Ladataan...

On aamuja, joina herään ennen muita. Väsymys painaa silmäluomiani, kun haalin mukaani eväsleivän, nostan tietokoneen reppuun ja lähden pimeään ennättääkseni rautatieasemalle ajoissa. 

On aamuja, joina vedän luurit päähän ja aloitan ensimmäisen palaverin yöpaitasillani, perheen hääriessä ympärillä lähtöä tehden.

On myös aamuja, joina kaikki muut heräävät ennen minua. Hissuttelevat talossa hiljakseen, touhuilevat, käpertyvät sohvannurkkiin, eikä kenelläkään ole kiire. Kun nousen, aurinko on korkealla, keittiössä tuoksuu kahvi ja lapset ovat rauhallisina omissa puuhissaan.

Yhä vähemmän on aamuja, joina meillä huudetaan. Olen siitä kiitollinen. Osaamme tämän arkihomman aika hienosti. Meitä on viisi tiimiläistä, ja juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa me soudamme venettämme aika kauniisti samaan suuntaan. Muistan arvostaa sitä. 

Sellaisiakin aamuja on, joina herään hotelleissa. En enää nuku niissä välttämättä kovin hyvin. Ne aamut ovat silti yleensä kaikkein rauhallisimpia. Hiljaisimpia. Tyyniä. Ennätän harjata hiukset ja lukea lehden. Venytellä. Suunnata ajatukset uuteen päivään.

Muutenkin työ vie minua tällä hetkellä aiempaa enemmän pois kotoa, ja se on osin raskasta, osin antoisaa. On raskasta matkustaa (voin pahoin melkein kaikissa liikennevälineissä ja kärsin migreenistä), tehdä töitä välillä kovassa kiireessä ja olla poissa perheen luota. Perheen, jota toinen aikuinen pyörittää oman työarkensa keskellä.

On raskasta yrittää ennättää toisesta kaupungista ajoissa kotiin, päiväkodille, vanhempainiltaan, harrastuksiin kuskaamaan... Ja sekin on raskasta, jos ei koko viikolla ennätä.

Mutta on antoisaa tehdä työtä, joka innostaa ja jota tehdessään tuntee olevansa kokonainen ja oikeassa paikassa ja oikealla tiellä. Ja on kieltämättä antoisaa - jos sattuu olemaan kaltaiseni tilan ja hiljaisuuden tarvitsija - että työmatkat tuovat vääjäämättä mukanaan myös omaa aikaa.

14 intensiivisen pikkulapsi-ruuhkavuoden jälkeen otan kaiken rauhan ja itsellisen liikuskelun iloiten vastaan. Seminaarin päätyttyä vedän lenkkivaatteet päälle, eikä kukaan kaipaa minua kahteen tuntiin. Työillalliselta lähden varhain ja menen aikaisin nukkumaan. Kuuntelen hotellihuoneessa äänettömyyttä ja omia ajatuksiani.

On aamuja, jolloin kaikki menee pieleen. Takana voi olla rikkonainen yö, sillä kuopus saattaa vielä joskus heräillä kesken uniensa. Saatan olla valmiiksi väsynyt.

Hän, kuopus, on viisivuotias, ja jos on viisivuotias, saattaa alkaa aamuseitsemältä haluta jotakin, mitä ei voi juuri sillä hetkellä saada. Myös sukka voi olla huonosti tai väärä lastenohjelma voi alkaa kiukuttaa.

Kymmenenvuotiaana ei välttämättä jaksa aamulla lusikoida jugurttiaan riittävän sukkelasti, ja pyöränavainkin saattaa olla kadoksissa.

Eikä teininä voi olla joka aamu hyvällä tuulella, tai edes neutraalilla. Kun viisi ihmistä sohii menemään arkiaamun kiireessä, ei yhteentörmäyksiä aina voida välttää. Mitä useamman meistä täytyy olla kahdeksalta loppusijoituspaikassaan, sitä sähäkämpää touhua nähdään akselilla keittiö-eteinen klo 6.30-7.30. Vessavuoroista todellakin taistellaan.

Olen onnellinen joustavasta työstä ja perheystävällisesti työpaikasta, jotka mahdollistavat sen, että voin usein saatella ensin perheeni matkaan ja vasta sitten alkaa itse valmistautua työpäivään. Myös jokainen koululaisten kymmeneen meno otetaan ilolla vastaan. Rauhalliset aamut ovat meidän juttumme!

Tänä iltana pakkaan reissukassini - tai oikeastaan sitä ei tarvitse pakata, sillä palasin edellisestä reissusta eilisiltana - ja lähden taas. Illan jo kääntyessä yöksi saavun seuraavaan määränpäähäni. Huomisaamuna herään vaihteeksi omasta vanhasta huoneestani, ja mikä hauskinta, siskoni nukkuu viereisessä huoneessa aivan kuten lapsena. Aamiaisella tapaan äidin ja isän. 

Tämä liikkuvainen elämä tuntuu välillä siltä kuin olisi siivet kantapäissä. Onneksi on myös juuret jossain, ja joskus reissuni onnekkaasti suuntautuvat lapsuuden kotikaupunkiin. Toisinaan myös sisarusteni kanssa samanaikaisesti.

Ehkemme sentään enää kolme- ja nelikymppisinä riitele aamun vessavuoroista.