan lopuksi kymmenen sellaista blogia, joita itse seuraan ja jotka minusta antavat oman, arvokkaan ja rohkean panoksensa maailman muuttamiseksi. Kukin omalla tavallaan.

Ruskeat tytöt

Emmi Nuorgam

Bluestocking

Mafalala

Project Mama

Valeäiti 

Ehdoton ehkä

Missä olet Laura

Fitness Führer

Se erilainen fitness-blogi

Ladataan...

"Olen nelikymppinen ja minulla on puoliso ja nelivuotias lapsi. Minä en tiedä, millainen joulu meidän kotonamme vietetään. Emme ole tehneet sitä yhdessä koskaan."

Näin kirjoittaa Maria Veitola tuoreessa kolumnissaan. Tunnen monia, joilla on sama tilanne. Tai heitä, jotka kyllä saattavat viettää joulua kotona, mutta kutsuvat itse luokseen sukulaisia. 

Meillä on toisin. Olemme eläneet lapsiperheenä yli 12 vuotta, ja noista vuosista kymmenenä olemme viettäneet joulun oman perheen kesken, omassa kodissa. Rakastan sitä! Syitä perinteelle on monia. Minun tai puolison kummankaan lapsuuden perheissä ei ole juurikaan vietetty sukujouluja. Aattona saatettiin päivällä käväistä samassa kaupungissa sijaitsevassa mummolassa, ja tapanina tai välipäivinä sitten ehkä matkattiin pidemmälle. Myös serkut ja isovanhemmat viettivät jouluaattoiltansa omissa kodeissaan. Muu tuntuisi oudolta meistäkin. 

Meillä myös elettiin vuoro- ja keikkatyöarkea vuosikaudet silloin kun lapsemme olivat pienempiä. Joulu oli ainoa aika vuodessa, jolloin meillä oli mahdollisuus olla edes muutama päivä kotona oman perheen kesken niin että kaikki olivat yhtä aikaa paikalla. Se tuntui tärkeältä ja arvokkaalta. Tiedän, että monilla "aito joulun tunnelma" syntyy vasta lapsuudenkodissa tai lapsuuden kotikaupungissa, vaikka sinne täytyisi matkustaa puoli vuorokautta. Meillä joulu omassa kodissa on tuntunut heti alusta lähtien ihanalta ja oikealta.

Koska sekä minun että puolisoni perheissä on totuttu viettämään "ydinperhejouluja", ei kukaan ole koskaan painostanut tai maanitellut meitä matkustamaan jouluksi luokseen. Joskus viime vuosikymmenellä sen pari kertaa teimme, ja hauskaa sekin oli. Mutta arvostan todella paljon sitä, ettemme monien ystäviemme tavoin joudu joka ikinen vuosi käymään syyllistymisen ja syyllistämisen sekaisia keskusteluita siitä, missä joulu vietetään tai ketkä tulevat meille. Emmekä pakkaamaan viisihenkistä perhettämme kimpsuineen ja kampsuineen farmariin ja ajamaan ruuhkassa toiselle puolelle Suomea yhden tai kahden yön vuoksi. Pysymme kotona. Oi autuutta!

Millainen meidän joulumme sitten on? Sekä minun että puolisoni perheissä joulut ovat olleet sillä tavalla hyvin samanhenkisiä, ettei mitään suuria linjakeskusteluita ole koskaan tarvinnut käydä. Olemme noukkineet mukavimmalta tuntuvat tavat molempien lapsuusjouluista ja tuoneet mukaan joitakin ihan omia juttuja. Ennen muuta meidän perheemme joulu on rento. 

Kaveripiiriini kuuluu paljon jouluhifistelijöitä ja Suuria Jouluihmisiä. Heillä on usein virhellinen käsitys, jonka mukaan en pitäisi joulusta. Päin vastoin. Tykkään joulusta todella paljon. En vaan aloita sen viettoa lokakuussa. Enkä marraskuussa. Joulukuun alkupuolella alan ajatella joulua - lähinnä siksi, että silloin pidetään pikkujouluja, ja joka viikolle riittää myös lasten joulujuhlia ja -näytöksiä. Jossain vaiheessa hommaamme lapsille ja läheisille joululahjoja ja muille tärkeille ihmisille pienempiä joulumuistamisia. Postitetaan joulukortit rakkaimmille.

Ihan oikeasti joulu tehdään meidän kotiimme kuitenkin vasta jouluviikolla. Ja se tehdään leppoisalla meiningillä. Viritellään keittiön radioon joulutaajuus. Sytytellään arkiaamuisin kynttilöitä. Siivotaan yhdessä koti. Ostetaan hyviä, kullekin maistuvia jouluisia ruokatarvikkeita. Leivotaan satsi pipareita ja toinen joulutorttuja. Maistellaan iltaisin glögiä, paketoidaan lahjoja.

Aatonaattona koristellaan joulukuusi, ja lapset alkavat olla täpinöissään. Mies ja lapset ovat kinkun ystäviä, joten se lykätään uuniin. Aattoaamuna keitän suuren kattilallisen riisipuuroa, jonne kätketään aina riittävän monta mantelia. Ruuhkavuosissa en ole ollut kovin innokas leipuri, mutta jos äitini on toimittanut meille ihanaa joululimppuaan ja anoppi suussasulavaa taatelikakkuaan, ne kuuluvat ehdottomasti aaton herkkuihin. Lähileipomosta saa tarvittaessa hyviä vaihtoehtoja.

Jouluaaton proseduuriin kuuluvat tietenkin Lumiukko ja joulurauhan julistus. Sen jälkeen lapset patistetaan pihalle, ja aikuiset aloittavat saunanlämmityksen ja jouluaterian valmistamisen. Laatikot tuunataan herkullisiksi huolettomista puolivalmisteista. (Jonakin päivänä alan tehdä lanttulaatikon ja imelletyn perunalaatikon äitini ohjeen mukaan.) Laatikoiden ja kinkun lisäksi joulupöydässä on tarjolla savukalaa, graavilohta, silliä, mätiä, paria erilaista pateeta, rosollia punajuurella värjätyn kermavaahdon kera, Dijon-sinappia ja kermaviilikastiketta kalalle. Sekä tietenkin hyvää viiniä. Jokaiselle jotakin, mutta ylenpalttisuuteen ei ole tarvetta. Jälkiruoiksi riittävät hyvin kahvi ja suklaakonvehdit tai joulutortut.

Meillä käydään joulusaunassa iltapäivästä, syödään jouluateria alkuillasta ja lähdetään sitten käymään hautausmaalla. Jossain vaiheessa järjestystä voisi muuttaakin, mutta pienten lasten kanssa tämä on ollut meillä toimivin aikataulu. Lapsista on jännittävää sytyttää kynttilät "muualle haudattujen" muistopaikalle ja ihailla pimeässä tuikkivaa tienoota. Aattoillan hautuumaareissu on peräisin puolisoni lapsuuden jouluperinteistä, mutta olen ottanut sen ilolla osaksi myös omia joulujamme. 

Meidän lapset eivät ole olleet kovin innokkaita joulupukkiin uskojia, joten vain muutamana jouluna meillä on käynyt "oikea pukki". (Terveisiä!) Viime vuodesta alkaen pukin roolin on ottanut lapsista keskimmäinen, joka antaumuksella yrittää saada skeptisen kuopuksen uskomaan stoorin. Joulupukkishow onkin aaton kohokohta - ellemme sitten ole lavastaneet pukin käyntiä tapahtuneeksi hautausmaalla käynnin aikana. Jokin ovela juoni lahjojen saapumiseen joka tapauksessa aina junaillaan, koska se on niin hauskaa meistä aikuisistakin.

Loppuillan ajan lapset ihastelevat joululahjojaan, ja pöydästä saa käydä napsimassa syötävää oman fiiliksen mukaan. Tunnelma on ennen muuta hyvä, lämmin ja hellä. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, on valveilla enää kaksi puolisoa. Silloin kaadetaan vielä lasilliset viiniä, laitetaan tulet uuniin ja uppoudutaan lahjakirjojen maailmaan.

Hyvää, rauhallista ja oman näköistä joulua kaikille!