Ladataan...
No Sex and the City

Kun keväällä kirjoitin Puolassa valmistellusta aborttikiellosta, toivoin vielä kovasti että maan poliitikot jonakin päivänä heräisivät, löytäisivät kauan kadoksissa olleen terveen järkensä ja pistäisivät hulluudelle stopin. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan maan parlamentin alahuone on nyt hyväksynyt ehdotuksen lakimuutoksesta ja laittanut sen eteenpäin. Aborttikielto tulee siis todennäköisesti menemään läpi. Jos näin käy, Puolassa voi pian saada abortin ainoastaan raskauden vaarantaessa naisen hengen, ja abortin laittomasti hankkiva nainen tai sellaisen suorittava lääkintähenkilökunta voidaan tuomita enimmillään viiden vuoden vankeusrangaistukseen. Lakimuutosta vastaan on protestoitu laajasti ja Puolassa mielenosoittajat ovatkin lanseeranneet kampanjan nimeltä #CzarnyProtest, englanniksi #BlackProtest.

Aborttikiellon takana on uskonnollinen ja patriarkaalinen järjestelmä, jota ei tosi asiassa kiinnosta paskaakaan aborttien vähentäminen. Aborttioikeutta rajaavat lait kun eivät johda alhaisempiin aborttimääriin: Guttmacher-instituutin mukaan abortin sallivissa ja sen kieltävissä maissa tehtävien aborttien määrässsä ei juurikaan ole eroa, ja niinpä kielto johtaakin vain laittomien aborttien lisääntymiseen. Jo nyt Puolassa suoritetaan alle 1000 laillista aborttia vuodessa, kun taas laittomia tai ulkomailla tapahtuvia abortteja arvioidaan suoritettavan vuosittain 100 000 - 150 000.

Se, että naiset pakotetaan näin laajasti turvautumaan laittomiin abortteihin, on todella ongelmallista. Ensinnäkin se asettaa eri yhteiskuntaluokkien naiset eriarvoiseen asemaan, aborttimatkat kun ovat mahdollisia vain heille joilla on siihen varaa. Vähävaraiset naiset voivat olla pakotettuja ottamaan lainaa matkan maksaakseen, kuten tapahtuu jo esimerkiksi Pohjois-Irlannissa, jossa naiset velkaantuvat joutuessaan matkustamaan Iso-Britanniaan aborttia varten. Toiseksi, laittomissa aborteissa terveysriskit ovat usein huomattavan suuria ja Maailman terveysjärjestön mukaan laittomia abortteja seuraaviin komplikaatioihin kuolee vuosittain 47 000 naista. (Voimme olettaa, että määrä on tosiasiassa suurempi. Luvussa ei myöskään ole mukana aborttien seurauksena vammautuvia naisia.) Lakimuutos aiheuttaa siis hyvin todellisen vaaran Puolassa eläville naisille - heidän itsemääräämisoikeudelleen, heidän terveydelleen ja jopa heidän hengelleen.

Kenties järkyttävintä uhkaavassa lakimuutoksessa on se, että se poistaisi Puolassa tällä hetkellä voimassa olevan oikeuden saada abortti raskauden alettua raiskauksen tai insestin seurauksena. Pian Puolasta saattaa siis tulla maa, jossa raiskatuksi ja sen seurauksena raskaaksi tulleella naisella on kaksi vaihtoehtoa: kantaa raiskauksesta alkanut raskaus loppuun saakka, tai hankkia laiton abortti ja ottaa vuosien vankilatuomion riski. Käytännössä lakimuutos olisi siis institutionaalinen hyväksyntä seksuaaliselle väkivallalle naisia kohtaan: raiskauksesta tulee asia, josta naisia rankaistaan tavalla tai toisella, tai tavalla ja toisella.

Vaikka Puolassa vahvalla katolisella kirkolla onkin sormensa pelissä, ei aborttikiellossa todellakaan ole kyse ainoastaan abortista tai sikiöiden oikeuksista sinänsä (kuten ei tällaisissa tapauksissa yleensäkään), vaan nimenomaan laajemmasta naiskehon kontrolloimisesta. Tästä todistaa myös se, että lakimuutos tulisi samalla rajoittamaan hedelmöityshoitoja: alkioiden pakastaminen kiellettäisiin ja hedelmöityshoitojen aikana olisi pian sallittua hedelmöittää vain yksi munasolu kerrallaan. Tämä vähentäisi huomattavasti lapsettomuushoitoja läpikäyvien naisten mahdollisuuksia saada toivomansa lapsi. Kyseessä ei siis ole elämän puolustaminen, vaan kontrollin vieminen naisilta. Toteutuessaan lakimuutos veisi puolalaisilta naisilta pitkälti oikeuden päättää lastensaannistaan ja omasta kehostaan ylipäänsä.

Pelkään todella lakimuutoksen seurauksia. Puolassakin niitä pelätään, minkä lisäksi siellä ollaan ihan pirun vihaisia, ja viime päivien suuriin mielenosoituksiin onkin osallistunut tuhansia ihmisiä. Täältä käsin emme voi tehdä asian puolesta paljon, mutta jotakin sentään. Osoita sinäkin siis tukesi #CzarnyProtest -kampanjalle ja Puolassa aborttioikeuden puolesta taisteleville ihmisille hashtageilla #CzarnyProtest ja #BlackProtest sekä allekirjoittamalla vetoomus.

Naisen kehon on oltava naisen oma!

#CzarnyProtest

 

 

 
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
mistä puhumme kun puhumme abortista?
jo riittää hiljaisuus: kokemuksia abortista

Ladataan...
No Sex and the City

On tiettyjä aiheita, joihin palaan tässä blogissa kerta toisensa jälkeen. Naisten seksuaalisuuden kontrollointi kuuluu niihin. Historiasta ei löytyne aikaa jolloin yhteiskunta ei olisi pyrkinyt hallitsemaan naisten seksuaalisuutta, mutta nykyään meillä länsimaissa tuntuu olevan vallalla aivan erityisen kieroutunut tuplastandardi: naisten tulee olla mahdollisimman seksikkäitä, mutta aktiivisesti ja autonomisesti seksuaalisia olentoja he eivät saa olla. Passiivinen mieskatseen alle haluttavaksi asettautuminen on hyväksyttävää ja suorastaan suositeltavaa, mutta liian avoimesti tai äänekkäästi seksuaalisuuttaan toteuttavat naiset saavat edelleen tuntea seuraukset nahoissaan. Näin kävi esimerkiksi italialaiselle Tiziana Cantonelle, jonka tekemä seksivideo lähti leviämään netissä ja johti sellaiseen häirintään ja häpeään, että viime viikolla Cantone riisti itseltään hengen.

Kuva: The Guardian

Seksivideoiden tekeminen sinänsä ei enää ole tabu – onhan meillä Kim Kardashianin kaltaisia julkkiksia, jotka ovat rakentaneet moisista alkaneen maineen päälle miljoonabisneksen. Miksi jotkut siis päätyvät seksivideolta superstaroiksi, kun taas toiset kärsivät videosta niin että menettävät elämänsä, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti? Cantonen kohdalla kyse tuntuu olleen tämän aloitteellisuudesta videolla ja sen tekemisessä. The Guardianin artikkelin mukaan suuri osa Cantonen kohtaamasta kiusasta liittyi tämän videolla seksikumppanilleen lausumaan kommenttiin, joka kääntyy suomeksi suunnilleen näin: "Kuvaatko? Hyvä.” Lisäksi hän oli itse lähettänyt videon entiselle kumppanilleen (joka sitten levitti sen nettiin ns. kostopornona). Cantone oli videon suhteen aktiivinen toimija. Ja tällainen aktiivinen suhtautuminen seksiin on siis ilmeisesti edelleen niin tuomittavaa, että naisen voi sen vuoksi kiusata hengiltä.

Tiziana Cantonea rankaistiin siitä, että hän teki mitä niin monet naispuoliset julkisuuden henkilöt nykyään. Siitä, että hän koetti sopeutua länsimaisessa kulttuurissa naiselta vaadittavaan malliin, jonka mukaan naisessa tärkeintä on tämän ulkonäkö ja seksuaalinen haluttavuus. Cantonen kohtaloksi koituikin nimenomaan se, että hän ei tyytynyt olemaan ainoastaan katseen kohde, vaan aktiivisesti demonstroi omaa haluaan. Tämä kun rikkoo seksille rakentamamme säännöt: sen, että mies suorittaa haluamisen, ja naisen tehtävä on olla vain haluttavissa. Usein pienikin aktiivisuus naisen taholta riittää leimaamaan tämän huoraksi, lutkaksi, jakorasiaksi - sellaiseksi ihmiseksi, jota voi piinata seksivideosta kunnes tämä joutuu lopettamaan työnsä, vaihtamaan nimensä ja muuttamaan toiselle puolelle maata. Ja sitten viimein, kun mikään muu ei auta, muiden vaihtoehtojen kertakaikkiaan loputtua, viemään itseltään hengen.

Cantone ei missään nimessä antanut periksi helpolla, vaan ehti ennen kuolemaansa viedä jutun oikeuteen asti. Siellä Italian oikeusjärjestelmä päätti nöyryyttää häntä lisää: Cantone onnistui kyllä voittamaan niin sanotun oikeuden tulla unohdetuksi, mikä tarkoitti videon ja hänen nimensä poistamista netin hakukoneista ja sosiaalisesta mediasta, mutta oikeus määräsi hänet maksamaan oikeudenkäyntikuluja yli 20 000 euroa. Näin naista on siis mahdollista rankaista silloinkin kun häntä muka ei rankaista.

Ja mistäkö tietää, että kyse on nimenomaan Cantonen sukupuolesta ja suhtautumisestamme naisten seksuaalisuuteen? No, mietitäänpä: Häirittäisiinkö seksivideon kuvannutta miestä niin, että tämä joutuisi pakenemaan vuoden ajan, luopumaan kaikesta, taistelemaan asiasta oikeudessa, ja yrittämään itsemurhaa useaan kertaan? Ei, ei häirittäisi. Seksivideon kuvannut mies olisi luultavasti kova kundi, oikea orhi, kunnon panomies. Miestä saatettaisiin pyytää esiintymään pornovideolla; mieheltä ei vietäisi kaikkea ja naurettaisi päälle.

Cantonen tapaus todistaa, että kieroutunut suhtautumisemme seksiin vaikuttaa ihmisten elämään hyvin todellisella tavalla. Nainen ei vieläkään saa haluta vapaasti ja avoimesti. Seksuaalinen tuplastandardi tappaa.

Eikä naisten aktiivista seksuaalisuutta muuten tuomita ainoastaan eteläisen Euroopan konservatiivisissa maissa: Suomessa esimerkiksi perussuomalaisten kunnallisvaltuutettu on sitä mieltä, että kun nainen lähtee baarituttavuuden kanssa hotellihuoneeseen, on brutaali joukkoraiskaus lopputuloksena "täysin ennakoitavissa" ja vastuu siten pitkälti naisella itsellään.

Miehelle ei koskaan sanottaisi näin.

Toistan: seksuaalinen tuplastandardi tappaa.

 

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
#lääppijä: seksuaalisen naisen stigma
MUNAHAUKKA: IRTOSEKSIN TUPLASTANDARDI
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Kävin katsomassa uuden Bridget Jones -elokuvan Lilyn kutsumana (kiitos!) ja myönnän astelleeni saliin hieman epäileväisenä. Edellisten elokuvien koheltavan kolmekymppisen sinkun sijaan valkokankaalla nähtäisiin nyt jo nelikymppinen, raskaana oleva Bridget. Voisiko tästä tulla yhtään mitään? Bridget Jones -elokuvista ensimmäinen pysyttelee aina vain romanttisten komedioiden lempparilistallani, ja viime vuonna ilmestynyt Mad about the boy -kirja oli minulle muutamine radikaaleine muutoksineen pienoinen pettymys. Mentäisiinkö uusimmassa elokuvassakin siis metsään ja pahasti?

No, en pidä teitä jännityksessä: muutamaa tuntia myöhemmin astelin elokuvateatterista ulos iloisesti yllättyneenä. Vaikka Helen Fieldingin uusin kirja veikin Bridgetin elämää odottamattomaan suuntaan, leffan meno tuntuu taatusti tutulta. Päähenkilöt ovat vanhentuneet, mutta kohelluksen määrä on onneksi vakio.

Kuva: IMDB

Pidin elokuvassa erityisesti sen tavasta tuoda esiin päähenkilöiden ikääntyminen ja vuosien mukana heidän itsensä sekä heidän lähipiirinsä elämään tulleet muutokset... ja samanaikaisesti kuitenkin painottaa, että samoista tyypeistä tässä on kysymys. Kynttilät eivät ehkä ole enää mahtua synttärikakkuun, ystävien tapaaminen voi olla kiinni lastenhoitajan löytämisestä ja töissäkin asiat muuttuvat, mutta silti me tapaamme pysyä jollakin perustavanlaatuisella tavalla samoina ihmisinä. Vaikka Bridget ja kumppanit ovat menneet elämässään eteenpäin, ehkä hioneet hieman suurimpia kulmiaan, heistä yksikään ei ole päässyt kokonaan eroon siitä millainen oli ennen. Ja hyvä niin! Tämä toi leffaan viehättävää toden tuntua, sillä juuri näinhän vanheneminen toimii. Lisäksi lähestymistapa takasi sen, että leffa oli sarjan edellisten osien tavalla yhdistelmä ratkihauskoja hetkiä mutta myös hetkittäistä koskettavuutta. (Ehkä jouduin pariin otteeseen pyyhkimään silmäkulmiani, ehkä en. En myönnä mitään!) Fanit eivät siis varmastikaan tule tähän pätkään pettymään.

Mistään elokuvahistorian merkkiteoksesta ei tietenkään ole kysymys, mutta väliäkö sillä: Bridget Jones on Bridget Jones, ja jos lähdet hakemaan tältä elokuvalta samalta tuntuvaa elämystä kuin niistä edellisistäkin, saat sen takuuvarmasti. Valittamisen aihetta keksin ainoastaan Hugh Grantin puutteesta, sillä vaikka Patrick Dempsey onkin varsin viehko Bridgetin jenkkilemmittynä, ei ole Hugh Grantin voittanutta. No, onneksi meillä on sentään yhä Mr. Darcy.

Leffan loppuratkaisua en aio spoilata – halusivathan tekijät niin visusti pitää sen salassa, että loppukohtauksia kuvattiin peräti kolmin kappalein eivätkä edes näyttelijät saaneet etukäteen tietää mikä niistä päätyi viimeiseen versioon. elokuvaan kuvattiin peräti kolme loppukohtausta, eivätkä edes näyttlijät saaneet tietää mikä niistä päätyisi viimeiseen versioon. Sen kuitenkin sanon, että kaikki päättyy - tietysti - hääjuhlaan. Se ei yllättäne ketään, naimisiinmeno jonkinlaisena elämän suurimpana tavoitteena kun on olennainen osa Bridget-kaanonia. Jäin kuitenkin miettimään: onko mahdollista tehdä romanttista komediaa, jossa avioliitto ei olisi kaiken kulminoituma?

Etenkin tämän elokuvan kohdalla tällainen konservatiivinen loppuratkaisu jäi mietityttämään minua, sillä tarinan lähtöasetelmahan on monella tavalla vähän epäsovinnainen: raskaana oleva Bridget ei tiedä kumpi hänen sänkyynsä päätyneistä hurmureista on hänen lapsensa isä, ja niinpä molemmat miehet pyörivät mukana synnytysvalmennuksesta aina synnytyssaliin asti. En sano, että Bridgetin olisi välttämättä päädyttävä miesten kanssa onnelliseen kolmen kimppaan (vaikka ideahan on itse asiassa oikein mainio), mutta onko niin, että onnellinen parisuhde on yhä edelleen aina pakko legitimioida papin aamenella? Voiko valkokankaalla olla onnellista loppua ilman valkoista mekkoa ja hurraavaa juhlaväkeä?

Nykyään yhä useammat pariskunnat jättävät avioitumatta ja naimisiin menneilläkin ero tulee usein aiempaa nopeammin. Koko avioliitto alkaakin mielestäni olla vähän aikansa elänyt käsite. Tulemmekohan vielä jossakin vaiheessa näkemään päivän jona romcom-genre heräisi nykyaikaan ja alkaisi esittää meille myös sellaisia onnellisia loppuja, joissa toiseen ihmiseen sitoutuminen ei välttämättä vaatisi pappia paikalle? Pahoin pelkään, että saamme odottaa tätä vielä jonkin aikaa, aivan kuten myös romcomeja jotka kertoisivat muistakin kuin valkoisista heteropareista.

No, sitä odotellessa, ja kaikesta häähumusta huolimatta - onneksi meillä on myös Bridget Jones.

Ladataan...

Pages