Ladataan...

No kuulkaa. 

Yhtenä päivänä, tässä ihan tällä viikolla, tajusin, että jumantsukka, minullahan on ollut kohta kymmenen vuotta omistuksessani 1000 neliön tontti. Oikein sellainen klassinen rintamamiestalopiha hedelmäpuineen, marjapensaineen, kasvimaineen ja perennapenkkeineen. 

Olen minä aina ajatellut, että jonakin päivänä alan hoitaa tätä rehevää mutta ränsistynyttä puutarhaani... Mutta uskoinko oikeastaan aivan sataprosenttisesti itsekään niihin ajatuksiini? 

Enpä tainnut.

Toivoin toki, että niin kävisi. Että koittaisi päivä, jolloin kaikilta lapsiltani, töiltäni, univeloiltani ja tärkeämmiltä askareiltani joutaisin kukkapenkkejä laittelemaan ja puskia trimmailemaan. Vähän hävettikin, etenkin kun naapurin pedantti eläkeläismies kävi toisinaan aidan takana paheksumassa pihanpitoamme.

"Ei kuki salkopavut niin kuin edellisen emännän aikana", hän saattoi todeta muina miehinä.

"On tässä ollu... Kaikenlaista...", mutisin silloin, ja joskus, kaikkein väsyneimpinä aikoina, tirautin ehkä pari kyyneltäkin siellä vattuaidan suojissa. (Sen sentään olen jaksanut ja ennättänyt joka vuosi leikata.)

Kyllä minä kaikki ne vuodet toivoin ja yritin uskoa, että vielä tulee syksy, jolloin istutan kukkasipuleita ja haravoin koko pihan. Kevättalvi, jolloin omenapuut ja kriikuna leikataan ennen kasvukauden alkamista. Kevät, jolloin perennapenkissä on uudet mullat ja kesä, jolloin pensasaidat ovat ojennuksessa. Sadot korjattu ajallaan ja nurmikko aina tasaisen mittainen.

Oli vain hankala ehtiä pihahommiin, kun oli työt ja mukulat, puolisokin vuorotöissä ja illat ja viikonloput usein keikoilla. Isoja remonttejakin siinä tehtiin, ja elämä oli kaikin puolin täyttä.

Ensimmäisinä kesinä meillä oli kaiken muun lisäksi iso kasvimaa. Silloin ajattelin, että totta kai viljellään itse omat porkkanat ja perunat, kun on kerran tällaiset tilukset hankittu. Luomua pöytään pilteille!

Kahden tunnin yöunilla, vauva kantoliinassa ja uhmaikäinen jalassa roikkuen sitten äestin niitä vakoja toukokuulla. Yötä myöten nakkelin siemenperunoita peltoon ja harmistuin, kun oman pihan porkkanat eivät ruokapöydässä huvenneetkaan.

Onneksi tajusin nopeasti, että kasvimaan, kuten monen muunkin puutarhahomman, aika olisi myöhemmin. Ehkä. Sitten kun lapset vähän kasvaisivat. Kun työtahti vähän rauhoittuisi. Kun en enää olisi niin väsynyt.

Tänä keväänä työelämän kuviot ovat meillä huomattavasti tasaantuneet noista vuosien takaisista ajoista. Iltaisin ja viikonloppuisin kotona on pääsääntöisesti kaksi aikuista. Perheessä on vielä yksi lapsi lisää, mutta ei enää yhtään hasarditaaperoa eikä juurikaan yöheräilyjä. Aikaa ja voimia on vapautunut uudenlaisiin asioihin. 

Yhtenä iltana, hieman ennen auringonlaskua, se tapahtui. Saapastelin pitkin pihamaata jokseenkin toimettomana ja katselin rehotusta ja ränsistystä ympärilläni.

En muista, tartuinko ensin oksasaksiin vai pistolapioon, mutta siitä se lähti.

Aloin leikellä puskia, haravoida kesää esiin pensaiden juurilta, kuopsutella kukkapenkkiä... Ensin ihan vähän vain tuosta noin. Sitten pikkuisen perusteellisemmin täältä. Ja tuolta kulmalta oikein kunnolla.

Ja sitten tuli tämä tiistai-ilta, jolloin perhe oli jo iltapalansa syönyt, enkä minä vieläkään malttanut tulla sisälle.

Nostelin multasäkkejä ja möyhensin kompostoria, joka oli saanut hautoa hyviä multiaan monta vuotta aivan rauhassa pihan perällä.

Vitsit että olin onnellinen. Vitsit että olin myös likainen. Nenänpää mullassa ja ilo rinnassa. 

Olinhan minä ounastellut, että jonakin päivänä, kun elämä vähän muuten rauhoittuu, saatan löytää pihahommista itselleni uuden ihanan, onnea tuottavan asian. Samanlaisen kuin lukeminen, klassisen musiikin kuuntelu ja luonnossa liikkuminen.

Olin ajatellut ja pikkuisen toivonut.

Mutta samalla kuitenkin aina varmuuden vuoksi sivussa vitsailin puuttuvasta multapeukalosta ja urbaanin huolettomasta puutarhaelämästä. Boheemista steinerpihasta. Kun en ollut varma, koittaisiko tämä päivä koskaan.

Koitti! Nyt tiedämme, miten alkava keski-ikäisyys minussa ilmenee. (Toisethan juoksevat maratoneja tai ottavat avioeron.) Se ilmenee puutarhatöinä!

Saa vinkata parhaita, aloittelijoille sopivia puutarhablogeja.

Ja anteeksi klikkiotsikko. :-)

Ladataan...

Jos vuodet eivät ole veljiä, niin eivät ole kyllä vuosikymmenetkään.

Nyt kun ensi vuonna täytän 40, alan hahmottaa omassa elämässäni jonkinlaisen kuvion, tarinan, johtolangan.

Ikävuodet 20-30 olivat jatkuvaa liikettä. Omien rajojen hakemisen, etsimisen ja löytämisen aikaa. Niin paljon uutta tapahtui noiden vuosien aikana. Opinnot, uudet kaupungit, uudet sosiaaliset kuviot. Vaihtuvat kämpät ja aina uusi nimiyhdistelmä postiluukussa. Itsenäistyminen ja ihmissuhteet. Minä milloin missäkin päin Eurooppaa, apposen avoimena maailmaa päin. 

Aloin löytää omaa reittiäni työelämässä. Valmistuin yliopistosta. Sain ensimmäisen lapsen. Ostettiin tämä talo. Sain toisen lapsen.

Valtavia muutoksia. Uutteraa perusteiden rakentamista. Orastavaa uskoa oikeisiin valintoihin, mutta kaikki vielä tuoretta. Epäuskoisia hymyjä ja tunne siitä, että vain larppaan aikuisen elämää.

30-40-vuotiaana elämää on puolestaan leimannut (kaikesta arkisesta vauhdikkuudesta ja toimeliaisuudesta huolimatta) pysyvyys, jopa sisäänpäinkääntyneisyys. 

Minun lapseni, minun perheeni. Tämä koti ja meidän piha. Kodin, päiväkodin ja työpaikan bermudankolmio maanantaista perjantaihin aina ja aina ja aina. Ydinperhe-elämää. Sitä samaa viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hajamielistä harhailua Prisman käytävillä. Makaronilaatikkoa uunissa. Harrastusvarusteita eteisessä. Pyykkiä ja tiskiä. Organisointia, organisointia, organisointia. Meidän arki ja sen toimivuus. Arki, eikä mitään muuta.

Mutta samaan aikaan pinnan alla on läikkynyt suuria aaltoja. Väsymys, jollaista ei koskaan ennen. Pakon edessä aikuistuminen. Identiteetin muuttuminen: perheenäitiys, vastuu ja monesta omasta luopuminen. Itsereflektio ja lasten armottomat peilit. Venyminen. Työn ja perheen yhdistäminen. Valintojen torni.

Sitä luuli tuntevansa omat rajansa, mutta joutuikin etsimään ja piirtämään ne uudestaan. Mitä minä jaksan? Mihin minä taivun? Mistä pystyn luopumaan, mikä on kynnyskysymys? Millaisten valintojen takana pystyn seisomaan loppuelämäni? Mikä minulle on tärkeää? Mikä on työn merkitys elämässäni, entä mikä lasten? Parisuhteen? Mikä ja kuka minä olen, olenko vielä sama? 

Armon opettelua. Sitä tämä kohta päättyvä vuosikymmen - etenkin loppupuoliskon todelliset ruuhkavuodet kolmelapsisen perheen äitinä - on ennen muuta ollut. Armon opettelua itseä kohtaan, lapsia kohtaan, puolisoa kohtaan, ja elämää. 

Että nyt on näin, mutta maailma ei kaadu.

Ja että tää meni nyt toisin kuin olin ajatellut, mutta siedän sen.

Ja että elämä heittää eteen oikeita, isoja, aikuisten ongelmia, mutta eteenpäin on mentävä

Olen oppinut viime vuosien aikana kaksi tärkeää asiaa: katsomaan joskus sormien läpi ja nousemaan uudestaan jaloilleen. Tarvittiin koko tämä perhesirkus opettamaan minulle se läksy, että joskus täytyy vain antaa olla. Elämä jatkuu. Juuri mitään ei tapahdu. Rämmimme eteenpäin. Opimme. Olemme taas onnellisia.

Olen luopunut niin paljosta "pakollisesta". Heittänyt menemään niin paljon häpeää, kun en vain ole enää jaksanut pitää fasadia pystyssä. Joutunut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kasvokkain oman keskeneräisyyteni kanssa. Päästänyt irti...

...ja saanut tilalle hurjan määrän onnea, rauhaa ja varmuutta.

Ajattelen seuraavia kymmentä vuotta, ikävuosia 40-50, levollisin mielin. Elämän puitteet on rakennettu ja suurimmat sisäiset myllerrykset ehkä vähäksi aikaa käyty. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mitä en kaipaa.

Jos saisin esittää toiveen alkavalle vuosikymmenelle, toivoisin terveyttä ja rauhaa. Aikaa pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaiken tämän tehdyn työn ja rakennetun elämän annista.

Enää ei tarvitse todistella mitään. Ei tarvitse kipuilla. Tässä on kaikki, mitä haluan. En enää katsele maailmaa mielessäni pyrkimykset tai tavoitteet. En enää listaa puuttuvia tai keskeneräisiä asioita. On yhä vähemmän sitten kun -asioita. Mieli viipyy entistä useammin nykyhetkessä. Huomaa hyvän ja kauniin siinä. 

Saisinkohan seuraavat kymmenen vuotta tehdä työtä keskittyen siihen, en koko ajan ehtimiseen ja riittämiseen? Saisinko elää yhteistä arkea lasteni kanssa ilman että minun täytyy vielä rakentaa koko äitiyden identiteettiä samanaikaisesti? Saisiko unohtaa parisuhteen roolien hakemisen ja työnjaot - ne on jo käsitelty selviksi. Tiimi toimii!

Saisinko tulevien kymmenen vuoden aikana tehdä taas niitä asioita, joita rakastin aivan aluksi, lapsena, nuorena? Mennä metsään ja kävellä katuja vailla päämäärää. Poiketa kirjastoon tai taidenäyttelyyn. Käydä konsertissa ilman kiireen tuntua.

Lukea kirjaa puoli päivää. Valvoa kunnes nurmikko on kasteesta märkä ja nukkua pitkään. Matkustaa yksinäni. Käydä pitkiä keskusteluita ystävieni kanssa. Juhlia heidän kanssaan, nukkua heidän kanssaan, herätä heidän kanssaan aamulla ja samantien nauraa silmät vesissä.

Onko minulla pian taas aikaa nähdä valon ja varjon liike? Katsoa kauan aaltoa, pilveä ja puun korkeutta. Sillä siinä suhteessa en ole muuttunut.

Siinä suhteessa olen sama.

Ladataan...

 

Tahtoisin olla puu. Kasvaa rauhassa, kukoistaa kauan.

Luopua huolella.

Haluaisin ajatella, että olisin vielä ensimmäisen vuosisatani puolella. Puhkeamassa kukkaan aivan juuri.

Että elämän kevät olisikin tässä,

kun vihdoin opimme elämään ihmisiksi,

rauhassa.

Tasapainossa itsemme ja maailman kanssa.

Että vasta tästä elämä todenteolla alkaisi.

 

Kuva viikonlopun Hesarista.