Ladataan...

Dalai Lama moikkaa työkoneen näytöltä aina kun avaan sen.

Pidän työstäni todella paljon. Pidän myös noin yleisemmin ammatistani ja alasta jolla työskentelen. Sen lisäksi pidän tavattomasti siitä ajatuksesta ja tosiasiasta, että ylipäänsä on työtä! 

Totta se on: sekä tämän ammatin että lähtökohtaisesti työnteon merkitys koko olemassaololleni on erittäin suuri. Sanoisin sumeilematta, että vähintään puolet identiteetistäni liittyy siihen, mitä teen ammatikseni - ja siihen, että olen työssäkäyvä ihminen. (Toiseen puolikkaaseen mahtuvat sitten sellaiset asiat kuin vanhemmuus, puolisous, muut läheiset perhessuhteet ja ystävyydet sekä persoonaan, elämäntapavalintoihin ja kiinnostuksen kohteisiin liittyvät identiteetit.)

Töissä tulee oltua niin suuri osuus arjesta, että on kai aika onnekasta, jos voi sanoa rakastavansa työtään. Minulla on ollut hyvä tuuri, tai sitten olen vain tällainen easy-going-guy, sillä olen tykännyt kaikista töistä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Työyhteisöjä ja organisaatiokulttuureja on toki monenlaisia, ja yleensä joka paikassa on omat haasteensa. Mutta ei mennä nyt siihen. Sitä, mitä teen työkseni, ja miten saan sitä tehdä, minä rakastan.

Työ kruunaa arkeni. On ihanaa saada mennä töihin, olla töissä, tehdä työhommia ja lähteä illalla töistä kotiin tietäen, että huomenna taas jatketaan. En tiedä, mitä tai millainen olisin ilman työtäni ja ammattiani. Perhevapaat ovat olleet hienoja vaiheita elämässäni, mutta kaikkein kokonaisimmaksi olen tuntenut aina itseni nimenomaan työssäkäyvänä äitinä.

Enjoy! Junaeväspussin kätköissä on aseman kahvilasta mukaan napattu jugurtti. Reissaan työni puolesta jonkin verran. Eniten ramppaan Helsingissä. Olen silti onnellinen, etten pendelöi päivittäin. Se tekisi arjesta ainakin tässä elämänvaiheessa minulle ja perheelleni hiukkasen liian raskasta.

Kestän työn puuttumista elämästäni tosi huonosti. (Lomat ovat eri asia, olen hyvä lomailemaan. Mutta silloinkin on ihanaa ajatella, että minulla on työ, johon palata. Se tuntuu lohdulliselta ja turvalliselta ja tekee ajatuksistani ja maasta jalkojeni alla vakaan tuntuiset.) Olen onnekas siinäkin mielessä, että olen vain kerran elämässäni ollut lyhyen pätkän työtä vailla siten, että en ollut samaan aikaan opiskelija tai pienen vauvan kanssa äitiyslomalla. Itse asiassa tuon pätkän aikanakin olin keskimmäisen lapsemme kanssa vielä kotona - hän oli reilun vuoden ikäinen - mutta minulla ei ollut paikkaa minne palata. Se kävi viimeisen puolen vuoden aikana todella ahdistavaksi. Kun allekirjoitin seuraavan työsopimuksen, pystyin melkein kuulemaan korvissani äänen, joka syntyy sitä, kun elämä loksahtaa takaisin raiteilleen.

Tiedän, että monet kestävät työelämän epävarmuutta huomattavasti minua paremmin. Monet suorastaan ryhtyvät yrittäjiksi, eivätkä anna epävarmuuksien hetkauttaa itseään juuri lainkaan. Minä olen työsuhdeasioissa varsin turvallisuushakuinen. Osin tietenkin siksi, että minulla on kolme lasta, matalapalkkaisella kulttuurialalla työskentelevä puoliso ja iso asuntolaina. Mutta myös niistä identiteettisyistä. Kun minulla on työpaikka, työaika, selkeät työtehtävät ja varmuus (sellainen varmuus kun nyt tämän päivän työelämässä voi olla) jatkuvuudesta, minun on helppo hengittää. Pääni pysyy kirkkaana, mieleni tyynenä ja tasapainoisena.

Tunnen itseni onnelliseksi ja kokonaiseksi, kun minulla on tämä työ ja tämä ammatti. Työ on arkeni tärkein palikka. Minkälainen rooli työllä on sun arjessasi? Ovatko työ ja ammatti merkittävä osa identiteettiäsi?

Ladataan...

Historiallista! Ensimmäistä kertaa elämässäni koen todellista vaikeutta sopeutua siihen, että loma loppuu ja on palattava töihin. Ei sillä, ettenkö viihtyisi työssäni. Viihdyn erittäin hyvin, ja työn ja ammatin merkitys elämässäni on tosi iso. Syksy tuo mukanaan hurjan mielenkiintoisia juttuja, tuskin maltan odottaa, että pääsen niiden kimppuun.

Mutta tämä rytmi! Lomarytmi. Verkkainen elämän tahti, johon olen solahtanut kesän viikkojen aikana aivan totaalisesti. Dolce far niente, suloinen joutilaisuus...

Minä en nimittäin ole ennen oikeastaan kokenut tällaista. Ennen kuin minulla oli lapsia, minulla ei ollut pitkiä työsuhteita eikä niin ollen myöskään vuosilomia. (Olin parikymppinen opiskelijaplanttu, kun sain esikoiseni.) Elämäni 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa oli ihan erilaista. Yhtäältä toki vapaata ja joutilastakin, mutta samalla oli aina joku tentti tulossa, gradu kesken, miljoona projektia, kesällä kesätyöt tai joku määräaikainen työsuhde meneillään. Silloin elämässä toden totta oli koko ajan jotakin keskeneräistä. Ja toki oli myös nuoruuden levottomuus, joka ei varsinaisesti tarkoittanut leppoisan uneliasta olemista vapaa-aikanakaan.

Sitten tulivat lapset, ja vaikka olenkin ollut jo vuosi kausia työni puolesta ns. vuosilomia nauttiva henkilö, niin trio on kyllä pitänyt elämän sähäkkänä ja aamut aikaisina lomillakin.

En ole oikein päässyt kiinni siihen fiilikseen, josta ihmiset tuskaisina vääntelehtien puhuvat. Että on vaikea saada rytmi taas arkiseksi ja elämän toiminnot rullaamaan yhteiskuntakelpoiseen tahtiin. En minä ole koskaan aikaisemmin loman aikana valahtanut mihinkään toiseen todellisuuteen, jossa kenties nukutaan aamulla pitkään, eikä muutenkaan liikoja rehkitä. Ei. Aamuisin on oltu tikkana pystyssä, eivätkä päivät ole juuri hengähdystaukoja tarjonneet.

Mutta nyt! Nyt meillä ensimmäistä kertaa on niin isot lapset, että ne nukkuvat aamuisin pitkään. Ja ensimmäistä kertaa minulla on lomalla ollut enemmän rauhallista kuin työlästä - siitä huolimatta että olin viimeiset kaksi viikkoa lomastani lasten kanssa päivät nelisin.

He ovat kasvaneet! He puuhaavat pitkälti omiaan, eivätkä kaipaa minua enää niin paljon. He käyvät itse vessassa, syövät itse, pukevat ja riisuvat itse ja nukahtavat itse. He tapaavat kavereitaan, katsovat keskenään elokuvia ja pyöräilevät kauppaan ostamaan jätskit.

Ja mitä minä olen tehnyt?! Lukenut. Kirjoja, sanomalehtia, nettiartikkeleita, somea, aikakauslehtiä, akkainlehtiä, kaikkea mahdollista... Katsonut iltaisin puolison kanssa Frendejä ekasta tuotantokaudesta alkaen ja nollannut aivojani koko vuoden edestä. Liikuskellut hitaasti, keitellyt kahvit, pukeutunut keskimäärin klo 11. Olen tuumaillut ja tehnyt kaiken kuin hidastetussa filmissä. Verkkaisesti ja silloin kun on hyvältä tuntunut.

Mitään lomaprojekteja ei ole ollut. Ei kunnonkohotusta eikä talon remontointia. Ollaan oltu vaan. Ihan uudella tavalla.

Ja nyt mietin, että mitenkäs hitossa tästä ponnistetaan takaisin työ- ja arkirytmiin? Täytyy vissiin alkaa lueskella iltapäivä- ja talouslehtien "näin palaat arkeen" -juttuja uusin silmin.

Onneksi lapset ovat vielä tämän viikon mummolassa. Onneksi koulu ja päiväkoti alkavat eri päivinä eivätkä yhdessä rysäyksessä. Onneksi harrastukset käynnistyvät vähitellen vasta elokuun lopulla. Saadaan aikaa totutella. Ehkä tämä tästä?

Matkaa arkiseen ryhdikkyyteen tosin vielä on. Eilisaamuna meille oli tulossa kahdeksalta maalausfirma aloittelemaan talonmaalausta. Herätystä puoli kahdeksaksi edeltävänä iltana viritellessäni harkitsin vakavissani, että soittaisin maalareille ja pyytäisin, että eiks me voitais alottaa vähän myöhemmin, pliiiiis.

Tänä aamuna puolestaan nukuin pommiin, mitä minulle on tapahtunut viimeksi ehkä 19-vuotiaana. Herätys pauhasi yöpöydällä puoli tuntia ennen kuin virkosin unestani. 

Lomaltapaluuvinkkejä?!